AUKI

 

On kiehuvan lämmintä. Katselen Kirsiä, joka kahlaa polviaan myöden matalassa rantavedessä. Tullessa piti visusti varoa karikkoja, vesi on alhaalla. En muista, että se olisi koskaan ollut näin alhaalla, mutta enhän minä muista kaikkea muutakaan.

   Silti vieläkään ei ole olemassa vääriä muistoja. Siitä on kauan, silloinkin oli kiehuvan lämmintä. Istuttiin tauolla mökillä Hämeessä. Oltiin kaivettu lapiolla maata pois autotallin tulevalta paikalta. Autotallia ei koskaan rakennettu, isällä oli aina muuta tärkeämpää. Mutta kuluihan aika siinä kaivaessa, niinkuin isoisä kerran tokaisi.

   Sillä tauolla isoisä opetti, että jokaisella meistä on suojauksessa aukko. Reikä, josta yhtäkkiä pääsee jotakin pahaa sisälle. Hän kertoi, että pitäisi varoa niitä ihmisiä, joilla on elämäntehtävänään tuon reiän löytäminen.

   Minä viattomana poikasena kuuntelin. Katselin kahden sodan kokenutta käsipuolta veteraania ja ihmettelin, että mistä ne ihmiset tunnistaa. "Just siinähän se on, ei niitä tunnista ennenkuin on myöhäistä." Siinä oli kaikki mitä isosisä sillä kerralla suostui kertomaan.

   Myöhemmin on löytynyt vikoja, ja myös niitä reiänmetsästäjiä.

 

Kirsi kahlaa takaisin ja istahtaa viereeni. Nojaan päätäni monisatavuotiaaseen mäntyyn. Katselemme rantasipiä. Lintu lentää edestakaisin ja piipittää surumielisesti. Se on sitä mieltä, että olemme sen tontilla. Nostan kiikarit silmille ja haravoin poukaman molemmat rannat. Pohjoisen puolella jonkin matkan päässä on tämänkesäinen sipin poikanen. Se vaappuu kokemattona harmaalla rantakivellä ja koittaa näyttää vahvalta.

   Siirrymme kolme metriä taaemmas varjoon istumaan ja aloitamme kahvistelun. Tulipaikka saa olla rauhassa. On metsäpalovaroitus ja kuntta rutikuivaa. Vaikka tulipaikka onkin hiedalla, niin ei tarvita kuin yksi kipinä ja sitten roihahtaa. Nellimin kylän alueella salama sytytti Ylimmäisellä Santajärvellä rinteen viikko sitten ja äskettäin Inarijärvellä Tissisaaressa paloi pari hehtaaria. Sitäpaitsi makkaraa ei tee mieli tällä helteellä ja kahvi on valmiina termoksessa.

   Syödessäni voileipää haistan kalan tuoksun käsissäni. Matkalla tänne koimme katiskan ja kalastimme karikolla syvänteen reunalla. Aalloissa vaappuvassa veneessä katselimme merikotkaa, joka tapansa mukaan ilmaantui auringosta kuin tyhjästä. Perkasin ahvenet tulipaikan vieressä hiedalla. Suolasin ne ja laitoin kylmälaukkuun. Voisin lyödä vetoa, että kotka ei ehdi ennen lokkeja sitten kun olemme menneet. Mutta kummatkaan eivät tule, ennenkuin vene on poissa. 

   Täällä rajavyöhykkeen tuntumassa ei liiku paljon ihmisiä. Ehkä minun pitäisi tilata se t-paita. Siinä lukee englanniksi, että erämaan lisäksi rakastan vain yhtä ihmistä. Juuri siksi olemme täällä. Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi. Yksikään reiänmetsästäjä ei tänne eksy. Ei heille ole täällä mitään metsästettävää.

Kirsi lähtee vielä etsimään mustikoita. Kerron hänelle, että olen kävellyt nämä kurut ja harjanteet syksyn linnustusta varten. Että huudan kun pääsen toiselle puolelle, jos sinne kannattaa tulla.

   Erottuamme suunnistan hietaa pitkin polun päähän ja alan nousta rinteeseen. Isoja mustikoita on varjopaikkojen mättäissä siellä täällä. Osa marjoista on vielä raakoja, eikä niitä loppujen lopuksi ole kovin paljon. On ollut liian kuivaa. Nousen ylemmäs. Tiedän tarkkaan mitä harjanteen takana on. Siksi tänne onkin aina yhtä jännittävää tulla.

   Harjanteen niskalla pysähdyn. Edessäni on muutama neliö paljaaksi kuovittua maata. Nyt siinä on vain poron jälkiä ja kanalinnun kylpykuoppa. Vähän edempänä on ensimmäinen hajotettu muurahaispesä ja vähän matkan päässä toinen. Sitten on kaadettu koivupökkelö ja mättäissä reikiä siellä täällä. Palokärki ei tee tällaista, tuumin ja laskeudun seuraavaan kuruun, jossa mustikoita on vielä harvemmassa.

   Palatessani seisahdun vielä kerran harjanteen niskalle. Kuvittelen mielessäni metsän kuninkaan makaamassa tässä. Täydellisessä suojassa kun järveltä käy raikas tuuli turkkiin. Miltähän jatkuva varuillaanolo mahtaa karhusta tuntua. Eläin elää vaistojensa varassa hetkessä, ihminen yleensä mielensä mielikuvissa jossain muualla.

   Pikkupojasta asti olen ymmärtänyt, että minulla on kyky tuntea hetki. Isälläni oli sama kyky. Hän yritti hukuttaa tunteen viinaan, koska ei kestänyt sitä. Isoisä opetti minulle, miten hetken kanssa voi elää. Miten sen tunteen, kun näkee syvemmälle, voi kestää. Hän sanoi, ettei milloinkaan pidä luulla näkevänsä enemmän kuin muut ihmiset. Ei pidä yrittää olla parempi, vaan nöyrempi. "Ja just tätä eivät ihmiset ymmärrä." Eikä isoisä tapansa mukaan suostunut selittämään silloinkaan enempää.

   Isosisän sanat korvissani jatkan eteenpäin. Nyt olen ymmärtänyt. Kun on auki, niin suojaus pettää. Täällä saa olla auki, eikä mikään uhkaa. 

   Kuntta rahisee jalkojeni alla. Käkkäräisten koivujen lehdissä on ruskeaa ja kurun pohjalla tavallisesti soliseva puro on lomalla. Huudan puolivälissä Kirsiä ja jatkan alemmas. Kohtaamme polun päässä. Tokaisen, että mulle ei ole siis nyt astiaa. "Ei ole nyt, pelkät piirakkamarjat riittävät", liinapäinen sanoo ja nousee tarmokkaasti ylemmäs.

   Jätän Kirsin rinteeseen ja kuljen polkua seuraavalle lahdelle. Kiikaroin tyhjät rannat. Tässä kuumuudessa ei huvita kalastaa enempää. Onhan noita jo savuahveniksi. Paluumatkalla löydän poron kalloluun palasen. Nostan luun oksanhankaan silmänreiästä roikkumaan.

   Palaan hiedalle puun juurelle istumaan. Kirsillä oli pikkuämpäri jo yli puolillaan, kohta on aika lähteä kotiin. Rantasipi aloittaa lentelyn ja piipityksen, mutta rauhoittuu sitten. 

   Kaikki on paikallaan.

VIIKOT 29. - 30.

Ma-Ke- sairas/lepoa.

To- Hiukan kävelyä.

Pe- Läskipyörällä Kirsin kanssa 17,06 km - 1.25.

La-Su- Lepoa.

---

Ma- 7,01 km - 51 min.

Ti- Lepo

Ke- 10,24 km - 1.09. Asvaltilla.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 1.10.

Pe-Lepo

La- 10,02 km - 1.06. Hiekkatiellä.

Su- Lepoa.

Taudin jälkeen varovaisesti liikkeelle. Hellesäät.

---

KUVIA SELITYKSINEEN

Kaikki blogin kuvat suurenevat jonoon katsottaviksi niitä klikattaessa.

Hyttyshatun läpi voi pussata, juoda kahvia ja sylkeä. Viimeksimainitussa tapauksessa täytyy tietää, ettei ole limppi.

Hillaa kello 23.30.

Inarijärven eli Erämeren saaret ovat paratiisi.

 

 

 

Maakaapelia ulkovaloille, aika kuluu edelleen kaivaessa.

Metsästyskausi lähestyy. Koulutuksessa haulikkoradalla.

Ylimmäisen Santajärven paloaluetta.

Nauttikaa vielä kesästä, käännymme elokuuhun. Tätä kirjoittaessani Nellimissä on 14,5 astetta lämmintä. Helteet ovat täällä toistaiseksi ohi.

VÄÄRIÄ KÄSITYKSIÄ

 

HARJOITTELUVIIKOT 27 - 28.

 

VIIKKO 27.

Ma- Läskipyörällä Kirsin kanssa 8,75 km - 42 min.

Ti-Ke- Lepo

To- Haapakurun polkua 10,07 km - 1.11. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 2,57 km - 32 min.

Pe- 50,72 km - 6.00. Siikajärventie - Paltsavaarojentie - Kontosjärventie -Nellimintie- kierros.

La- Linjan lenkki 10,21 km - 1.13.

Su- Lepo

Yhteensä 71,08 km - 8:25.

 

VIIKKO 28.

Ma- Kylällä 10,80 km - 1.12. Illalla kävelyä Kirsin ja ystävämme kanssa Haapakurussa 5,70 km - 1.41.

Ti- Lepo, Inarilla kalassa, tuli 5 kilon hauki ja hiki sen kanssa.

Ke- Kevyttä kävelyä Raja-Joosepissa Luttojoen varrella, illalla kurkku jo kipeä.

To - Su- Sairas, kuumetta, yskää, nuhaa, jne. Aivan poikki.

Yhteensä 10,08 km - 1.18.

 

Yleinen harhaluulo on, että urheilija ei näe tervettä päivää. Tämä on sohvaihmisten kateutta. Kun ei itse viitsitä, niin mollataan yrittäviä.

   Olin viimeviikon puolestavälistä alkaen todella kipeä. Väitetään, että taas on liikkeellä koronaa. En tiedä, mutta edelleen olen toipilas. Ei tavallisesta flunssasta voi tulla tällaista väsymystä. Niin tai näin, eilen sunnuntaina olin jo hiukan jalkeilla ja ulkona pihassa nauttimassa kauniista hellepäivästä. Lapissakin on joskus, mielestäni viime aikoina usein, kuuma.

   Mahdollista koronaa sairastaessa tuli mieleen, että mennyt koronaika jätti meihin kaikkiin jäljet. Suhtautumisemme ihmisten tapaamiseen ja läheisyyteen muuttui. Osalla porukasta pysyvästi. Korona-aika loi Suomeen myös ennennäkemättömän vastakkainasettelun kulttuurin, johon minäkin täysin valmistautumattomana törmäsin.

 

OUTOJA KOMMENTTEJA

 

Kun esikoiskirjani, ja kaikki kivestä- romaani, julkaistiin vuonna 2022 aktivoiduin toden teolla Facebookissa ja Instagramissa. Kirjalle pitää yrittää saada näkyvyyttä. Joku luulee tämän tarkoittavan pelkkää myynninedistämistä, mutta on muutakin.

   Minä olin mielestäni kertonut hyvän tarinan. Raapinut kokoon elämästäni ne palaset, joiden avulla lukija voisi ymmärtää ja samaistua. Tarjosin ja tarjoan edelleen kyseisessä kirjassa selitykset sille miten olen kyennyt juoksemaan Suomen halki ja myöhemmin kuudessa päivässä kuusisataa kilometriä. Avaan kirjassa mieltäni melko syvältä, että ei ole juoksemisen salaisuuksia, pelkkä yrtittäminen sellaisenaan, ilman ennakko-odotuksia riittää. Ja että pitää olla kärsivällinen, ei saa luovuttaa. Mutta joskus on annettava vähän periksi.

   Niinpä minulle olikin valtava yllätys, kuinka monet suhtautuivat kirjan mukanaan tuomaan vaatimattomaan julkisuuteen, mutta etenkin mielipiteisiini sosiaalisen median päivityksissä.

   Kuraa tuli niskaan mielestäni melko harmittomista lohkaisuista liittyen ilmastonmuutokseen, puunpolttoon tai polttomoottorikäyttöisten laitteiden käyttöön. Myöskin ajatuksiani elämässä pärjäämisen keinoista tai yhteiskunnan jäsenenä toimimisesta kivitettiin.

   Alkuhämmästyksestä ja mielenipahoittamisesta toivuttuani aloin selvitellä asioita hieman syvällisemmin. Selvittely on paljastanut syyt ja seuraukset. Oli hieman lapsellista minulta uskoa, että osa ihmisistä kykenisi näkemään metsää puilta, sillä niin kauan meille kaikille, myös minulle, on syötetty erilaisia ideologioita eri viestimien kautta.

 

LOKEROISSA

 

Minulle on useampikin kirjallisuuden ammattilainen todennut, että minut on jo lokeroitu. Vasta kahden kirjoittamani kirjan jälkeen minut on osastoitu, muodostettu kuva siitä kuka olen ja miten ajattelen ja mistä mahdollisesti kirjoitan. Näin voi olla, mutta onko minulta viety jo mahdollisuudet uusiutua tai olla erilainen?

   Minun asiani ei ole pohtia tuota vaan puskea eteenpäin.

   Eniten on jäänyt vaivaamaan, toden teolla, joidenkin entisten ystävieni ja urheilututtujeni kommentit. Näin jälkeenpäin ajatellen he ovat syyttäneet minua aivan uskomattomista asioista. Julkeimpina esimerkkeinä, että muka minä eläisin jonkilaista sankaritarinaa omassa elämässäni tai että en Lapissa asuessani olisi lähempänä luontoa tai ymmärtäisi siitä enempää kuin etelässäkään.

   Kaikki tuo on mennyttä. Lukijasta voi tuntua, että olen takertunut saamaani kuraan, koska olen siitä toistuvasti kirjoittanut - palannut kuran ääreen. Ihmisenä kehittymisen edellytys on kuitenkin ottaa toisten mielipiteet huomioon. Miettiä oliko itse väärässä vai oikeassa. Lopulta voi kysyä onko olemassa oikeaa vai väärää.

MONIMUOTOISUUS - YHDENVERTAISUUS -INKLUSIIVISUUS

Tuotahan meille syötetään joka tuutista. Vaatimusta tasa-arvoon.

Tasa-arvoa ei mielestäni tule ymmärtää joksikin tavoiteltavaksi tilaksi, vaan vapaiden yksilöiden lähtökohdaksi.

Kaikilla on mahdollisuus. Tietyt tahot alkavat tässä kohtaa vaivaantua. Etkö tue heikompaa? Etkö tunne empatiaa? Väitätkö, että kaikilla on samat mahdollisuudet?

   Väitän.

   Minusta kyse on ansaintaperiaatteesta. Jos yrität parhaasi, sinut kyllä palkitaan jossain vaiheessa ja sinua autetaan tarpeen tullen. Täytyy uskaltaa kilpailla ja epäonnistua.

   Täydellisestä tasapäistämisestä kirjoitti jo Kurt Vonnegut aikanaan dystooppisessa romaanissaan Harrison Bergeron. Kirjassa yhteiskunta pyrkii tekemään lahjakkaasta Harrison Bergeronista tyhmän vain siksi, että tasa-arvo toteutuisi.

   Poliittisessa keskustelussa vuodesta toiseen eri ideologiat syyttelevät toisiaan mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Ja juuri tähän minä törmäsin. 

   Minä poloinen olin täysin tietämättömänä kehittänyt itselleni vuosien varrella arvoja ja selviytymisstrategioita vailla poliittista leimaa. Ja sitten minut leimattiin. Juuri tästä syystä olin napit vastakkain monissa kysymyksissä entisten ystävieni kanssa, joilla jo oli hienoja termejä varastossa ja marssiliput salossa.

 Sellaista sattuu.

 Voiko sen kanssa elää?

  Jossain kaukana isosisä heiluttaa kädentynkää: älä poika luovuta koskaan, periksi voit antaa joskus vähän, mutta älä luovuta.

 

OHIAMMUTUT

 

Otsikot ovat kirkuneet, että kun Amerikassa Trumppia ammuttiin, ammuttiin samalla kohti koko maailman demokratiaa. Älkää nyt viitsikö! Minua on uhattu entisessä ammatissani kaksi kertaa teräaseella ja kaksi kertaa tuliaseella. Muistan hetket loppuuni saakka kristallinkirkkaasti.

   Mikään ei ole sen henkilökohtaisempaa kuin hyökkäys omaa henkeä kohtaan, oli kyseessä kuka tahansa. Kaikille hyökkäyksen kohteena olleille tulee hetki jolloin veri punnitaan. Hiljainen hetki yksin.

   Myös kokemani syöpätauti oli vakava, henkeä uhkaava tilanne. Myös sen jälkeen on ollut useita hetkiä hiljaa. Yksin.

   Siinähän selitätte tasa-arvosta.

   Tiukan paikan tullen ei auta pullistella yhtään, sen olen totisesti oppinut.

 

---

 

Kiitos lukemisesta, nautitaanpa kesästä vielä kun keretään. 

 

 

 

 PS. Hetta - Pallas 160 kilometrin polkujuoksuun liittyen tyhmintä mitä olen pitkästä aikaa lukenut, oli erään kilpailijattaren tokaisu, että jos tällaisiin hullutuksiin lähtee, niin kannattaisi harjoitella.

   Ihanko tosi? Että netissä roikkumalla ja selfieitä ottamalla 160 km tunturia taittuu tuosta vaan. Tai työ-, perhe-, sairastelu- tai yms.helvetin sivussa?

   Koittakaa nyt tajuta tehdä niitä valintoja!!! Kaikkea ette saa vaikka kuinka haluaisitte.

   Ei ultrajuoksu ole mitään leikkiä.

HÄVETKÄÄ - MUNAPÄÄT

 

Pari viikkoa eteläsuomessa riitti, palasin ihmisten ilmoille kotiin Nellimiin. Hämäläisellä kesäkuistilla luin juhannuskoivujen katveessa Ludwig Wittgensteinin Varmuudesta -kirjaa ja aloin hävetä. Häpeän tunne oli voimakas, samanaikaisesti koin aitouden riemua: pystyn häpeämään!

"Siellä missä ei ole epäilyä, ei ole tietoa." - Ludwig Wittgenstein

 

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat sanoneet, että päivääkään en vaihtaisi pois. Olen sovussa itseni kanssa, mutta myönnän kaunistelleeni totuutta tuossa. Vaihdettavia päiviä olisi useita. Toisaalta kun en tiedä mitä olisi saanut tilalle, on tyytyminen niihin menneisiin. 

   Tuleviin päiviin vaikuttaa sattuma enemmän kuin ihmiset yleisesti uskovat. Paras on tarttua hetkeen niinkuin Horatius kauan sitten totesi. Vielä parempi jos ei tee hetkiään liian vaikeiksi.

Minua on syytetty, että sotken eri asioita keskenään kirjoittaessani. Mielestäni tämä osoittaa syyttäjistä, että he eivät pysty laajempaan ajatteluun. Kaikki vaikuttaa kaikkeen kaaoksessa, jota myös elämäksi kutsumme. Pahinta on, että syyttäjät eivät myönnä omia virheitään avoimesti.

   En minäkään aina pysty myöntämään. Enkä pysty laajempaan ajatteluunkaan aina. 

   Mutta pystyn kertomaan nämä julkisesti.

   Kyky hävetä on oleellinen osa ihmiseksi kasvussa. Omien virheiden tarkastelu kehittää, mutta jos uskoo olevansa oikeassa, voi asioiden kanssa oppia elämään. Silti ulkopuolinen paine on valtava. Yhteiskunta pyrkii määrittämään mikä on oikein ja mikä on väärin.

   Yhteiskunta olemme me. Osaammeko hävetä? Saako eri mieltä enää olla?

   Voiko erimielisten kanssa seurustella?

Minulla on entisiä ystäviä, jotka ovat pitäneet eläimiä häkissä. Nyt he marssivat ilmastonmuutosta vastaan tai priden puolesta ja litkivät kauramaitoa uskossaan vahvoina, että voivat näin muuttaa maailmaa. Tarve maailman muuttamiseen tai säilyttämiseen kumpuaa ehkä lisääntymisestä? He haluavat jälkipolville paremman maailman, jossa voi olla oma itsensä. Nämä ihmiset luovat itselleen sopivan kuplan ja sulkevat erimieliset sieltä ulos. 

   En ymmärrä voiko olla muuta kuin oma itsensä, mutta jokainen saa tehdä omasta maailmastaan omannäköisen - tulevat sukupolvet mukaanlukien. Törmäyskurssi syntyy, kun aletaan syyllistämään aiempia sukupolvia ja vaaditaan heitä muutokseen mukaan.

Maailma on mielestäni aina tullut paremmaksi, vaikka aina on väitetty sen jatkuvasti huononevan. Toisaalta ihmiset eivät tunnu kestävän enää epäonnistumista. Some on täynnä menestystä ja kilpailun ihannointia. Harjoittelu on jatkuvaa epäonnistumisen sietämistä, myös elämän harjoittelu.

Kaikille, jotka ahdistuvat annan ilmaisen käytännön vinkin: ostakaa metrin mittanauha ja katkaiskaa se oman ikänne kohdalta poikki. Mitä jää jäljelle?

    Jos olet viisitoistavuotias ja olet sitä mieltä, että olet epäonnistunut elämässä eikä sinulla ole tulevaisuutta, kun poika/tyttöystävän kanssa on mennyt poikki, niin katso mittanauhaa. Jaa ei ole aikaa uuteen tulevaisuuteen?

   Jos olet kuusikymmentävuotias, jäljellä on neljäkymmentä senttiä. Lopeta mittaaminen ja ala elää! Mittaaminen kyllä hoidetaan sinun puolestasi, halusit tai et.

 

Pikkupoikana viisikymmentä vuotta sitten Tampereen Pyhäjärven vesi oli niin saastaista, että en saanut uida. Raholan uimarannasta vähän matkan päässä olevan putken suulla kellui ulostetta ja vessapaperia. Vähän aikaa tästä tietyt henkilöt kahlitsivat itsensä ketjuilla Koijärvellä maansiirtokoneisiin. Heistä osasta tuli ministereitä ja minusta loppujen lopuksi tuloa tuottamaton ultrajuoksija ja kirjailija. En usko, että kukaan meistä saa maailmaa muutettua kovin paljoa. Sen sijaan he eivät osaa vieläkään hävetä.

   Paskasakki on saanut myytyä globaaliuden nuoremmille sukupolville. Illuusion muka laaja-alaisesta ajattelusta, teoista kaikkien hyväksi. Paskasakkia ei voi määritellä muuten kuin vedessä kelluvan paskan ja paskapaperin määrällä. Pinnalta katsoen paskasakkia ei enää ole, mutta se on harha. Paskasakin tunnistaa parhaiten siitä, että he väittävät olevansa köyhän asialla mutta lihovat häpeämättä itse kaikkein eniten. 

   Maksa tämä, niin pelastat maailman!

 

Arvostuksen erilaisuus saa minut kirjoittamaan erilaisista maailmankuvista. Yleensä nämä kirjoitukset tulkitaan oman ideologian vastaisiksi tai oman maailmankuvani puolusteluksi.

   Minulla ei kuitenkaan ole mitään yhtä ja samaa maailmankuvaa, jota pitäisi puolustella. Etenkään minulta ei löydy selkeää ideologiaa, eikä halukkuutta marssia tai istua kaduilla sen puolesta. Lähinnä motivoin tutkimaan onko oma polku vapautta vai paskasakin ikeeseen kahlittua tarpomista.

   Nuorille sanon aina heitä syvemmin kohdatessa, ettei tulevaisuudesta eikä menneisyydestä pidä ahdistua. Paskan seassa pitää oppia uimaan. 

   Häpeäminen auttaa siinä.

 

 

VIIKON 24. loput

Pe- 10,34 - 1.13. Polkua, Kakslauttanen. Lopussa 5 X 200 m loivaan ylämäkeen.

       Illalla ruohonleikkuu, mittasin piruillessani: kilometrejä 4,09 ja puolitoista tuntia.

La- Lepo, pientä retkeilyä jalan ystävien kanssa.

Su- Matkalla etelään Iisakkipää 10,34 km - 1.12

Viikko yhteensä 120,58 km - 15 tuntia ja 18 minuuttia - nousua 2297 metriä.

 

VIIKKO 25.

Ma- Matkalla Pohjanmaalla Trådi, lehmänpaska haisi, lokit paskansivat niskaan ja hyttyset imivät veret 10,03 km - 1.08.

Ti- Polkua Julkujärven maisemissa 23,01 km - 2.35. Osittain Janin kanssa ja osittain erittäin kovaa.

Ke- Janin kanssa kevyttä 8,19 km - 1.07.

To- Läskipyörällä Kirsin kanssa osittain poluilla 19,06 km - 1.34.

Pe- Lepo

La- Pyörällä kauppareissu 4,50 km plus 4,13 km.

       Illalla 10,69 km - 1.31. Polkua. Täysin poikki ja ylikuntoinen olo viime viikosta.

Su- Lepo

Juoksua yhteensä 51,93 km.

 

VIIKKO 26.

Ma- Läskipyörällä 19,93 km. Illalla juoksua 9,30 km - 1.00.

Ti- Lepo

Ke- Kirsin kanssa pitkä pyörälenkki 26,26 km plus 16,11 km. Välissä syötiin hyvin ja kauniisti.

To- Tiellä ja poluilla 10,17 km - 1.07.

Pe- Lepo

La- Jouttikero 10,04 km - 1.06. Matkalla kotiin

Su- Lepo, väsynyt matkustamisesta.

Juoksua 29,53 km ja pyörällä 62,31 km.

 

KESÄKUUSSA juoksua yhteensä 278,74 km

 

 

 

MUNAPÄÄT 

Munapäiden riemuksi sain pidettyä juoksukilometrit alle 300 km kesäkuussa. Munapäät ovat niitä, jotka toivovat minun epäonnistuvan kaikessa. Munapäät haluavat, että lopettaisin juoksun ja tekisin muuta. Että myöntäisin, etten enää jaksa tai viitsi. 

   Munapäät ovat oikeassa! En jaksaisi, enkä viitsisi, mutta juoksen ja liikun silti.

   Syy: en halua tulla munapääksi.

 

 

 

AJATELTAVAA, myös munapäille:

"Niin pian kuin ajattelemme, pohdimme ja muodostamme käsitteitä, alkuperäinen tietoisuus häviää ja ajatus sukeltaa pinnalle. Me emme enää syö kun syömme, emme nuku kun nukumme. Jousi on laukaistu, mutta nuoli ei lennä suoraan maaliin, eikä maali ole siellä, missä sen pitäisi olla."

D.T. Suzuki

   "Jousiampujan maali on hän itse."