SOKISSA- SHOKISSA - ŜOKISSA

 

Vanhenemisesta puhutaan negatiivisesti ja jatkuvaa kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa se mielletään ongelmien aiheuttajaksi. Näkemykseni mukaan ihmiset ajautuvat päivä päivältä kauemmas omasta alkuluonnostaan. Tässä he unohtavat elämänsä tärkeimmän merkityksen: kasvaa ja kehittyä omaksi itsekseen elämänsä loppuun saakka. 

    David Robonin kirja nimeltään Ennakko-odotusten vaikutus, todistaa vanhenemiseen positiivisesti suhtautuvien ihmisten kärsivän muita vähemmän kuulovaikeuksista, hauraudesta ja sairauksista. Historiasta löytyy useita taiteilijoita, jotka kuusikymppisinä ovat parhaimmillaan.

    Jyväskylän yliopistossa on jatkunut yli viisikymmentä vuotta tutkimus nimeltään Lapsesta aikuiseksi. Tutkimuksessa on kartoitettu 1959 syntyneiden elämää. Tutkimukseen osallistuvat ovat varsin tyytyväisiä ja onnellisia nyt kuusikymppisinä. Yhdeksänkymmentä prosenttia arvioi elämänsä tarkoitukselliseksi. Hieman yli puolet näkevät tulevaisuudessaan mahdollisuuksia ja aikaa tehdä suunnitelmia. 

    Korona-aikana eräässä masentavassa facebook-keskustelussa minua moitti vanhukseksi eräs poliittiseksi toimijaksi julistautunut nuorempi mies. Kirjoitin kieli poskessa elokapinan istumisesta ajotiellä. Muistutan häntä ja muita: vanhuus alkaa nykyisin vasta kahdeksankymppisenä. Mainitun, nuoremman miehen kanssa voimme koska tahansa mennä rinnakkain peilin eteen ja katsoa kumpi meistä on turvonnut omaan mahdottomuuteensa, kumpi meistä on pitänyt itsestään huolta. Kokemukseni mukaan en pysty pitämään muista huolta, ellen ensin pidä itsestäni huolta. Poliittiset toimijat voisivat näyttää esimerkkiä, jos kerran pitää ohjailla kansalaisten kulutustottumuksia tai elintapavalintoja?

    Mitä sitten kertoo minusta itsestäni se, että nostan edelläkuvatun asian esiin näinkin pitkän ajan päästä. En minäkään pysty olemaan takertumatta ihan kaikkiin asioihin. Toisaalta tuolloin olin ollut facebookissa melko lyhyen ajan, enkä ollut tottunut keskustelukulttuurin tasoon kyseisessä alustassa. Unohdan aina välillä, että elän nykyisin Lapin suoraansanomisen kulttuurissa, jossa asioita ei hyvesignaloida tai väritetä. Täällä joko sanotaan tai sitten jätetään sanomatta.

    Ikääntyminen muuttaa suhtautumista ympäröivään muodolliseen maailmaan. Sokkitilan sijaan ikääntyvä sopeutuu muutoksiin ja antaa niiden mennä menojaan. Nuorempia ilmastonmuutoksen kanssa kipuilevia on hauska ärsyttää kommentoimalla, että eletään nyt ensin. Pahimmin ahdistuneet hermostuvat ja kaipaavat faktoja omien valintojeni taustalle. Ärsyyntyvät kommentoimaan ja tulevat samalla paljastaneeksi oman keskeneräisyytensä.

    Grönlannissa on Qeqertarsuaq- niminen saari. Saari tunnetaan myös nimellä Disko. Saarella on Kööpenhaminan yliopiston tutkimuslaitos ja maailman vanhin sääasema. Kun aseman johtajalta kysyttiin ilmastoahdistuksesta, hän otti vertaukseksi oman suhtautumisensa paikallisten suhtautumiseen. Jos jokin kala loppuu tai häviää, paikalliset vaihtavat pyyntimenetelmää ja kalalajia. He eivät ilmaston lämpenemisen myötä ole sokissa vaan sopeutuvat, etsivät muita tapoja selviytyä.

    Länsimainen ihminen on sokissa ja pyrkii estämään tai ohjailemaan väistämätöntä muutosta epätoivoisesti. Tässä näkyy mielestäni liukuminen alkuluonnosta kauemmas selvimmin. Jatkuvaa kasvua havitellessaan ihminen on unohtanut täysin oman henkisen kasvunsa. Henkiseen kasvuun kuuluu olennaisena osana muutoksen hyväksyminen, sekä omassa itsessä että ympäristössä. 

    Mutta keskeneräisiä me olemme kaikki - loppuun asti.

VIIKKO 21. HARJOITTELU

Ma- Lepo

Ti- 5,09 km - 35 min.

Ke- 7,01 km - 55 min.

To- Lepo

Pe- 11,08 km - 1.18.

La- 10,13 km - 1.11.

Su- Ylimääräinen lepo. Kävelin Kirsin kanssa illalla 4,76 km - 1.08.

Yhteensä 33,2 km - 4 tuntia.

Kevyt viikko ja heikko sellainen. Vasemman pohkeen alin kohta ennen akillesjännettä kipuili sisäsyrjältä. Pidin ylimääräisen levon sunnuntaina vaikka jalka oli oireeton. Venyttely tuotti tuloksia.

Kaikki viikon juoksu poluilla ja hiekkateillä Nellimissä, blogin kuvat juoksureiteiltä.

 

Kyllä vain, taivas loistavan sininen,

syvänsininen taivas nyt on,

valo sekoittuu ilmaan taivaan sen.

Kyllä vain, mutta silti totta,

että tällainen ei saata sinua

eikä suudelmaasi korvata.

Tästä kaikesta yksin surua saan

eikä sinua riitä se korvaamaan.

Sinä vain olet tärkeä nyt.

 

Tämä on Fernando Pessoan viimeinen runo 22.11.1935. Kuusi päivää myöhemmin hän joutui kuumeen ja vatsakipujen vuoksi Lissabonin ranskalaiseen sairaalaan ja kirjoitti 29. marraskuuta viime sanoinaan "I know not what tomorrow will bring". Seuraavana päivänä hän kuoli.

RATKAISEMATON YHTÄLÖ

 

Asukkaat

Kotalan takapihalla on paksusta harmaasta kelopuusta tehty telkänpönttö, jonka suuaukko antaa suoraan joenrantaan yli tasaisen nurmikentän. Pöntön kattona on luonnon liuskekivilaatta ja kylkeä koristaa haljennut pahka. Sotka pesii siinä tänäkin vuonna. Olen kerran nähnyt pienten untuvapallojen laskuvarjohyppynäytöksen, ensiaskeleet jokeen ja siitä maailmalle. En koskaan unohda sitä näkyä.

    Etupihan rakoliiteriin pesi ensi kertaa tänä vuonna västäräkki. Uros istui aikansa kompostin kannella ja metsästi kärpäsiä, sitten naaras saapui komentamaan. Muutamassa päivässä pesä rakentui puupinojen päälle piiloon.

    Sotkan ja västäräkin pahimmat vastustajat löytyvät tien toiseltapuolelta männyn latvasta. Varispari pesii ja hallinnoi aluetta. Urosvariksen olen jo kerran nähnyt sotkan pöntön katolla ikkunan läpi. Löin nyrkillä ikkunanpuitteeseen ja varis pakeni. Kostoksi se käveli eräänä iltana omistajan elkein pitkin tonttia ja mielenosoituksellisesti nokkaisi lähes neljäkymmentä vuotta vanhaa halontasirkkeliäni.

    Kolmikon yhteinen uhka on orava. Orava yritti pesiä pihavaraston räystään alle, mutta minä estin sen aikeet. Todennäköisesti sillä on pesä jokirannan vuopajan ryssänpäämättäiden keskellä sojottavan vanhan aihkin pöntössä, jota en ole remontoinut. Olkoon siellä, munarosvo!

    Lintuja ja eläimiä seuratessa näkyviin tulee niiden kyky hyväksyä elämä sellaisenaan. Päivä kerrallaan, tilanne kerrallaan. Luonnonlakeihin ei ole paljon sanomista, vallitsee vahvemman oikeus. Tilaa on kaikille, mutta tarvittaessa omaa reviiriä puolustetaan viimeiseen hengenvetoon asti.

 

Kalevalan mukaan maailma sai alkunsa sotkan munasta, mutta mihin se loppuu?

    Elämme hetkeä historiassamme, jossa ihmisen vaikutus maapallolle on suurin kautta aikojen. Loputtoman talouskasvun vaatimus on kääntynyt itseämme vastaan, vaikka sitä kaikki eivät vielä tunnusta. Ihmisapinan loputon ahneus johtaa sukupuuttoihin, ensin muiden eläinten ja lopuksi omaan.

    Ennen sukupuuttoa koetaan syvää ahdistusta, joka näkyy pahoinvointina ja toivottomuutena, sekä varallisuuden jakautumisen vinoutumana. Yhä harvemmat omistavat paljon, yhä useimmat kamppailevat perustoimeentulonsa kanssa kahta, jopa kolmea työtä tehden. Aivan kuten itse kamppailin jo 90-luvulla kolmen pätkätyön kanssa eteenpäin.

    Muutosta halutaan, mutta keinot ovat vähissä. Raine Koivumäen blogissa käsitellään Jason Hickelin kirjaa Less is More - How Degrowth Will Save The World. Lainaan tässä Rainen vapaata suomennosta Hickelin kirjasta:

"Hickel pyrkii osoittamaan ongelman ihmisessä itsessään ja ihmisen tavassa ajatella. Miksi meillä ylipäätään on mahdotonta edes harkita mitään vaihtoehtoista järjestelmää nykyisen kasvutalouden tilalle?"

     Kommentoin Rainen blogia oman filosofisen ymmärrykseni pohjalta. Edellisessä Kommunistikarsina- nimisessä blogipäivityksessäni otin esimerkiksi Venezuelan. Maassa toimi pitkään riistokapitalismi ja lopullinen niitti annettiin kommunismilla. Esimerkilläni toin esiin ajatukseni, että vaihtoehtoinen järjestelmä kasvutaloudelle ei voi olla mikään poliittinen järjestelmä. Suomeksi sanottuna en siis usko politiikaan, koska se on lopulta oman edun tavoittelua.

    Olen aiemmin jo esittänyt uskontokielteisyyteni maailmanparannuksen suhteen. "Uskoa tarvitsevat ne, jotka eivät halua joutua helvettiin, uskontoa tarvitsevat ne, jotka jo ovat olleet helvetissä." Oikeasti arkkipiispa Tapio Luoma sanoi: "Uskontoon turvaavat ne, jotka pelkäävät joutuvansa helvettiin, uskoa tarvitsevat ne, jotka ovat jo olleet siellä." Uskontokielteisyys ei ole Jumalakielteisyyttä minun tapauksessani, jotain korkeampaa on. Minä olen ollut helvetissä, sitä kutsuttiin syöpäosastoksi.

    Maailmanparannustermin alle niputan tässä nyt kasvutalouden ja henkisyyden tarkoituksella. Ongelman ydin on mielestäni juuri siinä, että ihmisen eri tarpeita ei ole tarkasteltu kokonaisuutena, vaan ihminen on saatu uskomaan historiansa varrella kaikenlaista käsittämätöntä. Esimerkkinä tässä Rainen blogissa esiintyvä filosofi Descartes: "Ajattelen, siis olen." Koko länsimaisen rationalismin perusta!

    Kysyn yksinkertaisen kysymyksen täysin maallikkona: Jos lakkaatte ajattelemasta, lakkaatteko olemasta? 

    Kysyn zen meditaation harjoittajana toisen kysymyksen: Pystyttekö lakkauttamaan ajattelunne?

     En usko, mutta saatatte kyetä hiljentämään mielenne, saatatte kyetä olemaan hiljaisessa tilassa itsenne kanssa takertumatta mihinkään ajatukseen.

    Minä olen menettänyt uskoni siihen, että ihminen koskaan kykenisi lopettamaan jatkuvan kasvutalouden. Sarkastisesti toisaalta kyllä kykenee, ajamalla elinolosuhteensa ja itsensä loppuun. Sitä ennen eletään, ei ole muuta tietä.

    Vaikka elämän yhtälö on mielestäni ratkaisematon, on meillä silti toivoa. Minä laitan toivoni ihmisten henkiseen kasvuun, johon kuuluu olennaisena osana kyky nähdä eteensä, ihan lähelle, tässä ja nyt.

 

Yksin saaressa

Laskin tänään veneen vesille. Istuessani Sulkusjärven Aittasaaressa nuotiolla läsnä olivat vain tuuli, tulvivan veden ääni, viereisessä pöntössä rapisteleva sotka, koivussa laulava peippo, pari västäräkkiä, muutama joutsen ja minä - hiukkanen tähtipölyssä.

  VIIKON 20. HARJOITTELU

Ma- 11,16 km - 1.13. Poluilla.

Ti- 12,02 km - 1.19. Tiellä.

Ke- 6,01 km - 49 min. Aivan poikki.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 3,19 km - 56 min.

Pe- Lepo

La- 53,36 km - 6.00. Nellimin kylällä 7 km lenkkiä kiertäen, huolto kotipihassa. Syntymäpäiväjuoksu ja tukijuoksu Jani Rautoselle, joka osallistui Kokkola Ultran kuudelle tunnille.

Yhteensä 82,5 km - 9:12.

 

Kiitokset kuuden tunnin aherruksen jäljiltä, yksikään päivä ei ole minulle itsestäänselvyys.

No mutta kesä!

Kommunisti takapihalla.

Pitkospuita tarvitaan.

Kotijoki tulvii.

59-vuotta.

 

     

KOMMUNISTIKARSINA, VISIO ELÄMÄSTÄ PESUPALLOLLA

 

Maalatessani kommunistikarsinaa punaisella Tikkurilan Vinhalla (ei kaupallinen yhteistyö), kuulin sääsken ininän ja tunsin piston niskassani. Sääski on pohjoisen hyttynen, tämä tiedoksi etelän ihmisille. Kalasääski on eri asia, mutta ei mennä nyt siihen. Siis kesä Lapissa toukokuussa? Västäräkkipariskunta muutti rakoliiterin puupinoon, kirjosiepolla on haaremi pihan pöntöissä ja joen vesi nousee nousemistaan. Plus kaksikymmentäkolme, kelpasi maalata karsinaa sääskestä huolimatta.

    Isosisän mielestä kaikki hiukankin poliittisissa mielipiteissään vasemmalle kääntyvät olivat kommunisteja. Hänen mielipiteensä kehittymiseen saattoivat vaikuttaa kaksi itäräjan taakse tehtyä jätkänpyyntiretkeä ja paluu sieltä yksikätisenä. Toisaalta isoisä sanoi suoraan, kaunistelematta, kuten minäkin. Hevosmiehenä hän ymmärsi, että karsinan tehtävä on kahdenlainen riippuen tilanteesta: pitää sisällään sinne suljetut, tai ulkopuolella ulkopuoliset. Tätä taustaa vasten itärajalle suunniteltu vihreä peruskoulu- tai päiväkotiaita, vaikkakin sen huippu tuunataan piikkilangalla, on surkuhupaisa viritelmä. Lapsenuskoinen oletus pahan loitolla pitämisestä. Aitoja ja karsinoita rakennellessa kannattaa pohtia vakavasti sulkeeko itsensä ulko- vai sisäpuolelle.

    Punaväri sopii kommunistikarsinaan. Pohdittiin naapurin kanssa, miksi punainen on valikoitunut ajan saatossa työväenpuolueen väriksi. Emme saaneet asiaan selvyyttä. Sen sijaan naapurin mielestä kommunistikarsina oli hauska juttu, mutta hänkään ei voinut ymmärtää miten sosiaalidemokraatit ovat onnistuneet maalaamaan aatteensa nuoria kaupunkilaisia kiinostavaksi. Suomihan toteuttaa tällä hetkellä eräänlaista valtiokapitalismia. Työtätekevät maksavat toistensa sosiaalietuudet, ja vähän muidenkin. Yritykset vähemmän. Yrittäjän näkökulmasta tämä vähemmänkin on liikaa. Viimemainittua mielipidettä puoltaa Venezuelan konkurssi. Maasta yrittävät nyt kaikki muuttaa pois. Öljy- ja luonnonvaroiltaan rikas maa ajettiin katastrofiin kommunismilla.

    Kuten isoisänikin, minä sekoitan ajattelussani tarkoituksella sosialismin ja kommunismin. Pyrin mielipiteessäni selkeyteen. Annan näin vastustajilleni mahdollisuuden irvistellä detaljien puutetta. Kommunistikarsinani räystäslaudat ovat valkoiset, muut osat punaisia. Se on selkeyttä. Selkeyttä ei edusta eri aatesuuntien maalailu tarpeen mukaan enemmän miellyttäviksi. Viimeinen esimerkki tästä on empatian mukaanottaminen. Että oikein empaattista sosiaalidemokratiaa? 

    Miellyttäväksi maalaamista tapahtuu myös uskonnoissa. Kaikki pitää pelastaa, antaa takuu paremmasta. Jos ei kukaan muu, niin ainakin Jeesus. Käykö? Nyt erikoistarjouksessa!

    Ihminen, joka on oman onnensa seppä, aiheuttaa kateutta. Teemu Selänne kertoo hämmästyneensä, kun huomasi politiikkaharrastuksensa viriävän. Selänteen Twitteristä on Helsingin Sanomat saanut ilmaista täytettä, puhumattakaan Ilta-Sanomista. Entisenä huippu-urheilijana Teemu on joutunut matkallaan tekemään valintoja ja tämä ei kommunisteille käy. Selänne on itse ottanut vastuuta ja rakentanut oman uransa. Sitäpaitsi Teemu ja Elastinen ovat saaneet ihmisten auttamisen saralla enemmän kuokituksi, kuin moni poiskannettu kommunisti. Viittaan tällä eräisiin Sotshin olympialaisten murheellisiin tapahtumiin.

    Kaikki eivät pärjää, mutta voisivat edes yrittää. Luin erään kestävyyslajin valmentajan tilitystä siitä, että hän oli joutunut houkuttelemaan nuoria urheilijoita lenkille ja harjoituksiin. Missä ovat menestyksen nälkä ja voittamisen himo? Sanon suoraan, että jos aikoo menestyä ja päästää suustaan ulos lauseen: "Harjoittelu vie niin paljon aikaa...", voi samantien lopettaa ja siirtyä muihin harrasteisiin. Samaa ihmettelin tämän kevään ylioppilaan televisiohaastattelussa. Hän kertoi lukion vieneen päivistä aikaa paljon. Aikaa miltä muulta?

    Kommunistikarsinani tarkoitus on pitää porot ulkopuolella. Monelle Lappia reservaattina tai virkistysalueena pitävälle voi tulla yllätyksenä tieto, että kesähelteellä kisurat tulevat kyliin ja asutuksen liepeille. Makaavat seinustoilla varjossa, kusevat ja paskantavat samalla kaikki kuistit ynnä muut muut suojaisat paikat. 

    Pihamme on osittain hiekkaa. Porojen suosiossa on autokatoksen ja liiterin väli. Viileällä hiekalla on mukava maata ja kuseskella. Tätä samaa ongelmaa torjutaan isommissa kaupungeissa porttikonkien lukittavilla porteilla. Kaupungissa ongelman aiheuttaja ei ole poro, vaan loro.

    Espoon West Endissä on tietojeni mukaan yksi kommunisti. Kukaan ei tiedä kuka hän on, mutta vaaleissa ääni ilmaantui taas laskentoihin. Kehitys siellä(kin) on ollut suotuisa. Vielä 2015 ja 2019 kommunisteja äänesti West Endissä kaksi, nyt enää yksi. Veikkaan avioeroa tai luonnollista poistumaa. Kuusikymmentä prosenttia äänesti kokoomusta tällä Espoon hyvätuloisten asuntolueella. Paikallisista karsinoista minulla ei ole tietoa, mutta jos niitä on, kyseessä on ulkopuolisten alueelle pääsyn rajoittaminen.

    Jos voitan lotossa, ostan kommunistikarsinaani Teslan. En aja sillä, vaan rakennan uuden karsinan kauemmas talosta vanhalle Nissanilleni. Teslan karsinan kun pitää olla talon wifi-verkon yhteydessä. Näin autoon saadaan uudet päivitykset ajantasaisina. Myös ne, joissa yön aikana auton toimintasäde laskee yhtäkkiä kaksikymmentä prosenttia. Teslaa hylätään katsastuksissa tukivarsien tai jarruongelmien takia, siksi en aja sillä. Siitä tulee pelkkä pihakoriste. Karsinan käyttötarkoitus laajenee: porojen lisäksi myös kommunistit pysyvät poissa uuden Teslani lähettyviltä.

    Elämä ei ole loton voiton odottamista. Vastuuta itsestä on otettava, jos mielii menestyä. Helsingin itäkeskuksessa on nuorten toimintatalo Kipinä. Kipinän yhteydessä on Mummola-niminen musiikkistudio. Nuorisotyön ideana on tarjota nuorille studiotilat ja ohjausta musiikin tekemisessä. Tiloissa käy nuoria, jotka vakavissaan tähtäävät musiikkiuralle. Tiloissa käy myös nuoria, jotka parin käyntikerran jälkeen eivät palaa. He huomaavat, että kukaan ei tee musiikkia heidän puolestaan. Itse itselleen tekemisestä on kasvettu pois jo taipaleen alussa.

    Moni tähtää muutokseen ja kaipaa elämässään vapautta. Sitten kun vapaus koittaa tai sen saavuttaa, ollaan täysin hukassa. Näin käy esimerkiksi eläkkeelle jäädessä tai jonkin pitkäaikaisen tavoitteen toteutuessa. Ilman päivittäistä rytmiä, jatkuvaa ponnistelua ja etenkin ilman omia sääntöjä homma menee kommuunismiksi. Sinut suljetaan karsinaan tehtävää täyttämään. 

    Mitä väliä, kun valtio lopulta hoitaa? Todellisuudessa valtio ei hoida mitään. Suomea ei kuntoon saada millään ideologialla, vaan sillä, että jokainen laittaa itsensä ja omat ympyränsä kuntoon. Pelkästään ulospuhaltamalla ei pärjää, sisään on hengitettävä.

    Koronavuosien aikana kehittyi eräänlainen joukkopsykoosi, josta kaikki eivät vieläkään ole päästäneet irti. Jäätiköt sulavat ja me kuolemme kaikki. Oliko viimeksimainittu yllätys jollekulle? Ratkaisuksi olen tarjonnut elämää tässä ja nyt. Siitä huolimatta, että vesi voi nousta ja huuhtoa kaiken pois, aivan kuin pesupallosta. Tiedättehän, sellainen kapine, mihin laitetaan pesuainetta sisään ja sitten se sijoitetaan pesukoneen rumpuun pyörimään pyykkien sekaan. Sillä ne maalitahrat puhdistuvat.

Editoitu 18.5. ja 19.5. parin saamani sähköpostin palautteen perusteella:

1. Palauteposti väitti, että en tiedä mitä kommunismi on.

2. Palaute kysyi valtiokapitalismista.

Luonnollisestikaan en julkaise minulle lähetettyjä sähköposteja, mutta yritän selventää asiaa samalla kaikille lukijoille.

Ajatteluani on kieltämättä usein hankalaa ja vaikeaa seurata, mutta nimenomaan ajattelun muutoksesta tässä olikin kysymys.

On kyllä todella rasittavaa selitellä, lukijalle pitää mielestäni jättää tilaa omille tulkinnoille. Jokainen löytäköön oman totuutensa, yhteiskunnalliset kirjoitukseni ovat pelkkiä hapuilevia aiheita.

Rakkaat lukijat, olen hyvin tietoinen mikä voi olla kommunismia. Kuitenkin minkään ideologian määrittely ei voi olla jäännöksetön ja absoluuttinen totuus. Ideologian moninaisuuden ymmärtäminen on kaiken aatekeskustelun perusta. Kommunismikin syntyi 1800-luvun teollistumisen myötä, eli mikään uusi asia se ei ole. 

Valtiokapitalismissa on kyse siitä kuka hyötyy yksilön ponnistelusta yhteiskunnan eteen, minusta ei ainakaan yksilö itse läheskään aina.

Kommunismin keskeisiä teemoja:

- Arvo syntyy työstä. Työn tekijälle maksettavan palkan on oltava pienempi kuin hänen työnsä arvo. Työn ja pääoman ristiriitaa käsittelee muuan kirja nimeltä Pääoma.

- Luokka. Kysymys taloudellisesta eriarvoisuudesta on aina kysymys tasa-arvosta ja vapaudesta.

- Itseisarvoinen työ - välinearvoinen työ. Itseisarvoista työtä tehdessä minua motivoi tulos, juoksen ja tulen parempaan kuntoon. Välinearvoinen työ: teen töitä ansaitakseni rahaa. Itseisarvoinen työ on hyvinvointini kannalta mielekkäämpää. Yhteiskunnan tulisi järjestää asiat niin, että välinearvoista työtä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä.

- Pääomien kasautumista estetään/ohjataan. Yhteisomistus.

- Kaikilta kykyjensä mukaan, kaikille tarpeidensa mukaan. Yhteisön toimintaan osallistuminen, demokraattisen neuvottelun ja päätöksenteon tarve.

Lisäksi on esitetty:

- Kommunismi ei ole valtiomuoto. 1800-luvulla kommunistit näkivät valtion kapitalismin tukirakenteena. Valtio tulisi lakkauttaa!

- Kommunistit tunnustavat valtion saavutukset ihmisen elämän parantamisessa ja kapitalismin suitsimisessa mutta ajattelevat, että valtio kontrolloi ja pitää kurissa. Tämä johtaa pääoman kasautumiseen.

-Kommunismi ei ole sosialismia.

- Kommunismi on horjuttanut arvoliberaaleja teemoja. Kommunistit ovat ensimmäisten joukossa kannattaneet avioeroa, aborttia, ehkäisyä, sateenkaariteemoja jne.

- Kommunismin suhde väkivaltaan on ristiriitainen: vallankumous kontra aseistakieltäytyminen.

- Kommunistit ateisteja? Kommunismiin sisältyy ajatus, että uskonto on ihmisen yksityisasia.

Niin sanotut "alkuperäiset" kommunistiset teemat ovat ajankohtaisia, koska talouden, tuotannon ja omistamisen ehdot muuttuvat digitalisaation, kaupungistumisen ja ilmastonmuutoksen myötä.

Tarve kuluttaa vähemmän ja asua yhä tiiviimmin kasvaa. Elämänalueet, jotka ovat pääoman kasautumisprosessin ulkopuolella kaipaavat laajentumista.

---

Ylläolevaan editoituun sisältöön on käytetty osittain kansanedustaja Anna Kontulan aiemmin julkaisemia ajatuksia pohjana kommunismin määritelmille.

---

Onko se sitten noin? Siinähän sitten mietimme.

Kotalassa 18.5. Pasi Koskinen

VIIKKO 19. HARJOITTELU

Ma- 14,24 km - 1.39. Hiekkatiellä.

Ti- 6,66 km - 46 min. Asvaltilla.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 3,08 km - 45 min.

To- Ivalo - Nellim 42,88 km - 5.07. Nec Plus Ultran reitin paluu.

Pe- Lepo

La- Lepo / Kirsin kanssa retkeilyä, kävelyä Ruijanjoella.

Su- 8,50 km - 1.03. Haapakuru poluilla.

Yhteensä 72,2 km - 8:37

 

Hyvä viikko. Pitkä on matka pohjalta huippukuntoon. Arvioin olevani 2/3 huonmmassa kunnossa kuin viimevuonna startatessani Kauhajoen kilpailuun. Pitkä tauko ei ole fyysisesti lainkaan hyväksi.

    Mutta (ehkä) henkisesti? (vale)

    Näin jälkikäteen vihdoin tajusin omalla kohdallani "ulospuhalluksen" Kauhajoen kuuden päivän onnistumisen myötä. Pitkään tavoittelemani kuudensadan kilometrin raja rikkoutui, mutta pysähdyin vasta seuraavan ultrajuoksun jälkeen tämän vuoden helmikuussa. Olisi voinut pysähtyä aiemmin eri tavalla.

    Viime lokakuun sairastelut romuttivat kilpailussa jo valmiiksi romutetun pohjan. Olin syyskuun 2022 Norjan reisun jälkeen omasta mielestäni hyvässä kunnossa, mutta se oli harhaa. Tiedossa marraskuussa oli helmikuun 2023 hallikilpailu. Juoksin marraskuussa ja joulukuussa liian vähän, väärin, mutta etenkin kaupanpäälle vastoin tahtoani. Seurauksena tammikuussa motivaatio romuttui ja helmikuun kilpailusta tuli torso. Parempi vaihtoehto olisi ollut juosta "vapaasti" marraskuu ja tiivistää sitten kahden kuukauden prässillä kohti hallia. Näin motivaatio olisi ehkä syvällä sisimmässäni säilynyt vahvana.

    Yksinkertaisesti sanottuna hukkasin ajatuksen. Nyt se on kristallinkirkas. 

 

KEVÄTRETKIKUVIA RUIJANJOKIVARRESTA

 

Minä nukun. Jos minä unta näen,

en herätessäni tiedä, mistä olen uneksinut.

Minä nukun. Jos minä en näe unta,

minä herää avoimeen tilaan.

En tunnista sitä, koska heräsin

siihen mitä en vielä tuntenut.

Mikä parasta? Ei se, että unessa uneksii

eikä unessa uneksimattomuus,

vaan se ettei herää koskaan.

- Fernando Pessoa, 1933

 

Sami Liuhdon maanantaipalindromi (15.5.2023) minulle:

Salatao massakirisi iso kesällä.

Tallo kuoro: Pasia mille?

Nellim aisaporo ukolla tällä.

Sekosi isi rikas, samoat alas.

 

Runoudesta kiinnostuneille suosittelen Sami Liuhdon Tyhjiö-sarjaa. (Käsite)    

    

MÄÄRITTELYÄ

 

"Alussa loi Jumala taivaan ja maan."

Mutta kuka loi Jumalan?

Loiko Jumala Käärijän?

Poikki!

 

Olet lukemassa ultrajuoksija ja kirjailija Pasi Koskisen blogia. Entinen tiskijukka, entinen vammaisten avustaja, vahtimestari, apuvälinehuoltaja, entinen syöpäpotilas, entinen taksinkuljettaja ja taksiautoilija - yrittäjä. Nykyisin pelkkä ultrajuoksija ja kirjailija- nimikettä käyttämään opetteleva 58-vuotias, kohta 59-vuotias suomalainen mies.

    Pelkkä? Olen juossut vasta 30 vuotta ja kirjoittanut blogia vasta 12 vuotta.

    Ihminen määritellään usein tekojensa kautta. Ultrajuoksu on ollut ja on iso osa elämääni, mutta kysyttäessä Kirsiltä (sydämeni valo), juoksu ei ole mistään pois. Esimerkiksi parisuhteesta. Juoksu ei ole minulle aikasyöppö tai jotakin "omaa aikaa". Minulle kaikki aika on omaa, sikäli kun aikaa on olemassa. On vain tämä hetki - nykyisin. Aina näin ei ole ollut.

    Nykyisin kun keskustelen ihmisten kanssa, puhe kääntyy usein ultrajuoksuun, mahdollisesti tuleviin ultrajuoksuihini tai tuleviin kirjoihin. Minut määritellään noiden kahden asian kautta. Joskus se hieman häiritsee minua. En ole nuo kaksi asiaa. En edes ole yhtä ajatusteni kanssa, mutta ei nyt mennä niin syvälle zeniläisyyteen.

    Kysyessäni elämäni valo ratkaisi asian kauniisti, niin kuin hänellä on tapana. Hän kärsivällisesti selitti, että jos harrastaisin puuveistosten tekoa kotona moottorisahalla, ihmiset eivät tietäisi harrastuksestani mitään. Korkeintaan naapurit, toisaalta onhan hiljaisia akkusahoja.

    Mutta nyt kun juoksen, ihmiset näkevät minut juoksemassa. Jos he eivät näe minua juoksemassa pitkään aikaan, he kysyvät: Oletko juossut? Erittäin harva kysyy: Oletko kirjoittanut?

    Juokseminen ei ole minulle harrastus, ei elämäntapa eikä elämäntehtävä. Sensijaan se on osa minua, nykyisin dynaamista meditaatiota ja ultrakilpailuja. 

    Kirjoittamiseen on sisäinen pakko, tarve kertoa. Ehkä juuri siksi sinä luet tätä? Voit tuntea minut ja luet kuulumisiani, katsot blogin valokuvia. Voit olla kiinnostunut ajatuksistani tai pidät kirjoituksiani viihdyttävinä tai saat niistä polttoainetta omiin valintoihisi. Tai mielestäsi olen kusipää, etkä malta olla lukematta olenko arvostellut politiikkaa tai maailmanmenoa. Voit olla nuori juoksija ja haaveilet ultrajuoksuista, haluat kokea jotakin - oppia jotakin.

    Kiitos että luet.

 

Mutta kuka loi Jumalan?

    Mielenkiintoinen kysymys. Jos lähdetään liikkeelle siitä, että Jumala on ollut aina, niin miksi hän halusi luoda sen maailman muodot, jotka näemme - jossa olemme. Omaksi kuvakseen? Siis tyhjyys ei kiinnostanut, niin piti hieman sisustaa.

    Mutta entäs Käärijä? Annetaan olla.

 

Tekojen kautta ihmistä määriteltäessä jää paljon mielikuvituksen varaan. Tänään juoksin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Entä se muu aika? Jos luettelisin sen teille, se ei todennäköisesti olisi kovin kiinnostavaa. Paitsi, että olen ollut läsnä koko päivän, aistit auki.

    Jos katson ikkunalaudalla olevan modeemin yli ikkunan välissä olevan lasisen kalanpyrstön kaaren välistä rannan harmaata telkänpönttöä, erotan sen kyljessä hieman alimmaisen kiinnityslangan yläpuolella kellertävää sammalta, joka muodostaa kauniin kontrastin ryssänmaan lumilaikkuun ja sen takana olevan pälven katajalle, jonka vieressä muutama hento pajunoksa piirtyy seuraavaan lumilaikkkuun ja sen läpi jököttävien kitukasvuisten männynoksien läpinäkymättömään sokkeloon.

    Eikä tässä vielä kaikki.

    Rohkenen kysyä: Koska Sinä viimeksi näit.

 

Ensi viikkoon, hidastakaa, pasi.

 

 

VIIKKO 18. HARJOITTELU

Ma- 12,12 km - 1.23. Lyhyellä lenkillä muotoa kylällä.

Ti- 20,12 km - 2.20. Hiekkatietä Apinavaaran alkuun.

Ke- 10,59 km - 1.15. Kevyt voimaharjoitus sulavilla poluilla ja hangella.

To- 16,59 km - 1.55. Hiekkatietä Virtaniemen raja-asemalle. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 4,66 km - 53 min. Vasen pohje/pohkeen alaosa kipeä.

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,09 km - 55 min.

La- Lepo, luonnossa Kirsin kanssa tulilla ja kalalla.

Su- 7,11 km illalla pudetöiden päälle muotoa asvaltilla - 49 min.

Yhteensä juoksua 66,5 km - 7:45.

Monipäiväjuoksuista suurin osa kilpaillaan lyhyellä radalla, kierros on tavallisimmin alle kolmen kilometrin pituinen. Siksi on hyödyllistä juosta "muotoa" kotimaisemissa. Siis lyhyttä, tuttua kierrosta. Kierros toisensa perään. Tämä kehittää rytmitajua, yksitoikkoisuuden sietämistä ja helpottaa mielen hiljentämistä.

    Ei ole merkityksellistä aina missä juoksee, kunhan juoksee.

 

 

 KUVIA PAATSJOELTA JA KESSISTÄ

 

    

TOUKOKUU - ALOITTELIJAN MIELI

 

Aluksi:

TOUKOKUU

Olen syntynyt toukokuussa, joten ei ole ihme, että koen kevään aina jonkin uuden aluksi. Toisaalta, jos olemme oikein tarkkoja, kaikki muuttuu jatkuvasti. Eli jokainen kuluva hetki on jonkin uuden alku.

    Luin kauan sitten artikkelin ihmisten sosiaalisessa mediassa julkaisemista päivityksistä. Artikkelin mukaan ihmiset julkaisevat sisältöä, joka antaa valheellisen kuvan heistä ja heidän elämästään. En ole koskaan ymmärtänyt, mistä tarve olla joku muu kuin oma itsensä, johtuu. Omaa elämää käsittääkseni eletään itselle ja läheisille. 

    Joihinkin ideologioihin kuuluu voimakkaasti oman hyvyyden mainostaminen. "Kaikkein heikoimpien" aseman parantaminen. Minulle ei ole koskaan selvinnyt miten määritellään ryhmä "kaikkein heikoimmat"? On todellisuutta, että maailmassa jatkuvasti joku on heikossa asemassa. Erilaisilla ideologioilla ei maailmaa saada paremmaksi. Sensijaan ne luovat harhan, että nyt me yhdessä voimme vaikuttaa. Ei ole olemassa mitään "yhdessä". Sensijaan jokainen voi muuttaa itseään ja tehdä itse hyviksi katsomiaan tekoja.

    Syntymämme jälkeen alamme oppia mikä on oikein ja väärin. Oikein ja väärin siinä moraaliyhteisössä, mihin satumme syntymään. Vaikeutena tässä on, että määrittely tulee ulkopuolelta, moninkertaisesti muokkautuneiden käsityksien historiallisesta jatkumosta. Usein tämä toistaa samoja virheitä sukupolvesta toiseen. Mikään ei muutu.

    On sanottu: Jos ihminen ei nuorena ole radikaali ja vanhana konservatiivi, on hän tyhmä. Olen täysin toista mieltä. Ikä ei liity tyhmyyteen mitenkään! Niinpä tyydyn siihen tunnelmaan, että kevät on uuden alku. Jatkan tämän blogini, Facebookin ja Instagramin päivityksiä todellisesta elämästäni muodostuvilla sirpaleilla. 

    Meillä jokaisella on jotakin täysin omaa ja paljastamatonta, sellaista mitä ei voi sanoin eikä kuvin kertoa. Mutta itselleni ja läheisilleni minä elän. 

    Ainoastaan juoksen vain itselleni. Sillä jokainen askeleeni on uuden alku, vain ja ainoastaan minulle.

 

ALOITTELIJAN MIELI

En ole koskaan edes yrittänyt kuvata syvintä juoksemisen filosofiaani kenellekään. En ole osannut, joskus en ole edes halunnut. On tullut kuitenkin aika yrittää kertoa jotakin. Hapuilla. Pelkästään teitä varten.

Ihmiset pitävät ultrajuoksua mahdottomana ja ultrajuoksun harjoittelua vaikeana. Mahdottomuuden ja vaikeuksien syy on usein ymmärretty väärin. Vaikeaa ei ole syventyä oman itsensä fyysiseen kehittämiseen, saada itseään kuntoon ja kehittää kykyä juosta pitkälle. Vaikeaa on pitää mieli ja harjoitus perusmerkitykseltään puhtaana vuosien vieriessä.

    Kuvitellaan, että haluat juosta. Aivan kuten lapsena. Mieti oliko sinulla joku syy juosta. Juoksit, koska se tuntui mukavalta. Tunsit kehossasi vauhdin, ja äkkiä maailma ja sen maisemat alkoivat vaihtua nopeammin kuin aiemmin. Todennäköisesti vain juoksit, vailla päämäärää, vailla vaatimusta matkasta ja ajasta.

    Kun vanhenemme, sotkeudumme kaikenlaisiin käsityksiin. Alamme ajatella, että kun juoksen näin, saavutan sen ja sen. Aloittelevan juoksijan mieli sensijaan on aina täyteläinen ja itsessään riittävä. Valitettavasti tämän tilan säilyttäminen on lähes täysin mahdottomuus. Lähes.

    Ultrajuoksua harjoiteltaessa ei saisi kadottaa omavaraista mielentilaa. Tämä ei tarkoita suljettua mieltä, vaan tyhjää ja kaikkeen valmista mieltä. Kammoksumme sanaa tyhjä, kun puhumme mielestä. Tyhjä mieli on aina valmis kaikkeen, kaikelle avoin.

    Aloittelijan mielessä on paljon mahdollisuuksia, asiantuntijan mielessä vain vähän.

    Ultrajuoksussa käytännössä sotkeentuminen erilaisiin käsityksiin tarkoittaa taantumista pois perusmerkitykseltään puhtaasta harjoituksesta. 

    Esimerkki:

    Aloittelija lähtee pitkälle lenkille ja alkaa sataa ja kylmenee. Innostunut aloittelija kaivaa juoksuliivistään uuden sadetakin ja jatkaa matkaa hymyssä suin, autuaan tietämättömänä sateen ja kylmän kangistavista vaikutuksista. Uteliaana.

    Asiantuntija taas juoksee ensin muutaman kilometrin ja odottelee sateen loppumista, lisää vaistonvaraisesti hiukan vauhtia pysyäkseen lämpimänä. Ei halua pysähtyä ja kaivaa virttynyttä kuoritakkia, jonka kanssa eteneminen aina tuntuu pakonomaiselta puurtamiselta. Takaraivossa on jo valmiina tieto, että kangistuu ja alkaa palella kun mennään riittävän kauaksi.

    Kokemus sekä auttaa, mutta etenkin vie pois löytämisen ja kokemisen iloa.

 

Mitä kokeneemmiksi tulemme, sitä enemmän meillä on odotuksia itsemme suhteen. Asetamme tavoitteita ja yritämme parantaa. Samalla tulemme astuneiksi kahleisiin, jotka rajoittavat lopputulosta.

    Ei saisi koskaan sanoa, että tietää mitä ultrajuoksuharjoittelu on. Jos on saavuttanut tason, jossa pitää itseään ultrajuoksijana, on jo harhautunut pois perusmerkitykseltään puhtaasta harjoittelusta.

    Kaikki itsekeskeiset, jonkin tuloksen saavuttamisen myötä mielessämme pyörivät ajatukset rajoittavat eteenpäinpyrkimistä. Matka on ikuinen ja joka askeleella voimme oppia jotakin, mikäli olemme itsellemme rehellisiä.

Kaikki edelläkerrottu pätee myös minuun. Kun tauon jälkeen palaan kohti päivittäistä juoksemista, on etukäteen selvää, että kohtaan vaikeuksia. Jos jotenkin pitäisin itseäni parempana ja erityisen kokeneena, en osaisi malttaa. Lähteä liikeelle tarpeeksi varovasti. Pikkuhiljaa.

    Luonnollisesti olen kuten kaikki: sairastelun jälkeen lähden liian nopeasti liikkeelle, oletan rutiinini säilyvän ja kokemuksen auttavan. Tulee virhe, joka pitää myöntää itselle ja palata takaisin perusasioihin.

    Toisaalta kokeneena saatan altistaa itseni yhtäkkiä jollekin suurelle rasitukselle. Haluan informaatiota pohjakunnostani, mikä on säilynyt ja mikä ei. Kestävyysjuoksu vaatii syvää henkilökohtaista rohkeutta. Eräs edesmennyt ystäväni kysyi aina kun olin tehnyt poikkeavan, pikän lenkin yhtäkkiä: "Miten se siitä jatkui eteenpäin?" Hän peräänkuulutti jatkuvuutta, minä rohkeutta. Vain me kaksi tiedämme, kumpi meistä kahdesta juoksi pidemmälle ja oliko sillä loppujen lopuksi merkitystä.

Jos harjoittelua suunnitellessa erottelee asioita liiaksi, rajoittaa itseään. Jos on liian vaativa tai ahne, mielen omavaraisuus kärsii. Kadottaa alkuperäisen, aloittelijan mielensä. Omavaraisuudella tarkoitan, että kyky juosta on jo meissä kaikissa sisäänrakennettu. Meistä osa vain kadottaa sen ja etsii sitä liian kaukaa itsestään.

 

 

VIIKKO 17.

Ma- 9,08 km - 1.03. Kylällä, väsynyt moottorisahauksen jäljiltä.

Ti- 12,01 km - 1.19. Hiekkatiellä, kuraa ja kylmä tuuli.

Ke- "Lepo" Polttopuita.

To- 9,35 km - 1.04. Veteraanipäivä, ei saa luovuttaa. Haistakaa kommunistit paska!

Pe- 7,01 km - 46 min. 

La- "Lepo" Puita.

Su- Lepo juoksusta, kävelyä kumisaappaissa jäällä ja metsässä.

Yhteensä 37,4 km - 4:14

 

HUHTIKUUN SUMMAUS

Yhteensä  84,23 Km 

VUOSI 2023 tähän mennessä 628 km. ( Ei ole painovirhe.)

 

 

 

Lopuksi:

Kun lopettelen tämän kirjoittamista ulkona sataa räntää ja yksinäinen varis, lempinimeltään runkkari, kuopsuttaa lintulaudan alta hangesta paljastuneita jyviä. Jäätä Inarin seudun metsäjärvissä on puoli metriä vaihtelevasti. Jäästä kolmekymmentä senttiä on kovaa, loppu arvausta. Mistääntietämättömät turistit ovat nyt vaarassa. Tuossa luki Inarin seudun metsäjärvissä, ei siis Inarijärvessä. Se on oma lukunsa, siellä jäätä on enemmän mutta toisaalla huomattavasti totuttua vähemmän, ja sitä huonoa jäätä - nimenomaan.

    Polttopuut talvea 2024 - 2025 varten on nyt tehty. Mukaan ostin pitkänä myös täysin kuivaa ensitalven lisäpuuksi. Tämä lisäpuu on erään inarilaisen metsänomistajan puuta. Hän on kouriintuntuvasti kokenut vihervasemmistolaisen ideologiahötön vaikutukset omaisuuteensa: Mikään puuyhtiö ei uskalla ostaa puuta tai tehdä edes yläharvennusta mainehaitan takia hänen palstallaan. Eikä kysymyksessä ole edes mikään monisatavuotinen kokonaisuus. 

    No poltetaan pois ja annetaan tuulimyllyjen pyöriä. Mitähän jokin seuraavista sukupolvista ajattelee, kun joutuvat härvelipuistojen perustuksia ja vanhoja myllyjä purkamaan.

    Facebookissa aiheutti riehuntaa lentopisteiden keräilyä harrastavasta kaverista Ylen tekemä juttu. Kommentoin jutun perään, että elämä on tehty elettäväksi.

    Oletteko toista mieltä?

    Ensiviikkoon, ottakaapa välillä vaikka olut jos tuntuu ahdistavalta. Ei se mitään auta, mutta helpottaa, pasi. 

 

     

    

PÄLVILLÄ

 

Vuodet, joet, lavea maanpiiri, aurinko, kuu ja tähdet - mikään niistä ei sijaitse mielesi ulkopuolella.

- Zen-mestari Huangbo Xiyun ( Huangbo Duanji)

Maaliskuu on kohta mennyt. Suunniteltu juoksutauko on sairastelujen myötä venähtänyt harvinaisen pitkäksi. Ja se oli hyvä niin. Kautta kolmikymmenvuotisen juoksu-urani olen aina välillä vetänyt henkeä ja kysynyt: Kuka olen, minne menen? 

    Nykyisin kysyn useimmiten: Mitä olen, missä olen? Henkeä voi vetää silloin kun ensin on tullut joksikin. Olen ylpeä menneistä saavutuksistani ultrajuoksussa, mutta enemmän minua kiehtoo parhaillaan oleva hetki. Olkoon niitä juostuja hetkiä jatkossakin.

    Vanhan sanonnan mukaan olet niin hyvä kuin viimeinen kilpailusi. Tauon ja sairastelujen jälkeen tuo tuntuu utopialta. Ilman päivittäistä harjoitusta ja harjoituksen nöyryyttä kadottaa ultrajuoksun vaivattomuuden nopeasti. Keho taantuu, täyttyy paskalla.

    Aikaisempina vuosina taukojen aikana myös mieleni taantui, täyttyi paskalla. Nykyisin vain puolittain. Läsnäolon löytäminen luo levollisuutta ja maailman humina vaimenee.

    Säälien seuraan minua nuorempien epäonnistuneita pyrkimyksiä päivittäiseen juoksemiseen. Harva, aivan liian harva, oivaltaa oikoteiden olevan umpikujia. En ole koskaan ymmärtänyt miten voi olla niin vaikeaa mennä ovesta ulos ja juosta tunti tai kaksi. Muu elämä estää? Mikä muu elämä? Lopettakaa eläminen harhassa. Onnea tulee etsiä lähempää. Useimmiten se on kahden askeleen välissä, ilmassa - hiukan navan alapuolella hengityksen rytmissä. Tai kulmakarvojen välissä.

    Pohjoisen kevättä on mukava seurata. Kotijoessa on joutsenia ja muutama sorsa. Erämaassa sulissa jo hanhiakin. Reilun kuukauden päästä muutamme matkailuautoon asumaan ja käännämme suunnan etelään. Ajatus on matkustaa Kirsin kanssa lähes koko kesä. Missä, sen näkee sitten.

    Toinen kirjani on minun puolestani valmis. Se on tällä hetkellä kustannustoimittajani sepelimyllyssä. Jos kaikki menee hyvin, voitte laittaa sen joulupaperiin. Kolmas kirja, romaani, on menossa alun kolmanneksessa. En ole tehnyt sen suhteen työsuunnitelmaa, annan sen tulla sitten kun se tulee. Pystyn kirjoittamaan myös matkalla, olen kotonani siellä missä satun olemaan.

    Pitäkää itsestänne huolta, ensi viikkoon, pasi.

 

---

    Maa jota ei ole

 

    Ikävöin maahan jota ei ole,

    sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan.

    Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin

    maasta jota ei ole.

    Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,

    Maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,

    maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja osiamme

    kuun kasteessa.

Ensimäinen säkeistö Edith Södergranin runosta Maa jota ei ole, teoksesta Runoja (WSOY 1969) 

Oppipoika ja mestari (Seppo Saraspää) siellä jossakin. Mukana myös kolme ihanaa neitoa, joista kuvassa yksi.

VIIKKO 16. JUOKSUT

Ma-Ti- "Lepo"

Ke- 5,15 km - 34 min.

To- "Lepo"

Pe- 6,01 km - 39 min.

La- 8,37 km - 54 min.

Su- 10,59 km - 1.13.

Yhteensä 30, 1 km - 3:21

"Lepo" tarkoittaa polttopuiden tekoa. No niin, nyt se ehkä lähtee tästä.

TIEDOKSI:

Tammikuun juoksukilometrit 242 km

Helmikuun juoksukilometrit 267 km

Maaliskuun juoksukilometrit 34 km (ei ole lyöntivirhe)

 

Savotta.

PUITA!

 

Pälvillä on aina juhlaa.

Kirsi järvellä. Järvi on Inarijärvi, pelkkä järvi riittää täällä, niin kaikki tietävät mistä puhutaan.

POLUTON POLKU, TIETÖN TIE

 

Kodissamme Nellimin Kotalan vanhassa puutalossa on kolminkertaiset ikkunat. Kurkkukipuisena, mutta en harmistuneena, join hitaasti kahvia ja katselin kevääseen herännyttä kärpästä sisäpuolen ikkunapokien välissä. Kärpäsen ja ulkoilman välissä oli kaksi lasia. Kärpäsen takana yksi lasi. Kärpänen ei pyrkinyt sisällepäin taloon, vaan tutki lähes taukoamatta keskimmäistä lasia ulospäin.

    Kun juo hitaasti kahvia ja pureskelee voileipää vielä hitaammin, vaikka lautasella on seuraavaksi vuorossa donitsi, ei menetä mitään. Päinvastoin. Hetki pysähtyy. Kuulen puuhellassa olevien kuusipuiden ritinän ja seinäkellon raksutuksen. Näen ulkona tuulen heiluttavan männynoksia, valon ja varjon leikin keväthangella. Ilmavirrassa ulkona lentelee silloin tällöin hiukkasia, ehkä ne ovat tuulen puunkuoresta irroittamia kaarnanpalasia tai sitten jotakin muuta, irronnutta materiaa.

    Ihmisellä, aivan kuten kärpäsellä, on jatkuva tarve päästä jonnekin. Näin toimien, tässä ja nyt- ajatus jää useimmiten useimmilta kokematta. Kyse ei ole pysähtymisestä, vaikka hetki tuntuukin pysähtyvän. Kyse on oman rajallisuuden hyväksymisestä, oman keskeneräisyyden hyväksymisestä.

    Tärkein opettajani, Shunryu Suzuki kuoli, kun olin seitsemän vuotta vanha. 28-vuotiaana syövän jälkeen lähdin jatkamaan elämääni, en ymmärtänyt, että minulla oli aloittelijan mieli. Aloittelijan mieli oli ollut minulla koko elämäni, en vain ollut hyväksynyt sitä.

    En edes muista missä yhteydessä kuulin Shunryu Suzukista ensimmäisen kerran. Tapahtumasta lienee kulunut noin kolme vuotta. Tutustuin hänen ainoaksi jääneeseen kirjaansa Zen-mieli, aloittelijan mieli. Ensimmäisen kerran kirjaa lukiessani oivalsin, että olin harjoittanut mieltäni juuri Suzukin kuvaamalla tavalla jo vuosikausia. En kuitenkaan meditaatiossa istuen, vaan juosten. Kirja kokosi yhteen kaiken vuosien varrella itse oppimani ja antoi valtavan paljon uutta. Ymmärrys, että Zen on kaikessa jatkuvasti, oli järisyttävä. Ymmärryksellä en tässä tarkoita mitään yksittäistä "valaistumisen" kokemusta, vaan jatkuvan hyväksymisen kokemusta kaikkeen koettuun sellaisenaan.

    Suzuki-rõshi korostaa, että Zen-mielen tarkoituksena on saattaa sinut takaisin omaan itseesi. Se tarkoittaa avoimmuutta, kykyä nähdä asiat aina uusina ja tuoreina. "Joskus mestari kumartaa oppilaalleen, joskus oppilas mestarilleen." Eroa ei siis lopulta ole. Tämä ei tarkoita, että opettajaa ei tarvita. Tämä ei tarkoita, ettei mitään sääntöjä olisi.

    Mietiskely, hiljentyminen tai katseleminen on mielen selkeytymistä - hämmennyksen lakkaamista. Kun mieli on avoin ja selkeä, voimme tarkastella tapahtumien kulkua ja ymmärtää paremmin itseämme ja maailmaa ympärillämme. Näin emme aiheuta tarpeetonta kärsimystä itsellemme, emmekä muille.

    Zen ei edellytä tietoa buddhalaisuudesta, eikä se ole uskonto. Zen käy myös pelastusoppeihin tai muihin onnen oikoteihin uskonsa menettäneille. Zen ultrajuoksussa on askeleiden ja hengityksen rytmiin keskittyvää perusmietiskelyä, dynaamista meditaatiota. Samalla tavoin voi harjoittaa istuen, paikalleen pysähtyen.

    Alkuperäinen intialainen mielenhiljaisuutta tarkoittava sana on dhyãna, luetaan dhjaana. Kiinaksi chan, luetaan tshan. Japaniksi zen. Tämä käännetään mietiskelyksi tai meditaatioksi, vaikka se ei viittaa miettimiseen. Yksinkertaistettuna zen on olemisen suoraa kokemista turhia miettimättä.

    Kuulostaa helpolta, mutta ei ole.

    Kun minulta kysytään, uskonko Jumalan olemassaoloon, vastaan nykyisin aina samalla tavalla: jotain korkeampaa on. Ero uskomisen ja hyväksymisen välillä on veteen piirretty viiva. Kun olet piirtänyt viivan, väreet asettuvat ja sitten vesi sekä kadonnut viivasi ovat yhtä. Zenissä on takertumattomuuden käsite. En voi päästä mieleni kanssa minnekään, jos takerrun opinkappaleisiin tai uskonnon sääntöihin. Zen on poluton polku, tie ilman määränpäätä.

    Lukijoistani joku saattaa kuvitella minut meditoimassa: istumassa kaapu päällä lootusasennossa. Ultrajuoksijana jalkani ovat useimmiten siinä jäykkyystilassa, että hyvä kun ne saa edes perinteiseen risti-istuntaan. Silloin kun harjoitan zazenia, istun useimmiten tuolilla hengitykseen keskittyen, nojaamatta mihinkään. En nojaa mihinkään, koska en odota mitään enkä tarvitse tukea - oma mieleni riittää. Olen sellainen miltä näytän: rauhallinen ja ryhdikäs. Avoin. Eikä kaapuakaan ole, mukava kotiasu riittää.

    Suosittelen lukemaan Basam Booksin Suomalaisen Zen-oppaan. Kirjan on kirjoittanut Tae Hye, eli Mikael Niinimäki. 2001 painettua kirjaa voi olla vaikea löytää, mutta nettiantikvariaateista voi googlettamalla tärpätä. Kirja selventää Zenin olemusta ja tekee siitä arkipäivässä ymmärrettävämmän.

    Tyhjä mieli kuulostaa useimmista kammottavalta. Tämä johtuu pelosta. Emme ole yhtä kuin mielemme. Olemme kehittäneet ihmisenä olemisen perustalle olevan pelon, pelon, että emme olekaan. Tästä eteenpäin jokainen jatkaa itse. Minun vastaukseni on: emme tietenkään ole. Elämän tarkoitusta ei ole, mutta merkitys on kyllä - sen jokainen etsiköön itse.

    Minä olen pehmennyt mielipiteissäni sitä enemmän, mitä pidemmälle olen Zenissä edennyt. Edelleen kannan mukanani mustavalkoisuuden taakkaa. Äskettäin kommentoin erästä puunkaatoon liittyvää facebook-päivitystä: "Eikä vielä yhtään vihervassaria itkemässä kommenteissa. Super." 

    Tiesittekö, että olen jo vuosikausia pyytänyt puulta anteeksi, kun kaadan sen. Anteeksipyytäminen ei pelasta maailmaa ilmastonmuutokselta, mutta minun maailmastani se tekee ongelmattoman: "Anteeksi nyt kun kaadan sinut, mutta minunkin on lämmiteltävä."

    Vuosikausia olen kehottanut blogiteksteissäni ihmisiä valitsemaan, tekemään valintoja oman onnellisuutensa perustaksi. Jos joku löytää onnellisuuden vihervasemmistolaisuuden kautta, hyvä. Kuitenkin kysytään miksi maailma on täynnä kärsimystä ja ongelmia. Vastaan kuten opettajani: ei ole syytä. Mutta kysyminen ei ole koskaan turhaa!

    Hyväksy poluton polku, tietön tie. Kulje. Anna mennä.

 JUOKSUNI

 

Tulin vaalipäivän jälkeen ennen pääsiäistä kipeäksi. Kirsi sai kuumettoman keuhkoputkentulehduksen ja minä pelkän kurkkukivun sekä voimattomuuden. Pääsiäisenä olin vaihtelevasti pystyssä, lenkillä, pilkillä ja hissukseen. Pääsiäisen jälkeen tuntuu taas, että olen kipeä. Koronaa ei eilisen testin mukaan ainakaan ole.

    Tauko 24-tunnin kilpailun jälkeen on ollut tarpeen. Toisaalta tauko on jälleen kerran osoittanut, miten huonoksi ihmisen vointi menee ilman säännöllistä harjoittelua. Makkaransyöntiin ja viinanjuontiin makaamisen ohella pystyvät kaikki, harvempi päivittäiseen juoksulenkkiin.

    On aivan selvää, että kolmekymmentä vuotta harjoittettu kehoni romuttuu ilman liikettä. Yleensä toimin aina samalla tavalla. Aloitan päivittäisen juoksemisen vasta sitten, kun lenkin jälkeen herää iloinen tunne: huomenna uudestaan!

    Sen aika olisi nyt. Mutta ensin on tultava terveeksi. 

 

KYSYMYS

 

Näetkö tämän kirjoituksen alussa kuvassa kärpäsen, ikkunan välissä olevat joutsenet, pihan, rakennuksia, puut, pilvet taivaan ja valon.

    Vai näetkö pesemättömän ikkunan, naarmut, lohkeilevan maalin, ulkona kumollaan olevan pulkan, kaksi moottorikelkkaa, vanhan lyhdyn entisessä lintulaudalle pystytetyssä kelossa ja sirkkelin peitettynä liiterin vieressä odottamassa puuntekoa.

    Aukeaako metsän takaa poluton polku ja tietön tie.

    Vai heijastuuko muita muotoja.

    Kaikki voi olla yhtä:

 

Ilta

 

"Kun rauhallisena tummuu ilta

ja oksien alla hämärtyy.

Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta

mist' on tämä lahjoitettu ilta

ja missä on tyyneyteesi syy.

 

Oli aivan turhaa ja tuskallista

luo salaisuuksien ponnistaa.

Se on loppumattoman louhimista,

se on pohjattomuuden luotaamista,

se on kysymysmerkkien seulontaa.

 

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.

Ole tyhjä vain. Ole auki vain.

Suo salaisuuksien tulla luoksi

tai haipua niinkuin pilvet juoksi

yli metsän latvojen humisevain.

 

Suo silmien paistaa, henkien tuulla

läpi tuntosi valvovan tuokion.

Vain hiljaisella on korvat kuulla.

Kun askelet hiipivät porraspuulla

vain odottajan ovi auki on."

 

Aaro Hellaakoski, kokoelmasta Runot.