AUKI

 

On kiehuvan lämmintä. Katselen Kirsiä, joka kahlaa polviaan myöden matalassa rantavedessä. Tullessa piti visusti varoa karikkoja, vesi on alhaalla. En muista, että se olisi koskaan ollut näin alhaalla, mutta enhän minä muista kaikkea muutakaan.

   Silti vieläkään ei ole olemassa vääriä muistoja. Siitä on kauan, silloinkin oli kiehuvan lämmintä. Istuttiin tauolla mökillä Hämeessä. Oltiin kaivettu lapiolla maata pois autotallin tulevalta paikalta. Autotallia ei koskaan rakennettu, isällä oli aina muuta tärkeämpää. Mutta kuluihan aika siinä kaivaessa, niinkuin isoisä kerran tokaisi.

   Sillä tauolla isoisä opetti, että jokaisella meistä on suojauksessa aukko. Reikä, josta yhtäkkiä pääsee jotakin pahaa sisälle. Hän kertoi, että pitäisi varoa niitä ihmisiä, joilla on elämäntehtävänään tuon reiän löytäminen.

   Minä viattomana poikasena kuuntelin. Katselin kahden sodan kokenutta käsipuolta veteraania ja ihmettelin, että mistä ne ihmiset tunnistaa. "Just siinähän se on, ei niitä tunnista ennenkuin on myöhäistä." Siinä oli kaikki mitä isosisä sillä kerralla suostui kertomaan.

   Myöhemmin on löytynyt vikoja, ja myös niitä reiänmetsästäjiä.

 

Kirsi kahlaa takaisin ja istahtaa viereeni. Nojaan päätäni monisatavuotiaaseen mäntyyn. Katselemme rantasipiä. Lintu lentää edestakaisin ja piipittää surumielisesti. Se on sitä mieltä, että olemme sen tontilla. Nostan kiikarit silmille ja haravoin poukaman molemmat rannat. Pohjoisen puolella jonkin matkan päässä on tämänkesäinen sipin poikanen. Se vaappuu kokemattona harmaalla rantakivellä ja koittaa näyttää vahvalta.

   Siirrymme kolme metriä taaemmas varjoon istumaan ja aloitamme kahvistelun. Tulipaikka saa olla rauhassa. On metsäpalovaroitus ja kuntta rutikuivaa. Vaikka tulipaikka onkin hiedalla, niin ei tarvita kuin yksi kipinä ja sitten roihahtaa. Nellimin kylän alueella salama sytytti Ylimmäisellä Santajärvellä rinteen viikko sitten ja äskettäin Inarijärvellä Tissisaaressa paloi pari hehtaaria. Sitäpaitsi makkaraa ei tee mieli tällä helteellä ja kahvi on valmiina termoksessa.

   Syödessäni voileipää haistan kalan tuoksun käsissäni. Matkalla tänne koimme katiskan ja kalastimme karikolla syvänteen reunalla. Aalloissa vaappuvassa veneessä katselimme merikotkaa, joka tapansa mukaan ilmaantui auringosta kuin tyhjästä. Perkasin ahvenet tulipaikan vieressä hiedalla. Suolasin ne ja laitoin kylmälaukkuun. Voisin lyödä vetoa, että kotka ei ehdi ennen lokkeja sitten kun olemme menneet. Mutta kummatkaan eivät tule, ennenkuin vene on poissa. 

   Täällä rajavyöhykkeen tuntumassa ei liiku paljon ihmisiä. Ehkä minun pitäisi tilata se t-paita. Siinä lukee englanniksi, että erämaan lisäksi rakastan vain yhtä ihmistä. Juuri siksi olemme täällä. Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi. Yksikään reiänmetsästäjä ei tänne eksy. Ei heille ole täällä mitään metsästettävää.

Kirsi lähtee vielä etsimään mustikoita. Kerron hänelle, että olen kävellyt nämä kurut ja harjanteet syksyn linnustusta varten. Että huudan kun pääsen toiselle puolelle, jos sinne kannattaa tulla.

   Erottuamme suunnistan hietaa pitkin polun päähän ja alan nousta rinteeseen. Isoja mustikoita on varjopaikkojen mättäissä siellä täällä. Osa marjoista on vielä raakoja, eikä niitä loppujen lopuksi ole kovin paljon. On ollut liian kuivaa. Nousen ylemmäs. Tiedän tarkkaan mitä harjanteen takana on. Siksi tänne onkin aina yhtä jännittävää tulla.

   Harjanteen niskalla pysähdyn. Edessäni on muutama neliö paljaaksi kuovittua maata. Nyt siinä on vain poron jälkiä ja kanalinnun kylpykuoppa. Vähän edempänä on ensimmäinen hajotettu muurahaispesä ja vähän matkan päässä toinen. Sitten on kaadettu koivupökkelö ja mättäissä reikiä siellä täällä. Palokärki ei tee tällaista, tuumin ja laskeudun seuraavaan kuruun, jossa mustikoita on vielä harvemmassa.

   Palatessani seisahdun vielä kerran harjanteen niskalle. Kuvittelen mielessäni metsän kuninkaan makaamassa tässä. Täydellisessä suojassa kun järveltä käy raikas tuuli turkkiin. Miltähän jatkuva varuillaanolo mahtaa karhusta tuntua. Eläin elää vaistojensa varassa hetkessä, ihminen yleensä mielensä mielikuvissa jossain muualla.

   Pikkupojasta asti olen ymmärtänyt, että minulla on kyky tuntea hetki. Isälläni oli sama kyky. Hän yritti hukuttaa tunteen viinaan, koska ei kestänyt sitä. Isoisä opetti minulle, miten hetken kanssa voi elää. Miten sen tunteen, kun näkee syvemmälle, voi kestää. Hän sanoi, ettei milloinkaan pidä luulla näkevänsä enemmän kuin muut ihmiset. Ei pidä yrittää olla parempi, vaan nöyrempi. "Ja just tätä eivät ihmiset ymmärrä." Eikä isoisä tapansa mukaan suostunut selittämään silloinkaan enempää.

   Isosisän sanat korvissani jatkan eteenpäin. Nyt olen ymmärtänyt. Kun on auki, niin suojaus pettää. Täällä saa olla auki, eikä mikään uhkaa. 

   Kuntta rahisee jalkojeni alla. Käkkäräisten koivujen lehdissä on ruskeaa ja kurun pohjalla tavallisesti soliseva puro on lomalla. Huudan puolivälissä Kirsiä ja jatkan alemmas. Kohtaamme polun päässä. Tokaisen, että mulle ei ole siis nyt astiaa. "Ei ole nyt, pelkät piirakkamarjat riittävät", liinapäinen sanoo ja nousee tarmokkaasti ylemmäs.

   Jätän Kirsin rinteeseen ja kuljen polkua seuraavalle lahdelle. Kiikaroin tyhjät rannat. Tässä kuumuudessa ei huvita kalastaa enempää. Onhan noita jo savuahveniksi. Paluumatkalla löydän poron kalloluun palasen. Nostan luun oksanhankaan silmänreiästä roikkumaan.

   Palaan hiedalle puun juurelle istumaan. Kirsillä oli pikkuämpäri jo yli puolillaan, kohta on aika lähteä kotiin. Rantasipi aloittaa lentelyn ja piipityksen, mutta rauhoittuu sitten. 

   Kaikki on paikallaan.

VIIKOT 29. - 30.

Ma-Ke- sairas/lepoa.

To- Hiukan kävelyä.

Pe- Läskipyörällä Kirsin kanssa 17,06 km - 1.25.

La-Su- Lepoa.

---

Ma- 7,01 km - 51 min.

Ti- Lepo

Ke- 10,24 km - 1.09. Asvaltilla.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 1.10.

Pe-Lepo

La- 10,02 km - 1.06. Hiekkatiellä.

Su- Lepoa.

Taudin jälkeen varovaisesti liikkeelle. Hellesäät.

---

KUVIA SELITYKSINEEN

Kaikki blogin kuvat suurenevat jonoon katsottaviksi niitä klikattaessa.

Hyttyshatun läpi voi pussata, juoda kahvia ja sylkeä. Viimeksimainitussa tapauksessa täytyy tietää, ettei ole limppi.

Hillaa kello 23.30.

Inarijärven eli Erämeren saaret ovat paratiisi.

 

 

 

Maakaapelia ulkovaloille, aika kuluu edelleen kaivaessa.

Metsästyskausi lähestyy. Koulutuksessa haulikkoradalla.

Ylimmäisen Santajärven paloaluetta.

Nauttikaa vielä kesästä, käännymme elokuuhun. Tätä kirjoittaessani Nellimissä on 14,5 astetta lämmintä. Helteet ovat täällä toistaiseksi ohi.

JUOKSUMEDITAATIONI

 

Juoksumeditaatiossa ojentaudun tälle hetkelle sellaisena kuin se on. En yritä saada aikaan mitään erityistä tilaa tai flowta, pelkästään juoksen. Usein kerron kanssani juokseville, että älkää yrittäkö liian kovaa juosta oikein tai päästä jonnekin.

    Käsite "oikein juokseminen" tarkoittaa puhtaassa perusmerkityksessään pelkkää juoksemista eteenpäin. Tuota hetkeä ei yritetä kontrolloida, muokata, tai edes yritetä päästä jonnekin. Pelkästään juostaan ja kiinnitetään huomio hetkeen sellaisena kuin se on. Kilpailussa tämä tarkoittaa tavoitteesta luopumista ajatuksen tasolla. Tehdään matkaa eteenpäin tavoittelematta mitään. Tehdään matkaa yrittämättä päästä minnekään. Liikutaan vain eteenpäin.

    Todellisuudessa ei ole mitään paikkaa minne päästä, eikä ole mitään mitä saavuttaa. Saavutuksen näkee vasta jälkeenpäin, eikä sekään loppujen lopuksi ole mitään.

    Edelläkerrotun sisäistäminen johtaa väistämättä ajatukseen: juokseminen on hyödytöntä. Sinällään näin voi olla, mutta juoksumeditaatio on huomattavan paljon muuta kuin juoksemista. Se on älykäs harjoitus.

    Älykäs harjoitus käsittelee vain yhtä asiaa, mutta fyysiset hyödyt tulevat ikäänkuin siinä sivussa. Älykkään harjoituksen päämääränä on käsitellä ihmisenä olemisen perustalla olevaa pelkoa, pelkoa siitä että en olekaan tai lakkaan olemasta.

    Filosofisesti ajatellen kukaan ei ole, mutta se on viimeinen asia, mitä kukaan haluaa tietää. Olemme pysymättömiä kaikki - lopulta kuolemme, häivymme olemattomiin. Juostessa pitkiä matkoja pelko ottaa muodon, joka ilmenee jatkuvana ajatteluna, spekulointina, analysointina ja unelmointina. Tällä toiminnalla yritämme pitää itsemme turvassa, ultrajuoksumme muuttuu uskotteluksi. Oikeassa ultrajuoksussa olemme kaikkea muuta kuin turvassa. Ylitämme rajoja, joita muut tai itse olemme asettaneet. Asetamme elimistömme valtavan rasituksen alaiseksi. Toimintaan, mihin sitä ei kenties ole suunniteltu. Hyödyttömään toimintaan.

    Miksi sitten?

    Juoksumeditaatio on kokea totuus siitä kuka todella olemme. Juoksumeditaatio on huomioida ja kokea se missä olemme jumissa, se missä pidämme kiinni ja mikä erottaa meidät todellisesta luonnostamme. Todellinen luontomme juoksee vuosikausia kunhan se saa nestettä, ravintoa ja lepoa. Ultrajuostessa käännymme pois mukavasta ja kivuttomasta.

    Juoksumeditaatio on kääntymistä itsekeskeisestä näkökulmasta elämäkeskeiseen näkökulmaan. Juoksumeditaatio on opettelua onnellisuuteen. Emme koskaan voi olla onnellisia ellemme väsy, hikoile, palele ja kärsi kipua, janoa tai nälkää. Ultrajuoksussa tapahtuva juoksumeditaatio on hidasta kokemisen lisäämistä siitä, kuka olemme ja kuinka suhtaudumme elämään.

    Ultrajuoksu on aina paluuta todelliseen itseen. Koko elämän paradoksi siitä, että vaikka kaikki on sekaisin, kaikki on hyvin, voidaan ymmärtää juoksumeditaatiota harjoittaen.

    Minulla kesti lähes kolmekymmentä vuotta palata todelliseen luontooni. Sanotaan, että mielensä voi opetella hiljentämään. Mieli hiljenee kokemukseni mukaan harjoituksen tuloksena itsestään. Jos yrität hiljentää sen, et onnistu. Mieleen nouseviin asioihin ei saa jäädä jumiin, ei saa takertua. Pelkästään juoksen ja annan asioiden tulla ja mennä - lopulta aallot tyyntyvät ja syntyy kokemus hetkeen sellaisena kuin se on.

    Pysyminen alkuperäisessä ja todellisessa ihmisluonnossani ei ole pysyvää ilman jatkuvaa harjoitusta. Kokemukseni mukaan en ole koskaan valmis, on jatkuvasti sanottava "kyllä" kaikelle, vaikka vihaankin sitä. Juoksumeditaatiossani palaan aina takaisin myöntyvyyteen vain juosta eteenpäin. Eteenpäin ja ongelmia ei ole! Täydellistä, loputonta ultrajuoksua.

    Siihen muuhun elämään, jota kutsun puuhasteluksi, juoksumeditaatio antaa läsnäoloa, rauhaa ja tasapainoa. Toisinaan herkkyys on sotkuista, elämä elämässä elämää. Täydellisenä. 

 

VIIKKO 1.

Ma- 20,11 km - 2.24. Nellimin päätie.

Ti- Matolla 10,15 km - 1.09.

Ke- 10,58 km - 1.15. Kylällä.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 6,09 km - 1.17.

Pe- Metsäsuksilla Kirsin kanssa 6,98 km - 1.37. Matolla 5,04 km - 33 min.

La- 12,02 km - 1.30. Nellimintie.

Su- 23,10 km - 2.38. Matolla.

Yhteensä 81 km - 9:31

Perusharjoittelua varovaisesti määrää lisäten. Meillä on joskus vähän kylmäkin Nellimissä.

     

    

KADONNUT TOISTAISEKSI

24.11. - 01.12.2018
25.12. - 30.12.2018
13.01. - 17.01.2019
12.02. - 18.02.2019
16.03. -   ?.  ?.2019

Ylläolevat päivämäärät kertovat karua kieltään sairastelukierteestäni, joka tuntuu jatkuvan aina vaan. Käytännössä ehdin olla noin kolme viikkoa terve ja sitten sairastun aina uudestaan.
   Ainoastaan neljännen jakson otan omaan piikkiini, innostuin hiukan liikaa helmikuun toisella viikolla harjoittelun tehojen kanssa. Tätä edelsi perusteellinen lääkärintutkimus tammikuussa.
   Kun lisäksi lasketaan mukaan akillesvaiva heinäkuun -18 alussa, pohjevaivat elokuussa -18 sekä marraskuun -18 alussa molempien pohkeiden vaivat, voidaan todeta että juoksuni on toistaiseksi kadonnut. Se on otettu minulta pois ja välillä pätkissä annettu takaisin.
   Tähän olisi nyt tarjolla monenlaista voimakasta tunnetta kuvaavaa ilmaisua.
   Jätetään väliin.
   Viimeinen ultrakilpailuni on ollut marraskuussa 2018 PUF 116 km ja risat mutta DNF kolmen kierroksen osalta. Sitä ennen kuusi päivää Unkarissa toukokuussa 2018, 554 km,  oma ennätys - mutta noin puolitoista päivää meni oksettavassa olossa kilpailun aikana.
   Summa summarum: ilman terveyttä ei onnistu.
   Kaikki sairastelut ovat olleet erilaisia, normaalia flunssaa, nuhaa, kurkkukipua ja yskää mutta kaksi kertaa virustaudin tyyppistä aaltoilua ja voimattomuutta, lievällä kuumeella tai ilman kaikkia sekaisin.
   Kaikki on tehty mitä on osattu terveenä pysymisen eteen mutta taas! Ensin kurkkukipu, sitten nuha ja yskä. Mutta ei kuumetta.
   Annetaan olla sitten. Nyt on tavoitteena, että toivun ensiviikon moottorikelkkaopastuksille erämaahan toimintakuntoon.
   Tässä meriselitystä niille, jotka kaipaavat juoksuani.
   Ehkä tämä tästä, joskus.



KUVAT VIIMEISEN VIIKON REISSUILTANI

Yllä metsähallituksen kelkkareitiltä Laklemjärven jälkeen alas Inarinjärvelle päin.

 Alla taviokuurnia kotipihassa, lentelevät päin ikkunoita.

Alla eräopastuksesta kiinnostuneille. Kattaus tulireessä. Folion alla hillopullia. Lauantaimakkarasta syntymässä eräänlaisia Porilaisia, juustoleivän väliin lisäksi kurkkusalaattia ja sinappia. Kahvi tulossa nokipannussa ja eturitilällä mehu,sinappi, sokeri ja maito. Säteilylämpöä tulee sopivasti ympärille, joten mikään syötävä ei ole kylmää.

Viimeisessä kuvassa kattauksen taukopaikka tuulensuojassa erämaajärven rannalla. Tulireen ympärille on mukavaa istahtaa kahvistelemaan omille pilkkijakkaroille.

PITKIÄ PÄIVIÄ

Seison ajamallani moottorikelkan jäljellä kurun pohjalla. On täydellinen hiljaisuus valkoisessa erämaassa. Edessäni nousee Hukkamorosto kohti taivaita ja sen takana lymyää ujona Akalauttapään tunturi. 
   Elämässäni on hetkiä jolloin saan ajan pysähtymään, joskus juostuani kilpailussa kuusi päivää melkein tauotta tai sitten täällä missä kukaan ei vaadi minulta mitään. Päinvastoin, erämaa antaa jokaisen olla omillaan niin hyvässä kuin pahassa.
   Juon kaakaota termospullosta kelkan päällä ja jatkan alaspäin. Kurun pohjalla virtaa kapea mutta kohtuullisen syvä joki mutkitellen. Umpihankea kelkalla puhkottaessa on syytä keskittyä ellei halua uimaan sillä joki virtaa piilossa osittain petollisten lumikansien alla.
   Katson kelkan matkamittaria ja muistelen karttaa. En ole koskaan ollut täällä. Etenen vaistonvaraisesti ja nousen ajatuksissani liian ylös oikealle rinteelle hirven jälkien päälle. Lasken vilttorinnettä liekojen seassa varovasti takaisin alemmas. Kelkka sukeltaa ja kallistuu, nokka peittyy lumeen ja suksien kärjet katoavat näkyvistä. Roikun ohjaustangon remmissä ja saan juuri ja juuri oikaistua. Palaan takaisin alkuperäiseen suuntaan.

   Yritän ymmärtää etäisyyttä. Kotiin takanani on neljäkymmentä kilometriä erämaata. Kelkan tavaratelineelle olen köyttänyt lumikengät ja teleskooppisauvat varoiksi. Tulee pitkä kävely takaisin jos jotakin hajoaa ja jos minä hajoan niin entä sitten? Jokatapauksessa jäädyn kauniiseen paikkaan lopullisesti. Tarkoitus täyttyy - täällä on sydämen horjumaton vapaus.

   Lopulta pääsen perille. Kämppä on tyhjä. Vieraskirjassa joku on kertonut näädänpyyntireissusta alkukuusta. Tähän aikaan kaira on hiljainen. Rajamiehet, poromiehet ja sitten ne harvat kaltaiseni, pöpelikköpöhköt.
   Teen tulet kamiinaan ja kiitän mielessäni metsäveljiä. Hienon kämpän rakensivat tänne palaneen tilalle talkoilla. Tällä menolla minusta tulee pian yksi heistä ja hyvä niin. Juon lisää kaakaota ja syön tekemäni eväsleivän. Paistan makkaraa sivistyneesti paistinpannulla.
   Hiljaisuus on käsinkosketeltava. Minä iätön ja iätön erämaa ympärillä. Ikä ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään. Kenenkään ei tarvitse selittää minulle, etten voi muka tehdä tiettyjä asioita, koska olen tietyn ikäinen. Teen asioita joista pidän ja juuri niin kauan kuin pystyn. Toivottavasti pystyn ampumaan itseni ennen joutumista vaippoihin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Tämä on minun elämäni ja minun päätökseni.

   Istun haalareissa kämpän portailla ja meditoin. Juoksin tammikuun lopulla hieman kurinalaisemmin noin kymmenen päivän jakson kaikkien sairastelujen jälkeen. Sitten, varoittamatta, unirytmi sekosi ja aloin tuntea ikäänkuin oksettavaa oloa. Lopulta tuttu kysymys nousi tajuntaan : "Miksi helvetissä teen taas tätä näin?" Keho, eikä etenkään mieli, eivät kumpikaan ole valmiit harjoitteluun. On syytä odottaa vielä. Ei saa suorittaa, elämä eikä harjoittelu eivät saa olla minulle suorittamista.
   Aika odottaa. Katselen paksuja ikihonkia ja niiden lupon peittämiä kiemuraisia oksia.
   Mieleeni tulee puhelinkeskustelu hyvän ystäväni kanssa. Hän sanoi tekevänsä mieluummin hieman töitä tutun porukan kanssa vaikka taloudellista pakkoa ei välttämättä olisi. Aika käy muuten pitkäksi. On totta, että aikuinen aikansa lorvittuaan etelässä tai pohjoisessa alkaa kaipaamaan lopulta elämäänsä mielekästä tekemistä. Toiset löytävät sen harrastuksista ja toiset ihan tavallisesta hyvästä arjesta.
   Hyvässä elämässä lähdetään ihan perusasioista. Pääset aamulla ylös sängystä, syöt aamiaisen ja pukeudut. Sitten menet ulos. Palaat ja käyt suihkussa. Syöt ja lepäät. Olet jo pitkällä. Tuohon kun lisätään mielekäs tekeminen ihmisten parissa tai yksin, naiminen ja muu ilonpito, niin jo alkaa värejä löytymään elämään. Yksinkertaista? Ei kuulemma.
   Meillä Lapissa kaamoksen aikaan on sanonta että "kaksi pimeää vastakkain". Samoin on ihmisen mielessäkin. Harhaluulo, että suorittaminen on pakollista. Kaikki eivät suorita. Minä suoritin aikani ja sitten tajusin, että on kyse elämänmittaisesta matkasta - minun tapauksessani osittain juosten. 
   Uhoa minulta löytyy edelleen - ihan liikaa. Johonkin kirjoitin että "vedän tappiin asti sitten kun terveys kestää". Tarkoitin tuolla harjoituksen määrää. En vedä ainakaan vielä. En pysty. Nautin rehellisyydestä itseäni kohtaan ja pitkistä päivistä ilman juoksua. Hiihtäen, lumikenkäillen tai muuten luonnossa liikkuen tai liian kylmällä sisällä askarrellen.
   Päivä alkaa taipua siniseen. Nousen portailta kankeasti ylös ja pakkaan kamat kelkkaan. Haen puita seuraavalle ja lakaisen kämpän. Pihalla on pari kuukkelia, annan niille leipää. On aika palata kotiin. 
   Erämaa on puhunut - jälleen kerran.

VIIKKO 5.

Ma- Kaitavaaralle juoksu tietä ja umpihankea, -25 pakkasta. 15 km - 1.49.
Ti- Kävelyä Kirsin kanssa metsässä 4,8 km - 1.20.
Ke- Juoksu Virtaniemeen tietä 18,1 km - 2.02.
To- Lepo
Pe- Lepo/ ystävän muuttotalkoot Ivalossa.
La- Umpihankihiihto 2,5 metrin suksilla 5,1 km - 1.01. Ei luistanut, -21 pakkasta.
Su- Juoksua poluilla metsässä 6 km - 48.26. Pakkasta -24.

Juoksua 39,3 km - 4:40

TAMMIKUU

31 tuntia liikuntaa eteenpäin - 225 kilometriä joista juoksua 177 km.

KÖYHÄ KOTITARVEKALASTAJA RAKENTAA

Pilkkimiehen paras kaveri on kaira - ainakin talvella. Monella lienee samanlainen nuukuus ja ongelma kuin minulla; harmittaa kun on monta hyvää kairaa ja kaksi akkukonetta, molemmat koneet ilman sivukahvaa eikä yhtään akkukairan terää!
   Aikani käsin veivattuani hankin Tonarin valmistaman laakerillisen kahvan. Ostin kapineen paikallisesta S-marketista, enkä osaa kertoa siitä muuta koska kaikki muu teksti paketissa on kyyrillisillä kirjaimilla. Kahva maksoi hieman yli viisikymppiä ja sen laakeri on huollettava eli tarvittaessa avattava.
   Rakentelin alla kuvissa olevan version. Tähän käy teräosat kaikista kairoistani. Jätin jatkoputken maalaamatta ja en vielä kiinnittänyt sen yläosan ympärille solumuovia jäällä käsittelyä varten, jotta näette yksinkertaisen rakenteen selvemmin.
   Keltaisessa laakeroidussa kahvassa poikittaisreiällinen, umpinainen alaistukka on noin 22 milliä, minulla ei ollut sellaista putkea täällä korvessa, joten tein avarreviillot rautasahalla ja porasin 8 mm reiät kiinnityksiin.
   Meillä Lapissa neljän tuuman kaira on vitsi - miettikää miksi. Myös varressa tulee olla pituutta, kuvan laite ei sekään riitä Inarinjärvellä paksun jään aikaan välttämättä mutta yritetään nyt tällä ensin.
   Tässä versiossa toinen käsi on konetta huomattavasti alempana, joten ei pitäisi lipsahtaa ja seurata niitä peukalovammoja. Varoa täytyy tälläkin. Kuvassa on Ryobin keltainen kone mutta käytän jäällä Hitachia, molemmat ovat 18 V akuilla.
   Saa matkia.

HYVIÄ ONKIA ASIANTUNTIJALTA SOPIVASTI :   KIRPUNVAPA