Lukitsen
matkailuauton oven. Lämmittelen lonkkia hetken auton lähellä. Kiristän repun
hihnat ja otan ensimmäisen askeleen. Tulee pitkä päivä. Olen viivytellyt lähtöä
ja kello tulee jo kaksitoista. Sää on selkeytynyt. Sitten vaan.
Juoksen
varovasti ensimmäisen kilometrin. Jatkuvaa nousua, pitkospuita, rappusia,
kivikkoa ja juuria. Nousen Saanan portaiden alapäähän. Vaistomaisesti katson
vasemmalle viistoon yli Mallan. Kilometrinen Bossovarri kiiltää auringossa.
Odotuksen tunne kipristelee vatsaa. Tuntematon reitti. Koskematon minulle.
Löysään
alamäkeen. Vauhti nousee liikaa. Aika ei ole vielä. Skirhasjoki on
miltei kuiva. Poroja. Suuntaan Saanan takaa lähinnä biologien käyttämälle
huoltotielle. Reppu on kevyt mutta häiritsee oudokseltaan. Pieni keitin ja pastaa
bolognaise. Leivät valmiina. Geeliä ja urheilujuomajauhetta. Vaihtopaita ja
takki. Hanskat. Näin elokuussa mennään vähällä.
Jalka
luistaa. Korjaan automaattisesti kädellä tasapainoa. Pysy nyt poika pystyssä.
Poika. Vanha teuras. Elastisuus vähenee vuosi vuodelta. Mukana on paineside ja
elastinen side. Koskaan ei vielä ole tarvittu mutta kuka tietää. On mentävä
maltilla. Tunturia kunnioittaen. Kivikossa ei saa herpaantua.
Tulen
asvaltille ja pysähdyn hetken juostuani museosillan koskelle ottamaan vettä kahteen pieneen pulloon. Auto
hiljentää kohdallani. Katsotaan pitkään. Heilautan kättä ja jatkan juoksua.
Siilasjärvi jää vasemmalle. Kulkee ihmeellisen hyvin. Takana on 140 km viikko
eikä eilinenkään 21 kilometrinen paina paljon. Naurahdan itselleni. Turpaan
tulee varmasti tänään. Olen jo kotona katsellut karttaa ja jättänyt käyrät
laskematta.
Menen Norjan
rajasta yli ja Galggojärvi on oikealla alhaalla. Pois asvaltilta. 9 km takana.
Katson Turslagetin punaiseksi maalaamaa kiveä. Nyt se sitten alkaa. Jo viime
vuonna kävin maistelemassa tätä alkua. Upealta näyttää. Skaidi polveilee ja
lataan menemään. Silmät nousevat väkisinkin välillä ylös katsomaan tulevaa.
Bossovarri kasvaa silmieni edessä.
Tulen
harjanteen takaa ja totean samanaikaisesti kaksi asiaa. Kahluupaikka ja kaksi
vaeltajaa tauolla. Lennän pystysuoraa rinnettä alas ja rykäisen. Pojat
kääntyvät. Vaihdetaan tervehdykset. En pysähdy kuin vasta joella. Otan geelin
ja juon jääkylmää vettä. Täytän pullot ja loikin kiveltä kivelle joen yli. Tossut
kuivat vielä. Very Good, now we are really cooking... Nyt mennään sitten ylös.
Inov Roclite
puree rinteeseen. Kolmekymmentä metriä ja ilmanotto on jo täysillä. Laitan
kävelyksi ja kädet reisille vuoristotyyliin. Tähän nöyrtyy kovempikin.
Varsinkin kun edessä on kilometrejä ja tuntematonta kivikkoa vielä paljon. Ei
ole järkeä polttaa kaikkea ruutia. Otan pari valokuvaa ja juon vettä suoraan
purosta.Ylhäällä katson haikeana taakseni. Nousua tuli hieman yli kahden
kilometrin matkalla puoli kilometriä. Ei mitään mahdotonta mutta kuitenkin
töitä sai tehdä.
Oikealla on
Sallorassa tunturi. Melkein 1200 metrinen. Komeaa. Lunta ei ole paitsi
laikkuina pohjoisen katveessa. Katson eteenpäin ja hätkähdän. Ruuhilaakso on
kokonaan kiveä. Siis tulossa on kipeät jalat. Mittaan katseellani. Puolitoista
tuntia ja tupa tulee. Ruokaa. Tulee jos tulee. Ei näy juoksematta. Keskityn
alamäkeen. Pysähdyn puoleenväliin ja kaivan kartan. Katson tarkasti
horisontista korkeimman huipun jotta minulla on jokin kiintopiste jos eksyn.
Punaisia merkkejä on ollut kiitettävästi kivissä. Vaeltajat ovat myös kasanneet
kiviä torneiksi joten vaikka polkua ei ole sen voi aavistaa.
Laaksonpohja
on haastava. Pieniä teräviä kiviä. Olen noin 850 metriä merenpinnasta. On
täysin hiljaista. Mitään elollista ei näy eikä kuulu. Yritän ymmärtää suuntaa.
Juoksen ja kävelen vuoroin. Nestettä kuluu. Matkalla on järviä. Edessä näkyy
Golddabakti ja sen takana jossain on tupa, Golddahytta. Hämmästelen mennessäni
mitä kaikkea mannerjää on saanut aikaan. Maisema on avara ja puuton. Täällä saa
perspektiiviä omille tekemisilleen. Ja
tuossa on lihamylly. Siis aivan oikea lihamylly. Ja kaksi vanhaa kamiinaa. Mitähän
seuraavaksi. Reitti hukkuu. Siirryn vaistonvaraiseen liikkumiseen. Ähäpäs. Pari
sataa metriä ja punainen piste näkyy kivessä taas.
Tulee
kaksikymmentä kilometriä täyteen. Teen arviota koska se tupa tulee. Päädyn 22
kilometriin. Rinne edessäni on pystysuora. Alhaalla on koivikkoa. Polku menee
jonnekin sen kätköihin. Mitään ei näy. Eipäs! Tuolla on katto. Onnistuinpas.
Alamäki on järkyttävä. Ottaa etureisiin. Ruokaa. Vihdoinkin.
Keitän
pastaa ulkorakennuksen seinustalla. Golddahyttan molemmat tuvat on lukittu ja
minä en ole lunastanut avainta tullista. Enkä avaimella mitään tekisikään.
Siistissä kunnossa ovat kaikki rakennukset kuten Turslagetin tuvat aina.
Vedenottopaikkakin on katettu talvea varten. Istun ja teen ruualle oikeutta. Juon kaakaota jälkiruoaksi ja syön kaksi
dominokeksiä. Tämä on juhlaa.
Kun teen
lähtöä tulee kaksi nuorta tyttöä isot rinkat selässään. Tervehdin piruuttani
saksaksi ja saan vastauksen norjaksi. Jatkan matkaani virnuillen. Ähäpäs taas.
Pieni kiusa on parasta.
Juoksen
tasaisen hiljaa ja mieli karkaa jonnekin. Ajatukset eivät sovi tänne. Muistelen
edesmennyttä äitiäni. Pohdin taloudellista lamaa ja yrityselämää –
maksamattomia laskuja. Katselen järvelle jonka pohjukasta pitäisi kohta näkyä
Kolmenvaltakunnan keltainen pyykki. Vatsa täynnä herpaannun ja Inovin kärki
imee kiveen kiinni. Tajuan kaatuvani. Nuorena harrastetut itsepuolustuslajit
opettivat kaatumaan. Jostain selkäytimestä saan vedettyä käskyn vasemmalle
kädelle. Tulen maahan kyljittäin enemmän olkapää edellä. Liike jatkuu ja saan
jalat järjestykseen. Nousen ylös ja pudistelen hiekkaa housuista. Ei vammoja.
Jatkaessani juoksua tunnen adrenaliinin ja säikähdys tulee myöhässä. Laitan
kävelyksi. No niin. Kuinka väsynyt olenkaan.
Tulen
poroaidalle. Oikealla Kolmenvaltakunnan pyykillä on nuorisoa. Juoksen aidansivua
ylämäkeen. Vielä kymppi niin tämä loppuu. Tulee vastaan kaksi vaeltajaa.
Pysäyttävät ja kysyvät mistä tulen. Selitän. Kysyvät treenaanko maratonille.
Selitän että en. Kyselevät lisää. Teen
ultrajuoksua tunnetuksi. Nuorempi saa tarpeekseen ja jatkaa matkaa. Vanhempaa
kiinnostaa kuinka vanha olen. Päädytään lopulta Unkariin ja 545 kilometriin. Kysymykset
lakkaavat. Tunnen kuinka kankeus hiipii keskustelun aikana jalkoihin.
-Menkäähän
terveenä ja nauttikaa luonnosta.
-Sinä
samoin, hyviä juoksuja.
Hyviä
juoksuja, niin niin, ajattelen. Ylämäessä kohti Kitsiputousta tajuan olevani
todella väsynyt. Ei mene enää. Painaa. Polveileva reitti Mallan sivulla vie
mehut. Rytmi sekoaa. Nyt on vaikeaa.
Tulen
skaidille. Näen että joku juoksee etäällä minua kohti. Tulee nuori kaveri
kevyellä askeleella ja kevyellä repulla vastaan. Tervehditään mutta ei
pysähdytä. Juostuani hetken katson taakseni ennen Kitsiputousta edeltävää
kivikkoa. Hän on samassa kohdassa missä minä olin kun näin hänet ensikerran. Minäkin olen
nyt samassa kohdassa missä hän oli. Nopeutemme on siis sama. Irvistelen eteenpäin. Nyt on jaksettava.
Olen
loppulaskussa. Vielä vitonen ja sitten saunaan. Ison ja pienen Mallan välissä
tasangolla. Keskityn liikaa maisemaan ja samalla kun kaadun näen edessäni kaksi
vaeltajaa kävelemässä alaspäin. Nyt ei toimi refleksit. Menen oikea käsi edellä
turpeeseen. Vasen polvi kolahtaa. Nyt tulee verta. Arvioin haavoja. Eipä
kummempaa. Pinnat rikki. Varjelus vieläkin.
Pysähdyn lompololle
juomaan ja pesen veret pois. Otan geeliä ja katselen taivaalle. Koska tämä
kaikki loppuu ja ryhdyn turistiksi. Paistan makkaraa ja valokuvaan. Olen vaan
ja nappailen kaljaa. Kalastan. Miksi aina pitää juosta nulkata henkihieverissä
tunturissa.
Jatkan mieli
mustana taivalta. Pudotan vauhtia. Kolmannen kerran en enää kaadu. On
varoitettu. Vanhuus. Elastisuus ja kimmoisuus katoaa väsyneenä. Jumppaan alas
Siilaskosken sillalle. Viimeiset askeleet polulla.
Asvaltti ja
parkkipaikka. Pari kilometriä vielä retkeilykeskukselle. Kirsi soittaa. Saan
tekosyyn kävellä. Vaihdetaan kuulumiset. Ehjänä perille. Joo joo.
Sammutan
kellon matkailuauton rappusilla. 38 kilometriä – 6 tuntia 32 minuuttia. Tunturi
on puhunut jälleen. Onnun saunaan ja imen matkalla palautusjuomaa. Viren kaatui
kerran minä kahdesti. Ei hullumpaa.
Tullessani
saunasta alkaa sataa. Sataa kaatamalla. Synkät pilvet katkaisevat tien valolta.
Hämärtää. Katson retkeilykeskuksen leirialueelta ylemmältä tasanteelta kohti
Mallaa. Nuori juoksija on jo varmasti paluumatkalla. Siellä on nyt hämärää ja
kivet liukkaat. Katson vielä synkälle taivaalle. Hiljainen toive. Anna pojan
palata terveenä.
Elämä
jatkuu. Aina tulee muita meidän jälkeemme mutta tunturi on ja pysyy. Ja
koettelee kulkijaa. Joskus se ottaa ja joskus antaa. Joskus se liikkuu
juoksijan jalkojen alla. Harva sen on kokenut ja vielä harvempi uskoo kun
kerron. Kerroinpa nyt kuitenkin.
|
Päivästä toiseen yhä kiitollisempana. (Kuvan otti Kirsi) |
VIIKKO 33. HARJOITTELU
Ma-38 km - 6.32, Kilpisjärvi - Norja Golddahytta - Kilpisjärvi
Ti-15 km - 1.50, Lullefjellet Norja
Ke-8 km - 1.00. Galggujärvi Norja
To- Lepo
Pe-6 km - 50 min. Etelä-Varanki Norja, osittain kalliokiipeilyä. Ennen lenkkiä kävelyä Kirsin kanssa tunti.
La-15 km - 1.40 Ylös tunturiin edestakaisin, paluusta 3km putkeen 4.20 vauhdilla. Vestre Jacobselv Norja (Annijoki)
Su-10 km - 1.11. Vestre Jacobselv Norja, vuorenrinteellä hiihtoladunpohjaa ja merenrantaa. Ennen lenkkiä kävelyä pari tuntia Kirsin kanssa.
yhteensä 92 km - 13 tuntia ja 3 minuuttia
|
Pyhässä metsässä. |
|
Yritys ymmärtää luontoa ja olla sen kanssa yhtä. |
|
Hieno viikko eikä aivan kevyt kuitenkaan. Karavaani kulkee ja makkarakin käy. |