Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI OSA 7. ENSIMMÄINEN KERTA

ENSIMMÄINEN KERTA

Makaan syöpäosaston sängyssä selälläni. Luvattu peti. Katossa on pitkiä loisteputkilamppuja. Lampun takana on peiliheijastin ja ritilän läpi näen itseni osin ikäänkuin ruutuina. Mieleeni juolahtaa, että missäköhän ruudussa on eniten syöpää.

Olen yksin ikkunapaikalla, kaksi muuta sänkyä on tyhjänä. Tapasin hetki sitten professorin vastaanotolla. Pienikokoinen tumma nainen, kädenpuristus tiukka. Istuin alas ja kuuntelin. Sain kuulla taudistani ja sen levinneisyydestä. Sain kuulla hoito-ohjelman yksityiskohdat. Annettiin ymmärtää, että on toivoa mutta tulee olemaan rankkaa. Tukka lähtee ja oksettaa. Voimat heikkenevät.
Hän lukee minua kuin avointa kirjaa. Hän edellyttää, että kestän kuudesta kahdeksaan viikon hoitojaksoa. Haaste on annettu. Sota on alkanut. Minulta vaaditaan. Palkintona elämä. Kävelen täynnä adrenaliinia takaisin huoneeseeni. Jumalauta tulkaa jonossa. Silti pelkään kuollakseni.

Mies makaa lavitsalla. Korsun katosta hirsien välistä tippuu vettä. Joku yskii, kahinaa ja unista nyyhkytystä. Mies nousee ja menee kamiinalle. Heittää pilkkeen pesään ja istahtaa pöllille. Hamuaa vettä ampäristä. On hiljaista. Niin hiljaista kuin etulinjassa voi olla.
Varpaita särkee. Paleltumia. Ei uskalla olla ilman saappaita. Jos tulee hälytys ei ehdi. Vanja on lähellä. Lohkolle on annettu tehtävä : Viimeiseen mieheen. Ei peräännytä. Isänmaata on puolustettava. Palkintona elämä tai kuolema.
Seuraavaksi on vartion vaihto. Olisi hänen vuoronsa. Kypärä alhaalla. Periskoopin kapeasta tähystimestä näkyy välimaasto. Kuolleita jäätyneitä hevosia. Keskitysten runtelema metsä kaatuneena. Ihmisiä kaatuneena. Ihmisiä jäätyneenä. Pakkasessa ihoa pistelevä kuumeinen jännitys.
Äkkiä kello soi. Huudetaan hälytystä. Alkaa kuumeinen tohina. Tulkaa jonossa - ajattelee mies juostessaan ulos kylmyyteen. Kyyristyessään asemaan hän ehtii tuntea pelon. Ammunta alkaa.

Hätkähdän rajusti, huoneen ovi kolahtaa äkisti auki ja sisään purjehtii nuori naislääkäri. Käsipäivää sanoessani tavaan rintakilvestä kuuluisan Tamperelaisen makkaranvalmistajasuvun nimen.
Minua puistattaa. Ei se makkara vaan kanyyli jonka lääkäri työntää käsivarteeni. Teflonkärkisen neulan kautta sytostaatti tiputetaan sisääni. Elämäni ensimmäinen kanyyli, kivutta ja taiten pistetty. Hanaan yhdistetään letku, josta elämäni ensimmäinen pullo solumyrkkyä yhdessä suolaliuoksen kanssa lähtee tekemään tehtäväänsä sisälleni. Tappamaan syöpää ja osin myös minua.
Makaan siinä tunnin alan aavistaa mihin ollaan ajelulla. Suussani maistuu outo metalli ja moniin rasituksiin tottunut juoksijan sydän lyö oudon tiheästi. Kuusi tuntia ja kolme erilaista pullollista lääkettä myöhemmin on ensimmäinen päivä ohitse. Olo on kuin huonossa humalassa. Outo oksettavuuden tunne ryömii rinnassani ja mahaa kääntää. Niin sanotuista hyvinvointilääkkeistä huolimatta suhiseva olo jatkuu. Olen saanut myös kortisonia ja olen nestettä täynnä - tai ainakin siltä tuntuu, kusettaa jatkuvasti.
Väkisinsyödyn iltapalan jälkeen saan oivalluksen : ulos, happea ja raitista ilmaa. Ulkovaatteet ovat huoneen kaapissa. Puen ulkoilutakin ja toppahousut suoraan sairaalapuvun päälle. Kanyyli tarttuu hihansuuhun ja vääntyy. Tähdet tanssivat silmissäni ja pyörryttää kun solmin lenkkarien nauhoja. Irvistelen ja saan huomiota mennessäni hoitajien lasikon ohi.
-Mihin sinä menet ?
-Ajattelin kävellä ulkona pikkasen ... jos sopii?
-Tottakai, soita osaston ovisummeria alhaalta niin avataan täältä.
-Kiitti.
Kävelen käytävää horjuen ja katson taakseni. Hoitaja hymyilee ja pudistaa päätään.
Mulkoilen hissinovea vihamielisesti ja kävelen raput alas ala-aulaan. Pääovesta ulos ja vastassani on maaliskuinen talvi-ilta. 
Koululaiset ovat täällä Hämeessä palanneet juuri hiihtolomalta ja minäkin olisin nyt kotona toipumassa ensimmäisen lomanjälkeisen työpäivän ankarista rasituksista. Olisin siis jos...
Äkkiä mieleni valtaa tympäännys. Miksi helvetissä juuri minulle piti käydä näin. Tuolla hetkellä lumisella sairaalan pihalla tajuan, että kysymykseen ei koskaan löytyisi vastausta. Tähtien tuikkiessa pakkastaivaalla tajuan rakastavani elämää yli kaiken.
Lähden kulkemaan hitaasti puistoon. Ilman päämäärää. Yksin.

Pasi Koskinen; Kolme kivestä


VIIKON 47. HARJOITTELU

Ma - ilta 20 km tiellä - 2.00
Ti- ilta 22 km tie ja polku - 2.28
Ke- iltapäivä 29 km mäkinen tie - 3.11
To- aamu tunti kävelyä (6 km) - iltapäivä tiellä 10 km - 1.03
Pe- ilta 12 km tiellä - 1.17
La- Lepo
Su- illalla myöhään 8 km - 48 min.

yhteensä 101 km - 10 tuntia ja 47 minuuttia

Tehty puhuu puolestaan. Tasapainossa.

KEIKALLA

Allekirjoittanut seurueineen osallistui Seinäjoen Rytmikorjaamolla 25.11. allaolevaan erittäin kovaan lava-aktiin. Menkää keikalle joskus - hyvät on basarit ja meininki muutenkin.

ps. Kiitos vielä Make !
ps.2. Kiitokset Hannu Huilla / Törnävän Pallo; off-season camping paikasta.



 

maanantai 19. marraskuuta 2012

ODOTUKSEN MAKU

Viikon 46. harjoittelu

Ma - Ilta 5 km hölkkää tiellä otsavalolla - 35 min. , periksiantamattomuus
Ti- Päivällä 16 km osin poluilla - 1.46
Ke- 8 km tiellä - 43 min.
To- Tuuri, Talasneva 14 km - 1,43. Illalla kevyt kävelylenkki 30 min. maastossa Summassaaressa Saarijärvellä
Pe-  Aamu Summassaari neulaspolkua ja pururataa 8 km 58 min.  Ip.Hieronta Tampereella
La- 14 km osin poluilla - 1,35
Su- Illalla 8 km otsavalolla - 50 min. (ei normaalia harjoitusta; dagen efter...)

yhteensä 73 km - 8 tuntia tasan

Kahden hyvän viikon jälkeen kevyemmin. Tuntuu kuin 100 km viikossa olisi enemmänkin vaikka sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla "paperia" minulle. Eli sen siitä saa, egolle ei tässä harrastuksessa ole tilaa yhtään. Vaaditaan siis nöyryttä ja kykyä pureutua maantielle. On siis odotuksen maku - ja hyvä sellainen.




KARAVAANARI ON LÄHES KAIKKIEN KAVERI...

Viikolla teimme kirsin kanssa minireissun matkailuautolla. Ensimmäinen kohde oli Tuurissa Keskisen kyläkaupan vieressä oleva Onnela. Yö sähköllä maksaa 15 euroa erittäin siistillä ja hyvinvarustellulla alueella. Alue on joen rannassa ja parisadan metrin päässä kyläkaupasta. Kuvassa alla alueesta näkyy vain murto-osa, Keskisellä kaikki on suurta, eli palvelua löytyy miljoonaa sorttia kaupan läheisyydestä.

Tuurin Onnela-Caravan aluetta, taustalla huoltorakennus.

Saarijärven Summassaaren caravanalueella yö kahdelta maksaa 29 euroa sisältäen sähkön ja kylpyläkäynnin. Hotellin kylpylä on pieni mutta riittävä. Tavallisen saunan lisäksi on myös höyrysauna ja toimivat monipuoliset poreet ainoan altaan yhteydessä. Itse alue on pieni ja aivan järven rannassa mutta etäisyys kylpylään on vain 150 metriä. Summassaari on kaunis ja ulkoilureiteillä löytyy mäkeäkin vaihtelevasti. Kesäisin olisi tarjolla kivikauden kylää ja muuta aktivitettia eli sinnekin kannattaa poiketa.

Aamulenkin aika Summassaaren parkissa.

Talvella ovat karavaanareista liikkeellä vain ammattilaiset eli tilaa ja rauhaa löytyy runsaasti. Kesällä täytyy olla kaikkien kaveri tai ainakin melkein.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

SILLANRAKENNUSTA

http://www.tampere.fi/material/images/s/6AE4nXJ4E/Kirchner_etuvsivu.jpg
Ekspressioita; Sara Hildenin taidemuseo, näyttely 15.9.-13.1.2013


"IHMINEN EI OLE PÄÄMÄÄRÄ VAAN SILTA TULEVAISUUTEEN."
                                                                                  - vapaamuotoisesti Nietzsheä lainaten

Ultrajuoksijana ja elämäntapajuoksijana - myös elämäntapa-ajattelijana - asetan päämääriä. Päämääräksi ei enää nykyään riitä kilometri- tai aikatavoite pelkästään vaan myös henkisesti on kyettävä kehittymään ja nousemaan pimeydestä valoon.
Valoon pääsemiseksi on ajatteluaan niin elämässä kuin harjoittelussakin uudistettava. Saman sommitelman ja kaavamaisuuden tilalle on löydettävä uusia näkökulmia ja värejä - harjoittelussa siis uusia ärsykkeitä.
Päämääriin ei koskaan pääse, jos muuttuu itse päämääräksi. Itsestään ulospääsy vaatii sillanrakennusta itsensä ja tavoitteidensa välille. Vain näin voidaan saavuttaa henkinen kyky mahdollisuuteen ylittää itsensä fyysisesti moninkertaisesti. Päämääränä silti henkinen kehitys, sillä pelkällä fyysisyydellä vanhenemisen seurauksena ei lopulta ole yksilölle merkitystä.

Ylläoleva ajatteluni on useimmille vaikeatajuista, jopa vastenmielistä. Riittää kun vaan juoksee tarpeeksi kelloa kytäten ja saavuttaa komeampia kilometrimääriä, parempia ennätyksiä ja kiiltäviä pyttyjä. 
Tai tarkistaa hektisen arjen keskellä kalenterista pitäisikö nostaa lippu salkoon tai ostaa jotakin jollekulle tai kenties viedä kynttilä haudalle - sen kummemmin asiaan syventymättä. Kenties facebook- seinällä on koettu yhteisöllisyyttä ja luullaan elämän tarkoituksen löytyneen. Vieläpä kaikki tämä helposti päätä vaivaamatta tai hikeä vuodattamatta. 
Siitä sitten vaan, jos se riittää. Minulle ei. Haluan kuulua niihin, jotka Hitler olisi sterilisoinut. Eli ihmisiin, jotka maalaavat ruohon sinisellä ja taivaan vihreällä. Valitsevat värit elämäänsä itse, valtavirrasta poiketen - osin siitä pois jättäytyen, oman tiensä valoon kulkien.

VIIKON 45. HARJOITTELUNI

Ma- Aamu kotona 6 km kevyt- 40 min. Ilta kesken työkeikan Helsingissä mäkisellä reitillä VL 10 -55 min
Ti- Lepo
Ke- Ilta tiellä kevyt 8 km - 53 min.
To- Ap. 22 km osin mäkistä ulkoilureittiä 2.28
Pe- Päivällä 25 km kolmena sekalaisena kierroksena välillä kotona tankaten 2.39
La- Aamu kävelyä tunti (reilu 5 km)  Ilta 20 km - 2.17, osa polkua
Su- Ilta 10 km - 1.03, sisältää kävelyä kolme pientä pätkää; palauttavaa jarruttelua.

yhteensä 101 km - 10 tuntia ja 55 minuuttia

Veljesten Kalevi ja Olavi Montelan henkinen perintö elää ultrajuoksussa vahvana - ainakin täällä Hämeenkyrön korpiteillä ja poluilla. Miekka- ja kilpiajan ritarien vaatimus ekstaasin syventymisestä toteutui omassa menneessä harjoitusviikossani välillä torstai - lauantai. Ultrajuoksun alttarilla, lähempänä ristiä, on siis vuodatettu hikeä ja oltu polvillaan haasteen edessä. Rukoushetket paremman kunnon puolesta pitenevät ja syvenevät.
Lopputulemana sunnuntain kevyet jalat ja vahva usko omiin uusiin tekemisiin.
Otsalampun keilassa näkyy tie eteenpäin. Sumuisen sateen ja pimeyden aikana on syytä rakentaa siltaa maltilla.

INNOVAATIO ?

Talvi tuo tullessaan vaaroja. Viikon Talvivaara on reikä josta vesi vuotaa kahteen eri suuntaan. Pahaksi onneksi vedessä on syöpävaarallista ainetta. Itse syövän sairastaneena voin vakuuttaa, että leikki siitä on kaukana. Jospas nyt reikä vihdoin tukittaisiin.
Toisaalta jos reiästä vuotaa kahteen suuntaan voisimme olettaa, että edestakaisin ? Tämä on miltei sama kuin Tamperelaiset liikennevalot, jotka palavat kaikkiin suuntiin punaista. Liikenneinsinööri Laaksosen mukaan ne eivät voi palaa vihreätäkään yhtäaikaa kaikkiin suuntiin.
Vaikka kaivos suljettaisiin niin bakteerit jatkavat työtään malmin erottamiseksi. Sotkua siis taloudellisessa mielessä kannattaa jatkaa. Toinen juttu taas on kannattaako pilata puolen Suomen vedet ja lasten tulevaisuus.
Jokatapauksessa on syntynyt uusi innovaatio. Reikä, joka vuotaa kahteen suuntaan...



BUILDING A BRIDGE

As ultrarunner and lifetimerunner - also amateur philosopher - I am target oriented. It just not kilometers and time but very much mentally. I got to improve my mental thinking and find a light of my life - even better and better.
We should re-think our aspects and try to find some new focuses - also in training as in life.
If you became your goal yourself, I bet you can not ever get it. You must build a bridge from you to your future.
With new levels of our mind we can find mental capasity to reach our physical dreams and goals. Ambition is still mental improvement because aging !
We should paint grass with blue and sky with green. We should pick out different ways and trails.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

HUKKAAN HEITETTYÄ AIKAA

"...isänpäivänä juon pullon konjakkia, täällä pohjoisessa voin ryypätä rauhassa eikä kukaan estä ja sen sanon että äitisi oli huora ja sinä olet vihannut isääsi aina, te etelän ihmiset olette kaikki samanlaisia paskoja..."

(Isäni kertomaa puhelinkeskustelussamme 31.10.2012 kello 18.00 kun soitin hänelle ja kysyin mitä kuuluu, kuinka voit.)



Valitettavan moni meistä kantaa mukanaan asioita menneisyydestä. Elämän varrella on tapahtunut paljon ja joskus on saattanut sattua kipeästikin. Näistä asioista ei julkisesti puhuta, niitä kannetaan mukana hamaan loppuun asti, hampaat irvessä vedetään kivirekeä perässä lopulta yksin uupuen.
Pitäisikö sitten puhua ? Jopa näin julkisesti kirjoittaa. Koetaan ehkä että kirjoittaja tuo julki jotain joka ei muille kuulu. Mitä sitä nyt noin tarvitsee kaikille kertoa ? 
Minun vastaukseni on, että kyllä, jos rohkeus riittää. Ehkäpä tämänkin kirjoitukseni perusteella joku jossain rohkaistuu ja saa viimein suunsa auki. Pystyy kertomaan kipeistäkin mieltä painaneista asioista ja vapautuu elämään kevyemmin. Saavuttaa tasapainon ja omien valintojensa hyväksynnän kuten minä jo monia vuosia sitten.

Blogissani on osasto -otteita pöytälaatikostani. Sen perusteella tarkkaavainen lukija on voinut koota palapeliä nuoruudestani ja sen tapahtumista. On siis tullut ilmeisen selväksi, että perhetaustani on rikkonainen. Suomeksi sanottuna isäni on aina ollut kiinnostuneempi rahasta ja viinasta kuin mistään muusta, jopa perheestään. Vuosikausia jatkunut kausittainen juominen on tuhonnut osan isän identiteetistä eikä ajatus ole vanhemmiten ainakaan mitenkään johdonmukaisemmaksi muuttunut. Vanhat asiat kiertävät vanhan miehen päässä omaa kehäänsä - uutta ei juuri tule syvään juurtuneen katkeruuden tilalle.
Kysyttäessä kuulumisia kaikki on aina hyvin. Kuitenkin välillä minulle soitetaan ja kysellään olenko kuullut isästä mitään kun puhelimeen ei saada yhteyttä viikkokausiin. Harvat jäljelle jääneet ystävät huolestuvat onko pohjoisessa eläkepäiviään viettävä tuupertunut kinokseen. Joskus jopa viinaa viikkokaudet tuoneet ryyppykaverit soittivat ja pyysivät auttamaan kun kunto oli mennyt vaarallisen huonoksi ! Lopulta jopa kuukauden yrityksen jälkeen kun saan yhteyden joko suoraan tai välillisesti palkinnoksi tulee yleensä alun lainauksen kaltaista tekstiä - tarvittaessa tuntikausiakin.
Elämässäni enenevässä määrin olen yrittänyt toteuttaa vanhaa viisautta :"Kohtele ihmisiä aivan kuten toivoisit heidän kohtelevan sinua." Uskon että näin pääsen pidemmälle. Palkinto vain omassa tapauksessani on varsin musertavan turhauttava. Alkoholistia nimittäin ei pysäytä kukaan muu kuin hän itse. Halu muutokseen on tultava omasta itsestä.
Pitkien ultraharjoitusten lomassa on aikaa pohtia kaikenlaista. Myös omien tekojensa järkevyyttä. Oma linjani on vuosien varrella muuttunut vähemmän ymmärtäväksi. Yhä uudestaan sortuviako pitäisi loputtomiin nostaa jaloilleen ja tukea? Alan olla samaa mieltä kuin eräs sosiaalipuolen väsynyt työntekijä, joka ehdotti turha-leiman käyttöönottoa. Että lyödään otsaan leima "turha" ja annetaan olla. Näin kadulla olisi helppo tunnistaa ne joiden osalta mikään ei auttanut vaikka mitä yritettiin...
Todellisuudessa en kuitenkaan voisi asettaa inhimillisyyden rajoja noinkaan. Eli yritettävä on. Vuodesta toiseen. Kuitenkaan omaa identiteettiään ja elämän positiivisuutta menettämättä. Tässä tuntuukin monella meistä saman kokeneista olevan tekemistä riittämiin. Vaatii hyvää itsetuntoa ja uskoa tulevaisuuteen hakata päänsä seinään vuodesta toiseen alkoholin pauloissa rypevää tai muuten elämänhallintansa menettänyttä tukiessa.
Elämän kestäminen ei ole kaikille itsestäänselvyys. Nykyinen yhteiskunta sloganeista huolimatta jättää tarvittaessa yksin. Näin pitääkin toisaalta olla sillä ei yhteiskunnallakaan ole loputtomiin voimavaroja. Siis meillä kaikilla yhteisesti ei ole voimavaroja. Vastuu itsestä on lopulta aikuisen oma. Pakkohoitolakia ei ole vaikka inhimillisesti katsoen se olisi tarpeen. Tarpeen nimenomaan muiden kuin ongelmatapauksen kannalta. Alkoholisti ei varmaankaan viinanhimossaan olisi pakkohoidossa tyytyväinen mutta hoidon ajan hänen läheisensä ainakin voisivat nukkua yönsä rauhassa.
Onko sitten järkevää yrittää vuodesta toiseen ? Onko pakko aina jaksaa kuunnella varsin värittyneitä totuuksia ja loukkauksia. Ei suinkaan - eikä ainakaan yksin. Omalla kohdallani läheiset ystävät ovat tukeneet. Myös vuosien varrella ultrajuoksun myötä olen tutustunut ihmisiin, jotka ymmärtävät aikaa ja siinä elämistä keskimääräistä paremmin.
Kun kierrämme kilometrin lenkkiä päivän, kaksi jopa pidempään on meiltä turha kysyä onko juoksussa mitään järkeä. Onko koko elämässä mitään järkeä ? En voi sanoin kuvata niitä syviä tunnetiloja ja uusien voimavarojen tasoja jonne ultrajuoksu ja siinä mukana olevat ihmiset ovat minut vieneet.
Onko sitten järkeä ryypätä kolmasosa elämästään ja hukata aikaa ? Jokainen tekee omat valintansa mutta tulisi muistaa, että hukkaanheitettyä aikaa ei saa millään takaisin. Eikä hukkaanheitettyjä ihmisiä - ei edes omaa poikaa.

Pitkissä kestävyysharjoituksissa on aikaa ajatella.

  VIIKON 44. HARJOITTELU

Ma- ilta 15 km tiellä tasaista lumipyryssä 1.32.
Ti- aamu 16 km mäkinen ja sohjosta liukas reitti 1.53. Ip. HIERONTA (täysin tukossa jalat ja selkä)
Ke- päivällä tiellä kevyesti 8 km 53 minuuttia, jäinen alusta.
To- Villa Gårdsbacka - Arabianranta ja takaisin 22 km 2.23. Illalla tunti kävelyä.
Pe- Iltapäivällä Malmilla 15 km 1.38.
La- aamu reilu tunti kävelyä. Iltapäivällä 12 km 1.15 Rastilan rantaa.
Su- päivällä 15 km Malmilla 1.33.

yhteensä 103 km - 11 tuntia ja 7 minuuttia

NIHKEÄ ETANA

Viikko todistaa harjoittelun käynnistyneen. Kahden kuukauden määrällisesti vähäinen harjoittelu kuitenkin tuntuu juoksussa eräänlaisena nihkeytenä.
Jari Tompon lanseeraama termi "nihkeä vääntäminen" kuvaa etanansyönnin lisäksi juoksijan etenemistä ja miksei myös tarpeen vaatiessa polulta poikkeamista... Itse kuvaisin oloani nihkeän epävarmaksi. Harjoittelun tässä vaiheessa on vain juostava päivästä toiseen.
Kuluneella viikolla kävin kataboliassa vasta lauantaina ja sunnuntaina. Tällä tarkoitan palautumattomilla lihaksilla juoksua. Lauantaina sitä tuli kaksi kilometriä ja sunnuntaina kolme. Kysehän on lihasten totuttamisesta ns. tyhjempinä toimimiseen.
Hieronnalla oli ratkaiseva merkitys viikon onnistumiseen. Selkä- ja takareisivaivat olisivat deletoineet koko homman ilman käsittelyä. Loppuviikosta oli havaittavissa ilahduttavaa elastisuuden palautumista.



Matkalla vanhankaupungin lahdelle.

 LOKAKUUN KILOMETRIT

juoksua 199 km - 19 lepopäivää (kävelyä ei lasketa) - 25 tuntia ja 47 minuuttia.

Vuosikilometrit marraskuun alussa 3196 km.

Merituuli huuhtoo fyysisen kuonan lisäksi myös henkistä kuonaa pois.



Kaupunkiluontoa.



SALVE

Syömiseen hyvin on Helsingin Hietalahdessa oiva paikka, ravintola Salve. Sen historia juontaa 1920-luvulta merimieskapakan ajoilta ja sisustus on vieläkin osittain alkuperäinen. Salvessa ovat viihtyneet herrat Goodman ja Salmi sekä Holkeri, joka pääministeriaikoinaan kävi verkkareissa kesken lenkin syömässä Salven kuuluisia silakoita.
Eteeni Salvessa sain Salven Pannun, joka ei aikoinaan jättänyt merimiehiäkään nälkäiseksi - saati sitten minua. Ultramiehenä niittasin vielä suklaakakkua jäätelöllä ja tietenkin nestemäiset refreshmentit ennen ja jälkeen.
Kävellesämme Fredaa Kirsin kanssa kohti metroa totesimme syöneemme erittäin hyvin. Rentoutuminen kesken harjoitusten tekee erittäin hyvää jatkoa ajatellen.