ENEMMÄN KUIN TUHAT SANAA

Verkoilla polvillaan luonnon edessä pyytämässä.

 

Alunperin olin päättänyt, että tämän blogin otsikko on: Merkityksellinen asia. Ryhtyessäni kirjoittamaan otsikoksi tuli: Enemmän kuin tuhat sanaa. Minä kirjoitan kirjani kuvista joita näen, blogi on erilainen tilanne. Erilaisesta tilanteesta huolimatta huomaan keskittyväni blogitekstiin nykyisin tarkemmin.

    Keskittymiseen vaikuttavat ystäväni, kirjailija Seppo Saraspään ja ystäväni, kirjailija Sami Liuhdon sanat: toisen kirjan jälkeen alat käyttämään sanaa kirjailija. Toisen kirjani käsikirjoitus makaa tässä työpöydälläni. Sen olen käynyt läpi Sepon kanssa ensimmäisen kerran. Viikon päästä kustannustoimittajani, Sami Liuhto, saa viimeistellyn tiedoston. Kolmatta kirjaa on sata liuskaa valmiina. Ehkä se on menoa nyt. Aika luopua. Ultrajuoksija, kirjoittaja ja korpifilosofi. Ultrajuoksija ja kirjailija. Kirjailija ja ultrajuoksija? Ei minusta filosofiksi ole.

Aamuviisi, kahvi ja käsikirjoitus - lanka palaa.

 

Edellisestä blogipäivityksestä on kolmisen viikkoa. Hieman poden huonoa omatuntoa teitä, arvoisat lukijat, kohtaan. Pidempään blogiani lukevat ovat tottuneet, että vedän henkeä kilpailujen jälkeen hiljaisuudessa.

    Palasimme reilun seitsemänkymmenen kilometrin kelkkaretkeltä Kessin erämaasta Kirsin kanssa, ennenkuin ryhdyin kirjoittamaan tätä. Upea keväinen Lapin aurinko! Aamulla 27 pakkasta ja päivällä viisi astetta pakkasta. Hiljainen erämaa tyynnyttää.

Tauko.

Kirsi, taustalla Vasikkaselkä alkaa.

 

Viimeisen kolmen viikon aikana olen lähinnä levännyt ja verkkokalastanut. Nauttinut Lapin kevätttalvesta ja viimeistellyt toista kirjaani. Juossut pari kevyttä lenkkiä, hiihtänyt pari kertaa ja kävellyt muutaman kerran tunnin verran kerrallaan.

Verkko on koettava kelistä huolimatta.

 

Kolmas mummoni Leena ja kolmas vaarini Ahti olivat vierainamme. Perinteisesti ohjelmassa oli pilkkimistä ja mukavaa yhdessä seurustelua. Tällä kertaa vein kokeneet aivan uuden rajavyöhykkeen reunalle salaisimmille ison ahvenen järville ja muille kirveenkoskemattomille eräseuduille. On huikaiseva kokemus istua pilkillä ja katsella Venäjän rajavartiotornia rajantakaisen vaaran päällä. Maisemien katselu, tulilla istuminen ja rauhoittuminen on saalista tärkeämpää.

Kallis lasti, pulkan ja reen ohjaamon yhdistelmä.

Elämänkokemusta.

 

Olen asunut Nellimissä nyt yli seitsemän vuotta ja nähnyt tänä aikana valtavasti vaivaa erämaassa liikkumiseen. Olen opetellut lukemaan talvista maastoa, tutkinut ikiaikaisia kulkureittejä ja etenkin opetellut ymmärtämään erilaista lunta eri tilanteissa. Oleellisena osana tähän on kuulunut moottorikelkkailutaitojen ja välineiden kehittäminen.

    Tällä hetkellä kalustomme on enemmän kuin kunnossa. Meillä on kaksi käytettynä ostettua kapeatelaista, etenemiskykyistä kelkkaa. Kirsillä Ski-Doo Summit 600HO E-tec ja minulla Lynx 49 Ranger 900 Ace Pro. Kolmen vuoden etsintä päättyi osaltani perjantaina. Vihdoin löysin riittävän hienon, käytetyn yksilön nelitahtirangerista.

Hulluntuhti ja 49 Ranger.

 

Kirsin kelkkaan on tehty ennakoiva koneremontti, vaihdettu telamatto ja asennettu lisäjäähdytin. Viimeisenä asennuksena vaihdoin siihen lauantaina säädettävän ohjaustangon korokepalan, jotta Kirsin ajoasento saatiin rennoksi ja seisten ajaminen oikeisiin kulmiin. Tulevaisuudessa on listalla vielä iskunvaimentimien vaihto parempiin.

Kädessäni oleva vanha pala oli liian korkea. Ylämuovi avattu, mittaristo, kaasuvaijeri ja liittimet irti. Tanko irrotettu.

Uusi asennettuna, säätö alimmillaan. Kuva edestä tuulilasin läpi.

 

Molemmissa kelkoissamme on luonnollisesti tavaraboksit, erikoiskorkeat tuulilasit, kädenlämmittimet, lisäpohjapanssarit, raapijat jääkelejä varten ja levennetyt suksimuovit. Omassani on lisäksi lämmitettävä puhelinkotelo latauksella. Varastossa on myös epäsymmetriset suksimuovit vähän tiukemmissa suksissa, jos vieraamme haluavat urheilla viistorinteissä. Toistaiseksi kelkkaileville vieraille on riittänyt lumilapio, jota itsekin vielä joskus tarvitsemme kun menee pitkäksi...

Paluu kylästä. Kylmä Peskanlahdella. Moottorikelkka on meille kulkuneuvo, autonkin korvike.

Siellä jossakin.

Vaaran takana kieli vaihtuu ja vapaus loppuu.

 

Minulta on kysytty, olenko lopettanut ultrajuoksun. Vastaus on: en ole.

    Pelkkä juokseminen ei riitä mihinkään sellaisenaan, mutta sen tarjoama keino hiljentää mielensä, meditoida juosten ja palata omaan alkuluontooni on minulle erittäin merkityksellinen.

    Blogeissani on välillä paljon kuvia, kirjoissani ei toistaiseksi yhtään. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvaton kirja vielä enemmän: se antaa lukijalle mahdollisuuden nähdä omat kuvansa. Ja juuri tähän seuraavassa kirjassani pyrin. Jos kaikki menee hyvin, kirja ilmestyy jouluksi.

Perinteistä, hidasta hiihtoa.

Kun on kaksikymmentäseitsemän astetta pakkasta ja polvistun verkkoavannolle pyytämään kalaa luonnolta, olen lähimpänä omaa alkuluontoani.

PÄÄTTYMÄTÖN KEHÄ - ENDURANCE 24h

Ennen starttia.

 

Kuvat Petteri Jokela, Kirsi Martikainen ja Sami Liuhto.

 

PÄÄTTYMÄTÖN KEHÄ

On kulunut vajaa viikko Endurance 24h kilpailusta. Istun kodinhoitohuoneen puusta tekemälläni sinisellä penkillä ja tuijotan Hokan ATR 5- goretexkenkiä. Juoksukenkiä. Vain takki ja kengät puuttuvat. Korvissani kuulokkeissa soi Tanita Tikaramin Twist in My Sorbiety. Koen hirvittävän voimakkaan dejavu´n, tulee tarve kirjoittaa novelli päässäni pyörivistä asioista, mutta annan periksi ja kuuliaisesti sidon nauhat kiinni. 

    Yöllä on satanut paljon lunta. Ennen lenkkiä aamulla olen tehnyt puolitoista tuntia lumitöitä. Käteni ovat kipeät rantapolun esiinkaivamisesta ja polun päässä olevan jokirannan avannon aukihakkaamisesta. Poissaollessamme on pyryttänyt. Tämän siitä saa, kun manaa koko alkutalven, että ei ole moottorikelkan maton alle pöllytettävää. Nyt on.

 

Ennen lenkkivaatteiden pukemista join kahvia ja katselin epäuskoisena etupihan koivussa istuvaa taviokuurnaa. Joko nyt on Lapin kevät alkanut, viideskymmenesyhdeksäs kevät minun silmieni edessä. 

    Tein voileivän ja söin palan pitkoa. Paljon sokeria ja maitoa kahviin. Viisikymmentäkuusi vuotta sitten Mumppa laittoi sinivalkoiseen fajanssimukiin kahvia, sokeria, täysmaitoa ja pullanpaloja. Opetti minut juomaan kahvia. Muki tuntui pikkupojan kädessä painavalta, tarvittiin molemmat kädet. Nyt muki on Kirsin posliinimaalauskurssilla maalaama mustavalkoinen ja kevyt kädessä, mutta kahvihetken pysähdys ajassa edelleen läsnä.

Kappaleen Twist in My Sobriety sanomasta ollaan montaa mieltä. Sobriety on raittius, mutta se voidaan kääntää myös henkiseksi selväjärkisyydeksi. Istuessani kodinhoitohuoneen penkillä koen henkistä haurautta. Vanha tuttu paini on käynnistynyt. Huonosti menneen kilpailun jälkeen mieli tarjoilee erilaisia vaihtoehtoja jatkaa loputonta ultrajuoksun kehää.

    Kehänkiertäjän testamentti - mikä se on? Olen aiemmin kirjoittanut erään Unkarin kuuden päivän juoksun jälkeen tuolla otsikolla. Istun sinisellä penkillä ja kamppailen pahoinvointia vastaan. Pahoinvointi on kaksisuuntainen. Jokainen solu kehossani huutaa juoksemista, on pakko juosta, jos aikoo palautua normaaliksi ultran jälkeen. Toisesta suunnasta katsottuna olen väsynyt. Kylläinen. Addiktio, josta olen luullut päässeeni eroon, on silti voimakkaampi kuin aikoihin. Tiedän menettäväni henkeni, jos en liiku. Kolmenkymmenen vuoden aikana liikkumiseen opetettu keho ja etenkin sydän eivät kestä paikallaanoloa. Mieli sentään kestää.

    Nöyrryn ovesta ulos. Askelmittarini näyttää tässä vaiheessa päivää jo yli 7000 askelta. Yli kymmenentuhatta askelta, niin ihminen on aktiivinen. Tämä on 7,1 kilometriä keskimääräisellä 71 cm askeleella. Entäpä ultran jälkeen? En laske.

    Vuodet ovat opettaneet malttia. Harkintaa. Kilpailun jälkeen annan kehon ja mielen tasaantua. Mielessäni pyörii ilmoittautuminen Kokkolan 24-tunnin kilpailuun syntymäpäivänäni toukokuussa. Vain pieni hipaisu hiirellä ja enter. Kehä jatkuisi. En tee sitä. Vielä. Ehkä enää koskaan.

    Juostuani pari kilometriä pysäytän kellon ja kahlaan metsään yli metriseen kinokseen poronjäljissä. Pudotan housut alas ja asioin. Paperia ei tarvita, onhan lunta. Palaan tielle ja jatkan valkoisten hankien keskellä eteenpäin.

    Juoksen reilun kymmenen kilometriä. Palatessani tarkistan kylätalolta lähtevien hiihtolatujen kunnon. Eilen hiihdin kymmenen kilometriä ja mono painoi vasenta akillesta. Vasen akilles on ollut kireä kuukauden. Huvittavinta on, että 24-tunnin kilpailun jälkeen se ei ollut lainkaan kireä tai kipeä. Olen sitä mihin olen itseni harjoittanut, juoksukone. Hidas mutta kestävä.

    Suihkun jälkeen aloitan laittamaan ruokaa. Kirsillä on pitkä työpäivä. Hän soittaa Saariselältä. Joku mummeli on ajanut automaattivaihteisen vuokrahybridin ojaan. Kirsi kysyy vinkkejä miten auto ajamalla saataisiin ojasta pois, kyydissä on seniili isoisä ja pieni lastenlapsi, sekä hirmuisesti tavaraa. Neuvon yrittämään ilman luistonestoa, rattia käännellen, pyöränurien reunoista pitoa hakien.

    Katsoessani naisten kolmenkymmenen kilometrin MM-hiihdon haastatteluissa Krista Pärmäkosken yritystä selviytyä murtumatta toimittajan kysymyksistä samaistun Kristan kasvoilta näkyviin tunteisiin voimakkaasti.

    Kilpailemisen lopettaminen on vaikeaa. Erittäin vaikeaa.

    Turha yrittää selittää sille, joka ei ole yrittänyt antaa kaikkea. Aivan kaikkea.

    Juoksemisen lopettaminen on minulle kuolemantuomio, sen jatkaminen elinkautinen.

    Armahdusta ei ole.

 

Zen.

 

ENDURANCE 24h

Lähdin halliin erittäin tympääntyneenä kilpailemiseen, tulosten parantamiseen. Tiesin jo vuoden 2009 kokemusten perusteella radan olevan kova ja että halli on lämmin. Hauskaa on, että jos istuu radan vieressä tuolilla ja 130 henkilöä kiertää juosten rataa, lattia voblaa. Notkuu, antaa periksi, johtaa tärinää koko halli.

    Kilpailu oli hyvin ja selkeästi järjestetty. Laktoosittoman maidon ja sokerin puuttuminen huoltopöydästä osoittaa, että elämme edelleen kovia aikoja. Järjestäjien tarjoama ruokailurytmi pastojen ja aamupuuron osalta on moitteeton. (19.00, 01.00 ja aamulla puuroa 07.00) Juomahuolto moitteeton. (Tailwind urheilujuomana ja muut päälle.)

    Juoksu sujui hyvin kello kahteentoista asti yöllä. Kilometrejä oli silloin koossa 94. Söin pastaa kasviskastikkeella kello noin 01.00. Sitten pahoinvointi alkoi. En työntänyt sormia kurkkuun, vaan kärsin ja pidin muutaman tauon. Selvää on, että kun ei saa syötyä, ei sitten enää jaksa. Aamukahdeksan jälkeen olo parani ja loppu tuli kohtuullisesti.

    Olen kiitollinen Sami Liuhdolle ja Kirsille huollosta sekä kannustuksesta. Olen myös heille pahoillani, etten pystynyt parempaan.

    Merkittävää on, että samanlaista pahoinvointia kokivat Milka Rajala, Ville Niemenmaa ja Tomi Ronkainen. Milka ja Ville söivät myös kasvispastaa, Tomista en tiedä.

    Aloitin juoksun kuuden päivän rytmillä, sitten kiristin - reilun viisikymmentä kilometriä ensimmäiseen kuuteen tuntiin. Tämän jälkeen hidastin, mutta nostin sitten taas vauhtia ennen puoltayötä. Kokemukseni mukaan tämä vaihtelu auttaa jalkojani kestämään. Liian hidas alku tukkii koko kehon, myös selän kovalla radalla vaikka suuntaa vaihdetaan kuuden tunnin välein.

    Olen juossut ulkona 177 km 24 tunnissa. Ei ole mitään järkeä lähteä liian hiljaa tai suomalaisittain "katsomaan mihin kunto riittää". Kilpaileminen ja "katseleminen" ovat aivan eri asioita.

    Minulla on erittäin suuret vaatimukset sille, miltä näytän juostessani. En halua muuttua vinoon taipuvaksi, lihaksettomaksi luurangoksi. Enkä pallomahaa mukanaan raahaavaksi epäurheilijaksi. Nyt painoa oli viitisen kiloa kilpailuun liikaa. (Olen 183 cm ja oikea kilpailupaino on 77 - 83 kg, nyt 87 kg) Tiedän useita entisiä ultraurheilijoita, jotka lopetettuaan ovat lihoneet muodottomiksi palloiksi, myös ajatustensa osalta. Syöminen on kivaa mutta ei se sentään niin kivaa ole, että olisi varaa turvota omaan mahdottomuuteensa. Näillä vaatimuksilla korostan itselleni sisäisen ja ulkoisen maailman kohtaamista. Olen mieluummin ryhdikäs ja suora. 

    Huomautan tässä heti, että en kritisoi kenenkään muun painoa kuin omaani, jokainen kantaa kehonsa itse. On siis turha uhriutua kommenttikenttiin, että mollaan lihavia. Olen ennenkin todennut, että minusta miehen tulee nähdä lepotilassa olevan kullinsa, kun hän painaa leukansa rintaan. Ilman peiliä siis.

    Lopputulokseen 140,41 km olen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. En ole pettynyt vaan tyytymätön kehoni toimintaan. Jalkojen kestävyyteen, kuntoon ja osittain mieleeni kilpailun aikana olen tyytyväinen. Kunnon osalta jopa yllättynyt. Kehon toimintaa vaikeutti pitkien lenkkien puute alkuvuodesta. Tämä johtui motivaatio-ongelmista tai eräänlaisesta "liiallisen kylläisyyden tunteesta". Toisaalta kun yritin nostaa kilometrit normaaleihin yli 500 kilometrin kuukausiin johtaviin määriin, aloin voida huonosti.

    Ja minä en halua voida huonosti.

    Tuloksia saadaan harjoittelemalla. Ultrajuoksijalle ei riitä kympin lenkit silloin tällöin tai muu pikkupelleily. Jalat, keho ja pää saadaan kestämään juoksemalla pitkiä lenkkejä, myös huonoilla keleillä, väsyneenä ja erilaisten huolten painamana.

 

TULEVAISUUS

Ultrajuoksussa paluu alkuperäiseen on monelle täysin vieras käsite. Täyttäessäni kuusikymmentä vuotta saatan tarjota kaikille mahdollisuuden Nellimissä tehdä se kanssani tai ilman minua.

    Alkuperäisessä ultrajuoksussa on puhtaimmillaan kysymys omasta halusta ylittää itsensä ja tehdä matka määrättyyn loppuun asti. Matkalla joutuu kamppailemaan väsymyksen, toivottomuuden, mutta etenkin ahneuden ja oman egon kanssa. On pakko pystyä vastaamaan kysymykseen: miksi juoksen, miksi jatkan eteenpäin.

    Alkuperäisessä ultrajuoksussa ei ole organisaatiota tukemassa, on huolehdittava itse itsestään. Yhteisöllisyys korostuu toisten tukemisessa ja alati muuttuvan, kuluvan ajan ymmärryksessä.

    Täytän kuusikymmentä 21.5.2024. Jos Nellimissä ensi vuonna juostaan, tehdään se heinä- ja elokuussa.

     NEC PLUS ULTRA - tästä ei edemmäs

    62 päivää - matka noin 5208 kilometriä.

Jos Nec Plus Ultra standardisoidaan, on se maailman pisin juoksukilpailu.

Monella alkaa raksutus päässä, kun näkee nuo lihavoidut numerot. En kaipaa kysymyksiä enkä taivasteluja. Ne piirtää mukana, kellä on liitua - aivan kuten kymmenen vuotta sitten, kun juoksin Suomen halki tuhat mailia.

Pesupoika.

Hetki ennen lähtöä - mieli tyhjäksi.

Usein kysytään ultrakilpailuun lähestymisestä. Laitan tähän poikkeuksellisesti näkyviin koko viikon. Yksilöity liikkumiseni kiinnostuneille näkyy Stravassa, sinne rekisteröityminen ei maksa mitään ja on turvallista. Stravan sovellusta voi käyttää myös pelkällä puhelimella, urheilukelloa ei tarvita.

VIIKKO 8.

Ma- 10,44 km - 1.12. Hämeenkyrössä kävelyteitä.

Ti- Lepo, autoilua Helsinkiin.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 4,10 km - 56 min. Stadissa (Helsinki).

To- 13,13 km - 1.32 Sami Liuhdon kanssa lumipyryssä Itä-Helsingissä. Itähelsinki kirjoitetaan aina isolla, koska Kirsi syntyi siellä.

Pe- 5,01 km - 40 min. Ravistelua Rastilassa.

La- Su- Endurance 24h kilpailu Esport Arenalla 140,41 km - 24 tuntia.

Koko viikko 169 km - 27:24

Huomattavaa on, että juoksumääräni ennen kilpailua oli vaatimaton minun mittapuullani. Ultrajuoksijan jalat eivät kestä juoksemista ellei ultrajuoksija juokse. Pidin siis virettä yllä jatkuvasti. Juoksuvire ei pysy yllä hiihtämällä, polkupyöräilemällä tai lepäämällä vaan juoksemalla vähän - vähemmän kuin harjoitellessa.

Laitan tähän myös kilpailun jälkeisen viikon.

VIIKKO 9. 

Ma- Lepo, autoilu Jyväskylään, istuminen turvotti jalkoja. Sauna, ruokaa, viiniä ja ystäviä.

Ti- Lepo, autoilu Ouluun, istuminen turvotti jalkoja jo vähemmän.

Ke- Aamukävely Oulussa Kirsin kanssa 2,31 km - 31 min.  Jalat juoksukykyiset. Autoilu kotiin. Sauna. Matkustusväsymys.

To- Lepo, lumityöt, pyykinpesua. Kirsin auton katsastus. Väsynyt.

Pe- Perinteinen hiihto illalla 10,33 km - 1.08. Päivällä matkailuauton pesu ja siivous.

La- 10,33 - 1.13 tiellä. Lumitöitä. Väsynyt.

Su- Liukulumikenkäily Kirsin kanssa 3,94 km - 1.16. Normaali olo lukuunottamatta aamun päänsärkyä. (ei alkoholista)

Juoksua 10,3 km - 1:03

 

Erityiskiitos Petteri Jokelalle hienoista kuvista!

 

KUN HUOMENNA LÄHDEN

 

 

Kirjoitin viimeksi samalla otsikolla vuonna 2014 Nuorgamissa. Silloin lähdin juosten yrittämään halki Suomen kohti Hankoa. Täytin matkan varrella viisikymmentä vuotta ja pääsin perille. 

    Ensi vuonna täytän kuusikymmentä - jos Jumala tai Kaikkein Korkein suo, kuten haluatte. Ja vaikka ette haluaisikaan, jotain meitä korkeampaa on, ja on muutakin. Jotain muuta jossain muualla.

    Juostessani Suomen halki sain kokea pilkahduksia jostain muusta muualla. Juoksin useita kilometrejä tietämättä missä olen, kuitenkin erittäin tietoisena ja läsnäolevana eteenpäin menemisestä. Olin ja olen edelleen vain hiukkanen avaruudessa pitkällä matkalla, näkyvässä maailmassa täynnä harhaisia muotoja ja vielä harhaisempia ihmisen pyrkimyksiä.

    Viime vuonna Kauhajoella ylitin kuudessa päivässä kuudensadan kilometrin rajan. Saavutin rajattomuuden kokemuksen luopumalla tavoitteellisuudesta, yrittämisestä. Omassa todellisuudessani ylitin myös oman, viimeisen rajani matkalla täydelliseen rajattomuuteen, tyhjyyteen. Ajattomaan tilaan kahden askeleen välissä, jossa ulos- ja sisäänhengityksen välissä ei ole mitään.

    Kauan sitten kuvasin ultrakokemusta kahden askeleen välisä olevaksi tyhjäksi tilaksi, jossa on vain minä ja juoksu. Nyt ei ole enää minää eikä juoksua. Jäljellä on vain askel eteenpäin ja hengitys tyhjyydessä. Eteenpäin.

    Vähiin käy ennenkuin loppuu kokonaan.

    Kolmekymmentä vuotta ja yli 90.000 kilometriä.

    Annat vain kaiken pois.

 

 

Olen kertonut olevani väsynyt kilpailemiseen ja kilpailujen ilmapiiriin. Ilmapiirillä en tarkoita kilpailevia ihmisiä, vaan loputonta tulosten parantamisen mielettömyyttä. Omassa ultrajuoksussani on ollut kyse tulosten parantamisesta, rajojen etsimisestä, mutta etenkin vuosi vuodelta enemmän henkisestä kasvusta ja elämän merkityksen etsimisestä.

    Työ, ura, omaisuus ja perheen perustaminen ovat olleet ja ovat edelleen täysin toisarvoista rekvisiittaa minulle. Kaltaisellani ihmisellä on oltava rekvisiittaa, jotta häntä ei suljeta häkkiin. Ainoat aidot asiat elämässäni ovat Kirsi ja läheiset ihmiset, erämaan hiljaisuus sekä tyhjän sivun täyttäminen kirjoittamalla. Ihmiset, jotka löytävät elämälleen valtavirrasta poikkeavia merkityksiä ovat vaarallisia. Yhteiskunnassa tapahtuisi hirveyksiä, jos kaikki oivaltaisivat, että on jotain muuta jossain muualla.

 

 

Kirjoitan tätä matkailuautossa Rastilan leirintäalueella Helsingissä. Kävin äskettäin kirjailija Sami Liuhdon kanssa lenkillä. Älykkään ystäväni, työtoverini, mentorini ja kustannustoimittajani kanssa juokseminen on ilo, myös lumisateessa. Parempi sää on päässämme.

 

emme puhuneet enempää

    se oli ilo

vaikka olisimme puhuneet

    lisää 

- Sami Liuhto kirjoitti runon matkailuauton muistilehtiöön syödessään juustokakkua kahvin kanssa.

 

 

Ajoitan tämän kirjoituksen julkaisun perjantain 24.02. ensimmäisille minuuteille.

    Lähimmät ihmiset ovat jo toivottaneet hyvää matkaa.

    Otsikko on virheellinen.

    Huomenna kello 12.00 Esport Arenalla pelkästään lähden eteenpäin. Vailla tavoitetta, vailla pakkoa. Pelkästään juoksen vuorokauden.

    Vapaana. 

 

Kilpailun seuranta: https://www.championchip.ee/live/2415

Kilpailun sivuilla myös linkki livekuvaan Youtubessa.

      Blogin kuvat ovat satunnaisia kuvia matkalta Nelimistä Helsinkiin.

      Viikolla 7. juoksin 51,4 kilometriä ja kävelin Kirsin kanssa.

 

 

Nellimissä työpöytäni yläpuolella on kehyksissä tämä:

 

 

EVÄITÄ OMALLE TIELLE

 

Suomalaisesta koulutusjärjestelmästä on viime aikoina riittänyt puhetta surkeiden PISA -tulosten noustua julkisuuteen. 

    Minä kysyn: koulutusta vai elämää varten?

 

OMAA KOKEMUSTA

    Minä olen käynyt neljä vuotta kansakoulua, yhden vuoden oppikoulua, sitten peruskoulua ja lopuksi lukiota. Lukio oli ensin silloinen normaali, muuttui sitten kurssimuotoiseksi. Kirjoitettuani ylioppilaaksi rimaa hipoen (pitkä matematiikka), valitsin korkeushypyn sijasta työn vammaisten lasten parissa erityiskoulussa. (tai sattuma valitsi minut) Ammatillista koulutusta tähän sain ensin kokemuksen kautta, myöhemmin sain pätevyystodistuksen muutaman kurssin ja näytön kautta.

    Äitini oli ammattikoulun opettaja, myöhemmin ammattioppilaitoksen opettaja. Jossain vaiheessa jouduin hankkimaan yrittäjätutkinnon kuljetusalalle, ja myöhemmin sain seurata Kirsin kamppailua itseohjautuvassa ajankulussa, eli aikuiskoulutuksessa Tredussa.

    Aktiivisina työvuosinani olin koulun kanssa tekemisissä myös välillisesti. Taksiautoilijana yksi yritykseni erikoisosaamisaloista oli sijoituskotiin sijoitettujen lasten koulu- ja terapiakuljetukset. Koulutukseen liittyviä juttuja olen siis kokenut ja kuullut. Valitettavasti niistä moni oli ja on edelleen totta.

 

OMAA NÄKEMYSTÄ

Mielestäni koulutuksen tavoitteena on valistunut, itsenäisesti ajatteleva ihminen.

    Suomessa tuosta mentiin pieleen peruskoulu-uudistuksesta alkaen. 

    Oikeisto vastusti uudistusta, koska sen mielestä koulutuksen tavoitteena on tuottaa talouselämän tarpeita vastaavia työntekijöitä. Näiden piti osata, ymmärtäminen ja autonomia eivät olleet merkityksellisiä. Ei edes eliitillä, sillä kaikkien tulee osallistua markkinatalousjärjestelmään.

    Vasemmisto taas näki koulun tehtäväksi yhteiskunnan muuttamisen vasemmistolaisen ideologian suuntaiseksi. Koulusta piti tehdä ideaaliyhteiskunnan malli. Suoraan sanottuna lahjattomille piti myös antaa mahdollisuus roikkua mukana. Kyky ymmärtää maailmaa on toisarvoinen tavoite, pitää vain yrittää korjata maailman vääryyttä tunteiden ohjaamana.

    Konkreettisten koulutusta vuosikymmenten saatossa muuttaneiden tekojen takaa löytyy siis kaksi valistusihanteisiin nähden taantunutta käsitystä koulutuksen tehtävästä.

    Oppikoulu opetti vastuuta. Piti ostaa omat kirjat itse, piti ostaa ruokaliput itse ja maksaa lukukausimaksu. Oppikouluun pyrittiin, ei päässyt automaattisesti. Koulussa siis ei oltu, vaan opiskeltiin. Kansakoulussa alettiin eriytyä neljän ensimmäisen vuoden taitekohdan jälkeen. Ajattelijoita ja tekijöitä alettiin jakaa oppikoulun tai kansalaiskoulun välillä.

    Politiikka ja neljän vuoden välein vaihtuvat opetussuunnitelmat ovat mielestäni syy koulutuksen tuhoamiseen Suomessa. Lisäksi on muutakin. Lapsi ja nuori tarvitsee kasvurauhaa. Rauha on viety digitalisaation ja "liian aikaisin liian paljon" -ajattelun myötä. Jos kone ei toimi, se korjataan. Ihminen ei ole kone. Huonosti voivaa, vinoon kasvanutta ihmistä on vaikea korjata.

    Jos vessanpönttösi ei vedä, ei auta digitalisaatio. Jonkun on konkreettisesti polvistuttava kaakelisi juurelle ja nuuhkittava ilmapiiriäsi. Mikä on kun ei paska katoa silmistä? Tubettaja tai pöhisevä startup ei tässä auta. Jos ajatuksena on teetää paskahommat siirtolaisilla, tulva kohoaa pian omien nilkkojen yläpuolelle.

    Jakaminen ajattelijoihin ja tekijöihin ei ehkä ollutkaan huono ajatus. Molempiakin voi olla. Pätevimmät johtajat eivät menetä kosketuspintaa konkreettiin tekemiseen.

    Mutta on muutakin, minusta paljon kiinnostavampaa.

 

RIKKONAISET MIELET

Rikkonaisin mielin olemme saaneet aikaan maailman, jossa puhutaan rakkaudesta ja ihmisoikeuksista samalla, kun luontoa tuhotaan ja soditaan. Uskonto, filosofia, tiede, taide, runous, politiikka ja talouselämä on lohkottu erillisiksi osa-alueiksi. Erillistyminen johtaa valtapyyteisiin, ristiriitoihin ja kulttuurin jakomielisyyteen.

    Haluamme monia asioita, maallista mammonaa ja paratiisiin pääsyä. Kun synnyit, muistatko halunneesi asioita? Todennäköisesti et. Joku siis opetti sinut haluamaan. Opettiko tuo joku sinusta valistuneen ja itsenäisesti ajattelevan yksilön? En usko. Kuka tai mikä tuo "joku" on?

    "Joku" on elämä ja sen mukana oppimasi harhainen käsitys ympäröivästä.

 

MINUN TIENI

    Jos astut kotiimme takakuistilta näet ensimmäisenä oikealla juoksumaton, suoraan edessäsi sohvan, missä on mukava nauttia kylmä olut saunan jälkeen. Vasemmalla näet pakastimen, johon on mukava kerätä luonnon antimia. Pakastimen vieressä nurkassa on kahdet turvasaappaat.

    Jatkaessasi seuraavasta ovesta peremmälle näet vasemmalla valtavan määrän juoksukenkiä, oikealla erilaisia varusteita moottorikelkkailuun, hiihtämiseen ja pilkkimiseen. Kesäisin muuhun ulkoiluun. Kalanperkaustiskipöydän ja avoimen vierashuoneen oven.

    Edelläkuvatusta voit päätellä, että talon asukkaat juoksevat, sahaavat moottorisahalla, kalastavat ja ajavat moottorikelkoilla. Yksinkertaisesti sanottuna viihtyvät ulkona.

    Jos jatkat pidemmälle taloomme huomaat kuitenkin, että viihdymme myös sisällä. Avatessasi baarikaappimme toteaisit, että emme ole absolutisteja. Istuessasi aterioimaan kanssamme huomaisit, että olemme sekasyöjiä ilman kahlitsevaa ideologioita.

    Kun keskustelisit kanssamme, voisit havahtua miettimään, että maailman vääryyksien korjaaminen pelkän tunteen avulla ei onnistu. Pitää ensin ymmärtää maailmaa, sitten omaa maailmaa. Ja oman maailman korjaaminen saattaa onnistua oman itsensä tuntemisen kautta.

    Jossain vaiheessa katseesi saattaisi eksyä nurkan jatkuvasti kaoottisessa tilassa olevalle työpöydälle, jossa tietokoneen kirjoitusohjelman vielä täyttämättömät rivit huutavat olemassolonsa tuskaa. Paikkaan, missä tämäkin teksti tyhjyydestä syntyi.

    Se mitä kuvaan ja minkä sinä näkisit, onko se totta? Syntyikö tämä teksti tyhjyydestä?

    Mitä kenenkin elämä on ja miltä se näyttää. Keitä olemme, ja olemmeko missä - jos lainkaan.

    Meidän elämämme saattaa sinusta näyttää kuvaamani kaltaiselta, mutta se ei ole kaikki. Siitä puuttuu se tärkein elementti: miltä se tuntuu.

    Ja se tuntuu meistä hyvältä, koska kaikki on hyvin.

    Me kaikki pelkäämme sairastuvamme, me kaikki pelkäämme, että menetämme kaikki läheisemme. Silti me kaikki sairastumme ja menetämme kaikki läheisemme. Maailmanloppukin tullee. Miksi siis käyttää rajattua aikaansa pelkäämiseen ja jonkin kaukana tulevaisuudessa olevan paratiisin tavoitteluun?

    Valistunut, itsenäisesti ajatteleva ihminen valitsee itse tiensä. Tyhmyys tyhmentää, ideologia sokaisee, uskonto kahlitsee, rahan haaliminen auttaa etsimään onnea korkealaatuisemmista paikoista, joista sitä ei kuitenkaan maksamatta itseään kipeäksi löydä. Pelkkä juokseminen väsyttää.

    Mitä sitten jää jäljelle, kun kaikki riisutaan?

    Muinainen zenmestari sanoi:"Kuinka taivaallista, kuinka ihmeellistä, noudan vettä ja kannan polttopuita!"

    Niinpä.

 

 

 

Viikolla 6 juoksin 37,4 kilometriä ja liukulumikenkäilin.

    Kolmeenkymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut näin huonoa motivaatiota harjoitella. Lenkillä on mukava käydä, mutta harjoitteleminen kilpailuun ei onnistu. Oloni on samanlainen kuin olisin syönyt laatikollisen vihreitä kuulia ja aloittaisin toista laatikkoa - ei maistu, tukehdun, olen kylläinen.

 

EVÄITÄ

    Löysin Kauhajoella 2022 rajattomuuden, selkeyden kokemuksen. Löysin jotakin, jota ei voi sanoin kuvailla, ei selittää.

    Mielen selkeys. Zenin tie alkaa yksinkertaisuudessa ja nöyryydessä, kun tärkeily lakkaa emmekä pyri saavuttamaan mitään erityistä. Hiljainen ymmärrys, joustavuus. Se mikä on, muuttuu ja liikkuu lakkaamatta.

    Tarkkaavaisuus. Lumikenkäillessä Kirsin kanssa pienen lapintiaisen katse männyn juurella kymmenen metrin päässä, hangen kimallus, tuulen ääni. Ymmärrys heistä, jotka aiemmin olivat, hiihtivät, kokivat. Rauha. Läsnäolo.

    En ole mitään erityistä. Olen haihtuva pölyhiukkanen aurinkokuntien ja tähtisumujen loputtomuudessa.

    Totuus on elämän jatkuvaa virtaa, jolla ei ole alkua eikä loppua.

ANTAKAA MENNÄ - KOKEMUKSIA HAGHUS JA OAC LIUKULUMIKENGISTÄ

 

 

VÄSYNYT PASI

Kolmenkymmenen vuoden juoksemisen tuloksena olen väsynyt kilpailemiseen ja kilpailujen ilmapiiriin. Ultrajuoksukilpailuissa olen tavannut lukemattoman määrän ihmisiä, jotka haluavat tehdä hyviä tuloksia kysymättä lainkaan itseltään, että miksi.

    Ultrajuoksu on äärimmäisen vaikea laji, jos haluaa olla paras, haluaa ihailua, haluaa jäädä historiaan tai pahimmassa tapauksessa haluaa nostaa omaa egoaan. Itsensä henkiseen kehittämiseen sellaisenaan, ilman muuta opiskelua, ultrajuoksu luo vain aikaa ja tilaa ajatella. Pelkästään itseään kiduttamalla ei tule paremmaksi ihmiseksi, vain väsyneemmäksi.

    Yhtä väsynyt olen ihmisiin, jotka eivät uskalla sanoa mielipidettään suoraan. Nämä ihmiset eivät itse tiedä mitä haluavat elämältään. Siksi he ovat alttiita vanhalle Kiantolaiselle viisaudelle: kansalle leipää ja sirkushuveja - sitten ne vetävät punaisen viivan ajattelematta sen enempää.

    Minä uskallan sanoa. Olen juossut hyviä tuloksia ja tiedän miksi. Enkä vetele minkäänvärisiä viivoja.

    Meidät opetetaan syntymästä asti kilpailemaan, tekemään paremmin, parantamaan omia tuloksia lukemattomissa asioissa. Meidät opetetaan tavoittelemaan hyvää. Tietyissä uskonnoissa meitä opetetaan elämään niin, että pääsisimme ikuiseen paratiisiin. Tähän elämän opettamiseen sotkeutuu myös valtio. Se yrittää opettaa meitä ajattelemaan tietyllä tavalla, toimimaan tietyllä tavalla. Valtio ja uskonto yhdessä ovat erittäin vaarallinen vastustaja.

    Jos kyseenalaistaa esillä olevia ajatussuuntia, saa osakseen enemmän vihaa ja kateutta, kuin vihapuhetta vastustavat ja tasa-arvoista yhteiskuntaa kannattavat edes osaavat kuvitella. Syy on selvä, viha ja kateus tulevat heiltä itseltään. Heiltä, jotka sokeasti uskovat loputtomaan paremmin tekemiseen ja loputtoman hyvän jakamiseen. He sokeassa ideologiassaan luulevat määrittelevänsä yhteisen suunnan.

    Olen siis väsynyt, mutta en katkera.

    Jokainen pitäisi saada päättää itse suuntansa.

 

LUONTO KILPAILUTILANA

"Väittää yhä, että on ehdoton joko-tahi. Mutta se on ehdollistava." - Mirkka Rekola

Ainakin Rene Descartesista alkaen länsimaista ajattelua on hallinnut kaksijakoisuus eli dualismi. Nähdään asiat hyvinä ja pahoina, jaetaan ilmiöt kauniisiin ja rumiin. Oikeaan ja väärään. Gottfried Leibniz korosti kaksijaon suhteellisuutta ja vaikka samoihin aikoihin Baruch Spinoza esitti kaiken olevan yhtä ykseyttä, jäi Descartesin jakomielinen ajattelu vallitsevaksi.

    Minusta kaikki on yhtä. Tästä seuraa, että kaikenlaisille ajatuksille pitää olla tilaa. Suomessa on viimeaikoina ilmastoahdistuksen myötä lähestytty totalitaristista valtiota. Valtio haluaisi tiukemmin ohjata kansalaistensa valintoja arjessa. Tämä on minusta kuvottava kehityksen suunta.

    Vaatimuksia perustellaan maailman pelastamisella. Minä en usko, että pystymme pelastamaan maailman. On vain myönnettävä, että ihmiskunta tekee parhaillaan kollektiivista itsemurhaa. Ihmiset tuhoavat maapallon ja kaikki tämä tapahtuu edessä häämöttävän, mutta aina saavuttamattoman paratiisin tähden. Myös vapaiden markkinoiden kasvun ja voiton tähden. Kannatan jälkimmäistä pyrkimystä.

    Tämä kestää meidän aikamme sanoi isoisäni, kuin myös isäni. Samoin sanon minä. Kaikille asioille ei voi, eikä tarvitse tehdä mitään:

"Joten älä emmi. Kun painaa vaan perkeles niin kuin nyt justihin tuntuu, niin sitten se on oikein."

- Professori Jorma Panula

KAIKKI ON HYVIN

Sama paskasakki, joka kyttäsi sotaveteraani-isoisääni pusikossa, kun hän palasi vartioimasta armeijan varikkoa. Sama paskasakki, jonka mielestä isäni olisi pitänyt neljänkymmenenviiden työvuoden jälkeen jatkaa vielä viisitoista vuotta virassaan ennen eläkkeellepääsyä. Se sama paskasakki haluaa minun syövän vähemmän lihaa, haluaa että ostan sähköauton, haluaa minun lopettavan puunpolton, ei hyväksy moottoriharrasteitani, ei vapauta alkoholia ruokakauppaan, mutta haluaa minun ja monen muun suomalaisen maksavan koko maailman hyvinvoinnin.

    Ei saatana. Isoisäni ei taipunut, isäni ei taipunut -  en taivu minäkään.

    Paratiisi on tässä ja nyt. Antakaa mennä!

 "Kukka kuolee mielellään." - Tuntematon zen-runoilija

 

 KOKEMUKSIA HAGHUS ja OAC LIUKULUMIKENGISTÄ

Kuvassa vasemmalla OAC, teräskantit ja karva laidasta laitaan. Oikealla HAGHUS, karva keskellä.

    En lähde kirjoittamaan teille suksen historiaa. Mikään uusi keksintö karvapohjaiset liukulumikengät tai liukusukset eivät ole. Minusta ne verrattuna pitkiin metsäsuksiin tai normaaleihin lumikenkiin ovat aivan ylivoimainen tapa liikkua lumessa ja yhdistellä erilaisia uria tai maastonmuotoja.

    Etenemisnopeus on hitaampi kuin metsäsuksella tietyissä olosuhteissa, mutta aina nopeampi kuin perinteisillä lumikengillä. Teräskantti estää sivuttaisliikettä. Molemmat kantavat yhtä hyvin, Haghus on 145 senttinen ja kymmenisen senttiä lyhyempi kuin OAC.

    OAC on ylimainostettu ja sikakallis. Alkukaudesta noista pyydettiin 500, sain ne lopulta 350 eurolla, joka sekin oli kipurajalla. Toisesta Haghusista taas lähti karva auki ja Erätukun kanssa meni muutama viikko sählätessä, ennen uusien saapumista. Erätukku kuitenkin hoiti reklamaation loppujen lopuksi hyvin, saatiin pari pipoa hyvitykseksi sählingistä.

    OAC pitää hyvin ja on teräskantillisena kovissa rinteissä vakaa, mutta painavampi kuin Haghus. Haghus on notkea ja taipuisa, mutta lipsuu sivulle. Teräskantittomana toimii koiran kanssa hyvin. Haghus on halvempi kuin OAC.

    Perusteeni kaksien erilaisten ostamiseen on kuntotasoni: joudun lyhyemmillä Haghuseilla paljon kovemmalle Kirsin kanssa umpiseen taivaltaessa ja askel on juoksijalle sopivampi. Ja se kovemmalle joutuminen on minulle ihan oikein. Pitkiin omiin lenkkeihini valitsen kuitenkin OAC:t, ellen sitten mene ihan risukkoon.

    OAC- liukulumikengät ostin Inarin Puuhakarilta, suosittelen liikettä lämpimästi. Puuhakari eli Inari Outdoor pystyy myös tilaamaan Atomicin vapaalaskusuksia ja monoja, jos rando kiinnostaa täällä pohjoisessa. Liikeessä on todella hyvät suksivalikoimat kaikkeen lumipöllytykseen.

    Ennen omien liukulumikenkien hankintaa suosittelen vuokraamista ja lajiin tutustumista. Kannattaa valita sellainen tuote, johon saa siteisiin varaosia. Teleskooppisauvat ovat ehdottomat näiden kanssa. Mukaan hyvät eväät ja luontoon nauttimaan!

 

Kirsillä alla OAC pari.

Hyvälle puuterille on perusheterokelkkamiehelläkin aina käyttöä!

 

Ihan ei kulje näissä maisemissa pelkällä kauramaidolla ja iduilla. (Leivällä oli kurkkua, en ole siis toivoton tapaus.)

Viikolla viisi juoksin 25 km ja liukulumikenkäilin pari tuntia Kirsin kanssa. Kyljessäni on neljä tikkiä, täytyy hieman varoa torstaihin asti.

 

LOPUKSI MUSIIKKIA, EI TOSIKOILLE:

 

 

 

     

 

 

ITSE

 

Olen koko elämäni tykännyt tehdä omin käsin asioita, korjata tai rakentaa uutta. Kirjoittaminen on samankaltaista toimintaa. Sen voi ajatella olevan tyhjien tilojen harmonista täyttämistä, rakentamista sanoilla.

    Tee se itse- on minulle itsenäisyyttä. On fantastinen tunne saada Kirsin auton takajarrut korjattua viidentoista asteen pakkasessa kotipihalla. Riippumattomuuden tunne on huikea. Minä tein sen! Ilman apua. Maksamatta mitään.

    Siinä pakkasessa polvillaan unohtuvat facebook kommentit, joiden mukaan olen ollut yrittäjäurani aikana onnekas varmistaessani taloudellisen riippumattomuuteni. Onnekas? Voi tehdä perässä, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, setsemän päivää viikossa, seitsemäntoista vuotta. Ei siinä onnella ole mitään tekemistä vaan sillä, että olen kyennyt ajattelemaan. Ihan itse.

    Itse tehdessään oppii uutta. Rohkeus käydä käsiksi koneisiin ja laitteisiin, joita ei entisestään tunne, lisää läsnäolemisen kokemusta. Syventyessään johonkin tuntemattomaan muu ja erittäin toisarvoinen maailmanhälinä unohtuu. Kokemus on meditatiivinen. Kehittävä.

 

Vajaan viikon olen korjannut parirekeä. Parireki lienee nuoremmalle eteläiselle sukupolvelle tuntematon käsite. Kyseessä on kahdella jalasparilla varustettu puinen talousreki, joka omassa tapauksessani liikkuu moottorikelkalla.

    Lisävarusteina omassa reessäni on sivulaidat, kahdelle irroitettava, avoin matkustushytti tuulilasilla sekä erikokoisia, umpinaisia tavarankuljetuslaatikoita. Parireen idea on, että molemmat jalasparit kääntyvät, jolloin reki on notkea liikkumaan.

    Reki alkaa olla Inarissakin menneen maailman muistoja. Kapine toimii kovalla ja kantavalla lumella auttavasti, mutta nykyisenkaltaisten talvien aikaan sen kanssa joutuu jatkuviin vaikeuksiin. Jäällä ja reiteillä on pehmeitä kohtia ja vesisohjoa, joihin reki vajoaa ja jää kiinni.

    Nykyajan kapineita kelkan perässä ovat lujitemuoviset, erikokoiset ahkiot, jotka liukuvat kevyesti lumen pinnalla. Puureet ovat vanhojen tervaskantojen haikailuja. Nämä tervaskannot käyvät sisukkaasti pilkillä vain kevättalven teräskeleillä, ja ovat autuaan tietämättömiä olosuhteista muina aikoina.

    Reen korjaamiseen minulla on muita syitä. Halusin tutkia sen rakennetta, koska puusta taitavasti käsityönä tehtynä se on kaunis esine ja ansaitsee kunnioituksen. Halusin säilyttää sen käyttökelpoisuuden.

    Etutelin jalasten kärjet olivat lahonneet ja jalasten pohjamuovit (rekimuovit) halkeilleet etuosistaan. Purkaessani reen osiin havaitsin myös takatelin yläpuun lahonneen perusteellisesti nivelensä läpimenosta. Takatelin jalasten kärjet olivat myös rikki ja kärjistä lähtevien ohjainketjujen kiinnitykset murtuneet. Lisäksi telien päällä olevat vesivaneriset liukulevyt olivat kuluneet tai rikki, kuten varsinaisen reen pohjanpuoleisetkin vesivanerit. Komeus kaipasi myös tervaöljyä suojakseen.

    Tänäpäivänä tee se itse- ajattelua vaikeuttaa maailmantilanne. Lähes kaikkien tarvikkeiden hinnat ovat nousseet. Vesivaneri ja rekimuovilevy maksavat lähes kolmekymmentä prosenttia enemmän kuin viime syksynä. Myös metalli, erikoisliimat ja käsittelyöljyt ovat kallistuneet huomattavasti. Hinnannousun taustalla on kallistunut energia ja maailman pelastaminen.

    Valitettavasti kaikki traditionaalinen harrastaminen yritetään tehdä mahdollisimman vaikeaksi. Mutta ne piirtävät, joilla on liitua. Ja liidulla en nyt tässä yhteydessä tarkoita rahaa, vaan kykyä tehdä asiat itse. Kärsivällisyyttä paneutua, ottaa selville ja löytää ratkaisut.

    Seuraavassa päivityksessäni saatte kuvan valmiiksi kasatusta reestä. Tässä vaiheessa on nyt tyytyminen pelkkiin osiin.

Takateli purettuna, kuvassa paikalla vielä vanhat valkoiset jalaksenkärjet, jotka toimivat ohjainketjujen vetolenkkeinä.

Etualalla uusittu etutelin keula ja oikealla vanha, lahonnut takatelin poikkipuu. Vasemmalla pystyssä reen pohja. Tilaa on pajassa vähän, mutta sentään vähemmän pakkasta kuin ulkona.

Valmis takateli tervattuna. Maassa vanha poikkipuu.

Takatelin jalaksen uusi kärki, jossa ohjainketjun kiinnike.

Yksityiskohta etutelin suksenkärjestä korjattuna ja korjaajan oikea turvakenkä.

 

Viikon neljä olen maistellut uutta elämääni. Olen juossut yhden kahdeksan kilometrin lenkin, hiihtänyt metsäsuksilla vajaa kaksikymmentä kilometriä, kävellyt kirsin kanssa ja pitänyt kolme lepopäivää. Juoksemisen sijaan olen ajanut moottorikelkalla vajaa sataviisikymmentä kilometriä. 

    Juoksukilometrejä Tammikuuhun kertyi 242 kilometriä.

Tuntemattomasta syystä rajavyöhykettä kavennettiin matkalta Virtaniemi - Siikajärven vartio - Santapää. Kävin tutkimassa uusia, mahtavia maisemia, jotka aiemmin ovat olleet kielletyllä alueella. Löysin hienoa vanhaa metsää, upeita rinteitä ja kauniita järviä. Todellista erämaata. Kulkua vaikeuttaa järville lumen alle nouseva vesi. Onneksi moottorikelkkani on kapeamattoinen, korkealla matonharjalla varustettu tehokas kaksitahtikone, joka jaksaa pyörittää telamattoa umpisessa ja etenkin sohjossa. Alla olevien kuvien maisemiin ei ole aloittelijoiden turistikelkoilla mitään asiaa.

Taustalla rajavyöhykkeen raja.

Tutkimattomilla teillä tietymättömillä.

Kelekalla uitu on.

Vahingossa kalankuvia. Kuvassa oleva naru on verkkonaru ennen kelalle kelaamista.

Kirsin kanssa on mukava hiihtää hiljokseen.

Linnun jäljet yökiepissä.

Tummuvan illan rauhaa suksilla.

Maksaa se.

"Vain raukka painaa jarrua." - Mikko Vermas