SYVÄ RAUHA

 

Metsoa riistapöydällä nylkiessä tuli mieleen, että tämän marraskuun lopulla täyttyy kymmenen vuotta täyttä elämää Inarin Lapin Nellimissä.

   Elämää taaksepäin muistellessa sanotaan: mihin se aika on mennyt ? 

   Minä kysyn, mihin ajan menettää. 

   Kysyn myös, mitä ajastaan on saanut irti, vai onko aika saanut minusta mitään irti ?

 

Syvä rauha sisälläni.

   Siinä se kymmenen vuotta on kiteytettynä. Laiva, johon minun ja Kirsin elämä on lastattu, lipuu haluttuun suuntaan vailla määränpäätä. Silloin tällöin aallot lyövät ja vesi roiskuu, mutta pohjaväre on tyyni.

   Maailman asioiden liika erotteleminen toisistaan johtaa kärsimykseen. Vesi ja aallot ovat yhtä. Kärsimystä kuitenkin matkan varrella on. Kuuntelen ihmisten valituksia ja joskus valitan muiden mukana, mutta masennuksesta en tiedä mitään. 

   Hämmästelen ihmisten kokemusta elämästä. Tuntuu, kuin osa ihmisistä olisi aaltoja, joille vastaranta tulee yllätyksenä. Nytkö jo, he kysyvät ja hajoavat rantahiekkaan puunpalasten sekä pikkukalojen joukkoon. Jättämättä jälkeäkään alati muotoaan muuttavalle hiedalle.

   

 

Joskus hietaan jää jälkiä. Hylätyn tienpätkän jäätyneessä pinnassa on kolme polkupyörän kiemurtelevaa jälkeä. Joku on ajanut siitä tien ollessa märkä ja pehmeä. 

   Tiedän, että ne ovat Kirsin ja minun jättämiä. 

   Kohta lumi peittää jäljet, mutta sitten lumeen saattaa tulla lisää jälkiä. Ensi kesänä kaikki on taas toisin. Lämmin hiekka pölisee, eikä kukaan muista jäätyneistä jäljistä hahmoakaan.

 

Metso oli elämäni kolmas. Aloitin metsästyksen viime vuonna. Olen onnistunut mielestäni hyvin, kun ottaa huomioon, että metsästän ilman koiraa. En ammu mielelläni raavaita metsoja ja koppeloita. Mieluummin teeriä ja pyitä, tai nuorempia poikametsoja. Riekkokin käy silloin tällöin. 

   Uteliaille: Viime ja tämän metsästyskauden yhteismäärä linnuissa on nyt kuusitoista, en pidä tarkkaa kirjanpitoa, voi olla pari lisääkin. Metsästykseni ei ole suorittamista.

   Syvä rauha on myös metsästyksessä. Kun päätän riistan elämästä, niin myös käytän sen ravinnokseni. Mitään muita perusteluja en koe tarpeelliseksi esittää. En inhimillistä eläimiä. Pyyntikulttuuri kuuluu Lappilaiseen elämäntapaan. 

   Luonnosta pyydetään, ei oteta. 

   Olen jättänyt tällä kaudella ampumatta neljä lintua. Lisäksi olen ampunut ohi kolme kertaa. Kerran haulikolla ja kiikarikiväärillä kahdesti. Varaa parantaa siis on, tai sitten niitä ei ollut tarkoitettu meille.

   Saaliskuvia en julkaise, harvoin edes otan - kaatoryypyn kyllä.

 

Syvä rauha ei saavu, eikä säily ponnistelematta. Jos metsoa ahdistaa, se ei voi mennä terapiaan. Sen on vain kyyristyttävä aihkin juurelle yrittämään kovemmin.

   Niin yritän minäkin. 

 

 

VIIKKO 46.

Ma- Kontosjärven lenkki 53,48 km - 2.27.

Ti- Lepo

Ke- Sorateitä 40,50 km - 2.06.

To- Pe- "Lepo", käsilumitöitä töissä.

La- Kävelyä Kirsin kanssa kylällä 4.60 km - 1.04.

Su- Juoksua Siikajärventiellä 10 km - 1.06. Pakkasta aamulla  - 20 astetta.

       Kävelyä Kirsin kanssa 4,35 km - 57 min.

Yhteensä pyörällä 93,99 km.

"Kevyt" viikko. Viime viikolla pyöräilyä tuli 289 km, mutta numerot eivät aina kerro kaikkea, siksi lainausmerkit.

   Kun sunnuntaina juoksin kymmenen kilometriä, kello näytti lenkille 10356 askelta. Perjantain työpäivän saldo oli 15000. Yhtään enempään en olisi lumikolan kanssa pystynyt. Viiden omakotitalon lumityöt yksin, neljän kiinteistön porraslumityöt yksin ja työparin kanssa kolme kiinteistöä. Porraslumitöihin kuuluu muutakin kuin rapunedustat, esimerkiksi liikekiinteistöillä lastauslaiturit ja takapihojen sisäänkäynnit, pankeillla luiskat ja automaatit, sekä yösäilöt ja niin edelleen.

   Eläkeiän nosto ei ole järkevää. Miten raskaissa töissä pärjää seitsemänkymppiseksi ? Ajatelkaa, vaikka minä olen ultrajuoksueläkeläinen, olen silti vielä poikkeuksellisessa kunnossa 61-vuotiaana verrattuna moniin samanikäisiin miehiin. Vastaan kysymykseeni: ei pärjää mitenkään.

  

Kuvissa on Lake MXZ400 pyöräilykengät.

   Ostin syksyllä Rtech Pirkkalasta itselleni parhaat mahdolliset klossikengät pakkaseen. Kenkien pohjien lämmöneristykseen on kiinnitetty erityistä huomiota, koska kylmä johtuu polkimen metallista kengän pohjassa kiinni olevaan klossiin ja siitä jalkaan. 

   Pyöräilyssä varpaat eivät juurikaan liiku, joten ne palelevat helposti. Lakessa on hyvät varvastilat ja paksu, folioerisetty sisäkenkä. Plussaa on Boa-nauhoitus.

   Ei nämä mitkään kelkkakengät ole, joilla tarkenee yli kolmenkymmenen pakkasissa, mutta tuskin pyöräilen edes kahdenkymmenen pakkasasteen lukemissa.

 

 

SUORITE NOLLATTU

Pesin sunnuntaina melkein koko päiväni ikkunoita. Tästä voisi päätellä että meillä on paljon ikkunoita tai sitten olin hidas. Mutta tuossa luki päiväni, ei päivän. Herää kysymys oliko päiväni pitkä vai lyhyt ? Vastaus : ikkunat tulivat pestyä. Maailma näyttää ulospäin katsottuna kirkkaammalta ja sisäänpäin myös.
Tänään vaihdoin Hiaceen öljyt, ilmansuodattimen ja jokusen polttimon. Nitriilihanskat käsissä tuli mieleen nostalgisia ajatuksia kun joskus paljain käsin korjasin mopoani. Noista ajoista sekä työtavat että -välineet ovat muuttuneet. Voisin toimia työkseni ammattiasentajana mutta on olemassa yksi ongelma, sama kuin ikkunanpesussa, minulle ei tulla sanomaan että suoritteeni on liian pieni tai hidas.

Lapissa pidetään ihmistä jolla on kiire tai joka kokoajan varmistelee aikataulujaan epäluotettavana. Asiat hoituvat täällä kertasanomisella ja kiire ei ole minnekään. Päivä on pitkä tai lyhyt tarpeen mukaan. Nukkuu mitä nukkuu, tekkee mitä tekkee - sole mikhän ressi.
Osittain vieläkin addiktoituneena ultrajuoksijana tiedän miten suoritetaan koko maailma ja siinä sivussa koko oma elämä muuttuu pelkäksi suorittamiseksi. 
Aikatalauluihin ja tavoitteisiin sidottu stressaantunut yksilö vaahtoaa edestakaisin vauhkona kelloa kytäten. Suorittamisessa menee terveys ja ihmissuhteet eikä elämästä saa irti mitään pysyvää kun ei pysty rauhoittumaan edes hetkeksi.

Tehdessäni nykyisin jotakin pidän työtahdin rauhallisena, varmistan että työtavat ja -välineet ovat kunnossa ja etenkin että käsillä on tarvittavat tarveaineet tai  sopivat varaosat. Mikään ei ole tympeämpää kuin lähteä hakemaan Ivalosta 42 kilometrin päästä sitä kuuluisaa viimeistä puuttuvaa ruuvia tai vaihtamaan jotakin autonvaraosaa sopivaksi.
Mikään ei estä soittamasta ammattilaiselle jos et itse tiedä. Paljon hävettävämpää on munata joku asia täysin sillä että ei ole varma miten se tehdään tai jos ohjeet tuntuvat virheellisiltä. Hyvä esimerkki on autojen käsikirjoissa mainitut nestemäärät. Hiacessa öljyn oikea määrä suodattimen vaihdon yhteydessä on 6 litraa vaikka käsikirja väittää 7,3 litraa. Soitto Elovainion autohuoltoon esti ylitäytön ja turhan säätämisen. Lisäksi turboahdettu moottori voi alkaa käydä liialla öljyllään jolloin lopputulos on katastrofi.

Liiallisella kiireellä pilataan sekä tekijä että lopputulos. Talouden loputtomassa kasvuahneudessa tämä voi olla vaikea ymmärtää. Lisäksi nykyisin useat ympäristömääräykset tai turvallisuusmääräykset nostavat teetetyn työn hinnan ylisuureksi. Ympäristöstä ja turvallisuudesta täytyy huolehtia mutta byrokratia pelkkien määräysten takia on järjetöntä.
Suurin ongelma on silloin kun suoritteen välikappaleena on elävä ihminen. Hoitotöissä tai asiakaspalveluissa liukuhihnaa on vaikea nopeuttaa tietyn pisteen jälkeen. Ennen tätä pistettä inhimillisyys on jo kuollut. Tämähän on arkipäivää esimerkiksi siinä kuuluisassa kuntouttavassa hoitotyössä.

Edelläkuvattuun pohjatiedot saan päivitettynä ystäviltäni auto-, hoito- ja rakennusalalta. Viesti heillä kaikilla on sama : menee päivä päivältä vain vaikeammaksi. Taustalla kaikissa on taloudelliset tekijät. Kannattavuus, tuleminen edes toimeen. Lisäksi kaikki käyttävät samaa lausetta : "Se vaan on mennyt sellaiseksi." tai "Muuten ei pärjää."
Onko noin kysyn minä. Eikö todella ole vaihtoehtoja ?

Kaksi viimeistä kysymystä olen esittänyt myös itselleni kun kyse on ultrajuoksustani tai tarkemmin kilpailemisestani ultrajuoksussa. Suoraan sanoen harvoin viime aikoina on vituttanut näin paljon kun nyt. Jälleen kerran olen lähdössä yrittämään Nivalaan Iso-Sydänmaan reitin kiertoa kolmasti. Syy vitutukseen ei ole reitin, eikä PUFFIN kisajärjestelyjen, vaan kyse on että vielä minun kokemuksellani tekee saman virheen kahtena vuotena peräkkäin : yrittää liikaa.
Periaatteessa olen kohtuullisessa kunnossa ja terve mutta henkisellä puolella en löydä yhtään mitään syytä puristukseen. Juoksu, saati kilpaileminen, tuntuu tällä hetkellä naurettavalta ja erittäin turhalta.
Lähden kuitenkin matkaan muutaman viikon päästä. Olen luvannut yrittää vielä kerran ja se pitää. Sensijaan ensi vuoden suunnitelmani olen muuttanut tällä hetkellä kokonaan. PUFFIN jälkeen, meni se miten tahansa, odotan mihin mieli kääntyy. Suorite on kohdaltani nollattu toistaiseksi.

VIIKKO 35.

Ma- Kotona 9 km - 1.11. Teknistä polkua sateen jälkeen.
Ti- Lepo, kalassa.
Ke- Rovaniemi asvalttia 11 km - 1.09.
To- Lepo, matkaväsymys.
Pe- 22,7 km Juoksemavaara ja Palo-Pyhävaara, osittain suunnistusta - 3.16.
La- Lepo
Su- 4 km pururataa - 28.52. Ei huvittanut enempää.

yhteensä 46,9 km - 6:07 - 698 metriä vertikaalia.

ELOKUUN SUMMAUS : 190 km juoksua - 22 tuntia.

Paska kuukausi juoksun osalta, jalkavaivaa ja lopuksi motivaatio nollaan. 3311 km juostu tänä vuonna yhteensä elokuun loppuun asti laskettuna.