KAHDEN KILPAILUN VÄLISSÄ

 

Aluksi: Rajavartiosto pysäyttää minut kaatosateessa erämaassa lenkillä ja kysyy: "Miten menee."

   Lähes kahden kuukauden poissaolon jälkeen sammutin matkailuauton kotipihassa. Vastassa heinäkuun helle ja puolen metrin harva heinä etupihalla, takapihan jokirannassa hieman tiheämpi. Ilahduttavaa oli porojen ja niiden spiradellien poissaolo. Elikot tunkevat kesähelteillä pihaan ja syövät kaiken kesäkukista joenrannan horsmiin, siinä sivussa koivujen alaoksat ja pensaat. Johan-Peter sanoi aikanaan, että poro ei syö ruohoa. Nyt Johan-Peterin mentyä pois tajuan sen vitsiksi. Siellä hän nauraa revontulten kaarissa isäni seurassa, eivätkä taatusti selvinpäin. Sittemmin porot palasivat pihaamme, joten ilo oli lyhytaikainen.

   Viisi tuntia kestäneen ruohonleikkuun, autonpesun-, matonpesun ja pyykinpesun, sekä erilaisten muiden kotiintulorituaalien jälkeen ehdin viimein lenkille. Lenkkien ja sittemmin talvella rakentamani kelkkakatos-varaston maalauksen aikana olen etsinyt itsestäni jälkiä Nuuksio Backyard Ultrasta. Niitä on löytynyt mutta pääosin tällä kertaa positiivisia. Tällä hetkellä olen hyvässä kunnossa, mutta väsynyt. Väsynyt helteestä, kilpailusta ja omituisesta eteläsuomen hälinästä.

   Asuttuani viisi vuotta Nellimissä, reilun kuudenkymmenen asukkaan kylässä, en kaipaa yhtään takaisin eteläsuomeen. Se mitä minä kutsun elämän hidastamiseksi merkitsee todennäköisesti monelle etelän asukille täydellistä pysähtyneisyyttä. Ei olekaan mikään ihme, että osa ihmisistä voi huonosti. Liika liian pinnallisesti on aivan liikaa. 

   Jos haluaa päästä perille nopeammin, on ensin maltettava yrittää hitaammin, jotta tietää mitä matkansa aikana tarvitsee.

   Ultrajuoksussa olen kahden kilpailun välissä tällä hetkellä. Osa etelässä tapaamistani ultrajuoksijoista ovat jatkuvasti kahden kilpailun välissä. Ultrajuoksun kanssa kilpailevat etenkin työ, mutta myös perhe - puhumattakaan nukkumisesta. Luin eräästä kevään 2021 kilpailuraportista, kuinka juoksija oli matkustanut satamailiselle Kuusamoon, tehnyt tietokoneella edellisenä yönä töitä ja nukkunut huonosti. Kilpailussa hän söi marmeladia ja sammui keskeytykseen. Analyysissään hän kertoi voimaharjoittelun puutteistaan ja terävästi huomioi suoritustaan verrattuna edellisiin, onnistuneisiin. Mihin hän pystyisikään valitsemalla hieman toisin. Nukkumatta, suoralla sokerilla työpaineissa kohti ennätyksiä? Kuinka enempää voisi halveksia itseään ja omaan harjoitteluunsa uhraamaansa aikaa.

   Jatkuva suorittaminen, mitä siitä saa talteen.

   Kaiken edelläkerrotun jälkeen saatatte ajatella miten minun juoksemiseni eroaa suorittamisesta. Päämääräni on aivan eri, haluan rinnakkaisiin todellisuuksiin läsnäolemaan ja pääsen niihin ultrajuoksulla. Kehitän mieltäni. Ja toki - hyviä tuloksia on aina mukava saada, mutta ne eivät ole pääasia.

   Olimme Kirsin kanssa erämaassa viikonloppuna. Kävimme rajavyöhykkeen tuntumassa marjamaillamme. Seisoin rinteessä, josta näkyy Venäjän puolen vaara ja sen päällä oleva vartiotorni. Katselin karhun repimää kaatunutta puuta. Kuningas oli etsinyt isoja muurahaisia, jotka olivat kovertaneet puolilahoon puuhun käytäviään. Seisoessani siinä tunsin kuninkaan läsnäolon, se oli tdennäköisesti aamuyöllä tassutellut pitkin rinnettä ja tutkinut muitakin lahopuita ja kantoja. Pystyin helposti seuraamaan hentoja isojen tassujen painaumia märässä kuntassa kunnes annoin periksi. Olemalla läsnä kykenee näkemään erilailla. Kuninkaalla on omat polkunsa ja minulla omansa. Olen oppipoika ja kohtaan sen sitten kun se haluaa, minä en sitä päätä.

  Juostessani kaatosateessa kotiin mökiltä sunnuntaina tajusin miksi tunnen outoa, mutta tervettä väsymystä. Nuuksion jälkeen ajattelin ensin juosseeni 108 kilometriä ja toipuvani siitä helposti viikossa. Mutta! Olen juossut 108 kilometriä 16 tunnissa. Täytyy toipua siitä 16 tunnista. Normaaliin sataseen vaihtelevalla alustalla olisi mennyt 11 - 12 tuntia. Kovaan tasaisella alle 11 tuntia.

  Samaisessa kaatosateessa kivisellä erämaatiellä puhelin soi. Minulla oli luurit korvissa hupun alla ja niiden mikrofoni takin alla suojassa, kuten juoksuliivit sekä itse puhelinkin. Kirjailija Seppo Saraspää kyseli kuulumisia. Laitoin käden takin alle ja nostin mikrofonia kohti kasvojani. Samalla hetkellä ilmestyi rajavartioston auto mäen takaa ja pysäytti minut. Sanoin vartijoille, että odottakaa hetki, puhun ensin Saraspään kanssa ja vasta sitten teidän kanssanne. Juuri sillä hetkellä he näyttivät siltä, että tuo me otetaan kyytiin, sanoi se mitä tahansa. Puhelun loputtua kerroin kuka olen, mistä tulen ja minne menen. He kysyivät miten menee. Kerroin, että olen joskus ollut pidemmälläkin taipaleella.

   Vasta jälkeenpäin tajusin: Yksin erämaassa juokseva läpimärkä mies puhumassa vetoketjulleen.

 

 

HARJOITTELUT VIIKOILLA 27 - 28

Ma- Ti - Lepo

Ke- Nivalassa Keijon kanssa poluilla 10,04 - 1.02.

To- Pe- Lepo

La- 10,51 km - 1.07. Kotona Haapakurussa. Kuuma.

Su- Asvalttia 10,02 km - 1.10.

Yhteensä 30 km - 3:20.

 

Ma- 18,07 - 1.50. Hiekkatie. Ilta VV 8,63 km - 53 min. Asvaltilla osin kovaa, Kirsi pyörällä mukana.

Ti- 11,80 km - 1.23. Polkua.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 4,31 km - 58 min.

To- 20,29 km - 2.13. Hoka Bondit. Asvalttia ja hiekkaa.

Pe- Saunaan mökille 15,54 km - 1.47. Aivan poikki.

La- Lepo

Su- Illalla 15,55 km - 1.42. Kaatosateessa kotiin mökiltä. Jähmeää.

Yhteensä 89,9 km - 9:50.

 

Seuraavat kuvat vastaavat kysymykseen miten ja missä toivun ultrajuoksuista.

 

 

HOKA ONE ONE BONDI 7

Nuuksiosta voittamani Bondi 7 on ylellisesti vaimennettu pitkän matkan asvalttikenkä.

Lopuksi: Liikunta yhdistää ja pitää virkeänä. Kuvassa allekirjoittanut ja legendaarinen maratonin suomenmestari Keijo Nivala Nivalasta. Yhteenlasketut vuotemme ovat noin 126. Jos et ole pitänyt itsestäsi huolta, niin meidän kanssamme tulee taatusti ainakin hiki lenkillä.

   

   

NUUKSIO BACKYARD ULTRA - RAJOITETTU JUOKSEMISEN VAPAUS ?

 

Lähtö kerran tunnissa, vierellä Kati Ahokas. Kuva Sari Heerman

FILOSOFIA

Minulla on ultrajuoksussa sekä elämässä sisäisiä ja ulkoisia tavoitteita. Saavuttaakseni kaikkein korkeimman kilpailutavoitteeni, New Yorkin 52 päivän ja 3100 mailin eli 4988 kilometrin kilpailun, on minun parannettava juoksijana, mutta etenkin ihmisenä. Pystyäkseen juoksemaan normaalin käsityskyvyn ulkopuolelle meneviä matkoja on nähtävä kivinen tie ja juurakkoinen polku positiivisena väylänä kohti kaikkein korkeimpia kokemuksia - juuri niitä kokemuksia, mitä et voi ostaa etkä saavuttaa ilman nöyrää mieltä ja ilman valtavaa vaivannäköä.

NUUKSION HARJOITTELUN TAUSTAA

Ultrajuoksuharjoitteluni on samankaltaista läpi vuoden. Kun tiedossa on kilpailun pituus ja alusta, niin harjoittelua viilataan tulevan tapahtuman mukaan. Kokemus auttaa, mutta aina kannattaa altistaa itsensä uusille ärsykkeille. Oppiminen on läpi elämän kestävä prosessi - myös ultrajuoksussa. Juuri tästä syystä, ja tietenkin johtuen koronasta, olen viimeisinä vuosina juossut enemmän polkujuoksupainotteisesti, vaikka olen hitaan tasaisen asvaltin monipäiväspesialisti.

Taakse on jäänyt muun muassa Nivalan SuperPep, kolmas yritys toi raatelevalla polkureitillä läpäisyn 171 km kilpailussa. Nyt NBU päättää polkujuoksukilpailuni toistaiseksi. Siirryn takaisin varsinaiseen leipälajiini, eli maantie- ja erilaisiin tasaisenmaan ratakilpailuihin. Polkuseikkailusta on ollut valtavaa hyötyä voima- ja koordinaatio-ominaisuuksien kehittämisessä. 57-vuotiaana olen kuitenkin menettänyt osan elastisuudestani sekä nopeudestani, joten en näe mielekkäänä kilpailla poluilla, harjoitella kylläkin. Tässäkään asiassa ei kannata sanoa ei koskaan enää, mieli voi muuttua. Annetaan olla nyt toistaiseksi.

Sairastin 28-vuotiaana vaikean, henkeäni uhkaavan syöpätaudin. Syövän jälkeen nuorempana sain kuntoutettua itseni mainioon kuntoon. Nopeuden osalta pystyin juoksemaan tasaisella kolme kilometriä rahdun alle 10 minuuttia ja puolimaratonin 1.21. Hiukan vajaa kymppi kulki hiukan alle 35 minuuttiin. Aika kultaa muistot ja monipäiväjuoksut tekevät nopeudesta muiston vain. Tuskin enää pystyisin juoksemaan kymppiä alle 45 minuuttiin. 

En koskaan ole mennyt harjoittelussa syöpätautini taakse tai vedonnut siihen. Mutta on sanomattakin selvää, että olen menettänyt sen myötä jotakin - toisaalta saanut tilalle jotakin muuta, loppuelämäksi. En vaihtaisi vieläkään kaikkea kokemaani toiseksi.

KUNNOSSA VIIVALLE

Sain Nuuksion loppuunmyytyyn kilpailuun paikan varsin myöhään. Olin harjoitellut vuoden 2020 lopulla alkaneen ensimmäisen peruskuntokauden aikana lähinnä perusominaisuuksia. Tähdäten suuriin juoksumääriin kohti monipäiväjuoksuja valmistavalla toisella peruskuntokaudella. Korona perui kisoja heti alkuvuodesta 2021 ja turhauduin säätämiseen. Lopulta sain kutsun Nuuksioon ja sain juostua hyvän täsmäharjoittelujakson kevään ja alkukesän 2021 aikana. 

Harjoittelin kuitenkin vähemmän määrällisesti tarkoituksella. Huippuviikoilla vain 150 kilometrin tuntumaan, toisaalta polkujuoksussa tämäkin voi olla paljon - riippuu sisällöstä. Kuuluisa kadoksissa oleva nopeuteni oli kotijuoksumattohankinnan myötä parempi kuin vuosiin. Tiesin kokemuksesta, että en tule menestymään polkureitillä väsyneenä, olen yksinkertaisesti aivan liian hidas. Saavuin Nuuksioon huippukunnossa, tavoite oli hymyillä loppuun asti. Se toteutui. 

Kiinnostuneille kerrottakoon, että olen oman arvioni mukaan tasaisella asvaltilla noin 24 tunnissa 180 kilometrin tuloskunnossa. Poluilla huomattavasti vähemmän, mikä toteutuikin kilpailussa täsmälleen. Kun tipuin joukosta 16. kierroksella 108 juostun kilometrin jälkeen en ollut lainkaan väsynyt tai kipeäjalkainen. Toki juoksu juurakkoisella polulla jo tuntui, mutta olisin jaksanut jatkaa, hitaasti. Se ei valitettavasti riitä Backyard-konseptissa. Kello on armollinen.

SAAPUMINEN SOLVALLAAN

Saavuimme Nuuksion Solvallaan torstaina ja telakoimme matkailuauton aurinkoiselle eli kuumalle, varjottomalle parkkipaikalle. Pystytimme Kirsin kanssa illalla kilpailuun tarvittavan pop-up huoltoteltan Solvallan kentän laitaan aidan viereen. Sitten lepäämään ja nukkumaan mahdollisimman pitkään perjantai aamuna.

Kamoja telttaan. Kuva Sari Heerman

 

Kaksi tuntia lähtöön, matkailuautossa plus 28 astetta. Kuva Kirsi Martikainen.

HUOLTO OMASSA TELTASSA

Kilpailussa juoksin 50 minuutin kahtapuolta olevia kierroksia. Kierrosten välissä menin makuulle telttaani retkipatjalle, jotta sain paineet jaloista pois ja samalla söin. Kieroksella join Tailwindin urheilujuomaa mukana kuljettamastani pullosta. Kirsi panosti kylmälaukkua valmiilla, pienillä annoksilla. Kertakäyttömuki oli puolillaan pastaa, jossa esimerkiksi oliiveja, kapriksia tai hieman kanaa. Päällä leivänpala ja lusikka valmiina pystyssä. Mukeissa oli myös marjakiisseliä, lihapullia, vesimelonia, muroja. Eli pieniä annoksia oikeaa ruokaa. Minä en syö kilpailussa mitään sipsejä ynnä muuta sontaa. Miten huipputuloksia voisikaan saavuttaa syömällä huonoa ravintoa? Toki minullakin oli kahvia, kääretorttua ja vihreitä kuulia, mutta vain hiukan piristykseksi. Juomana Tailwind, hiilihapoton oikea cola, vesi, hiilihapoton kivennäisvesi ja Tailwind palautusjuoma kilpailun aikana. Aamulla sain kaurapuuroa hillolla ja pieniä voileipiä.

4 minuutin tauolla yöreitillä. Kuva Kirsi Martikainen.

  

KILPAILU

Kilpailu starttasi perjantaina illalla kello 18.00. Lämpimän, mutta ei kuuman päivän jälkeen. Olin kunnossa, levännyt ja hyvällä tuulella.

Ensimmäiset kaksi kierrosta mentiin polulla. Sitten vaihdettiin yöreittiin, joka oli hiekkakävelytietä ja asvalttia. Alusta asti molemmilla reiteillä kaikki kävelivät kaikki ylämäet voimia säästääkseen. Tämä aiheutti polulla tungosta ja jonoa. Jatkuva nykiminen ja jatkuva vaihtelu juoksusta kävelyyn oli rasittavaa. Olin varautunut tähän, mutta kieltämättä kuormittavaa kaltaiselleni tasamaan dieselille, joka aistii askeleensa alla muurahaisen pökäleestä alkaen kaikki kohoumat.

Pitkässä kilpailussa tarvitaan malttia ja malttia myös ajankuluttamiseen. Vain hullu tuhlaa alussa. 

Juttelin kiinnostavien ja itseäni huomattavasti nuorempien, lahjakkaiden juoksijoiden kanssa. Myös Pekan (Aalto) kanssa tarinaa riitti. Emme olleet koskaan tavanneet. Jaamme meditaatiota ja itse-transsendenssiä koskevat ajatukset hämmästyttävän yhtenäisesti. Toki olemme olleet joskus yhteydessä sähköpostien välityksellä.

Kilpailussa pyrin jakamaan arvostustani nuoremmille juoksijoille. Kati Ahokkaan juoksurytmi oli lähellä omaani, joten hänen kanssaan tuli juostua eniten. Matkan varrella myös kerroin Katille tämän. En siis tykkää peesata tai pelata roolipelejä kun juoksen kilpaa. Kun haluan olla hiljaa kilpailun aikana myös sanon sen. Matkalla houkuttelin vanhaa ystävääni, Jyrki Leskelää juoksemaan kuuden päivän kilpailua kanssani. Lupasin lyödä puhekone Jyrkiä turpaan vain kerran kuudessa päivässä.

Yö viileni aina 14 asteeseen. Otettiin käyttöön pitkähihainen paita ja pakolliset heijastinliivi sekä otsavalo. Juoksu yöreitillä oli helppoa ja huollot sujuivat suunnitellusti. Ei ongelmia.

Lauantai aamuneljältä vaihdettiin takaisin polulle. Vaihdoin kengät Hokan Ewo 4 Speedgoatteihin. Yöt juoksin Hokan Rinconeilla. Varalla oli Hokan Cliftonit 7 ja Speedgoat 4. Tietenkin Hokan Bondi olisi se eittämättä paras kenkä tasaiselle, pitkälle tieultralle, mutta ei mennä nyt siihen.

Minä en ole aamuihminen. Kaikki olivat tuudittautuneet yöreitin helppouteen, joten ensimmäisellä polkukierroksella tuli lopussa hiukan kiire. Keskittyminen herpaantui ja huomasin varsin pian matkan edetessä, että polku tekee tehtävänsä - tästä ei tulisi pitkää kilpailua minun kohdallani.

Yritin kaikkeni loppuun asti, mutta 16. kierros meni hiukan alle kaksi minuuttia pitkäksi. Jalkojen hermotus ei yksinkertaisesti riitä poluille lihaksen väsyessä. Aivan kuten kävi Pekka Aallolle kävi myös minulle, kun tajuaa, että ei selviä niin voima valuu pois. Hymyilin maaliin tullessani kellolle: Voi kun olisi tasaista reittiä niin jatkaisin sinun kiusaksesi vielä kauan!

Kuva Jarmo Koskela.

 

OHI!

Kilpailun jälkeen kävin suihkussa ja söin. Olin juossut 16 tuntia ja 108 kilometriä, kello oli aamupäivällä 10.02 kun ylitin maalilinjan. Päivä kuumeni lähelle kolmeenkymmeneen asteeseen. Makailin teltalla ja istuskelin varjoissa odotellen pettymyksen tunteita. Niitä ei tullut. Olin tehnyt mitä tehtävissä oli. NBU 2021 jää historiaan yhtenä onnistuneimmista ultristani koskaan.

 

MITEN TÄMÄ ON MAHDOLLISTA ?

Minä olen juossut kuudessa päivässä 554 kilometriä. Minä olen juossut 27 päivässä 1622 kilometriä. Minä olen juossut syövän jälkeen yli 80.000 kilometriä. Minä olen juossut keväällä harjoituksessa Nellim - Ivalo - Nellim 84 kilometriä reiluun kymmeneen tuntiin. 

Ja nyt, huippukunnossa, "vain" 108 kilometriä 16 tuntiin?

Lähtekääpä yrittämään kerran tunnissa 6,7 km. Ensin kivistä ja juurakkoista polkua, osin hiekkakävelytietä, rataa, asvalttia, mutkia, nousumetrejä, hellettä, lyhyitä makuutaukoja, ei unta, lyhyitä ruokataukoja, lyhyitä vessataukoja tai puskataukoja, vaatteidenvaihtoa, kenkienvaihtoa, yötä, päivää ja taas. 

Ja kello käy. Aikaa aina tunti ja se on ohi jos et ehdi.

Juoksijalla on juoksemisen vapaus. Backyardultrassa se on rajoitettu! Vai onko sittenkään? Nurinpäin käännettynä: On pakko juosta määrätyssä ajassa. Mutta meidän ei ole pakko, mehän saamme.

Eikä pettymystä. Pelkkää hyvää fiilistä.

Kaikki pelissä. Kuva Jarmo Koskela

 

KILPAILUN PÄÄTÖS

Nuuksio Backyard Ultran voitti Viron Hannes Veide reittiin ja keliin nähden hyvällä tuloksella, 39 kierrosta.

Sunnuntaina ratkaisukierroksella Pekka Aalto väsyi. Juoksin häntä vastaan vieden juomaa ja patukan. Saimme Pekan maaliin. Ratkaisusta on Yle Areenassa hyvä klippi. En tiennyt Pekkaa pois saattaessani, että kaikki kuvamateriaali julkaistaan. Meidän kahden ja toimittajan juttelusta saa paljon ultrajuoksusta irti, mikäli haluaa saada. Kuten videosta selviää, salaisuuksia ei ole. On vain valintoja.

Sunnuntaina: minä ja Pekka Aalto. Kuva Kirsi Martikainen.

 

ENNENVANHAAN

Ennen joskus 1990-luvulla ajoin autolla johonkin maamiesseurantalolle. Olin ilmottautunut hölkkään. Pukuhuoneessa kyräiltiin ja linimentti haisi. Paukusta matkaan ja verenhimoinen kilpailu aikaa vastaan. Joku joi kilpailun jälkeen Koskenkorvapullosta. Vettä tietenkin. Mummonmehua ja suolakurkkuja. Mitali ja kipeäjalkaisena kotiin - kassissa kuparinen mitali. 

Miksi en pystynyt parempaan? Miksi se vanhempi mies silloin ohijuostessaan sanoi: Ota käsijarru pois päältä? Minähän tein ennätykseni mutta jäin viimeiseksi.

Kysyn nyt suoraan: Pitäisikö juoksukulttuurin olla tällaista vielä nytkin 2021?

TÄNÄPÄIVÄNÄ

NBU:ssa Sari ja Mikael Heerman organisaatioineen luovat edellytykset tapahtumalle, johon on mukava tulla ja jossa otetaan jokainen vastaan lämpimästi. Kaikki tieto on saatavilla siihen, että ylittäisit itsesi, pystyisit parempaan. Kaikki kannustavat. Yhteishenki on loistava. Reitit ovat haastavia mutta kauniita. Luonto on läsnä.

Samanlaisia tapahtumia luo esimerkiksi Nivalan Polku ja muutamat muutkin järjestäjät.

Paluuta vanhaan ei ole - onneksi.

ME

Backyard Ultrassa on maailmanennätys 81 kierrosta eli 543 kilometriä. Mutta reitti on kaikissa aivan erilainen. Siksipä vertailu on vaikeaa. Tämä aiheuttaa kiehtovia keskusteluja ja vanhat jääräpäät, jotka pelkäävät kaikkea uutta, eivät voi käsittää tätä. Annetaan heidän olla käsittämättä ja jatketaan me hymyilemistä.

MATKA JATKUU

Minun on parannettava. On pystyttävä juoksemaan kilpailussa noin 96 kilometriä 18 tunnissa 52 päivää peräkkäin. 

Par Exellence odottaa. 

Jos aikani ei riitä, annoin ainakin esimerkin elää jokainen päivä läsnä ollen.

Kisapyykillä mökillä. Kuva Kirsi Martikainen.

 

Kiitos kaunis kaikille kannustaneille ja myötäeläneille, kiitos järjestäjille.

Kiitos Yle ja valokuvaajat.

Kiitos Ultrafinn Oy ja Tailwind, Elovainion Autohuolto ja Hoka Suomi.

Kiitos Kirsi, taas kerran.

Seuraavaksi minut tapaa Kokkolassa 14.8.2021 kilpailemassa 24 tunnin juoksussa.

 

VIIKKO 26.

Ma- Lepo

Ti- 8,30 km -55.27. Polkua, ylläpitoa.

Ke- Lepo

To- Matka kilpailuun. Nuuksiossa illalla ravisteluhölkkää 3,05 km - 21 min.

Pe- La - Nuuksio Backyard Ultra 16 kierrosta - 108,35 km. (kilpailuaika 16 tuntia, liikumisaika 14 tuntia)

Su- Polulla 2,9 km - 31 min. Saatoin kilpailun kakkosen maaliin.

Yhteensä 122,6 km - juoksuaika 15 tuntia ja 55 minuuttia - vertikaalista nousua 1738 m.

Kaikki tämä on kirjoitettu mökkiolosuhteissa Hämeenkyrön metsässä internetillä, jonka toiminta minusta riippumattomista syistä on kauniisti sanoen helvetin hidas. Virheet oiotaan myöhemmin, jos niitä on.