HYVÄÄ JOULUA, täältä sivusta

 

 

Palasin juuri tyhjiltä talviverkoilta. Pyytämälläkään ei aina saa.

     Erämaakäynnin aikana pakkanen kiristyi seitsemästätoista asteesta kahteenkymmeneen kolmeen asteeseen. Rajaseudun verkkojärvelläni oli pakkasta yli kaksikymmentäviisi, tunnen sen, kun haalarin etumus huurtuu, kokuavanto vetää kevyeen riitteeseen nopeasti ja käsiä paleltaa.

    Tänään on talvipäivänseisaus. Aamulla ennen lähtöäni Yleisradion Helsingin toimitus selvitti jostakin valoa kohti menenmisestä. Kaamosmasennus mainittiin. Meillä Nellimissä kaamos, sinisen hämärän aika, kestää tammikuun kymmenenteen päivään asti. En ymmärrä kaamosmasennusta, koska elän jatkuvassa valossa. Valoa kohti en erityisemmin suunnista. Yritän elää ensin tämän yhden elämän loppuun. Läsnäollen, mahdollisimman valoisena.

    Aikoja sitten lupasin itselleni, että en katkeroidu vanhetessani. Kyynisyys on eri asia. Minulla on nykyisin vaikeuksia keksiä puheenaiheita etelämpänä Suomessa asuvien ystävieni kanssa. Olen kuvannut tätä: elän täysin toisenlaisessa todellisuudessa, sivussa. En tiedä muista todellisuuksista mitään, koska niitä ei minusta ole. Kyynisyys lisääntyy valittajia kohtaan: tehkää elämällenne jotakin, jos ette ole tyytyväisiä. Muistutan: vähemmän läheltä on usein enemmän kuin paljon kaukaa.

    Elämä pienessä Inarinsaamelaisessa kylässä vie lähelle luontoa, myös lähemmäs omaa alkuluontoa. Tällä minä tarkoitan, että ihmiselle tekee hyvää joutua tilanteisiin, joissa joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hengissä. Ponnistelu terävöittää aistit ja vie mielen tasoille, joista masentuminen on kaukana. On sitten ulkona pimeää tai ei.

 

    Kirsin kanssa voisimme asua missä tahansa muuallakin, esimerkiksi Espanjan lämmössä tai vaikkapa Dolomiittien vuoristokylässä. Olemme kuitenkin toistaiseksi valinneet asuinpaikaksi tämän karun Lapinmaan. Lyhyen mutta valoisan kesän, raikkaan ruskan syksyn, julman, kylmän marraskuun, josta kaira käpertyy kaamokseen, sitten joulun kautta lisääntyvään valoon hankien kasvaessa, kevään sokaisevan kirkkauden soseineen, jatkoksi jäätävän kylmä alkukesä, heinäkuun sääsket ja taas kaikki alkaa uudestaan.

 

Mistä etelän ystävilleni kertoisin. 

    Olisivatko he kiinnostuneet juomustelusta eli talviverkoilla käymisestä. Kuinka vaikeaa on juuri nyt, kun vesi tunkee railojen ja uhkureikien kautta jään päälle, jään päällä olevan lumen alle, ja vaikeuttaa kulkemista. Välillä pettäneet ajojäljet jäätyvät koppuroiksi ja heittelevät kelkkaa puolelta toiselle.

Uhkureikä jäällä.

 

    Kertoisinko jäätävästä kylmyydestä, joka tappaa - sananmukaisesti. Juuri äskettäin löytyi Inarin jäältä kuollut hiihtäjä, makuupussissa. Kämpälle oli alle kaksi kilometriä. Kukaan paikallinen ei hiihdä makuupussin kanssa tähän aikaan järvellä. Illuusiot kairassa kulkemisesta elävät erilaisten eräohjelmien myötä omaa elämäänsä. Kyllä siellä pärjää, sanovat. Kyllä, mutta entä jos jotakin sattuu? Riittävätkö erätaidot ja etenkin kunto juuri sillä ratkaisevalla hetkellä. Lähemmäskin kämppää on jäädytty kuin alle kahteen kilometriin.

    Kertoisinko susilaumasta, joka Venäjän rajan takaa tulee tappamaan poroja. Vai kertoisinko kahdesta ahmasta, jotka riehuvat susien pelästyttämien porojen perässä. Seudusta, jolla ei rajavartijoiden, poromiesten lisäksi tapaa ketään muuta kuin minut ja Kirsin tähän aikaan vuodesta.

    Kertoisinko hiukan yli metrin pituisilla suksilla kaatuilevista espanjalaisista turisteista vai espanjalaisista lapsista, jotka riehuvat erähotellilla kuin mielettömät, melkein kaataen joulukuusen. Sotkevat aterioidessaan koko salin, puhumattakaan ruokahävikistä.

    Kertoisinko sisäisesti eripuraisesta saamelaisyhteisöstä, jonka poliittista saamelaisuutta edustavat aktiivit kulkevat mediakohusta toiseen luoden täysin virheellistä stereotypiaa tuosta sitkeästä kansasta. Saamelaiset saisivat olla ylpeitä, että heidän kulttuurinsa on säilynyt. Ensin tuhat vuotta sitten kruunun ja ristin saapumisesta Suomeen, myöhemmin kaikesta muusta.

    Kertoisinko S-ryhmästä. Uusinta kirjaani myydään Prismoissa ja S-verkkokaupassa. Paikallinen Ivalon S-marketin kauppias sitä ei kuitenkaan saa myytäväksi johtuen S-ryhmän säännöistä. Tiettyjä tavaroita myyvät vain Prismat, tiettyjä S-marketit ja tiettyjä Salet. Kirjaa ei saa myyntiin Ivalon S-markettiin vaikka asiakas pyytäisi!

    Vai kertoisinko kuinka Kirsi nauroi, kun joku oli protestoinut julkisen liikenteen lippuhinnoista. Täältä meiltä on neljäkymmentäkaksi kilometriä Kirsin työpaikkaan. Ei julkista liikennettä. Kahdeksankymmentäneljä kilometriä jokaisena työpäivänä. Valtio leikkaa työmatkavähennyksiä ja tekee muilla toimilla työnteosta kannattamatonta. Protestoimmeko?

    Kertoisinko kuukkelista, jolle olen antanut nimen Vanaja. Se tulee tulille hakemaan evästä. Kun kysyn siltä: mihinkä me täältä, se pudistaa päätään ja lentää piilottamaan leivänpalan. Niin, ei me mihinkään.

 

Luonnollisesti myös minulle kaatuvat seinät välillä päälle. Eletyssä elämässämme on ollut aikoja, jolloin minä tein valtavan pitkää päivää ja Kirsi oli kotona. Nykyisin on toisin päin, eikä Kirsikään turistisesonkia lukuunottamatta yritä tappaa itseään työllä. Seinät kaatuvat kirjoittamisen työkauden ollessa kiivaimmillaan, eli juuri nyt. Joskus saan pitää pöydänreunasta kiinni, ihmetellen mihin kaikkeen kolmannessa kirjassani elävä ihmisjoukko minut mukaansa vetää.

    Seinien kaatuminen on eri asia kuin masennus. En vähättele lainkaan diagnosoitua masennusta tai muita mielen ongelmia. Sensijaan vähättelen keinoja, joita yhteiskunnalla on tarjolla auttaakseen ihmistä. Päinvastoin yhteiskunta yrittää hallita meitä sisäisellä riittämättömyydellämme, tai niitä jotka kokevat sisäistä riittämättömyyttä. Hallinnan yrityksen syy on selvä: raha. Irti ei yksilöä päästetä. Täytyy itse astua sivuun.

    Koko länsimainen tapa ajatella ihmisyydestä on muuttunut täysin väärään suuntaan. Kuten aiemmin kerroin, jos ei joudu ponnistelemaan jäädäkseen eloon, ei koe sisäistä riittävyyttä. Täällä on pakko myöntää olevansa välillä heikko. On pakko taipua luonnonvoimien edessä. Se tekee hyvää perspektiiville koko elämästä. Toisaalta selviäminen karuissa oloissa tekee hyvää itseluottamukselle. Ymmärtää, että täydellisyyttä ei ole.

On turha kommentoida meille, että itse olette valinneet sivussa olemisen. Emme kaipaa elämää väkijoukoissa. Tilalle saamme ihmisläheisen, pikkuruisen yhteisön, joka välittää jäsenistään. Tilalle saamme upean luonnon ja luonnonrauhan - tilaa. Saamme kokemuksen mitä on olla kytkeytyneenä maahan, olla lähellä ja läsnä. Rakastaa.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää joulua ja toivoa vuodelle 2024 - toivo on aina läsnä kun yleinen tie päättyy.

 

Yleinen tie päättyy -novellikokoelmani julkaisutilaisuus on Ivalon kirjastolla 10.1.2024 alkaen kello 18.00. Tilaisuudessa tarjolla kahvia, pullaa ja suolaista.

---

VIIKKO 50.

Ma- Matolla 8,64 km - 1.03.

Ke- Matolla 6,52 km - 43 min.

To- Lumisilla poluilla 8,37 km - 1.02.

Pe- Liukulumikengillä 7,67 km - 2.02.

Jalka on kuntoutumassa. 

---

 

 

MINÄ, DISSIDENTTI JALAN KÄÄNTEESSÄ

Lähdin metsään, koska halusin elää tarkoitusperäisesti, kohdata ainoastaan elämän olennaiset seikat, ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavanaan - ja jotta en kuolemani koittaessa joutuisi huomaamaan, etten ollut lainkaan elänyt. Elämä on niin kallis asia, etten halunnut kuluttaa sitä johonkin, mikä ei olisi elämää. (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Suomessa on EVA:n vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan 79 000 miestä, iältään 24 - 54, pysyvästi työelämän ulkopuolella. He eivät tee töitä, opiskele tai eivät ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Heistä kolmasosa on kirjautuneena työttömäksi ja suunnilleen saman verran heistä elää ilman tuloja ja ilman toimeentulotukea. Kadonneet työmiehet, kuten varmasti myös naiset, sivuun hypänneet?

   Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä kun aloitin hapuilun kohti täydellistä sivuunhyppäystä, muutin Lappiin, lopetin yritykseni ja aloitin toden teolla elää jokaisen päivän niin kuin se hyvältä tuntuu. Vaikka käytän sanaa hapuilla, mitenkään päämäärätöntä elämänkulkuni ei ole, pikemminkin päinvastoin. Minulla on pitkä lista ulkoisia tavoitteita ja vielä pidempi lista sisäisiä tavoitteita.

   Alussa siteerattu Thoreau ennakoi luontoa käsittelevissä kirjoituksissaan jo 1800-luvulla ekologisuutta. Kirjassaan Kansalaistottelemattomuudesta hän esitteli käsitteen kansalaistottelemattomuus, että on olemassa siviililain yläpuolella oleva laki, jota on noudatettava rangaistuksenkin uhalla. Hän ei hyväksynyt orjuutta ja sotaa tukevaa hallitusta, joten kieltäytyi maksamasta veroja ja päätyi lyhyeksi ajaksi putkaan.

   Mediassa on tasaisin väliajoin juttuja ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Nämä ihmiset ovat hypänneet pois oravanpyörästä ja ryhtyneet toteuttamaan omia tavoitteitaan. Osa on ryhtynyt elämään ekologisesti ja mahdollisimman vähän kuluttaen, osa on vetäytynyt hiljaisuuteen, jopa erakoitunut yksin tai läheisen kanssa. Niin tai näin, yksi yhdistävä tekijä löytyy näiden kaikkien juttujen kommenttiosioista: aivan hirvittävä arvostelu ja vetäytyjien mielipiteiden lyttääminen niiden taholta, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä omia valintojaan. Niiden, jotka omasta mielestään kokevat olevansa yhteiskunnan tukipilareita, ahkeria veronmaksajia ja rattaissa raatajia.

   Todellisuudessa monen sivuun hypänneen historiasta löytyy varsin mittava yhteiskuntavastuun kantaminen, joka on lopetettu omasta vapaasta tahdosta kun on ryhdytty ajattelemaan toisin. Näin on omalla kohdallanikin, taakse on jäänyt miltei kymmenen vuoden työura vammaisten lasten kanssa ja sitä seurannut seitsemäntoista vuotta muita työllistävänä yrittäjänä. Kadonnut työmies onkin siis saattanut jo tehdä työnsä vai pitäisikö jaksaa pikkuisen pidemmälle. Ja mikä on pikkuisen ja etenkin miksi?

   Sivuunhypännyt ei useinkaan ole mitenkään syrjäytynyt vaan seuraa aikaansa tarkasti mutta ei löydä siitä juurikaan mitään hyvää. Omaa mieltäni vaivaavat jatkuvat sodat, turha kuluttaminen, mutta etenkin ihmisten elämän muuttuminen lyhyen hetken kertakäyttömuoviksi. Henkinen kehittyminen ei ole pikavoitto eikä myöskään ole saavutettavissa yhdellä klikkauksella, vaan itseään joutuu vaivaamaan - harjoittamaan. Aivan kuten ultrajuoksussa. Ei tietoisuuden lisääminen omassa elämässä käy käden, tai pitäisikö sanoa jalan, käänteessä.

   Istuutuessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta olen palannut erämaasta Nellimin kotiin internetyhteyksien pariin. Lukemattomien sähköpostien joukossa oli lukijani kiitokset ja siinä sivussa toive, että kirjoittaisin useammin. Viimeisestä postauksesta näkyy kulunnen kaksi viikkoa mutta minä, dissidentti eli toisinajattelija, tarvitsen tilaa ajatuksilleni. Tilaa löydän erämaasta, jossa nyt viimeksi olen Kirsin kanssa kalastanut ja etsinyt hilloja. Elänyt ekologista elämäntapaa siinä mitassa mihin tällä hetkellä pystyn.

   Suomessa on 23 tuhatta ilman sähköverkkoa olevaa asuttua asumusta ja 340 tuhatta, jotka eivät kuulu vesijohtoverkkoon. Talvitupa, jossa erämaassa aikaa vietän on mökki, mutta voisi se olla vakituinenkin asutus - ilman sähköä ja vesijohtoa tottakai. Juostessani tai mieluummin muuten liikkuessani erämaassa koen vahvaa yhteyttä luontoon. Hiljaisuus puhuttelee enemmän kuin tuhannet sanat ja uutisten sijaan seuraan mieluummin vaikkapa viklon käyttäytymistä reviirillään poikasiaan suojellen. Kyse on siitä miten minä tulen toimeen luonnon kanssa, ei toisinpäin.

Sellainen elämä, jota ihmiset ylistävät ja pitävät menestyksekkäänä, on vain yksi tapa elää. Miksi nostaisimme jonkin elämäntavan ylitse muiden? (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Ajattelen kuten Thoreau edellä, jokainen saa valita mahdollisuuksiensa rajoissa itse. En saarnaa - kehotan kylläkin. Mielestäni meillä jokaisella pitäisi olla olohuoneen pöytänä oma ruumisarkku. Buddha kehotti ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan päivittäin. Tästä voi johtaa helposti kysymyksen: Mitä haluaisit tänään elämässäsi tehdä? Vastaus on sinun oman henkisen kehittymisesi tulos, haluatko ostaa vai kokea. Haluaisin ainakin, että olisit läsnä omassa elämässäsi joka päivä, teet sitten mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan.

Blogikirjoittaminen näin vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ajatukset eivät kypsy hetkessä, eivätkä ilman itsensä sivistämistä. Arvoisille lukijoilleni tämä riittänee perusteluksi postauksieni julkaisurytmiin.

   Olen tavattavissa 21.8. illalla Nivalan Pyssymäellä, jossa pidän luennon monipäiväjuoksuista; seuraavana päivänä siellä on Super Pep-polkujuoksutapahtuma. Ennen luentoa tai sen jälkeen olen avoin keskusteluille muistakin elämän asioista jos joku kokee siihen tarvetta. Erilaisten ihmisten tapaaminen on mielestäni aina rikkaus.

HARJOITTELU VIIKOILLA 29. - 30.

Ma- Nilsiässä saunalenkki 8,07 km - 53 min.

Ti- Kävelyä Rovaniemellä Kirsin kanssa 4,51 km - 1.03.

Ke- "Lepo", kotitöitä; ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

To- 8,14 km Palo-Pyhävaaralle - 58 min. Päivällä ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

Pe-La-Lepo, väsynyt.

Su- 5 km Paavalintupavaaralle erämaassa - 39 min. Helvetin kuuma ja paarmoja.

Yhteensä juoksua 21,2 km

Ma- Haapakurussa 10,22 km - 1.01. Hyvää kulkua.

Ti- Lepo

Ke- Asvalttia pääosin Uuttuperälle 12,02 km - 1.18. Illalla kävelyä 4,22 km - 1.04.

To-Pe- Lepo

La- 8,03 -53 min. Kevyttä verenkierrätystä ennen erämaahan lähtöä.

Su- Lepo

Yhteensä 30,3 km

Niin, minähän juoksin vajaa neljä viikkoa sitten kahdessa päivässä 207,24 km. Joskus on levättävä - muuten menee rikki päältä ja sisältä.

5/30

Heräsin myöhään satumaiseen päänsärkyyn mutta muuten terveempänä kuin eilen. Valvoin yöllä pari tuntia lukien Lapin puutavarautokuljetusten toimintahistoriaa. Upeasti kuvitetun kirjan on kirjoittanut Jorma Nykänen, jonka olen henkilökohtaisesti tavannut. Kirja kokonaisuudessaan on historiallinen kulttuuriteko, suuret kiitokset vielä Jormalle hienosta kokonaisuudesta!

YMPÄRISTÖMME

   Minua on alkanut ärsyttämään tosissaan jatkuva rummutus ilmastonmuutoksesta ja kaikista siihen liitetyistä seikoista. Milloin mikäkin on pahasta, nyt viimeksi puun poltto takassa. 
   Mihinkään ei voi ottaa kantaa, koska ihmiset jakautuvat eivätkä pysty järkevään keskusteluun. Jokainen seisoo omien ilmastobarrikaadiensa takana toinen toistaan moittien.

   Yritän kuitenkin:
 
1. Jos minä kaadan polttopuut tontiltani ja kuljetan ne itse liiterille, sahaan, halkaisen ja kuivatan sekä lopuksi poltan niin pitäisikö minun sensijaan lähteä autolla töihin ajamaan päivittäistä sadan kilometrin työmatkaa ansaitakseni enemmän rahaa tuulisähköön lämmitystä varten? Julkista liikennettä ei ole meillä täällä rajaseudulla.
2. Pitäisikö meidän Kirsin kanssa ajaa se sama sata kilometriä kauppaan ostamaan tofua ja soijaa kun saamme poronlihaa kilometrin päästä  tai kalaa järvestä? Julkista liikennettä ei edelleenkään ole ja juu, poroa on ruokittu rehulla, joka on ajettu moottorikelkalla palkiselle. On ruokittu koska kukaan ei enää nykyaikana halua asua laavussa hihnaporojen kanssa kairassa ja tehdä niille käsin yötäpäivää rehua tai talvella siirtää niitä ja kaivaa lapiolla niille jäkälää esiin, joka päivä. Ja juu, mennään sinne pilkille moottorikelkalla koska muuten se on plus miinus nolla kalorikulutuksen kanssa.
   Vastaus: hankkikaa paikallinen elämä.
   Minä yritän aina tehdä asiat entistä paremmin. Tiedän, että nykytakoissa ja saunankiukaissa on kiertoja tehostettu palamisen parantamiseksi. Joskus näistä pitemmän päälle käytettyinä on saatu varsinaisia savuttimia. Mikä toimii laboratoriossa ei välttämättä toimi eri ilmanpaineissa ja tuulissa eikä etenkään eri lämpötiloissa tosipaikan tullen. Kyse on samasta asiasta kuin dieselautojen pakokaasujen takaisinkierrossa, joka loppujen lopuksi tukkii koko moottorin ja etenkin sen apulaitteet aiheuttaen huomattavia kustannuksia ja materiaalikulujen kautta heikentää näin ratkaisevasti sitä kuuluisaa hiilijalanjälkeä.
   En siis vastusta vaan peräänkuulutan jonkinlaista, edes alkukantaista järjenkäyttöä ennen jatkuvaa vaahtoamista. Koskee myös Yleisradiota, joka päivä päivältä profiloituu yhä enemmän julkisin verovaroin kustannetuksi suurpääoman käsikassaraksi. Sillä rahasta tässä on loppujen lopuksi kysymys. Laavulla poron kuivalihaa nakertava pöpelikköpöhkö kun ei ole potentiaalinen ostaja, harvoin oikein millään ostamisen alueella.
   Elämäni on ihan helvetin tasapainoista silloin kun pistän radion, television ja netin kiinni - silloin minuun ei voi vaikuttaa mikään eikä kukaan paitsi lähelläni oleva, minuun välittömässä kosketuksessa oleva. Minun tapauksessani näitä ovat läheiset ihmiset ja luonto.

   Hain Kirsin töistä moottorikelkalla, koska on Kirsin vuoro viedä hänen työpaikastaan kertyneet tyhjät pullot ja tölkit kauppaan. Kolme kaksisataalitraista jätesäkkiä täynnä palautettavaa. 
   Tämä on sitä kaksinaismoralistista ekomatkailua. Turisti vaatii ympäristöystävällisyyttä matkakohteeltaan viimeiseen asti mutta itse sontii kaikki paikat miten sattuu jättäen kierrätettävää tavaraa luontoon ja roskiin. Kääntelee huoneissa lämmitykset täysille, jolloin huonelämpötila on plus 28 - 30, avaa sitten ikkunan ja jättää sen auki lähtiessään ulos. Haaskaa illallisella ruokaa mutta vittuilee eräoppaalle, jos tämä polttaa muovipussin nuotiossa. Vaatien lopuksi moottorikelkkakuljetusta 200 metrin matkalle koska muuten tulee hiki.
   Ja kyllä, KAIKKI TUO ON TOTTA täällä Lapin matkailussa meillä Nellimissä.

PÄIVÄ KULUU
   
   Meillä täällä tänään sataa lunta ja pakkanen pyörii kympin kahta puolta, mieluummin alle. Tein lumitöitä, koska kakkosautomme, peräkärry ja mönkijän peräkärry alkoivat hautautua. Kaikelle ei ole, eikä tule, katosta, joten aika ajoin on siivottava jotta ne saa liikkeelle tarpeen tullen.

   Tänään pizzaa jossa itsekerättyjä sieniä ja vähän torttuja kanssa. Kuvassa todistettavasti liesituuletin toimii taas eikä pissi alleen.

    Summitin (moottorikelkka) laatikko. Sattui olemaan isän peruja tuollainen(kin). Komentaja Rautonen jos lukee tätä, niin tuohon voi puoliteholla tukea neljäviitosen saappaan sitten kun sukset on rajatarkistukäynnillä keväällä ilmassa pystyrinteessä. Siinä on alla ilmarako jäähdyttäjän välissä eikä se ole leveämpi kuin astinlaudat - perä on muutenkin aina lumen alla sitten kun oikeinkin ajetaan.
   Majuri Koskiselle tiedoksi Lapinlahdelle, että joukkojen muonitus kuivalla repulla helpottui laatikon myötä tälläkin kelkalla ensikuussa tapahtuvassa laajamittaisessa operaatiossamme rajan pinnassa. 

   Päiväkirjablogi tässä etenee. Ketään lukijoista tuskin ylättää, että nämä kirjoitukset välillä tämän kolmenkymmenen päivän jakson aikana käsittelevät muutakin kuin sitä että nousin ylös sängystä ja menin kuselle ja sitten niin mitäs sitten, nyt tuli ilta ja panettaa ja unettaa ja niin edelleen.
   Jos joku kaipaa ultrajuoksua niin muistakaapa, että juoksusta kirjoittamisen kanssa on samoin kuin juoksun kuvaamisen (video) kanssa. Juokseminen on senverran yksitoikkoista, että noin 15 sekuntia ihmiset jaksavat ja sitten katse alkaa harhailla pois kuvattavasta. Ja lisäksi olen toipilas. Kestää kaksi viikkoa ennenkuin olen täysin kunnossa flunssasta solutasolla. Niin kauan? Juu. Eli Jyri Kjäll remix: "No nyt ei vittu pysty!"

   Taustalla soi ACDC ja Highway To Hell, tietyt asiat eivät muutu koskaan, vain volyymi nousee vuosien kuluessa.
   Huomiseen. Pitäkääpä nupit kaakossa.
   Nyt soi Hanoi Rocks ja Don´t You Ever Leave Me
   -Pasi!
   -Joo, joo. Tullaan.
   Nyt soi L

AJANKESTÄVÄÄ

Reilun parin viikon blogihiljaisuuden jälkeen tapaamme taas. Kiitos kärsivällisyydestä Sinulle lukijani !

Pukiessani Talvitupalompolon mökin vaatekaapista päälleni edesmenneen isäni vonkamies-paitaa tulin ajatelleeksi, että kestän aikaa kohtuudella. Olin kastellut oman flanellipaitani hikeen moottorisahauksessa ja sitä edeltäneessä paskahommassa, jossa oikaisin lapiolla kaivamalla kolme rantasaunan kannatinpilaria. Oikeasti paskahommia ei olekaan vaan playboy kitisee. Isäni paita lämmitti mukavasti mutta oli hieman iso, kuten se oli ollut isällekin. Lepää äijä rauhassa, vielä pysyy lapio playboyn käsissä !
   Aikaa kestivät isäni, äitini sekä vaarini, kuten kaikki muutkin poismenneet minuun suuresti vaikuttaneet ihmiset - aikansa. Ajankestävyys on kuitenkin paljon muutakin kuin vanhenemisen kestämistä. Monestikaan ei tulla ajatelleeksi, että aika itsessäänkään ei kestä sen enempää aikaa kuten ajassa ihmisten omat saavutukset, saati konkreetit työn tulokset.
   Toisen maailmansodan eräässä suurimmassa murhenäytelmässä, Dresdenin pommituksessa, kuoli 135000 ihmistä. Hiroshiman pommituksessa kuoli 71379 ihmistä. Mitä helvettiä tämä liittyy ajankestävyyteen ? Sitä vain, että minulle on koko ikäni tolkutettu ydinpommin vaarallisuutta mutta Dresdenin pommitus tehtiin perinteisin asein ! Ydinvoiman ja ydinaseiden vastustajien tulisi siis miettiä argumentointiaan hieman tarkemmin. Omasta näkökulmastani on kestämätöntä huomata uskoneensa valheisiin ajan saatossa. Mutta minä uskonkin rauhaan - se lohduttaa. Tosin vain hieman.
   Kestän aikaa kohtuudella koska pyrin siihen että aikani olisi aitoa. Viimeaikaisten matkustamisten ehdoton kohokohta, ystävien tapaamisen jälkeen, oli käynti Valamon luostarissa Heinävedellä. Tiesittekö että Valamosta voi ostaa itselleen tynnyrillisen viskiä ? Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Valamon hautausmaalla jouduin ottamaan lakin päästä. En tiennyt, että suuresti ihailemani Pentti Saarikoski on haudattu sinne. Pahoittelin Saarikosken haudalla ääneen, että ei ole taskumattia mukana, ei siis voitu nostaa maljoja. Uskossaan vahvat palkitaan kuitenkin. Minä olen jälleen alkanut uskoa, kuten Saarikoskikin uskoi, että kirjoittamalla voi muuttaa maailmaa. Teksti kestää aikaa, tai pikemminkin ajatus sen sisällä - se ajatus josta lukijalle on ainesta muokata omansa.
   Kuten usein matkoillani minulle käy, tapasin sattumalta Valamon viinimyymälässä työskentelevän mielenkiintoisen henkilön, jonka kanssa keskustelu kulki kuin itsestään Käsivarren tuntureille, Lappiin ja ties minne muualle siinä viiniostoksia tehdessäni. On mielenkiintoista kuinka tietyt ihmiset ovat välittömästi samalla aaltopituudella. Näissä keskusteluissa puhutaan usein aiheista, jotka todella kestävät aikaa. On ihan käsittämätöntä, kun joku vieras sanoo, että lähemmäksi Jumalaa ei pääse muualla kuin tuntureiden yksinäisyydessä. Juuri noin minä olen kokenut saati kirjoittanut jo vuosia sitten.
   Ajankestävyydestä ikonit ovat hyvä esimerkki. Vierailimme Kuopiossa Riisassa. Riisa on paitsi se kiiltävä kehys ikonin ympärillä, myös Suomen Ortodoksisen kirkkomuseon nimi. Oman kotiseutuni Pyhittäjäisä Trifonin ikoni löytyy Riisasta, kuten paljon muutakin hienoa esineistöä aina 1500-luvulta saakka. Jos jollakulla lukijoistani on epäselvyyksiä jumalasuhteissaan, voin vakuuttaa että ei tarvitse uskoa mihinkään sivistäessään itseään. Mikään ei tartu ellei itse anna tarttua. Toisaalta tyhjyys on tyhmyyksistä suurimpia ja siitä jokainen on vastuussa vain itse itselleen...
   Toisenlaisia kuvia matkalla aiemmin oli tarjolla rannikon pienessä kalastajakylässä (Helsinki). Valokuvataiteen museossa vanhalla Kaapelitehtaalla JH. Engströmin kuvat ja niistä koostetut kirjat repivät rikki sovinnaisen ja tavallisen. Engström tulee iholle, äkkiä ja tiukalla valolla. Mikään ei ole pyhää tai tavallista, vaikka aiheet ehkä tavallisia ovatkin. Alastonkuvien ohessa tirkistelijöille on luvassa makaaberia ajankuvaa. Suosittelen, kuten myös "uutta" Salvea. Tunnelma on tallella.
   Nivalan Puffista (Suomen pisin polkujuoksu) on kulunut kolme viikkoa. Kausi on päättynyt ja uusi on alkanut. Levot on levätty ja on aika lähteä liikkeelle. Tällä kertaa lähden täysin erilailla liikeelle kuin aikaisempina vuosina. En nimittäin ole ilmoittautunut mihinkään kilpailuun - vielä.
   Olen luvannut yrittää juosta Puffin kolmannen kerran lupauksistani huolimatta. Aiemmin lupasin, että jos en pääse läpi toisella kerralla niin kolmatta kertaa en yritä. Juoksuasioissa minä en voi luottaa siis enää edes itseeni saati aikaan - tai ehkä sittenkin. Siihen aikaan.
   Aikaa olisi Puffissa tänäkin vuonna ollut mutta ei huvittanut lähteä ontumaan kolmatta kierrosta. Ehkä otan sauvat ensivuonna viimeiselle kierrokselle tai pullon viinaa - kuka tietää ? Jokatapauksessa on ihan helvetin vittumaista, että ei pysty edes kolmea kierrosta rämpimään siellä !
   Kotiin Lapin Nellimiin oli jälleen kerran rauhoittavaa tulla. Päivän lyhetessä harjoitus tiivistyy ja askeesi syvenee. Minne olen matkalla, sitä en tiedä. Tiedän varmasti vain sen että kestän aikaa kohtuudella ja sekin on jo jotain. Jos ei muuta niin hyvä alku.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous
   

Trifonin ikoni Riisassa.

Kuva on Helsingistä.

JH. Engströmin kuva. Valokuvataiteen museo, Helsinki.

Minä ja kaikki kesärenkaani.

Mökkimatkan jälkeen.

 SYYSKUUN SUMMAUS

Juoksua 235 km - 34 tuntia.

Vuosikilometrit lokakuun alussa 3546 km.

VIIKO 40.

Ma- Polkupyöräilyä yhteensä 16 km
Ti- Ke- Lepo
To- Helsingissä ap. pyöräilyä 8 km ja iltapäivällä juoksua 14 km- 1.30.
Pe- Lepo
La- Valamossa kävelyä 5,1 km - 1.15. Matkamiehen risti.
Su- Lepo

yhteensä juoksua 14 km - 1.30.

VIIKKO 41.

Totaalitauko juoksemisesta.

PALUU ?

On se ilmoja pidelly.
   Tänään (15.10) lähdin sitten liikkeelle. Sain 1340 metrin jälkeen elämäni pahimman pohjekrampin, mutta juoksin silti 8000 metriä metsässä. Niin se käy.
   Kun kirjoitan tätä olen syönyt rautua, laittanut tikrua pohkeeseen (tiikerilinimentti) ja ottanut kaksi buranaa. Ei hassumpaa - se rautu nimittäin.
   Kausi on alkanut.