RIITTÄMÄTÖN

   Reilun kolmen viikon matkailuautossa asumisen jälkeen olen palannut kotiin Nellimiin ja istun nyt työpöytäni ääressä kokien suurta riittämättömyyttä. Ulkona pimeys laskeutui iltaseitsemältä, ilmassa maistuu talvi ja lätäköt jäätyvät pudonneiden lehtien peitellessä kuolevaa nurmea.

   Aamupäivällä hoidimme asioita puhelimitse ja verkossa, sekä pesimme pyykkiä. Sitten tein harjoituksen uuden Nellimintien uudella asvaltilla, kävin suihkussa ja söin. Painuin kahvin jälkeen ulos ja vaihdoin pakettiautoon talvirenkaat samoin kuin Kirsin autoon ja myös peräkärryyn. Lisäksi vaihdoin Kirsin autoon ilmansuodattimen ja raitisilmasuodattimen. Huomiselle jäi matkailuauton renkaanvaihto, pesu ja kaikkien vaihdettujen renkaiden pesu. 
   Tulevaisuudessa matkailuauton keulamuovi puskurista pitäisi purkaa, koska odotan uutta kaasuläppäkoteloa. Moottorin vikavalo syttyi paluumatkalla Saariselällä ja koodinlukija kertoi synkät tulokset, jo kertaalleen vaihdettu läppäkotelo kesti tällä kertaa reilun kuusikymmentätuhatta kilometriä. Pakettiautoon pitäisi vaihtaa öljyt.

   Kirjoittajapiiri alkoi. Olin kaksi ensimmäistä kertaa poissa matkan takia. Kolmas kokoontuminen kului Seppo Saraspään uuden kirjan, Kaulahopeiden tarun, julkistamistilaisuudessa. Pitäisi kirjoittaa kirjoittajapiirin kotitehtävä, pitäisi kirjoittaa kirjoittajapiirin tulevaan antologiaan tekstejä, mutta etenkin pitäisi kirjottaa kirjani kolmatta versiota kustantajalle. Sille kustannustoimittajalle, joka on uutta versiota pyytänyt. Lisäksi odotan vielä erään toisen kustantajan lopullista tuomiota toisesta versiosta.
   Pitäisi kirjoittaa ja harjoitella. Nämä kaksi sujuvat yhdessä mutta paskahommat eivät oikein enää kolmanneksi pyöräksi sovi. Renkaanvaihto ei ole paskahommaa mutta kaasuläppäkotelon vaihto ulkona pihassa on. 

   Kirjoittamiseen pitää paneutua. Lisäksi pitäisi kirjoittaa blogia koska edellisestä päivityksestä on jo yli kymmenen päivää ja arvostan lukijoitani - ai niin, minähän kirjoitan parhaillaan blogia. Saunatakissa. Saunan jälkeen. Puhtaita ajatuksia, rennosti.
   Kirjan kirjoittaminen ei ole mitään pelleilyä kuten ei bloginkaan päivitys. Toivon että mahdollisimman moni itse kirjoittava lukee tämän ja yrittää ymmärtää. Riittämättömyyden kokemus kustantajalle käsikirjoitusta tarjottaessa. Olenko tarpeeksi hyvä? Kiinnostaako tarinani? Onko tarinassani riittävästi tasoja joiden avulla lukijaa alkaa kiinnostamaan? Jeesus!
    Maailmassa kaikki virtaa jatkuvasti. Mikään ei todennäköisesti pääty koskaan. Miksi näin hieno systeemi olisi pistetty pystyyn vain yhtä ihmisikää varten, mitä on sen seuraavan oven takana? Minulla on aikaa kirjoittaa vain tämä yksi ihmisikä, noin varmuudella, harmillista että aloitin vasta nyt, yli viisikymmenvuotiaana. En ole varma luetaanko tai kirjoitetaanko sen seuraavan oven takana. Todennäköisesti kyllä.

   Riittämättömyydestä kertominen ei tarkoita stressiä, kiirettä tai teille avautumista. Voisin kirjoittaa kevyttä helinää päättömästä pääministeristä, joka on pistänyt päänsä pantiksi työllisyyden kasvun takuuksi. Voiko päätön olla pääministeri? Voisin kirjoittaa järkyttäviä, vitsi, uutisia siitä että Ruotsin kuningashuone pienenee. Muistatko missä olit kun kuulit uutisen, että Ruotsin kuningashuone pienenee? Minä olin viitostiellä ennen Lapinlahtea, siinä oli kaksihaarainen kuusi oikealla ja suulin seinästä tuli putki ulos. Mutta en halua osaltani lisätä merkityksetöntä kohinaa. 
   Minua ei kiinnosta olla merkityksetön, turhan kevyt ja viihteellinen saati poliittinen. Eikä etenkään negatiivinen vaikka Postin asiakaspalvelu katkaisi puhelun viidenkymmenenkahden minuutin odotuksen jälkeen. Periaatteessa kokeilin minkälaista olisi olla ilman nettiä, en suosittele, etenkään jos on itsehillinnän kanssa vaikeuksia.

   Helsinki näytti matkallani parhaat puolensa. uusi kirjasto, Oodi, on upea ja todellinen viihtymispaikka kaikille. Siellä jopa kehotetaan viettämään aikaa, ei tarvitse edes lainata saati lukea mitään. Zetorissa on edelleen hyvää ruokaa ja olutta. Tarkistin ohikävellessäni myös yhden yksityiskohdan kirjaani varten siitä Kalevankadun alusta. Savoyssa uusi Kipparikvartetti, Tuukka ja Sampo Haapaniemi sekä Petri ja Jouni Bäckström, oli loistava ja hauska.

   Mutta että  kirjan kolmas versio? Haluanko palata sinne taas? Entä sinne? Kirjoittaessani näen kuvia joista kirjoitan, haistan hajut. Yksi hajuista oli sytostaatin, solumyrkyn haju. Toinen haju viinan haju isäni hengityksessä. Muistoja riidoista. Isovanhempien kyyneleet. Muistoja loputtomista harjoituskilometreistä. Muistoja elämästä, jonka edessä olen edelleen aina välillä riittämätön. Ja saan olla, kuten te kaikki joskus.

VIIKKO 40.

Ma- Hämeenkyrössä 6 km - 42:36.
Ti-Ke -Lepo
To- Hämeenkyrössä otsalampulla 10 km - 1:04. Märkää, pimeää ja paskaa.
Pe- 8 km Helsingin Ramsinniemessä illalla - 52:34.
La- Helsinki Husö 22 km - 2:20.
Su- Helsinki Vuosaari kevyt lievässä kankkusessa 6,3 km - 43:26.

Yhteensä 52,5 km - 5 tuntia ja 43 minuuttia.

SYYSKUUN SUMMAUS

201 km - 25 tuntia. Lepokauden juoksentelua vailla päämäärää paitsi palautua.

  Kuvat matkan varrelta, ensimmäinen ei ole väärinpäin - Oodi on hauska rakennuksenakin.
Jätin ylläolevaan tekstiin hengähdystauot lukijalle, ne eivät ole laatikkokappaleita mutta ei rakenne ihan perinteinenkään ole. Miksikö selitän? Miettikääpä sitä jos itse kirjoitatte joskus jotakin.

hoi polloi - hoi oligoi

Jos jonglöörin keskittyminen herpaantuu, pallo putoaa. Sama pätee kirjoittamiseen. Tyhjän sivun täyttäminen on joskus äärimmäisen tuskallista, ajatus karkaa. Molemmat, sekä jonglööri että kirjoittaja, laittavat itsensä peliin. He tarjoavat heitä seuraaville hetken, jossa kaikki muu unohtuu - on vain pallot ilmassa tai tarina, nämä vievät mukanaan.
   Kulttuurin tuottaminen vaatii vapaata aikaa. Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä, joiden koko valveillaoloaika kuluu tuottavaan työhön tai sen suunnittelemiseen. Se mitä kulttuuri tuottaa, ei ole verrannollinen tuottavan työn tulokseen. Kulttuuri tuottaa usein piilossa olevaa hyvinvointia, jota on äärimmäisen vaikea mitata varsinkn numeroilla.
   Nykyajan ideologia jatkuvasta tuottavasta työstä ja loputtomasta kasvusta luo ristiriidan ihmisten välille - jakaa heidät kahtia. Tuottavan työn tekijät pitävät usein henkisen työn ja kulttuurin tuottajia eräänlaisina pelleinä ja unohtavat samalla kulttuurin perimmäisen merkityksen : tarjolla olevan yhdistävän hetken kokea jotakin ennenkokematonta - yhdessä.
   Hoi polloi - monet. Hoi oligoi - harvat. Alunperin kreikasta kotoisin olevat ilmaisut ovat aikojen saatossa kääntyneet merkityksiltään ajan henkeä vastaaviksi. Hoi polloi - rahvas, kansa, tavikset. Hoi oligoi - oligarkit, vallan ylin. Koska en ole lingvistikko, on minun mahdoton näyttää toteen milloin negatiivinen, halventava merkitys liitettiin hoi polloin sisällöksi. Hoi oligoi käännetään englanniksi jossain yhteyksissä "strictly", joka tarkoittaa tiukinta.
   Pahinta on näiden ilmaisujen käyttäminen ihmisten arvoa määriteltäessä. Onko jonglööri vähäpätöisempi kuin hoitaja - onko kirjoittaja merkityksettömämpi kuin yrittäjä. Kategorisoinnin kautta on helpompi ymmärtää pelleä - tässä tapauksessa minua, mutta minusta onkin täysin merkityksetöntä ihmisen arvon mittaaminen. Tasa-arvo on ainoa oikea määritelmä ihmisten kesken sekä jaettu ihmisyys.
   Ohjelmatoimittaja, Tiskijukka, Vammaisten avustaja, Potilas, Syöpäselviytyjä, Maratoonari, Yrittäjä, Ultrajuoksija, Blogikirjoittaja tai sitten toisin Kusipää, Natsi, Narsisti, Juoksunarkomaani, Ultrakävelijä - kaikkien näiden alle minut on aikojen kuluessa nimetty, yritetty nimetä tai kategorisoida.
   Usein on unohtunut kysyä minulta itseltäni kuka olen tai minne olen menossa. En tiedä - vieläkään. Onneksi. Sensijaan korostan aina, että minä en ole mitään erityistä, vain nöyrä kulkija. En ole koskaan pyrkinyt julkisuuteen julkisuuden takia, vaan olen yrittänyt tuoda asiaa esille, milloin mitäkin asiaa ja usein pyynnöstä.
   Kaikki alkoi aikanaan Pikonlinnan syöpäosastolla, jossa vierailin hetken mielijohteesta erään kontrollikäynnin yhteydessä. Kontrolliahan ei tuolloin suoritettu osastolla, vaan poliklinikalla. Silloinen osastonhoitaja tokaisi, että käypäs huoneessa 10 tervehtimässä nuoria miehiä. Heitä oli siellä ainakin kahdeksan ja he sairastivat saman taudin eriasteita kuin minä. Tuolloin tajusin miten valtava merkitys vertaistuella on. Kouluttauduin tukihenkilöksi ja kun olin jo aiemmin ollut syövästä toipumiseni ja juoksuharrastuksen myötä julkisuudessa, niin sain yllättäen puhe- ja esiintymisaikaa.
   Yleisellä tasolla en pidä lainkaan itseni nimeämisestä otsikoihin tai kategorisoinnista saati julkisuudesta, asia on tärkein - silloin kun sitä on.
   Tällä hetkellä, kun kirjoitan tavoitteellisesti (minulle ei makseta siitä - vielä), niin siihenkin pätee eräänlaiseksi motoksi itselleni noussut nöyryys. Mitä parempi kirjoittaja saan kuulla olevani, sitä nöyremmäksi itseni tunnen. En saa yhtään puristaa - minun on vain oltava oma itseni ja kerrottava tarina. Minä olen merkityksetön, tarina on tärkein. Olen vain välittäjä.
   Nöyryydellä on vähän sijaa tässä ajassa. Monet luulevat olevansa kuolemattomia tai jatkuvaan vauhtiin kykeneviä :

" Voimme huonosti, koska olemme rakentaneet yksilö-, suoritus- ja menestyskeskeisen erilliskunnan, joka on murentanut yhteishengen, joka oli rakennettu vastoinkäymisistämme ja kovasta uurastuksestamme hyvinvoinnin luomiseksi. Ja nyt yksilöllisen menestyksen ja suoritusten ihannointi tekee vaarallisella tavalla yhteistyötä sen kansallisen perinteen kanssa, jonka mukaan ihminen ei saa koskaan väsyä, koskaan itkeä, koskaan luovuttaa, on vain purtava hammasta, pysyttävä vaiti ja jatkettava matkaa."  

-Kjell Westö kolumnissaan vuonna 2008


    Vuodesta 2008 mikään ei ole muuttunut, edelleen ja aina samat ongelmat. Joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä. Näinkö se menee, helpotusta purkista ? Tiesittekö, että aikanaan mahtava ja ylivoimainen Saksan armeija marssi pervitiinillä. Yliluonnollinen vahvuuden illuusio perustui keinotekoiseen huumeeseen. Samaa yrittävät tällä hetkellä monet kristallina tunnetun metamfetamiinin kanssa, joka on käytännössä samaa kuin pervitiini.
   Omalla ultrajuoksumatkallani olen törmännyt usein termiin "unbreakable" - rikkoutumaton. Jatkuva normaalin ylittämisen yritys harhauttaa uskomaan illuusioon ja sitten kun askel loppuu, loppuu myös elämän värien löytäminen. Sitoutuminen itsensä jatkuvaan ylittämiseen sisältää omat riskinsä. Suosittelen silti - mutta olkaa läsnä itsellenne joka päivä.
   Yksi huonon voinnin syy saattaa löytyä uskon puutteesta. Tulevaisuuteen pitää uskoa.

"Tämä saattaa liittyä myös Jumalaan. Hän on ollut melko hiljaa kohdallani viime aikoina. Ehkä Hän seuraa tyytyväisyydellä taivallustani tai sitten Hän on menettänyt toivonsa minun suhteeni. 

Uskon ja toivon, eli uskallan toivoa, että ei kuitenkaan lopullisesti. En kirjoittanut tähän rukoilla-sanaa. Maailma on täynnä heitä, jotka eivät usko mihinkään. Uskallan toivoa on käytännössä sama kuin että rukoilen, että Hän ei ole menettänyt toivoaan. Se on vain erilailla kirjoitettu niitä varten jotka eivät usko."

- Pasi Koskinen, lainaus eräästä kirjeestä eräälle ystävälleni.

    Jälleen kerran on lisättävä näiden rivien jälkeen selvennykseksi. En kuulu mihinkään kirkkokuntaan. En yksinkertaisesti pysty uskomaan heidän (minkään kirkkokunnan) rajaamallaan tavalla. Elämä on konkreetisti tässä ja nyt. Minun täytyy tämän taivaan alla tyytyä uskooni ihmisyydestä ja rakkaudesta. Silti Jumalani on. Hyvin vahvasti läsnä.
   Asuessani Kirsin kanssa täällä Nellimin hellässä erämaassa koemme läsnäoloa eri elämän osa-alueilla helposti lähtemällä luontoon suureen ja äärettömään teatteriin, jossa jokainen näytös on totta joka päivä. Pohjoinen karsii ylpeyden ja turhan pois. Jäljelle jää ymmärrys, että ei ole olemassa hoi polloi saati hoi oligoi, on olemassa vain mahdollisuus - meillä kaikilla.

VIIKON 43. "HARJOITTELU"

Harjoittelu-sana on nyt lainausmerkeissä, koska kiputilat jatkuvat. Tätä kirjoittaessani vasen jalka on kohtuullisesti kuntoutumassa mutta oikea pohje kramppasi torstaina varsin laajasti, joten olen antanut juoksun olla. Metsätyötkin alkavat olla loppusuoralla, joten jalka kuntoutukoon kevyen liikunnan merkeissä omaan tahtiinsa.
Tarkkasilmäiset ovat saattaneet huomata, että olen deletoinut kilpailusuunnitelma-osion blogistani pois toistaiseksi. Harjoittelen toki juoksua talvella hiihdon ja lumikenkäilyn ohessa mutta en tiedä miksi. Sitten kun keksin miksi, ilmestyy kilpailusuunnitelma sikäli mikäli mahdollinen oivallukseni kilpailemiseen liittyy - jos ei ilmesty niin kuvitelkaa : OLEN VIHDOIN VAPAA !

Ma- Pyhävaaralla 14, 3 km - 1.46.
Ti- 10 km - 1.08, Linjan kevyt lenkki.
Ke- Lepo
To- 9 km Haapakurussa - 1.00. Paha kramppi tuhosi oikean pohkeen taas.
Pe- La- Lepoa, metsätöitä.
Su- Kävelyä luonnossa Kirsin kanssa 2,5 tuntia.

Yhteensä juoksua 3:56 - 33,3 km