Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

maanantai 5. joulukuuta 2022

ULKOPUOLINEN UHKA - PASKAA ITSENÄISYYSPÄIVÄN 2022 AATTONA

 


"...ei mulla pleksit ihan pienest huurru...mutta beibi kyllä täällä tarkenee..." - Tarkenee - JVG


Yläkuvan otin matkalta pikkujouluihin Ivaloon. Matkaa juosten kertyi 47,84 kilometriä ja aikaa kului 5 tuntia ja 36 minuuttia. Ja sitten juotiin. Kiitokset Välitalo Oy:lle, tässä maassa on vielä yrittäjiä, jotka arvostavat työntekijöitään - tässä tapauksessa myös minua, avecina.

 

 ULKOPUOLINEN UHKA


Kyllä täällä tarkenee, mutta kuinka kauan. Niin mikä uhka. Mikä nyt taas uhkaa ja mistä pitää olla huolissaan?

Jos menette mukaan hyperventilointiin, jossa asiat kuullaan pelkästään vasemmalla korvalla ja pahan paikan tullen hengitetään vihreään, kierrätysmateriaalista tehtyyn paperipussiin, niin en voi auttaa. Voitte auttaa itse itseänne miettimällä uhkaako teitä todella jokin. Uhka voi tulla myös oikealta, joten on syytä katsoa molempiin suuntiin. Ja ihan keskellä se uhka vasta onkin. Vielä pahempi on sanoa jotakin, olla jotain mieltä. Tai kirjoittaa. Kauheaa! Tuleeko tämä uhka päänne ulkopuolelta vai sisäpuolelta. Väitän, että sisäpuolelta. Jos teillä on mielentyyneyttä, mikään ulkopuolelta tuleva ei teitä uhkaa. Ette ainakaan koe erilaisten sosiaalisten medioiden jatkuvaa kohinaa uhkaavana. Miten tähän päästään. Ei välttämättä ilman lihansyöntiä, välttämättä siinä luki. Rauhoittumalla. Tai laittamalla puhelin kiinni ja miettimällä miten aika sitten kuluu, kun ei tarvitse facebookkia tai jotakin muuta alustaa selata. Mitä voisi tehdä oikeasti, ei virtuaalisesti. Ulkona? Minusta on erittäin totta, että Suomessa on vähän reaalipoliitikkoja. Termi on tarkoituksella unohdettu, koska Urho Kekkosesta tuli instituutio. Uhrautuminen maan etujen vuoksi ei ole enää mediaseksikästä. Mediaseksikästä on kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta. Sähköautoista ja tuulimyllyistä. Mitä sitten pitäisi kirjoittaa? Kaikesta pitäisi voida kirjoittaa ilman ennakkosensuuria. Mutta pakko ei ole lukea idealistista perustelua, joka ei johda mihinkään. Tavallisen Suomessa työssäkäyvän ihmisen aika menee pienellä palkalla sinnittelyyn. Nellimin Erähotellin portugalilainen baarimestari sanoi: "I make good money here." Hän on työskennellyt myös Tanskassa. Kun nyt kysyn, että missähän olisi se suomalainen baarimestari, niin välittömästi alkaa rasistimylly pyöriä. Puhutko suomea ja pitäisikö Suomessa saada puhua suomea. Jos kysyisin, että miksi hotelli ei maksa riittävän isoa palkkaa saadakseen suomalaisia töihin, alkaa jokin toinen mylly pyöriä. Korostan, että sitten kun myllyt lakkaavat pyörimästä, paska lakkaa haisemasta ja kullit lakkaavat seisomasta, on maailmanloppu lähellä. Asiatonta? Tottakai, mutta totta. Yrittäjät ovat Suomessa täysin eriarvoisessa asemassa keskenään. Vihreitä sertifikaatteja ja tukirahoja ei riitä kaikille, mutta eniten sotkeville ja vauraimmille kyllä. Minusta kaikille ihmisille pitäisi maksaa parempaa palkkaa, ei sijoittajille. Mutta nyt on myöhäistä. Globaali maailma. Kaikki on yhteydessä kaikkeen ja toisistaan riippuvaista. Miten sitten. Esimerkiksi pikkujouluissa työntekijät avecina. Arvosta työntekijääsi ja näytä se. Meillä itsenäisessä Suomessa asiat ovat hyvin, näin meille on kerrottu kohta jo 105 vuotta. Suomi neito vai lutka. Nykysuomi on neidosta kaukana. Mieluummin vertaisin jo melko kokeneeseen naiseen, joka osaa nauttia seksistä ilman pakonomaista tarvetta korostaa feminismiä. Sairas vertaus? Ei minusta, minusta se on osuva. Nussikaa toisianne, kun sähköt katkeavat ja polttoaine kallistuu. Muistakaa varata patteriradio ja kynttilöitä. Huomaatteko, miten tuskallista on lukea tällaista tekstiä. Nyt lopetan, keitän kahvit ja menen lenkille. Enkä taatusti kirjoita tällaista paskaa sen jälkeen.

 

 

Olen julkaissut yhden kirjan, ja koska olen opiskellut kirjoittamista, niin nyt: älkää kertoko, että kerron tässä teille nyt sitä ja tätä, helppotajuisesti. Älkää selittäkö, että kirjoituksenne lopussa on linkkejä faktantarkistukseen ja esitätte tässä kirjoituksessanne mielipiteitänne. 

    Näin toimien yritätte asettaa itsenne johonkin asemaan lukijoidenne edessä? Loppuun laitatte linkit, jotta teitä ei mielipiteidenne vuoksi lynkattaisi? Osoitatte, että ette ole asianne kanssa yksin, tiedätte jotain, ehkä enemmän? Faktoja? Opetatte?

    Pyydän, älkää selittäkö niin saatanasti vaan pelkästään kirjoittakaa tai kertokaa. Jos teillä on asiaa.

    Oliko minulla.

    Kuka tietää, hyvää itsenäisyyspäivää kuitenkin kaikille.

 


 

VIIKKO 48.

Ma- 30,09 km - 3.35. Luminen hiekkatie/ polanteinen metsäautotie.

Ti- 30,14 km - 3.30. Jäinen asvalttitie, hiekoitettu.

Ke- Kirsin kanssa kävelyä 3,88 km - 54 min.

       10,01 km - 1.06. Palautusta samoilla alustoilla kuten ma-ti.

To- Lepo

Pe- 10,45 - 1.12. Tietä ja polkua.

La- 47,84 km - 5.36. Nellim - Ivalo ja hiukan lisää.

Su- 10,03 km - 1.08. Kylällä palautusta.

yhteensä 138,5 km - 16:09.

Erittäin hyvä viikko. Tuskin pystyn juoksemaan ihan yhtä paljon viikolla 49. Joku voi sanoa, että tämä oli siis liikaa. Nämä jotkut voivat tarkistaa paljonko juoksin Kauhajoella tänä kesänä kuuden päivän kilpailussa ja miettiä sitten mikä on liikaa tai liian vähän.

 


 

     Viimeisessä kuvassa on höyryinen tuokio väliltä Nellim - Ivalo. Latokaapa melkein kuusi tuntia pakkasessa samoissa vaatteissa, jääkylmien juomien kanssa. Itsensä ylittäminen ei aina ole hauskaa ja helppoa - mutta siitä voi silti oppia nauttimaan. Tyyneys - ongelmia ei ole.

    

    

maanantai 28. marraskuuta 2022

SATORI

 

Mistä löydät motivaation juoksemiseen?

Miten pysyt terveenä eli jalkasi kestävät?

 

Minulta meni noin 30 vuotta löytää oma satorini. Nyt kun olen löytänyt sen, minun ei tarvitsisi edes yrittää selittää sitä, mutta lukijani ovat jälleen lähettäneet minulle sähköpostia. Sähköpostiosoite on blogini internetversion sivupalkissa.

 

"Satori (悟り) (kiin.: 悟; pinyin: wù) on Japanin zenbuddhalaisuuden valaistumista tarkoittava käsite. Satori on tila, jota zenbuddhalaisuudessa tavoitellaan. Satorin saavuttaa, kun kykenee irtautumaan arkisista murheista, "hylkäämään valikoivan mielensä". "    - Wikipedia (Kapea määritelmä, mutta minusta kohtuullisen selkeä.)


Minusta satorin merkitystä liioitellaan ja korostetaan liikaa zenissä. Ultrajuoksussa tulisi pitää perusharjoitus merkitykseltään puhtaana aivan kuten zenissäkin. Ultrajuoksussa tämä tarkoittaa kuuliaisuutta omaa kehoa kohtaan. Itseään ei voi ylittää jatkuvasti. Tämä tarkoittaa kilpailujen, sairastelujen tai muiden taukojen jälkeistä ymmärrystä siitä, että kaikki muuttuu jatkuvasti - myös fyysinen kunto.

    Ultrajuoksijan ajattelu on usein itsekeskeistä. Miten tämä tuntuu taas niin vaikealta, miksi tämä ei tunnu helpolta, miksi en pysty tähän. Kun ultrajuoksuharjoitusta pidetään perusmerkitykseltään puhtaana, riittää, että harjoitellaan. Juostaan. Kulutetaan aikaa lenkillä välittämättä kilometreistä, ajasta tai tunnelmasta. Jälkikäteen voi tehdä vertailuja mutta ei harjoituksen aikana. Liika yrittäminen ei tuo kehitystä vaan taannuttaa. Harjoittelusta tulee jatkuvaa kilpailua pahimman vihollisesi kanssa - itsesi kanssa.

    Viisi kertaa tuhannen metrin vetomiehille ja henkistä kasvua vältteleville edelläkerrottu on tuskallista luettavaa. Irtautuminen elämän ja juoksun arkisista murheista ei käy helposti eikä kivuttomasti. On nähtävä vaivaa. Liikaa tavoittelematta. On kiinnostuttava omasta mielestä, oman itsen kehittämisestä. Luovuttava idealismista.

    Miten voi saavuttaa jotakin tavoittelematta sitä? Tyynestä mielestä puuttuvat ääripäät. Silloin on läsnä ja valmis kokemaan tässä ja nyt. Kääntäen: jos hoet itsellesi, että pystyt kyllä ja sitten et kuitenkaan pysty, olet harjoitellut liian vähän tai väärin. Jos hoet itsellesi, että et pysty, niin sitten et kyllä ainakaan pysty, asetat itsellesi rajat. Mutta jos vain juokset, ajattelematta erityisemmin mitään, voit päästä perille - mikä se perillä sitten ikinä onkaan.

    Motivaatio ja ns. terveys tulee oikeaan suuntaan oikeaan aikaan menemisestä. Kehoaan vasten ei voi juosta joka päivä. Silloin tällöin on pidettävä itseään lujilla mutta ei, jos ei huvita tai on sairas. Toisaalta "ei huvita" on huvittavaa. Jokainen meistä haluaisi menestyä ja kokea satorin, mutta sen eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa tai ei olla valmiita luopumaan jostakin. Kaikkea ei voi saada. Voi maata sohvalla ja syödä itsensä valtaisaksi, mutta sitten on valtaisa. Satorilla ei ole mitään tekemistä oman itsen valtavaksi tulemisen kanssa. Ei fyysisesti eikä psyykkisesti.

    Sekoitan tässä tarkoituksellisesti zen-buddhalaisuutta ja ultrajuoksua. Sana buddha tarkoittaa hereillä olevaa - perusmerkitykseltään. Buddhalaisuus ei ole uskonto minun mielestäni, enkä ole buddhalainen, mutta zenin tiellä kyllä. Meille ei ole muuta tietä olemassa ja jos väitätte, että on, niin erinomaista - sitten olette tyytyväisiä, vailla ongelmia ja läsnä.

    Yllätin ilmeisen monet taannoisella facebook-päivityksellä, joka koski talviverkoilla käymistä. Listasin järjestykseen:

Kirsi, kirjoittaminen, talviverkoilla kalastus ja ultrajuoksu.

    Luuliko joku, että ultrajuoksu olisi ensimmäisenä. Entä pitääkö "asioilla" olla järjestys. Ei minusta, mutta jotenkin virtaavaa elämääni on kuvattava niille, jotka ovat jumiutuneet valikoimiseen. 

    Yksi päivä hyvää elämää, hyvä. Sata vuotta hyvää elämää, hyvä.

 



     KEVYT VIIKKO 47.

Ma- 15,86 km - 1.55. Vatsavaivaa.

Ti- 15,90 km - 1.48. Lopussa 5 km aivan liian kovaa.

Ke- Lepo, uitimme jään alle verkon.

To- Matolla 6,05 km - 39 min. Ei jalkoja.

Pe- 12,23 km - 1.23. Kylällä.

La- Matolla 6 km - 45 min. Ei jalkoja, heikko olo.

Su- Lepo, koettiin verkko ja syötiin tuoretta kalaa.

Yhteensä 56 km - 6:33

 

Verkonlaittoa.

Kirsi ja uittolauta määränpäässä. Eli toisessa päässä.

 

Haukea.

Jauhettua haukea.

Haukipihvejä.  


Keskellä Nellimin kylänvanhin Katri Jefremoff 90-vuotispäiväkakullaan. Oikealla Maire Aikio ja vasemmalla allekirjoittanut. Kuva Kirsi Martikainen.

 

 

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

KÄRPÄSEN VASTUU

 


Tapoin kärpäsen Kotalan keittiön ikkunasta. Ulkona oli kaksikymmentä astetta pakkasta. Näin käy kun ei ota vastuuta, vaan yrittää kohti helpompaa elämää salamatkustajana polttopuiden väliin piiloutuen. Kärpäsen vastuulla on joutua linnun nokkaan tai munia kompostiin, jonka kunnan kompostitarkastaja tarkistaa täyttäen pyhän tehtävänsä.

 

Silloin kun on vihreää ja jaloissa villasukkien sijaan jeesus-sandaalit. Tiedättehän sellaiset varvastossut, joissa ukkovarpaan ja sen viereisen varpaan, jolle ei ole nimeä, välistä kulkee nahkahihna sandaalin pohjan sivuille. Oikeat läpykkäät eikä mitään kiinalaisia, öljyltä haisevia ja hiostavia Crocseja. Juuri silloin on kompostitarkastajan iskun paikka. Sillä hetkellä, kun olen käynyt joessa uimassa hiostavan nurmikonleikkuun jälkeen, kuivannut itseni ja istunut kuistille pyyhe lanteilla nauttimaan hyvin ansaitsemaani Kronenburgin vehnäolutta sitruunatwistillä. Potkaissut jaloistani jeesus-sandaalit pois ja oikaissut liian matalasta ruohonleikkurin aisasta kipeytyneeen selkäni kovapuisen, ruskean puutarhatuolin korkeaa selkänojaa vasten, kaartaa pihaan auto.

    - Kunnan kompostitarkastaja, päivää, saako isäntää hetken häiritä, kysyy autosta ulosvääntäytyvä paksumahainen perusvirkamies.

    Juuri tuolla hetkellä äidin, isän, mummun ja papan opetukset kohteliaasti käyttäytymisestä joutuvat testiin. Ei auta zen eikä itämainen itsehillintä. Ei auta vittu tässäkään, sanoisi Jorma Uotinen. Mutta Jorma ei ole nyt tässä, eikä tässä kaivata mitään erityistä törinää pyttyyn. Ei edestä, eikä takaa.

    Katselen murhanhimoisesti jeesus-sandaaleita. Siinä minä seison kuistilla pyyhe lanteillani, kädessäni olutpullo siniseen vivahtavalla etiketillä. Paljain jaloin kuten maailmaan tullessani. Vieressäni jeesus-sandaalit ilman Jeesusta. Ei auta Jeesuskaan. Pakko on vastata.

    - Toki, eihän tässä mitään erikoista, vastaan ja lasken olutpullon kuistin kaiteelle, jota edesmennyt isäni maalasi huolellisesti punavalkoiseksi selvinpäin ollessaan.

    Sovittelen jeesus-sandaalit jalkoihini ja astelen hitaasti portaat alas kiveykselle, josta aion jatkaa pitkin vastaleikattua nurmea kohti virkamiestä. Keskeytän kuitenkin matkani huomatessani surisevan kärpäsen, joka laskeutuu olutpullon suulle.

    - Helvettiäkö sinne änkeät, minulta lipsahtaa.

    Virkamies valahtaa kalpeaksi ja siirtyy askeleen lähemmäs autoaan.

    - Ei kun kärpäselle minä vain. Te virkamiehethän olette meillä töissä kuten poliitikotkin. Täytyy muistaa että valtio on pelkkä kulu. Valtio ei itsessään tuota mitään, vaan sen tulee toimillaan turvata suotuisat olosuhteet elämään. Myös kärpäsille. Joten mennäänpä nyt tuonne takapihalle niitä komposteja katsomaan, päätän, ja silmäilen jo hieman rentoutunutta virkamiestä.

    Virkamies astelee perässäni kohti komposteja varovasti. Meillä on kolme kompostia. Yksi valkoinen vanhasta pakastimesta tehty, yksi vihreä - isäni ostama pyöreä muovipallo ja yksi minun itse tekemäni puinen, iso laatikko, jonka kanteen olen kiinnittänyt mustan Ondulex-huopalevyn vanhoilla kateruuveilla. 

    Kateruuvit sain aikanaan isäni toisen vaimon veljeltä, Ahdilta. Hain Lapinlahdelta kuorman vanhoja, mutta erittäin käyttökelpoisia kuusimetrisiä kattopeltejä ja pari ämpärillistä purettuja kattoruuveja. Ajaessani Nellimistä Lapinlahdelle sain ylinopeussakot. Naispoliisi pysäytti minut Ranuan lentokentän lähellä ja torui, että olin ylittänyt suurimman ajoneuvoyhdistelmälle sallitun nopeuden. Hän ei ymmärtänyt lainkaan huumoria kun väitin, etten muistanut peräkärryn olevan pakettiauton perässä. Hän otti kasvoilleen peruskoulunopettajamaisen ilmeen ja kertoi, että täällä on porojakin, ei saa kaahata. Kerroin asuvani Nellimissä ja valotin ymmärrystäni porojen suhteen, että on niitä meilläkin - mutta en muista montako. Naispoliisi punastui ja ei saanut sanotuksi mitään, mutta se toinen poliisi, mies, sai sanottua. Jokatapauksessa pelti tuli sittenkin edulliseksi ja sain vielä Ahdin vaimon, Leenan tekemää rusinapullaa.

    - Nykyisin päättäjät syyttelevät toisiaan, että otetaan rusinat pullasta. Onkohan kenellekään selvinnyt, että jos siltarumpu hajoaa, niin ei pääse enää joen yli. Ei pääse oikealta vasemmalle, eikä vasemmalta oikealle. Mitenkäs sitten asiat hoidetaan. Keskustapuoluetta on syytetty siltarumpupolitiikasta, kerroin kompostitarkastajalle avatessani valkoisen kompostin kantta.

    Kompostitarkastaja katseli minua epäluuloisesti ja kurkkasi varovasti kompostiin, jossa päällimmäisenä oli seitsemänkymmentäsenttisen taimenen ruoto päineen poikittain.

    - Kun me juuri syötiin kalakeittoa, niin paistettiin tuo kokonaisena uunissa, vakuutin.

    Näin kompostitarkastajan nuolaisevan huuliaan.

    - Olipa komia kala, se sai sanotuksi.

    - Käyköhän ensi talvena niin, että kun ryssä sotii siellä Ukrainassa, niin tulee vaikeuksia energian riittävyyden kanssa. Todennäköisesti ne alkavat syytämään kansalle erilaisia ohjeita, kun eivät muuta keksi. Näistä komposteista voisi tehdä biopolttoainetta. Taimenta tankkiin. Meinaan jos se siltarumpukin hajoaa, kysyin ja suljin kompostin kannen.

    - Virkamiehenä en voi ottaa tähän kantaa, sanoi kompostitarkastaja ja suoristi hiukan ryhtiään.

    - Oliko tämä nyt tässä, kysyin ja suoristin ryhtiäni.

    Pyyhe putosi maahan.

    Kompostitarkastaja katse valui alemmas.

    - O...oli, se änkytti ja kiirehti autolleen.

    Kokoilin pyyhkeen maasta kainalooni ja palasin kuistia kohti. Siinä vaiheessa kompostitarkastaja oli jo mennyt. Vastajaetulla nurmella näkyi, että toinen pyörä oli lähdössä sutaissut. Kävin potkimassa jeesus-sandaalilla turpeen tasaiseksi ja palasin istumaan kuistille. Istuin ja tiirasin olutpulloon, siellä ei ollut kärpästä.

 

Tappaessani sitä kärpästä minulla oli pyyhe lanteilla. Olin juuri tullut lenkiltä ja suihkusta. Tein takkaan tulet, istuin punaiseen keinutuoliin ja mietin, miltä olut kärpäsestä kesällä oli maistunut - sitruunatwistillä.

    Tulet oli pakko tehdä - näillä sähkönhinnoilla. Ja siinä on käynyt juuri niinkuin kompostitarkastajalle ennustin. Viimeksi Fingrid kehotti olemaan käyttämättä auton sisätilanlämmitintä talvella. Jotenkin huvittaa keskustelu sähköauton lataamisesta verrattuna bensiiniauton esilämmitykseen. Mehän Lapissa jätetään auto käymään koko yöksi kovemmilla pakkasilla, ainakin jos on aikainen lähtö. Mutta täytyy muistaa tankata, on joskus unohtunut ja auto on ollut aamulla kylmä. Ei senpuoleen, meillä täällä mitään aikaisia lähtöjä ole. Kuitenkin jäi harmittamaan, kun se yksi etelän vanha kaveri käski Kirsiä ostamaan sähköauton. Tälle pedagogille ei ole selvinnyt mitä hidas elämä pienillä rahoilla tarkoittaa. Hyvä kun näillä polttoaineenhinnoilla kannattaa edes lähteä, saati tähän kun vielä lisättäisiin uuden sähköauton pääomakulut.

    Minussa on vieläkin hiukan sitä vikaa, että jään kiinni paskaan. Takerrun. Se toinen kaveri, poliittinen toimija, sanoi, että Lapissa asuminen ei merkitse asumista lähempänä luontoa tai luonnon kunnioittamista. Väitti tuo, että ylennän itseni. Tännehän me muutimme juuri luonnon keskelle hidastamaan. Pois loputtoman kasvun ihannoimisen myrkyttämästä ilmapiiristä ja sairaasta kiireestä. Miten on mahdollista, että joku turpoaa sellaiseksi, että veri ei kulje aivoihin. Turpoamisella en tässä tarkoita ulkomuotoa, vaan ammattiyhdistyspolitiikan mukanaan tuomaa sokeutta. Että ei ymmärrä, ettei voi jakaa mitään ellei ensin joku tee sitä jaettavaa.

    Julkisuuteen tulee toinen toistaan pöljempiä sähkön säästöohjeita kansalaisille. Että ikäänkuin ennen olisi jotenkin tuhlaamalla tuhlattu sähköä. Talvisodan hengessä kansalaisia kehotetaan säästämään, tinkimään ja vähentämään. Oikealla puolella jokea globaaliuden huumassa myytiin energiayhtiöiden määräysvalta pois ja uusi ydinvoimala ei todennäköisesti toimi kunnolla koskaan. Poliitikkojen ja virkamiesten vastuulla on huolehtia sähkön riittävyydestä kaikille. Saksassa olisi halpaa kaasua, mutta mitä tekevät uskossaan vahvat punavihreät. Lentävät isolla joukolla ilmastokokoukseen tekemään päätöksiä, joilla suomalaistenkin rahoilla tuetaan ilmastonmuutoksesta kärsiviä maita, joissa törinää pytyissä riittää ja sen mukana ihmispopulaatio kasvaa.

    Pääomasta puheenollen, alan minäkin aidosti hämmästyneenä ihmetellä, kun vasemmalla puolellakin jokea aletaan huolestua valtion tulopuolesta. Siltarumpu kesti äskettäin juuri senverran, että toivottavasti Inarinsaamelaisia ei enää enempää syrjitä. Vuoden 1962 haastattelujen perusteella tehty vaaliluettelo kummittelee saamelaiskäräjien pöydällä. Pöydän alla saattaa kummitella käräjien rahankäyttö, minne on mennyt 2,5 miljoonaa euroa. Osittain juristien palkkioihin. Nämä juristit etsivät puutteita hakemuksista päästä äänioikeutetuksi, eli hieman oikoen: tunnustetuksi saamelaiseksi. On alentavaa, kun ihmisellä ei ole yhtäläistä arvoa yhteiskunnassa muuta kuin veroamaksavana yksilönä. Eikä kummallakaan puolella jokea ymmärretä edes vähemmistön omaa vähemmistöä.

    Nousin keinutuolista ja päätin keittää kahvit. Pyyhe ei pudonnut. Poskia kuumotti. Inarijärvi eli Erämeri jäätyy selkävesiltään hitaasti. Vuonoista ja Nellimjoesta nousee ilmaan kosteutta, joka tekee pakkasen pisteliääksi.

     Rusinoita ei saa pullasta ellei joku leivo. Poliitikon ja virkamiehen vastuu ei ole kärpäsen vastuu: munia mädäntyvään tai joutua nokituksi. Täytyisi huolehtia, että leipominen on mahdollista ja kannattavaa.

    Aikanaan oli hiukan minua ulkonäöltään muistuttava ukko, joka sanoi:"Saatanan tunarit!" Noilta ajoilta suomeen pesiytyi perseennuolemisen kulttuuri itäänpäin. Nyt ei nuoleskella enää. Perinnöksi on valitettavasti jäänyt sokea kuuliaisuus valtiovaltaa kohtaan, muutenhan me olisimme jo barrikadeilla.

    Ja kärpäset saisivat lisää vastuuta.


 


VIIKKO 46. JUOKSUT

Ma- Juoksumatolla 20,20 km - 2.16.

Ti- 20,11 km - 2.24. Nellimin päätiellä ja kylällä.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 7,33 km - 1.55. Jalat väsyneet terveesti.

To- 20,23 km - 2.21. Kylällä. Pakkasta -18 astetta.

Pe- Matolla 10,31 km - 1.07.

La- Lepo

Su- 10,56 km - 1.11. Pakkasta 20 astetta.

Yhteensä 81,4 km juoksua - 9:22

Pakkanen on Nellimissä alkutalvesta kostean pistelevää tänä vuonna. Erämeri (Inarijärvi) jäätyy ja vuonot sekä Nellimjoki nostavat kosteuden ilmaan. Lunta ei ole vielä metsässä moottorikelkkailuun saati hiihtämiseen.

 

Kiristin Rangerin maton ja se sai uudet sukset, joissa Brp:n omat, epäsymmetriset muovit. Talven jälkeen tiedän tuleeko muutosta rinneajoon toivomaani suuntaan.


Kirsi Santapäällä, eli Santalahdenpäällä. Kun kolttakansa asui Venäjällä Ozero Madsash-Yaurilla näkyi tämä tunturi Suomen puolella suoraan hiekkaisen lahden takaa, siitä nimi.

    



 

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

IVALO SARJAN 11. OSA - TAJUNNANVIRTAA

 


Kirsi näkee aamukahvipöydässä silmistäni, että nyt on aika.

- Menen tänään lenkille.

- Mene rauhassa, niin sinun täytyykin mennä.

Ulkona on pari astetta lämmintä ja kaikki tiet kirkkaalla jäällä. 

    Puen kodinhoitohuoneessa kevyesti talvitrikoot ja kuoritakin, alusasun paidan, villanilkkasuojat, Lenzin multisport sukat, mutta kuitenkin Hokan ATR goretex- kengät. Ei nastakenkiä, ei ei, tuumin. Pari buffa-huivia, yksi kaulalle ja toinen ranteeseen varalle, pipo ja hanskat. Camelin vyöhön lötköpullo, 750 millilitraa Tailwindiä, puhelin Kirsin ompelemaan pussiin roikkumaan kaulasta takin alle, poskille Shokzin luukuulokkeet. Jaa niin, Haltin pieni nyrkkitakki vielä taskuun, jos alkaa sataa vettä.

 

- Hei hei.

- Pysy pystyssä.

 

Kello on valmis. Tajunnanvirta alkaa. 

    Kuulokkeissa Saint Etienne aloittaa Only Love Can Break Your Heart. Napsautan kellon päälle ja otan muutamat nopeat korkeat, jalkoja herättävät askeleet. Kotitie on kirkkaalla peilijäällä. Täytyy mennä pientareen lumiselle ruoholle. Vasemmalla suo-oja lotisee.

    Käännyn kulmasta vasemmalle asvaltille ja etsin jäättömän pyöränuran. Ei ketään raitilla. Pyhävaara on utuinen. Kankeaa. Kaksi ja puoli viikkoa kipeänä. Juoksemattomuus tappaa ja kerää paskaa sisään, myös päähän. 

    Biisi vaihtuu: James Newton Howardin The Hanging Tree. Tuletko hirsipuulle. Tuletko? Siltä tämä tuntuu. Are You Coming To The Tree. I told You to run so we both will be free. Vain näin olen vapaa. Juosten. Yksin.

    Ensimmäinen kilometri täyttyy. Kello värisee ranteessa. Siikajärventie muuttuu hiekalle. Tie on peilijäässä. Vain reunoilla on hiekanmuruja. Nousen mäkeä. So do it! Get it right laulaa Aretha Franklin poskiini. Luukuulokkeet ovat kätevät, kuulen liikenteen ja linnut.

    Laskettelen alamäkeä. Keho alkaa lämmetä. Pyrin täydelliseen yksinäisyyteen sanoin Hesarin toimittajalle. Tässä sitä ollaan yksin pienessä tuulessa peilijäällä lihavana sikana. Arkivaara (Pyhä-Palovaara) nousee edessäni jylhänä pystyyn ja vasemmalla pellon jälkeen alkavat pienet lompolot ennen Nellimjärveä. 

    Ystävät ympäriltä lopettavat ultrajuoksemisen yksi toisensa jälkeen. Saavat tarpeekseen. Osa löytää mukavia muita liikuntaharrastuksia ja pysyy kunnossa, mieleltään virkeinä ja läsnä olevina. Osa turpoaa omaan mahdottomuuteensa, kääntyy idealismiin, suuntauksiin tai uskontoihin. 

    Sinisilmät rakentavat yhteiskuntaa ja muut syövät rusinat pullasta. Sensitiivisyys kasvaa, mitään ei saisi sanoa. En minä tiedä miten tätä humppaa pitäisi tanssia, ei velaksi ainakaan. 30 vuotta on supistettu kaikkea. Vanhukset ja vammaiset heitteillä. Rahat muka loppuu ja isot pojat vaan silti turpoaa. Jos ei Venäjän pankki niin sitten Kiinan, luomet leikattuna pysyvästi sokeaksi - hyvät veljet. 

    Ihmisen sisäinen arvokkuus. Onko siitä enää mitään jäljellä mullan alla. Hyvä puu palaa täydellisesti. Jäljelle jää pelkkää tuhkaa. Nellimjärvi on jäässä. Rasa tunnelmoi Aaltoja Emmalle. Kaikki mikä unohtuu takaisin jumalten luo joutuu.

    Olen minä, raskaskin, välillä. Mustaa kuraa.

    On helvetin liukasta. Crazy Frog ja Axel F. Koskinen juoksee. Ding ding. Koskinen harjoittelee. Brake it. 

    Olemme yhteiskuntana käyttäneet valtavasti aikaa, energiaa ja resursseja tehdäksemme elämästä helppoa. Siitä huolimatta ahdistus, stressi ja pahoinvointi lisääntyy koko ajan. Ihminen tarvitsee tätä. Hikeä ja palelua. Vaikeita olosuhteita. 

    Enää ei tarvitse metsästää ruokaa itselleen, mutta niin voi yhä tehdä. Emme pääse perimästämme eroon. Meitä ei ole luotu käsittelemään kaikkea sitä informaatiota, jota tuupataan erilaisista elektronisista vempaimista tajuntaamme. Joudumme tukahduttamaan ihmisen elämän ja hyvinvoinnin kannalta tärkeitä prosesseja mielissämme ja kehoissamme.

    Riverside motherfucker! Sidney Samson. Pysähdyn kuselle ja kuulen auton takaani. Kusen rauhassa loppuun ja jatkan sitten. Lenkillä kustaan, ei pissata. Tuttu kylältä heilauttaa kättään, metsälle menossa. 

    Ylämäki ja kohta viisi kilometriä. Minne olen menossa ja miksi. Ihminen on luotu selviytymään. Ei häkkiin ja kahleisiin. Juostessani olen vapaa, irti kahleista. Itkisitkö onnesta jos panisin sua kunnolla. Sleepy Sleepers. No ehkä elämässä tarvitsee joskus selitellä itselleen ja eritellä mielessään miksi kuviot on pielessä. Kuka saa ja kenelle annetaan. Ja miten raukkamaisesti onnenlantit täällä jaetaan.

    Kävelen muutaman askeleen ja hörpin juomaa. Tänään on jaksettava seitsemään ja puoleen. Sitten ympäri ja takaisin. On päästävä standardiin takaisin. Ei ole olemassa mitään ultrajuoksua ilman tätä hiljaista perusjuoksua. Jengi tumputtaa Stravassa kilometrivauhteja. Yli 7 minuuttia kilometrille. Harhaa, koko ajan on juostava alle seitsemää kun välillä ottaa kävelyaskeleita juodessaan tai sitoo nauhoja. Kusee. Ja tänään luistelee. Ihmettelee maailmaa.

     Ja sitten kysytään miten pystyin 603 kilometriin kuudessa päivässä. 30 vuotta harjoittelua. Zen. Malttia. Hyvä harjoittelu ei näytä miltään. Niistän nenää, minä en luovuta.  

    Born in USA ja Bruce Springsteen. Mitä ne sitten sanoo kun tulee yli 150 kilometriä viikossa. Unohtavat nämä askartelut. Peukkuja sataa. Mitä sitten. Ei peukkujen vaan itsen tähden. Hyvä kun vanhaa raatoa jaksavat seurata.

    Upside Down ja Diana Ross. Boy You turn me! Oikealla on pari mökkiläisten autoa parkissa. Kelopuita Juoksemavaaran eteläpäässä. Kohta yleinen tie päättyy. Iso metso rävähtää lentoon ja vaappuu hetken tien päällä kunnes kaartaa piiloon. 

    Biisi vaihtuu, Riki Sorsan Joki alkaa. Kaukaa taas palaan joelle kerran ja huuhdon huoleni jokeen taas kerran. Ympärilläin loi vieraat kasvot rahasta taikaa, ne taivasta kai lavastaa.

     Kuinka kauan jaksan tätä. Edessä on ensin Endurancen 24 tuntia hallissa ja mitä sitten? Ranskan kuusi päivää? Täytän 60 vuotta 2024. En ole juossut tuhatta mailia kymmeneen vuoteen. Joko nyt olisi aika. 

    Korona vei pari vuotta elämästäni, enkä ole ainoa, jolta se vei vuosia ja juoksuja. Elämästäni? En ole koskaan elänyt juoksulle mutta juoksusta kylläkin. En ole koskaan elänyt työlleni mutta töilläni olen elänyt. Loppu on valintoja.  

    Springsteenin River vaihtuu Kolmen kuninkaan marssiin. Loiri. Käännyn paluumatkalle. Vielä seitsemän ja puoli.

    Kone lähtee käyntiin. Alistuu. Juoksee. Aika alhaalta on taas lähdettävä. Helvetin virukset käyvät vuosi vuodelta hankalemmiksi. Ehdin olla yli pari vuotta terve ja sitten kirjanjulkistamisissa tapasin valtavasti ihmisiä. Tämän siitä saa kun asuu kuudenkymmenen asukkaan kylässä. Vastustuskyky. 

    Jalka luistaa alamäessä. We got the time. Cause I want man with the slow hand. The Pointer Sisters.

    Souda kalastaja souda, kotona on neljä nälkäistä lasta. Row Fisherman. Inna De Yard. Kuinka monta kertaa olen juossut tämän lenkin. Mitä teen vastauksella. 

    Elämä on kärsimystä. Arjessa yhdeksänkymmentä prosenttia ajattelusta on itsekeskeistä. Mutta minä olen vapaa. Zen ja läsnä, ja minulla ei ole ongelmia. Ainakaan nyt kun juoksen. Annan kaiken mennä.

    Aurinko paistoi lämpimästi Palpakan mäen maita. Palpan killi ja Mauri Mannakorpi. Ei auta vittu tässä, sanoi Jorma Uotinen. Isojen poikien laulu vaihtuu yhteen kaikkien aikojen parhaimmista ultrajuoksubiiseistä: Katariinan kamarissa. Georg Malmstenin ja Dallapen fraseeraus on juuri oikeantahtista kun laittaa väsyneeseen askeleeseen rytmillä painetta. 

    Ne jotka eivät ole juosseet riittävästi, eivät usko kuinka paljon pystyy juoksutekniikkaa muuttamalla lisäämään eteenpäinmenemisen tempoa. Talvi tuli rakenteli järviin jäät. Siltä se näyttää.

    Viisi kilometriä vielä. Mean Blues ja Floyd Lee Band ei jätä jossittelunvaraa tulkinnan aitoudesta. Aito on oltava tässäkin. Askel askeleelta. Juoksemajärvet ovat juuri ja juuri jäässä. Kolme vuotta sitten oli jo talviverkkokelit. 

    Ilmastonmuutos. Osta sähköauto. Ostin viidensadan euron Nissanin. Minulla on aikaa, omaa aikaa. Ainakaan ei tarvitse sähköautoa maksella. 

    Hiki valuu. Minä elän ja joku istuu vieläkin Tampereen taksissa perse hiessä ja odottaa sydänkohtausta. No. Saa sen tässäkin jos niikseen. Ei minun tapani ole yhtään muita parempi.

    Ja etenkään minä en ole kukaan. Ainakaan yhtään parempi. Ei ole muuta taikaa kuin hetki kahden askeleen välissä. Ei voi selittää. Mutta pitää yrittää, kun aina kysytään miten pystyy. Pystyy kun jättää turhan pois. Ura pois. Lapset pois. Mersut ja marmorit pois. Tinkii niin saa väsymyksen halvemmalla.

    California Blue ja Roy Orbison. Kesä kuinka sinua kaipaankaan tänne sinisen jään keskelle. Talvella ultrajuoksija kysyy itseltään kuka on kuka. Talvella luodaan murtumaton pohja, ja sille sitten rakennetaan kilpailukunto. Lopulta kilpailussa kaikki hävitetään maan tasalle. Paitsi aina osa pohjaa jää paikkauskelpoiseksi. Joskus jos Sri Chinmoylaiset päästävät minut yrittämään New Yorkiin 52 päivän juoksua, niin jääkö sen jälkeen mitään. Pitäisikö juosta omatoimisesti koko homma. Ja hiukan enemmän. Ihan kiusalla. Kiertää Nellimissä kilometrin lenkkiä 52 päivää ja kutsua kaikki juoksuystävät käymään kahvilla seuraksi. Nellim Nec Plus Ultra. Tästä ei edemmäs.

    Juomapullo tyhjenee. Otanko joesta vettä. En ota. Näin lyhyellä lenkillä mitään tarvita, mutta minä juon huomista varten. Ja sitä seuraavaa päivää varten. Itsestään on huolehdittava.

    Viisi kilometriä Venäjän rajalle. Rakkauden Haudalla ja Sakari Kuosmanen. Rakkaus on kuollut elämän virtaan. Järjetön sota. Ryssä on aina ryssä sanoi Pappa. Pappa tappoi ihmisiä, jotta minä saan juosta tässä vapaasti. Olen vannonut, että jos rajan yli tullaan niin helpolla eivät pääse. Olen sen velkaa Papalle. Pystyisinkö ampumaan ihmisen.

    Viimeiseen korttiin. Topi Sorsakoski. Loppuun asti. Minä juoksen kunnes en enää. Tämä on sovittu Kirsin kanssa. Annat vain kaiken. Elän jokaisen päivän niin, että ei tarvitse miettiä jäikö jotain tekemättä. Aina jää. Ei kysellä keltään.

    Laskettelen lenkin viimeistä alamäkeä. Suora asvalttia ohi kylätalon ja sitten kohta käännyn oikealle koivukujalle kohti Kotalaa Nellimjoen rantaan. Täällä on hyvä. Täältä se lähtee. Kuukausi ja sitten juoksen Ivaloon tai Ivalosta kotiin. Kaksi kuukautta niin sitten otetaan enemmän ulos. Mikäli terveys kestää. Ava Max. Kings and Queens.

    Ennen koivukujaa hyppään yhden biisin yli. 

    Kaikki tässä tekstissä kursiivilla olevat löydät Spotifyn avoimelta Ultrarunning-soittolistaltani. 

    Vielä tulee Sash ja ikisuosikkini Encore Une Fois. Aina vaan. Vielä vaan. 

    41 biisiä (laskin kirjoittaessani). Muutama yli hypittynä. 

    Lenkki päättyy. Sammutan kellon. 15,23 kilometriä. Tunti ja neljäkymmentäviisi minuuttia.

    Kaikkea sitä ehtii tuumia yhden lenkin aikana. Ja vielä paljon muutakin, mutta kaikkea en kerro. Koskaan. Osan saatte lukea toisesta kirjastani. Jos joku senkin kustantaa. Ja etenkin jos kirjoitan sen. Ei puhuta kenellekään siitä mitään.

    Hymyilen kohti suihkua, aistit avoimina.



VIIKKO 44. HARJOITTELU

Ma- 10,02 km - 1.10. Tietä ja polkua.

Ti- Juoksumatolla 10,20 km - 1.03.

Ke- 12,04 km - 1.19. Asvaltilla. Kova tuuli.

To-10,02 km - 1.18. Poluilla palauttelua.

Pe- Lepo

La- 15,23 km - 1.45. Siikajärventie, jäinen hiekkatie.

Su- 13,08 km - 1.28. Asvalttia ja vajaa kilometri hiekkaa.

Yhteensä 70,5 km - 8:06.

Harjoittelua harjoitteluun. Katsotaan pysyykö kasassa, vieläkin limaa irtoaa aina välillä.

MARRASKUUSSA 47,6 km - 10 päivää sairaana... 


Kaitavaaran kallioleikkauksella 6.11.2022.

MUUTA MUKAVAA

Aloitimme lintujen talviruokinnan. Ukrainan sodan takia kuorellisen auringonkukansiemenen hinta on noussut älyttömyyksiin. Teimme päätöksen syöttää kuorittuja sieminiä, jolloin maksamme vain jyvistä, emme roskista. Lisäksi lintujen on helpompaa säästää energiaa, kun ei tarvitse nokkia kuorta irti. Lisäksi rasvapötköjä ja oikeaa rasvaa. Alkukokemukset kuorituilla jyvillä ovat olleet lupaavia.

 

Esimerkki blogissa mainitusta musiikista:


 

tiistai 1. marraskuuta 2022

TIEDOLLA VAI TUNTEELLA

 


Olin äskettäin tilaisuudessa, jossa eräs luottamushenkilö heitti jargonin: johdetaan tieto edellä. 

    Mitä sitten tehdään, jos tieto osoittautuukin vääräksi?

Säilyttääkseni mielenterveyteni en katso päivittäin uutisia enkä seuraa tiedon tulvaa, joten minun ei tarvitse vastata kysymykseen - välttämättä.

    Kiinnostavampaa minusta on, että juoksin marraskuussa 47,6 kilometriä. Rehellisyyden nimissä en edes viitsinyt tarkistaa milloin olen juossut noin vähän viimeksi kuukaudessa.

    Jäin pohtimaan miten tästä eteenpäin, tiedolla vai tunteella. Tieto opettaa, että sairastelun jälkeen tulisi harjoitella kevyemmin yhtä kauan kuin sairaus kesti. On tiedossa, että aerobinen kunto laskee jopa 25% sairastelun aikana. Tästä johtuu tahmeuden tuntu uudelleen aloittaessa.

    Tärkein parametri on kuitenkin oma tunne. Miltä juoksu tuntuu, on eri asia kuin vimmainen halu juosta tauon jälkeen. Edelleen olen sitä mieltä, että hyvä harjoittelu ei näytä miltään, ja hyvä sairauden jälkeinen harjoittelu nyt ei sitten ainakaan näytä yhtään miltään.

    Minusta on tuntunut erityisen kurjalta viime aikoina. Sen voi selittää vähäisellä juoksun määrällä eli vähäisellä dynaamisen meditaation harjoitusmäärällä. Huomaan selvästi kääntyväni negatiivisuuteen ilman mielentyyneyden harjoittelua. 

    Myönnän myös avoimesti, että jos en juokse minua alkavat ärsyttää jos vaikka mitkä asiat, etenkin yhteiskunnassamme. Yhteiskuntaamme, jos mitä, johdetaan tunne edellä varsin kapea-alaisella tiedolla. Peräänkuulutetaan vastuunottamista, joka käytännössä osoittautuu täysin konkretiaa vailla olevaksi sanahelinäksi, jargoniksi.

    Mutta ei nyt mennä siihen, eihän?

    Pöydälläni on maannut kaksi järkälettä: Francis Fukugaman Historian loppu ja viimeinen ihminen sekä Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Molemmat ovat kulttikirjoja, joista Pynchonilla on takanaan historiaa huomattavasti Fukugamaa enemmän.

    "Modernien yhteiskuntien edetessä kohti demokratiaa moderni ajattelu on päätynyt umpikujaan pystymättä pääsemään yhteisymmärrykseen siitä, miten ihminen ja hänen erityinen sisäinen arvokkuutensa on määriteltävä, joten se ei ole myöskään pystynyt määrittelemään ihmisen oikeuksia."

- Francis Fukugama

    "Jos lohtua kaipaatte, on vielä aikaa koskettaa lähimmäistä tai työntää käsi omien kylmien jalkojen väliin..."

- Thomas Pynchon

    Onko sillä erityisellä sisäisellä arvokkuudella loppujen lopuksi niin väliä, kysyn minä.

    Tunne edellä kannattaa mennä, elämässä täytyy tehdä juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Demokratia sensijaan loppuu silloin, kun jaettava on loppunut. Tätä ennen ovat jaettavan tekijät loppuneet. 

    Jäljelle jäävät ovat turvonneet omaan mahdottomuuteensa, omaan liikkumattomuuteensa, omiin idealistisiin saavuttamattomuuksiinsa.

    Haluatko jäädä jäljelle?

”Hävittämällä metsänsä Suomi on saanut sen vaurauden pohjan, jonka ansiosta meillä on - muun muassa - kaksi miljoonaa autoa, miljoonia mustanharmaankiiltäviä sähköviihdelaatikoita tuhatta eri lajia ja päättömästi tarpeettomia rakennuksia vihreää maata peittämässä. Vauraus, ylimääräinen raha on myös tehnyt mahdolliseksi kasinotalouden lähes käsittämättömän vehkeilyn, lähes käsittämättömän sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden, jossa golfkenttien, huippuhotellien, lomapalatsien, nurkanvaltausten ja Sveitsin pankkitilien ruletti on tullut ’tavallisten ihmisten’ maksettavaksi. Mutta ennen kaikkea tämän vaurauden ansiosta ihmiset ovat turhautuneempia, työttömämpiä, onnettomampia, itsemurhaisempia, liikuntakyvyttömämpiä, elinkelvottomampia, elämäntarkoituksenhukanneempia kuin koskaan historian aikana. Vihonviimeisen surkea vaihtokauppa.” 

- Pentti Linkola


 VIIKOT 41- 42

Ma- 5,10 km - 36.58. Varovasti.

Ti- 7.00 km - 55.17.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 2,40 km - 27 min. 

To- La- Lepoa. En ole terve.

Su- Kävelyä 1,1 km - 21 min.

Yhteensä 12,1 km juoksua.

 

Ma- Ke - Lepoa.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 50 min.

Pe- Lepo

La- 6,08 km - 42 min.

Su- 8,08 km - 53 min. Kävelyä Kirsin kanssa 5,07 km - 1.09.

Yhteensä 14,1 km juoksua.

 

NISSAN PRIMERAN EHEYTYS JATKUU

 


Kuvassa Nissanin kuljettajan puoleinen ovi verhous poistettuna. Keskellä ikkunannostimen moottori.


Kuvassa Nissanin ikkunahissi, eli ikkunannostin oven sisäpuolelta. Kuvassa nostimen yläosa on oikeassa laidassa.

Vaihdoin Nissaniin ikkunahissin kuljettajan oveen. Valeo- merkkisen tarvikkeen sai Motonetistä hyllystä. Omastani olivat käyttöpyörän muovisiivet antautuneet. Piharemonttina taivasalla miinus yhdessä asteessa tämä kysyi kärsivällisyyttä.

     

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

SAIRAS IHMINEN


 

Suomeen on muuttanut viimeisten vuosikymmenten aikana ilahduttavan paljon ihmisiä muista kulttuureista. Maahanmuutto on rikkaus, vielä suurempi rikkaus voisi olla niiden ihmisten poismuutto maastamme, jotka eivät hyväksy maahanmuuttoa. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tämä viimeksimainittu koskee myös maahanmuuttajia.

    Kuuntelemalla maahanmuuttajia voi kantasuomalainen oppia suomalaisuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta jotain aivan uutta. Keskustelen säännöllisesti irakilaisen, aikanaan Suomeen kiintiöpakolaisena tulleen, suomalaisen kanssa. Kyllä, hän on suomalainen nyt. Hän puhuu kieltämme, eli hän on oivaltanut kielitaidon merkityksen kulttuurissamme menestymiseen. Hän tekee täällä työtä, hänen täällä syntyneet lapsensa käyvät koulua täällä ja hänen vaimonsa yrittää tehdä täällä työtä. Yrittää? Niin, oletteko koskaan kuulleet rasismi- nimisestä ilmiöstä.

    Irakilaisen lapset eivät ole koskaan nähneet Bagdadin meluisia katuja ja kuumaa, kuivaa aavikkoa eikä pohjoisen vuoria. Onneksi he eivät ole nähneet ruumiskasoissa pörrääviä kärpäsiä eivätkä sitä, kun miliisi ampui heidän vaarinsa rynnäkkökiväärillä palasiksi. Irakilaisen mielestä suomalainen yhteiskunta on turvallinen ja toimiva. Omien sanojensa mukaan hän tietää minne hän ottaa yhteyttä, jos hänelle tehdään pahaa.

    Irakilainen oli yrityksessäni töissä. Opastin häntä pitkämielisyyteen rasismin kanssa. Pyysin, että työyhteisössä rasismia kohdatessaan hän kertoo siitä ensin minulle ja sitten yhdessä pohdimme mitä voimme tehdä. Hänen kohtaamastaan rasismista voisin kirjoittaa viisisataa sivua pitkän kirjan ja sitten minun väitettäisiin valehtelevan. 

    Oletteko varmoja etten tee sitä?

    Olen pohtinut olisiko sillä kirjalla merkitystä.


Tuulen kieltä etsimässä- kirjassaan Siamäk Naghian on pohtinut miksi ihmiset suhtautuvat asioihin niin eri tavoin. Miksi toiset antavat ja toiset haluavat kaiken itselleen, miksi toiset auttavat ja toiset tappavat. Miksi toiset antavat kaikkensa yhteisille unelmille ja toisten mielestä maailma on vain heitä varten.

    Siamäk Naghian esittää: lapsuus ratkaisee. Jos on lapsena saanut rakkautta ja löytänyt elämässään merkityksellisen polun, on valmis laittamaan hyvän kiertoon.

    Siamäk Naghian on iranilainen sotaveteraani, tekniikan tohtori ja iisalmelaisen Genelecin toimitusjohtaja. Hän on myös erityislapsen isä.

 

Ympäristö- ja ilmastoministeri Maria Ohisalo:

"...verotuksen painopistettä siirretään työn ja yrittämisen verotuksesta ympäristöhaittojen ja liikakulutuksen verottamiseen...

....korjaamisesta tulee edullisempaa kuin ostamisesta...

...yhtään minkään valtion tuen, valtion yritysten tai oikeastaan valtion toiminnan laajemminkaan ei pitäisi aiheuttaa merkittävää haittaa ilmastolle, luonnon monimuotoisuudelle tai elinympäristöllemme..."

    Sanahelinää?

    

Punomalla koko maailman yhteen verkkoon on ihmiskunta saanut aikaan yhteisen epävarmuuden tunteen, joka nakertaa ainakin hiukan meidän jokaisen itseluottamusta. Että miten tässä oikein nyt käy?

    Nyt?

    Nyt jo?

    Näytille ladotaan yhä kiihtyvämmällä tahdilla yhä karmeampia tulevaisuudenkuvia. Milloin tulee kolmas maailmansota, milloin tulee nälänhätä, milloin tulevat venäläiset, jenkit tai muut kaikkien rajojen yli kaikkialla.

    Sairaana ihmisenä esitän rajoittuneen totuuteni: kyse on siitä mitä ostat keneltäkin.

    Ei minulla ole koronaa, sitkeää virusflunssaa vain. 

    Vai mitä kuvittelitte? Että olisin päästäni sairas. No mutta aivan varmasti yhtä paljon kuin tekin - me kaikki.

    On suorastaan veret seisauttavaa huomata meidän kaikkien olevan väärässä: elämän tärkein unelma ei ole raha eikä maine, vaan onnellisuus. Merkityksellinen elämä ei synny materiasta vaan toisten auttamisesta.

    Minusta merkityksellinen elämä syntyy itsensä auttamisesta, itsensä tuntemisesta. Jos kohtelee muita samoin kuin haluaisi muiden kohtelevan itseään, on viimeisen ja ainoan totuuden äärellä. Tämän totuuden jälkeen siirrytään ei-mihinkään uskomiseen.

    Arkielämässä ajattelumme on lähes sataprosenttisesti itsekeskeistä: miksi kärsin, miksi minulla on ongelmia? Tavoitellessasi alituiseen ihanteidesi toteutumista sinulle ei jää aikaa mielentyyneyteen.

    Ja mielentyyneyttä tässä ajassa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Sitä et voi ostaa keneltäkään vaan sinun on löydettävä se itsestäsi - itsellesi. Sitten sen voi jakaa, kuten minä nyt.


 

VIIKOT 40 - 41

Ma- To- Sairas

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 3,45 km - 51.29.

La- Kävelyä Kirsin kanssa 4,28 km - 1.06.

Su- Lepo, olo aaltoilee.

Juoksua 0 km

Ma- Lepo/ sairas

Ti- Sauvakävelyä 5,77 km - 1.08.

Ke- Kirsin kanssa vaellusta 5,20 km - 1.04.

To- Su- Lepo/sairas olo aaltoilee.

Juoksua 0 km

Vuosien varrella työn sankarit ovat ottaneet buranaa ja köhineet korvaamattomina menemään toreilla, turuilla mutta etenkin töissä. Lopputuloksena me apinaihmiset olemme onnistuneet kehittämään äärimmäisen vastustuskykyisiä viruksia. Nämä eivät nosta kuumetta vaan aiheuttavat aaltoilevaa ja väsynyttä oloa.

    Onnistuin olemaan kaksi vuotta täysin terve. Elimistöni jaksoi huippukunnossa Kauhajoen kuuden päivän huipputuloksen jälkeen vielä Norjan vuoret, mutta tavattuani valtavan määrän ihmisiä esikoiskirjani julkaisun yhteydessä sekä Helsingissä, Pirkanmaalla ja lopuksi Ivalossa, puolustukseni murtui.

    Covidia tämä ei kotitestien mukaan ole. Mitä lienee. Tällä viikolla olen tehnyt pari juoksulenkkiä mutta ne aiheuttivat taantumaa, eli kierre jatkuu. 

    Älkää nyt sanoko, että lähdin liian aikaisin liikkeelle. Harva teistä on juossut niin paljon kuin minä ja vielä harvempi teistä kykenee ymmärtämään minkälaiseen kuntoon 58-vuotias elimistö on treenattava pystyäkseen näihin viimeaikaisiin suorituksiini. Lopulta kun kehossa kaikki on auki ja lähes täydellistä, niin sitten kun sinne luikertaa jokin virus, on täystuho valmis.

500 euron Nissanin sisävalo ei palanut. Ryhdyin lampunvaihtoon, mutta ei ollut toista lampunkantaa edes näkyvissä, saati lamppua! Irrotin valaisimen auton kattoverhoilusta ja istuin hetken hiljaa. Sitten työnsin käteni valaisimen asennusaukosta verhoilun ja katon väliin. Heureka, siellä se puuttuva osa oli. Liimasin osan valaisimeen ja varmistin kiinnityksen pienellä ruuvilla. Nyt on valoa!


On ikimuistoista lukea itse kirjoittamaansa, kustannusyhtiön kustantamaa kirjaa kiinnostuneille kirjan julkaisutilaisuudessa. Kuva Ivalosta, jossa vajaa kolmekymmentä ihmistä pääsi paikalle. Facebookissa peukuttaminen on eri asia kuin vaivautua paikalle. Paikalletulleet saivat kunnon kahvit ja suolaista ja makeaa. 

    Minun väitetään olevan erinomainen esiintyjä ja puhuja - voi kiitos, vielä kun olisin yhtä hyvä kirjoittamaan niin mitä sitten tapahtuisikaan.

    Jos joku erehtyy ajattelemaan, että nyt kusi nousee päähäni menestyksen myötä, niin erehtyy pahan kerran, tuntuu kusi tulevan ulos alempaa. Seuraava kirja on tekeillä ja nöyryys kirjoittamista kohtaan lisääntyy edelleen. 

    Yritän parhaani, olen suora ja avoin - läsnä. Sen täytyy riittää.
 

torstai 6. lokakuuta 2022

ja kaikki kivestä- kirjan taustoja - ihminen nimeltä Pasi Koskinen


 

Viimeksi blogiani on luettu näin paljon juostessani Suomen halki, kirjani kiinnostaa - tarinani kiinnostaa - viestini kiinnostaa.

    Kiitos.


ALKU

Syöpätaudin jälkeen pyrin elämään elämääni kuten ennenkin. Otin tavoitteeksi elää ilman elämisen pakkoa ja varoin heti sairaalasta päästyäni elämistä jonkin kautta: tässä tapauksessa siis syövän. Työskentelin tuolloin vammaisten lasten parissa ja olin nähnyt erilaisuutta, mutta etenkin erilaisuuden hyväksymistä henkilökohtaisella tasolla. Valitettavasti näin myös hyväksymättömyyttä, etenkin lasten vanhemmissa. Syöpä oli hyväksyttävä ja sen kanssa opeteltava elämään. Vastausta typerään kysymykseen, miksi juuri minulle piti käydä näin, ei ole.

    On äärimmäisen vinouttavaa elää elämäänsä jonkin asian kautta. Saan paljon kuraa niskaani, kun kirjoitan tai puhun tästä, koska ihmiset eivät pysähdy miettimään mitä tarkoitan. Sosiaalisessa mediassa keräävät irtopisteitä niin poliittisiksi toimijoiksi julistautuneet ja muut yhden lauseen ymmärtäjät. Lukutaito on yksi asia, suomenkieli toinen, mutta vaikeinta on pysähtyä miettimään rauhassa mitä toinen tarkoitti. Harva meistä pystyy tarkastelemaan omaa katsantokantaansa objektiivisesti.

    Isoisältäni lähti oikea käsi sodassa. Hän ei elänyt pitkää elämäänsä valittaen ja ruikuttaen, että kun minulla ei ole toista kättä, niin minua pitää kohdella niin tai näin. Kun Pappa kävi kahvilla, hän ei milloinkaan pyytänyt tuomaan kuppia ja pullalautasta pöytäänsä. Jos kassa ei huomannut, pappa teki kaksi reissua. Hän ei vaatinut ymmärrystä, hän teki oman ymmärryksensä persoonallaan ja käytöksellään näkyväksi. 

    Minut on profiloitu mediassa syöpäselviytyjäksi ja ultrajuoksijaksi, mutta erittäin harva tietää miten kaikki alkoi ja mitä on ihmisen nimeltään Pasi Koskinen taustalla. Lukemalla kirjani ja kaikki kivestä, saa varsin paljon tilaa rivien väliin muodostaakseen oman käsityksensä. Minua taas kiinnostaa enemmän se, saako lukija itselleen jotakin uutta, siksi en selitä koskaan mitään kirjoittaessani - paitsi nyt.

 

JULKISUUS

Minulla oli joskus näppäinpuhelin ja puhelinvastaaja. Tiedättehän, sellainen oikea puhelin joka oli johdolla kytketty seinään, ei siis laturiin vaan oikeaan puhelinpistokkeeseen. Puhelimen vieressä pöydällä oli puhelinvastaaja, jossa minikasetille tallentui soittajan jättämä viesti.

    Eräänä päivänä tulin kotiin töistä syöpätaudin runtelemin, kipein käsivarsin. Liikuntavammaisten nosteleminen töissä oli yhtä helvettiä, palasin töihin puolitoista kuukautta ennen kuin sairasloma loppui. Kyseessä ei ollut näyttämisenhalu vaan ajatus helpommin normaaliin elämään palaamisesta. Olin kalju, kalpea ja turvonnut muumio, kun astuin lukukauden alussa erityiskoulun käytävälle. Lähtiessäni hoitoihin samoilta käytäviltä olin ollut hoikka, vaaleatukkainen, turvallinen iso-Pasi. Lapset ovat suoria, voitte kuvitella mitä koin erilaisten kysymysten myötä. Turvallinen iso-Pasi oli kuitenkin siellä muumion sisällä edelleen.

    Vastaajassa oli viesti. Minusta haluttiin tehdä juttu paikallislehti Tamperelaiseen.

    Kuuntelin viestin, vein koiran ulos ja palattuani istuin typertyneenä yksiöni sohvalle kahvinkeittimen ropistessa keittokomerossa. Juttu minusta, miksi ihmeessä?

    Soitin toimitukseen ja sain kuulla, että joku oli soittanut toimitukseen ja ehdottanut jutuntekoa. En tänä päivänäkään tiedä kuka. Olin erittäin vastahakoinen. Enhän ollut kukaan tai mikään. Tiesin olleeni erittäin suosittu tiskijukkana, palaute tuli ravintolapäälliköiltä suoraan. Siihen aikaan lehdissä oli mainoksia: Tänä iltana dj Pacius. Jos et ollut hyvä, et taatusti soittanut montaa iltaa samassa paikassa. Mutta nyt, miksi juttu minusta?

    Toimittaja kertoi haluavansa tehdä jutun minusta kannustavaksi esimerkiksi muille. Toimittaja halusi, että veisin omalla panoksellani positiivisuutta selvitymisestä eteenpäin. Periksiantamattomuuteni viehätti.

    Mietin pitkään ennenkuin suostuin. Olin täysin rikki fyysisesti ja psyykkisesti syöpäsodan jälkeen. Tilaani tuolloin kuvaa sana "väsynyt" parhaiten. Harva teistä koskaan on kokenut sellaista väsymystä, enkä todellakaan toivo kenenkään sitä kokevankaan.

    Juttu tehtiin. Se poiki positiivista palautetta. Kouluttauduin tukihenkilöksi syöpäjärjestön kautta. Tapasin kohtalotovereita ja laitoin väsyneen persoonani peliin. Tehtiin lisää juttuja. Iltalehteen, Hymyyn, Aamulehteen ja urheilulehtiin. 

    Seuraavaksi otti yhteyttä TV2, Pirkko Vallinoja ja Akuutin sarja Yhteiset sairautemme. Minusta tehtiin 33 minuutin dokumentti, joka meni Euroopan levitykseen ja palaute oli hyvä. Dokumentissa juoksin itseni jalkavaivaisena miltei hengiltä Vammalan Rautaveden maratonilla. Maalissa kuvaus jatkui ja puhuin mikrofoniin polviini nojaten.

    Paljon myöhemmin Inhimillinen tekijä halusi minut jaksoon, jossa minun lisäkseni oli pitkänmatkankävelijä ja vapaasukeltaja. "Miten käy kun harrastuksesta tulee elämänmittainen matka." Julkisuus on jatkunut näihin päiviin asti, podcast "Pasi Koskinen ja syöpätaudin jälkeinen ultraelämä", minut on haluttu puhumaan ja esille.

    Positiivisen palautteen lisäksi tuli myös kateus. Alussa lapset kiusoittelivat julkkikseksi, tietyt "työkaverit" kadehtivat suoraan. Sain kuraa niskaani ja minun väitettiin syöpätautini kautta huoraavan julkisuudessa nostaakseni omaa itseäni. Omaa itseäni? 28-vuotias varaton, syöpäkontrolleissa käyvä, juoksua harrastava mies.

    Tultaessa näihin päiviin on viestini syventynyt. Filosofiani seestyy. Positiivisuuden määrä on kasvanut, mutta kura ja väärinymmärrys myös. Voiko väärinymmärtää? Tarkoituksella? Mitä minun saavutuksissani on kadehtimista?

    Aivan niin.

    Osa kirjoituksistani on tulkittu populismiksi, politiikaksi tai mollaamiseksi. Edellinen blogikirjoitukseni sisälsi tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä, mutta rivien välissä oli myös muuta: kaikki eivät voi pärjätä, mutta kaikki voivat yrittää pärjätä.

    En ole lainkaan kiinnostunut politiikasta vaan ajatteluni keskiöön on tarkentunut ihminen ja hänen merkityksensä, hänen tarkoituksensa. Viktor E. Frankl on kirjassaan Elämän tarkoitusta etsimässä todistanut, että nykyaika on mukanaantuonut massapsykoosia. Elämämme sujuu helpommin, jää aikaa enemmän mutta kaipaamme merkitystä elämäämme. Merkitys ei tulekaan urasta tai varallisuudesta, vaan jostain muusta.

    Francis Fukugaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen todistaa, että globaali markkinatalous on päätepiste yhteiskunnalliselle kehitykselle. Minä menen vieläkin pidemmälle: se on loppu koko ihmiskunnalle. Maapallolla on eletty jo lukuisia erilaisia tapoja elää yhdessä, meillä on vaihtoehtoja jos niin haluamme. 

    Muutos ei tule ilman vastarintaa. Se ei tule "kaikki pelaa" asenteella. Muutoksessa kaikilla ei ole kivaa, mutta asiaansa on uskottava. Tasapäistäminen tappaa lahjakkuuden, luovuuden ja halun kehittyä. Ainoa missä ei pärjää vähemmällä on oman mielen kehittäminen, mielestä on saatava valtava määrä asioita kokonaan sivummalle.

    Mielipiteen esittämiselle on aina annettava mahdollisuus. Olkoon viesti miten käsittämätön tahansa niin se on ensin kuunneltava sellaisenaan, ilman ennakkokäsityksiä, ilman ideologiaa tai opinkappaleita.

    Tulevaisuudessa, jos sitä on, pidetään naurettavana nykypäivän keskustelua yksilön oikeudesta päättää elämästään. Elämän eläminen on pelkästään yksilön oma valinta, kuten on oman elämänsä kehittäminen ja lopuksi koko elämän päättäminen. Se, että jo syntyessämme olemme jonkin kulttuurin kyllästämiä, ei tee tyhjäksi valintojen mahdollisuuksia. Tässä yhteydessä nostetaan esiin yksilön lähtökohdat. Jokaisella meistä on mahdollisuus vaihtaa maisemaa, ainakin mielenmaisemaa.

    Minä olen päättänyt olla lisääntymättä. Tämä tarkoittaa, että kun elän parisuhteessa, niin eräs toinenkin on päättänyt tämän saman asian. Meitä on liikaa tällä pallolla. No. Kuka saa syntyä. Ei kukaan. Kuka sitten saa päättää kuka saa syntyä. Juuri sinä päätät sen, kukaan ei päätä sitä puolestasi.

    Kaikki eivät saa kaikkea. Elämä on pelkkää kärsimystä ja jos tämän hyväksyy, alkaa nauttia kärsimyksestä.

    ja kaikki kivestä- kirja avaa tämän blogin nimeä, toisaalta kirjaa voi lukea myös kolmen miehen tarinana ja tätä blogia voi lukea myös muista näkökulmista, kolmen asian; itsen, itsen tarkoituksen ja elämän tarkoituksen kautta, kuten kirjaakin. Sinä päätät! Tarkoitushan oli elää tässä ja nyt, ei sitten joskus?

    Kuljetan mukanani kahta kirjaa: Shunryu Suzukin Zen mieli, aloittelijan mieli sekä Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa. Näissä kahdessa on mieleni ydin:

Ei ole muuta taikaa kuin elämä itse. Mihin käännyt, kun voimasi loppuvat. Mihin käännyt kun haluat muuttaa maailmaa.

Itseesi.

Muuttamalla itseään muuttaa omalta osaltaan maailmaa. Jos kaikki muuttavat itseään, koko maailma muuttuu.

    Toistan vielä kerran: minä en ole merkityksellinen, mutta se miten ajattelen, kirjoitan tai juoksen, voi olla merkityksellistä jollekulle muulle hänen etsiessään oman itsensä muuttamisen suuntaa ja etenkin rohkeutta tehdä niin.

    Kumarran kaikille niille, jotka väittävät minun ylentävän itseäni.

Te kaikki voitte selvitä, kunhan ette etsi keinoja kovin kaukaa itsestänne. 

 

KIRJAN SYNTY

Sanoin itseni irti erityiskouluavustajan tehtävistä ja ryhdyin ajamaan taksia. Samalla sanouduin irti omantoimen ohella vahtimestarin ja apuvälinevastaavan tehtävistä, mutta etenkin siitä, että en halunnut kohdata lapsia liukuhihnalla. Tampereen kaupunki säästövimmassaan toteutti jo tuolloin sitä, mistä on osittain tullut vallitseva normi yhteiskunnassamme: vammainen on ensin vammainen ja vasta sitten ihminen.

Kirjoitin kynällä taksissa ostamaani vihkoon. Luin vihkoa aina silloin tällöin ja totesin sen olevan täynnä vihaa, pelkkää vihaa. Näin en voi jatkaa, enkä edes elämääni - ajattelin. Hommasin halvan käytetyn läppärin ja printterin. Ryhdyin kirjoittamaan liuskoja. Samalla aloitin systemaattisen luku-urakan, joka jatkuu olemassoloni loppuun asti; et voi kirjoittaa ellet lue. Et voi oppia kirjoittamaan ellet lue.

    Jossain vaiheessa akateemisen äitini kehoituksesta näytin tekstejäni oululaiselle, tämän vuoden joulukuussa tohtoriksi väittelevälle Leena Raitalalle. Leenan viesti oli yksiselitteinen: kirjoita, kirjoita ja kirjoita!

    Uskoni kirjoittamiseen horjui vuosien varrella rajusti. Hoidettavana oli yritys, löysin elämäni valon, Kirsin. Kirsi kannusti kirjoittamaan. Äiti kuoli. Juoksin Suomen halki. Isä kuoli.

    Muutimme Nellimiin. Toisena syksynä Kirsi sanoi:

- Täällä on kansalaisopiston Sanaseppojen kirjoittajapiiri. Sinä menet sinne! (tiukasti)

- Selvä, minä menen sinne. (kuuliaisena)

    Tutustuin piiriläisiin mutta etenkin kirjailija Seppo Saraspäähän. Seppo käski kirjoittamaan kirjan. Kirjoitin sen erään kaamoksen aikana. Tarjottuani sitä useille kustantajille viimein Sami Liuhto löysi minut ja Käsite kustansi kirjan, joka siihen mennessä oli kirjoitettu uudestaan ainakin kolmasti.

    Jälkeenpäin tajusin, että en olisi voinut kirjoittaa kirjaa ennenkuin vanhempani kuolivat. En olisi koskaan voinut kirjoittaa kirjaa eteläsuomessa asuen, koska vasta muutettuani Nellimiin löysin kirjoittamiseen, ultrajuoksuun ja koko elämään oman tapani. Tätä tapaa olin hapuillut vuosikausia, usein erehtyen ja väärään suuntaan askeltaen.

    Tapa löytyi läsnäolosta koko elämän kanssa. Elämästä ilman ennakkokäsityksiä, elämästä sellaisenaan kun se on siinä tiimalasin keskikohdalla, jossa hiekka virtaa tiheimmin. Ymmärsin ajan tulevan minua vastaan. Ymmärsin, että jos haluan juosta pitkälle on minun juostava ajassa, ei sitä vastaan. 


 JATKO

Otsikko ei ole tulevaisuus, koska sitä ei ole. On vain tämä hetki ja sekin meni jo.

    Olen aloittanut toisen kirjani kirjoittamisen.

 

"Anna minulle valtakunta, joka ei joudu kenellekään kelvottomalle perinnöksi", päästä irti.

 


 

 HARJOITTELU

ja kaikki kivestä ensijulkaistiin Antikvariaatti Sofiassa Helsingissä. Tilaisuus oli erittäin onnistunut, kiitos Käsite-kustannuksen ja paikalle saapuneiden tuttujen sekä tuntemattomien ansiosta. 

    Se mitä tilaisuudessa tapahtui tai puhuttiin oli koettavissa siellä, myös tilaisuuden jälkeinen illallinen intiimillä porukalla oli onnistunut. 

    Luonnollisesti harjoittelua en ole mediamylläkän ja ihmisten tapaamisten myötä, muutamaa hyvää yksittäistä lenkkiä lukuunottamatta, tehnyt lainkaan.

    Joskus myöhemmin saatan kirjoittaa kuinka kovan työn takana on päästä esille kirjansa kanssa. Illuusiot, että esikoiskirjaa tai mitään tuntematonta kirjaa Suomessa myytäisiin tuhansia kappaleita voi jättää omaan arvoonsa - raha on tässä vaiheessa heikko motiivi. 

    Illuusiot lehtijuttujen tekemisen tavoista voisin myös oikoa, mutta en nyt viitsi. On olemassa tee se itse-journalismia ja sitten toimittaja, kynä ja vihko plus ammattikuvaajajournalismia. Multitaskaaminen ja fyysisesti ei missään oleminen aiheuttaa henkilökohtaisten tapaamisten puuttumisen ja se sitten näkyy kirjoitetussa tekstissä jos osaa katsoa, useimmat eivät osaa. Tekijöiden vika tämä ei ole, vaan vallitsevien normien; mahdollisimman pienellä tuottoa muille kuin osallistuneille. Ei ole muka aikaa.

 

VIIKOT 37 - 39

Ma- Lepo, kotona.

Ti- 7,76 - 56 min. Norjan reisusta väsynyt ja raskas olo.

Ke- 10,07 km - 1.12. Kurainen tie.

To- Pe- Lepo

La- 10,80 km - 1.20. Haapakurun rauhaa.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 4,14 km - 56 min.

yhteensä 28,6 km - 3:29

Ma- Linjan lenkki Nellimissä, osa hiekassa 11,00 km - 1.16.

Ti- 16,36 - 1.44. Virtaniemi, rajalle.

Ke- 11,53 km - 1.20. Polkua ja perustaa.

To- Kävelyä Kirsin kanssa matkalla Helsinkiin Pyhäjärvellä 1,83 km - 33 min.

Pe- Rastilassa pitkän ajamisen puuduttamana 5,64 km - 42 min.

La- 14,34 km - 1.54. Kirjailija Sami Liuhdon kanssa Vuosaaren huipulle.

Su- Talosaareen 22,32 km - 2.24. Lopussa erittäin kovaa, kova kokonaiskuorma tässä lenkissä.

       Kävelyä Kirsin kanssa 3,24 km - 48 min.

Yhteensä 81, 2 km - 9:23

Ma- Lepo - Kirjani julkaisutilaisuus Helsingin Antikvariaatti Sofiassa.

Ti- Hämeenkyrössä illalla 6,01 km - 44 min.

Ke- Lepo

To- Lenkki Ylöjärvellä lehtihaastattelun päälle osittain Janin kanssa 12.00 km - 1.29.

Pe- Lepo

La- Hämeenkyrön keskustassa 11,33 km - 1.18.

Su- Lepo, matkalla kotiin.

Yhteensä 29,3 km - 3:32

SYYSKUUN SUMMAUS

246,86 km - 34 tuntia


Tähän kirjoittamiseen meni työpäivä kotitöiden ohella. Tästä ei minulle mitään makseta, en halua mainoksia pyörimään blogiini.

Kirjoitan blogia, Inarilaiseen kolumneja ja toista kirjaani. Miksi kirjoitan?

Kirjoitan teidän takianne, hyvät ihmiset!

 

Lauteilla Sofiassa, Sami Liuhto haastattelee, taustalla Iiro Uskonen.

Sami Liuhto ja minä Vuosaaren huipulla.

Samin merkitystä minun löytäjänäni kirjalliseen maailmaan ei voi liikaa korostaa, ja kuten kuvasta näkyy pääsemme eteenpäin myös jalkaisin - per pedes in medias res!


Allekirjoittanut kuvan oikeassa laidassa kirjoittamassa omistuskirjoitusta Sofian hälinässä.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, siinä on käsi joka kirjoittaa, ranteessa Roosa nauha, esikoiskirja ja kirjoittavan ystävän antama lahja julkaisutilaisuudessa.