VIIKKO 51. - VIRTAA ???

Viikon 51. juoksut

Ma - Lepo
Ti - 16 km - 1,38 - kv. 6,08 min./ km - tiellä, liukasta jäätä...
Ke - Lepo
To - 30 km - 3,14 - kv. 6,29 min./km - mäkinen tiereitti
Pe - 6 km - 41 min. - tietä ja polkua, veryttelyä
La - 9 km - 1,14 - lumista metsää ja tietä
Su - 28 km - 2,54 - kv. 6,15 min./km - vesisateessa vanhaa tietä Hämeenkyrön keskustaan.

yhteensä 89 km - 9 tuntia ja 41 minuuttia.

Rauhallista Joulunaikaa kaikille blogin seuraajille! Tämä päivitys on hieman myöhässä. Tapani-myrsky katkoi sähköt 31 tunnin ajaksi, eli ei sähköä, ei nettiä vaan todellista maaseudun rauhaa...
Eli puulämmitystä, romanttista kynttilänvaloa ja tuulen suhinaa nurkissa? Kyllä ja pieniä maastoharrasteita lisäksi.
24-tunnin sähköttömyyden jälkeen lähdimme Kirsin kanssa tarkistamaan linjoja ja löysimme 20 Kv:n linjaan nojaavan männyn. Soitto vikapalveluun ja odottelua. Asentajille ei vikatieto välittynyt ollenkaan vaan he samoilivat 13 tonnia painavalla maastoajoneuvolla itsensä turpeeseen akseleitaan myöten - täysin väärään paikkaan. Sähköt saimme vasta kun opastin itse asentajat vikapaikkaan ja kuljetin heidät omalla autollani muuntokeskukselle ja sen jälkeen vielä tukikohtaansa.
Tätä kirjoittaessani se 13-tonnin auto on vieläkin siellä naapurin tiellä ja syvässä...mutta onhan meillä valot! Ruuatkin voidaan nostaa ulkoa sisälle jääkaappiin. Pakastin kesti juuri ja juuri eli vitamiinit tulevaan harjoittelukauteen ovat tallessa.

Viikon juoksut rytmitin muiden joulunajan touhujen oheen. Varsinaista harjoittelua en tehnyt - lievää sisäänajoa kylläkin. Palautuminen on alkanut sujumaan, joten kun vuosi vaihtuu taidan siirtyä päivittäiseen juoksemiseen. Viikko on siis vielä jäljellä tätä ns. väliaikaa.
Kelit ovat olleet vaihtelevat, kaikkea paitsi aurinkoa on riittänyt eli erittäin liukastakin on ollut paikkapaikoin. Tämä jos mikä jäykistää jalkoja entisestään.

Alussa kerrottu sähköepisodi osoittaa kuinka helvetin huonossa jamassa yhteiskunnan turvallisuus on. Kun virta loppuu, loppuu myös yhteydenpito kännykällä, koska tukiasemien akustot tyhjenevät. Netistä ei ole apua ilman sähköä. Tasoristeykset, liikennevalot ja muu automaatio on oman onnensa nojassa.
Eri rakenteissa loppuun asti kilpailutetut toimijat koettavat sitten viimeisillään pelastaa tilanteen. Eli maastossa muniaan myöten suossa moottorisahalla - omin käsin. Tässä viimeisessä ja ainoassa konkreettia työtä tekevän haalarimiehen osassa ei ole apua hienoista järjestelmistä ja kyvyttömistä asiakaspalveluista eikä tietokonekikkailuista vaan ihan maalaisjärjestä.
Tämä maalaisjärkikin tuntuu olevan hieman kadoksissa, kun lähdetään ajelemaan tällaisella kelillä pehmeille ja vetisille teille liian painavalla kalustolla.
Tässä tapauksessa olisi tarvinnut kävellä viisisataa metriä moottorisahan ja oksasahan kanssa vauriopaikalle...eli omilla jaloilla eli ulkoilla ihan työkseen!
Ja sitten vielä kysellään onko juokseminen järkevää...

OMAN TIEN KULKIJA - viikko 50.

Tietyllä tavalla olen koko elämäni ollut oman tieni kulkija. Tietyllä tavalla tarkoittaa tässä yhteydessä valintoja, joita olen tehnyt ja joutunut tekemään. Tarkastelen tässä kirjoituksessa lähtökohtiani, jotka ovat mahdollistaneet ultrajuoksuni. Sekä fyysisesti että henkisesti.

Syöpätautini hoidot loppuivat 26.6.1993. Hyvä ystäväni Make haki minut silloin Pikonlinnan syöpäsairaalasta. Matkalla kotiin autossa hän totesi : " Se on ohi nyt. " Vastasin : " Nyt se vasta alkaakin. " Aivan sanatarkasti en muista mutta jotenkin noin se meni. Vastauksellani tarkoitin normaaliin elämään palaamista ja edes jonkinlaisen fyysisen kunnon takaisinsaamista. Mitään urheilu tai muita haaveita tuolloin ei ollut. Oli vain lähes loppunajettu keho ja etenkin mieli. Hauras haave terveenä pysymisestä.
Silloiseen työhöni palasin 16.8. samana vuonna - puoli vuotta ennen sairasloman loppumista. Täysin omasta tahdostani. Fyysinen kunto tuolloin oli aivan raunioina. Työni liikuntavammaisten lasten kanssa sisälsi nostoja ja muuta aktiivista liikkumista - olin täysin poikki työpäivien jälkeen. Varsinkin kemoterapiaa kun oli annettu suoniin käsien kautta niin särkyjä riitti öisin. Käsissäni hermoratavauriot aiheuttivat puutumisia, kuten vielä nytkin, eli hauskaa ei aina ollut. Tai oli ! - olinhan "terve" ja töissä. Elin elämää suhteellisen normaalisti.
Lupa juosta annettiin 31.8.1993. Ensimmäisen lenkin tein 6.9. - 3km ja seuraavan 8.9. - 2 km. Näitä seurasi viikon flunssa ja sitten päälle viikon lepo. Kilometrejä kertyi syyskuussa 13 - lokakuussa 64 - marraskuussa 67 ja joulukuussa 139.
Lokakuussa muistan elävästi kun kävelin koirani kanssa metsässä 15 kilometrin lenkin. Tampereen Horhasta miltei Julkujärvelle ja takaisin. Paskansin housuihini kaksi kertaa tuolla lenkillä ja oksensin kerran. Pusikkoon ei siis aina yksinkertaisesti ehtinyt. Jopa koirani mielestä olisi kannattanut luovuttaa - siksi säälittäviä katseita siltä sain... Kemoterapia oli vienyt paitsi voimat myös suolinukan ja vatsa oli sananmukaisesti paskana. Hemoglobiini tuolloin hieman yli neljä kuukautta siraalastapääsyn jälkeen oli 110 - melko laihaa 183 senttiselle ja 83 kiloiselle miehelle ? Ei tarvetta hemohesiin... En luovuttanut. Jatkoin sisukkaasti kolme kertaa viikossa juoksua ja kävelyt päälle.
Vuoden 1993 lopussa sairastin vielä toisen flunssan. Vuosi vaihtui 283 juoksukilometriä rikkaampana. Kaikki kilometrit syöpätaudin jälkeen.
1994 tammikuussa harjoittelua kertyi 143 kilometriä. Oli käytävä hallissakin pakkasia paossa. Tautia oli löytynyt myös toisesta keuhkosta eli arkuutta kylmään esiintyi häiritsevästi.
Pakkaset jatkuivat helmikuussa ja taakse jäi 159 kilometriä. Lisäksi yksi hiihtolenkki ja kävelyä koiran kera. Maaliskuussa olin ensimmäisellä viikolla mahataudissa ja juoksin 28 km. Toisella viikolla 53 kilometriä kolmannella viikolla jälleen flunssa ! 26.3.1994 juoksin sitten ensimmäisen maratonin syövän jälkeen pakkasessa Toholammilla. Aikaa kului noin neljä ja puoli tuntia. 273 päivää syöpäsairaalasta pääsyn jälkeen.
Erittäin moni piti minua tuolloin täysin hulluna kun 1994 alkuvuodesta ilmoitin osallistuvani maratonille. Yhteinen toteama oli, että en voi selviytyä siitä mitenkään näin lyhyen ja repaleisen jakson jälkeen - syövän jälkeen. Jo tuolloin oli itselleni selvää, että nöyrästi työtä tehden unelmia voi saavuttaa. Tavoitteet täytyy myös asettaa riittävän korkealle ja on vain rohkeasti yritettävä. En koskaan olisi tässä, ellen olisi yrittänyt. En koskaan olisi juossut Kaustisella 243 kilometriä "ei pysty"-asenteella. Jos ei pysty ensimmäisellä kertaa niin sitten toisella tai kolmannella tai...

Tänä vuonna juoksin yhteensä 563 kilometriä kolmessa ultrakilpailussa. Tähän on ollut pitkä matka vuodesta 1993. Tämä on vaatinut paljon uhrauksia ja uskoa omiin tekemisiin, uskoa omaan tiehen. Näinä vuosina olen oppinut tuntemaan itseni aina vain paremmin sekä fyysisesti että henkisesti.
Henkisesti ensin oli rankkaa elää syöpätaudin uusimisen pelossa. Kontrollit jatkuivat viisi vuotta ja sitten jäin omilleni. Myöskin kehon vaurioiden korjaaminen on kestänyt kauan. On ollut henkisesti raskasta kun ei aina ole tiennyt kuinka paljon rasitusta sietää. Kyse oli ensin elämästä. Nyttemmin myös ultrajuoksusta mutta edelleen elämästä - jokainen päivä on lahja.
Olen valinnut  elämääni asioita, jotka tukevat filosofiaani elää, juosta ja olla läsnä joka päivä. Ystävät ympärillä ovat auttaneet minua suuresti hahmottamaan haasteiden mittavuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Niinpä olikin pieni yllätys, kun maanantain saunalenkin yhteydessä sain tuomion liian kovasta 2012 kilpailuohjelmasta Rainelta. Semminkin kun kisakilometrejä olen suunnitellut noin 429 eli vähemmän kuin tänä vuonna. Tosin kilometrien ennakointi on hieman vaikeaa kun ei tiedä varmasti kuinka paljon niitä kertyy 6-tunnin ja 24-tunnin kisoissa. Tähän lisäksi olen suunnitellut 100 km maantiekilpailua ja 84 km maastokisaa.
Vaikka kisat lyhenevät ei rasitus toki putoa - joskus päinvastoin.
Mutta entäpä jos elänkin vain tämän yhden kerran? Tähänasti olen asettanut tavoitteet hyvin korkealle ja myöntänyt jälkeenpäin, jos oli liikaa. Joskus myöntämiseen on mennyt hieman aikaa mutta näin vanhemmiten virheitä on helpompi myöntää. Kaikki  ylläoleva on kerrottu, jotta ymmärrettäisiin mistä olen matkalle lähtenyt. Matka jatkuu. Eteenpäin katsoen - mennyttä kunnioittaen.
Etukäteen rajojen asettaminen on mielestäni kahlitsevaa ja jopa "tuloksia" rajoittavaa. Myöskin henkisiä kasvun "tuloksia" rajoittavaa.  Koskaan ei varmasti voi ennustaa mitä tapahtuu - kuinka keho ja mieli reagoivat. Nouseeko taso vai putoaako se. Jos aina ollaan "järkeviä" ei koskaan saavuteta mitään. Keskinkertaisuus kokemisessakaan ei minua viehätä. Varsinkaan kaiken jo kokemani jälkeen. Itsensä likoon pistäminen kiehtoo. Elämän nälkä on edelleen läsnä. Kunnioitus elämää kohtaan kasvaa suoraan oman rajallisuuden tajuamisen kautta.
Kyky juosta mielen toiselle puolelle vaatii rohkeutta. Haaveiden tavoittaminen henkistä kasvua. Kasvua syntyy vain haaveiden toteuttamisyritysten kautta.

" Even though we face the difficulties today and tomorrow, I still have A DREAM. "                           
-Martin Luther King Jr.


Viikon 50. juoksentelut


Ma - 11,5 km - 1.07 - Saunalenkillä Rainen kanssa Hervannassa, pitkästä aikaa!                                                           kv. 5.49 min./km
Ti - 15 km - 1.36 - Lumessa, viimeinen kilometri metsää 9.00 min./km. kv. 6.27 min./km
Ke- Hieronta - Lepoa
To - 8.5 km - 1.00 - Jäiset tiet. kv. 7.13 min./km
Pe - 20 km - 1.54 - Helsingissä Malmin lentoaseman ympärillä. kv 5.44 min/km
La - 14 km - 1.33 - Liukkaat tiet, osa metsässä umpihangessa. kv 6.36 min/km
Su - 12 km - 1.12 - Sohjoa. kv. 6.03 min./km
yhteensä 81 km - 8 tuntia ja 22 min.

Tämä ei ollut varsinaista harjoittelua. Kunhan juoksin ja nautin siitä.

Oman tien kulkija.  Kuvan nappasi Kirsi.

KOVUUTTA

 After this there is some english too...


Usein ultrakilpailujen jälkeen juoksijoiden kuulee soimaavan itseään, että pää petti tai kovuutta ei ollut tarpeeksi. Toisaalta myös juoksijoita kehutaan hyvän suorituksen jälkeen koviksi jätkiksi tai naisiksi. Mielestäni kovuus ei ole aina yksioikoista eli tarkastelen sitä tässä omasta näkökulmastani.

Kovuus merkitsee usein kykyä saattaa itsensä tiukkaan tilanteeseen henkisesti ja fyysisesti ja myös selviytyä siitä. Ultrajuoksussa siis kovuudella pitäisi syntyä kilometrejä seläntaakse. Näin kiistatta onkin mutta kovuus ei ole vihanomaista voimaa vaan pikemminkin nöyrää puurtamista ja uskoa omaan tekemiseen. Kovuus on tiukassa paikassa myös uskallusta jatkaa yli vaikean vaiheen. Kovuus on myös oman rajallisuuden myöntämistä - tämä unohdetaan usein.

Ennätysjahdeissa tulisi muistaa, että ensisijassa ultraamista ja mahdollista ultraennätystä tehdään itselle, ei muille. Jakajia hyvälle tulokselle on aina enemmän kuin huonolle. Kuitenkin oma tunnetila kilpailun jälkeen on tärkeintä oli tulos sitten toivottu tai ei.

Monilla vaelluksillani Lapissa olen kokenut tilanteita, joista selviämällä olen saanut aineksia oman kovuuteni kehittämiseen. Kerrankin itäkairassa en löytänyt pitkän hiihtopäivän päätteeksi tupaa millään eli oli pakko leiriytyä - 25 asteen pakkaseen taivasalle. Mukanani olleet varusteet ja erätaidot pelastivat minut jäätymiseltä. Käsivarressa kahlasin Porojärven kahlaamon alapuolelta rinkka selässä yli ja astuin tyhjään. Uimataito ja fyysinen kunto pelastivat sekä minut että varusteeni virtaavassa vedessä. Uintiretken jälkeen alkoi räntäsade eli taival Taabman tuvalle oli märkä ja erittäin kylmä. Tällaisia kokemuksia ja epämukavuuden sietämisiä kun miettii niin ultrajuoksu, jossa oma kulta kilometrin välein taputtaa pyllylle ja antaa hyvää syötävää, tuntuu lastenleikiltä.

Sitä se ei kuitenkaan ole. Kovuutta ja tekemisen nöyryyttä tarvitaan. Kuitenkaan kovuus ei yksin riitä. Bisletin halliultrassa yllätyin kuinka nopeasti väsyin jo 12 tunnin jälkeen. Juostessani kävin läpi energian, juomisen ja varusteet. Tarkistin alkuvauhdin ja keskityin. Yritin kaikkeni säilyttääkseni vauhdin mutta mikään ei auttanut. Jossain vaiheessa kun kävelin seiniä pitkin huoltopaikalleni mietin myös, että pettääkö pää? Totesin, että keskittyminen ja halu juosta ennätys/hyvä tulos ja samalla kokea ultraurheilun hienoja hetkiä on kohdallaan mutta jalat menevät alta eli jos en hellitä niin pyörryn. Sain mikrotauoilla ja tankkauksilla tilanteen siedettäväksi ja kykenin toipumaan lopun hyvään vauhtiin ja ennätykseen.

Olisin kuitenkin halunnut vielä enemmän. Silti olen tyytyväinen lopputulokseen ja tunteeseen mikä kisasta jäi. Kesti melkein kaksi viikkoa kilpailun jälkeen ymmärtää, että en olisi pystynyt yhtään parempaan. Vaikka olisin kuinka kova niin se ei auta mitään jos voimat loppuvat. Kovuus ei pelkästään kehoa liikuta, tarvitaan fyysinen balanssi ja suorituskyky. Ultraurheilun suola onkin juuri se, että kaikkina päivinä keho ei kertakaikkiaan luovuta ulos haluamaamme. Olimmepa kuinka kovia tai nöyriä tahansa. Näin jatkuu taival ja kaikesta jotain opimme.

Minä opin Bisletillä hieman lisää nöyryyttä -hyvä niin. Seuraavan kerran kun puen numeron rintaani ja astun ultrakilpailun lähtöviivalle olen taas piirun verran "kovempi". Eli hyvin nöyrä.

Jos et ole vielä katsonut hienoa Hannu Kallion tekemää ultrajuoksuvideota minusta ja elämänajatuksistani, klikkaa tästä.
Toivon, että saat siitä voimaa, olipa Sinulla vaikeuksia tai ei. Tapaamme taas ensi viikolla!

Viikko 49.

Ma- Lepo
Ti- 8 km - 50 min
Ke- 8 km - 57 min. Lunta nilkkaan, metsässä.
To- 13 km - 1.28. Lumisilla teillä ja umpeen menneillä poluilla.
Pe- 11 km - 1.21. Myrskyssä.
La- Lepo (aivan poikki)
Su- Lepo
yht.  40 km - 4 tuntia 36 min.

Off-time

First at all I am very sorry, that I have not write on english for a long time. Or maybe it is not so long time, maybe the time has slowed a little bit on my side.

After three ultras this year, I am on off-time now. It means not daily running, just fun and recovery runs. Winter has come and trails and roads are covered on snow -white world. Forests are quiet and there are just few footprints on new snow - mine and elks, hares and some birds.

When I was getting low point on Bislett 24-hour Indoor Endurance Challenge I was little suprised that it came so early. Altough I manage to do my personal best 157 K, I was aiming higher. After the race it took almost two weeks to understand that those kilometers were my limit then. It is very good for my ego to notice that humbleness is still missing sometimes in my head. But I learn. And I am very patient. I had a cancer 19 years ago and after that I have been able to buid up my levell of running farther every year better and better. So I keep going.

You have to have hard head and ability to concentrate but you have to humble too.

If You have not yet seen great ultrarunning video of me that Hannu Kallio have buit up, click this.
See You next week!

AJATTOMUUDEN ASKELEET

VIDEO

Endurancen jäsen, ultrajuoksunoviisi, ketjuatleetti, kamerataituri ja hyvä ystäväni Hannu Kallio kuvasi ultrajuoksuvideon, joka toivoakseni antaa voimaa kaikille niin juoksuun kuin elämäänkin yleensä.

You tuben suora linkki , josta video näkyy suurempana.

MARRASKUUN KILOMETRIT JA VIIKKO 48.

Marraskuu

Marraskuussa juoksua kertyi yhteensä 364 km - 46 tuntia 29 minuuttia - 11 lepopäivää

Kulunut kuukausi oli erittäin tyydyttävä urheilullisesti, aivan kuin koko vuosikin on ollut. Marraskuussa kuitenkin pitkästä aikaa oli myös vaikeuksia. Vasemman jalan kireydet ja tästä johtuneet monet lepopäivät ja harjoittelun liiallinen pakkokevennys jättivät hieman rikkonaisen maun. Myös Bisletin kisan realisoitunut tulos kertoi aavistuksen liian pehmeästä kuukaudesta. Kuitenkin kokonaisuuteen olen tyytyväinen ja etenkin mahdollisuuteen juosta lähes päivittäin hyvän henkisen tunnelman kanssa.

Perseestä - viikko 48.

Ensimmäinen välikauden toipumisviikko on takana ja se oli otsikon mukainen. Ultrakilpailun jälkeinen henkinen tyhjyys iski koko voimallaan voimakkaampana kuin koskaan aiemmin. Tähän kun lisätään yleinen väsymys on siis takana turta ja mitäänsanomaton viikko hukkaanheitettyä aikaa urheilun kannalta.
Jalat toipuivat kivuttomiksi parissa päivässä mutta samea olo jatkui läpi koko viikon. On voimakkaasti sanottu tuo "hukkaanheitettyä aikaa". Todellisuudessa on eittämättä selvää, että tarvitsen ylimenoaikaa ja lepoa. Takana on kolmen ultrakilpailun vuosi ja väsyy se hyväkin hevonen joskus. Ahneus juoksuun ja harjoitteluun sensijaan on voimakkaana jo nyt läsnä eli tällä voin selitellä tuon hukkaanheitetyn ajan- ilmauksen käytön.
Henkisesti teki mielelle hyvää sunnuntaina, kun juoksin 13 kilometriä. Aluksi umpimetsässä ja sitten maanteiden kautta kohiseville poluille. Sitten katkesin täysin seitsemän kilometrin kohdalle ja ultrasin kotiin turhautuneena oman kehon rajallisuuteen.
Aikani kiukuteltuani totesin olevani onnekas. Elää ja olla läsnä - juosta päivästä toiseen. Tästä se palautuminen sitten alkanee?

viikko 48.

Ma - Lepo / illalla lento Oslosta isänmaahan
Ti - Lepo / 2 km kävelyä
Ke - Lepo
To - lepo / 3 km kävelyä metsässä
Pe- Lepo
La -Lepo / Ulkoilua Marjanlahden laavua kunnostaen.
Su - Polttopuiden halkomista koneella.  ip. 13 km - 1.30
yhteensä 13 km - 1 tunti 30 min.

Yksinkertaiset asiat ovat parhaita. Oman rajallisuuden tajuamisen kautta voi kehittyä.