Olen vuosikausia käyttänyt blogissani sanaa Zen. Yritys selittää mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee, on tuhoon tuomittu. Yritän silti.
TAUSTAKSI
"Zen on buddhalainen viisaustraditio, jonka tärkein harjoitus on meditaatio."
- Mitra Virtaperko kirjassaan Zen ja Zenin harjoittamisen taito (Otava)
Mindfulness, joka on suomennettu tietoisuustaidoksi, on lainannut harjoituksistaan zenistä, vipassanameditaatiosta ja tiibetinbudhalaisuudesta.
On häkellyttävää, että mindfulnessin kautta zenin keskeisimmät periaatteet ovat osa terveyden ja etenkin mielenterveyden hoidossa käytettyjä lähestymistapoja, vaikka tätä ei myönnetä julkisesti. Syykin on selvä: zen ymmärretään usein osana uskontoa ja uskonto ei voi olla osana käypä hoito-suosituksia, ainakaan meillä sääntösuomessa.
Philip Kapleau on todennut kirjassaan Three Pillars of Zen: Nirvana-sanan alkuperäinen merkitys oli puhaltaa sammuksiin, kadota. Sanskriitin kielen kääntäjät käyttivät tulkintaansa negatiivisessa mielessä; ihminen muuttuu jonkinlaiseksi ei miksikään saavuttaessaan nirvanan.
Kapleau sanoo: "Ja tietenkin sammuminen tai katoaminen viittaavat oman egoistisen mielemme ja vääristävien himojemme sammumiseen niin, että todellinen rajoittamaton mieli, joka ei ole koskaan syntynyt eikä koskaan kuole, voi nousta tietoisuuteen. Nirvana on täydellisen vapauden tila vailla rajoituksia."
MINUN ZEN
Tämä blogikirjoitus on eräänlainen jatke edelliselle, joka oli otsikoitu MIKÄ MAAILMA .
Minun zen ei ole kytköksissä mihinkään uskontoon, eikä etenkään mihinkään moraalijärjestelmään. Mielestäni se olisi älyllisesti epärehellistä.
Uskon todella, että ihminen voi valita itselleen oman maailmansa ja siihen sopivat, sitä omaa maailmaa parantavat asiat. Ei voi olla niin, että omien tietoisuustaitojen kehittäminen vie osaksi jotain uskontoa, kulttia tai lahkoa.
Tästä hyvänä esimerkkinä on todennäköisesti toteutumaton haaveeni juosta New Yorkissa "maailman pisin virallinen juoksukilpailu", Sri Chinmoyn 3100 mailia. Kilpailuun ei pääse mukaan, ellei jotenkin ala tunnustaa heidän ajatusmaailmaansa.
Tämä on sääli, sillä "Self-Transcendence" on täysin todellinen ja saavutettavissa oleva asia. Se vaatii vain hieman harjoitusta, kilometrejä. Viimeisenä todisteena tästä Coroksen ja Kilian Jornetin Transcendent-lyhytelokuva You Tubessa.
Muutos on mahdollisuus, joka päivä - loppuun asti.
Meditaatio on mielenharjoittelua, jossa tarkkaillaan ja kehitetään omaa tietoisuutta ilman arvostelua.
Useimmilta unohtuu tuo viimeinen, ilman arvostelua.
Jos lukee kaiken juoksemisesta, juoksemisen harjoittelusta ja juoksuvarusteista, ei tiedä mitään juoksemisesta. Täytyy juosta itse, jotta tietää miltä juokseminen tuntuu.
Kun juostaan yhtämittaa kauan, on äärimmäisen tärkeää, että lakkaa arvostelemasta itseään ja sitä, miltä oma juokseminen tuntuu. On vain seuraava askel, ei edes päämäärää.
Alkuperäistä zeniä harjoitetaan istumameditaatiossa eli zazenissa. Minun yli 90.000 kilometriä kokeneet jalkani eivät taivu risti-istuntaan lattialle ja vaikka taipuisivatkin, on se äärimmäisen epämukavaa.
Jos harjoitan meditaatiota ilman liikettä, istun tuolilla nojaamatta selkänojaan. Yhtä hyvin voi istua saunassa, mutta silloin täytyy nojata seinään koska kyse on rentoutumisesta.
Ylipäätään ajattelen niin, että meille kaikille tekee hyvää pysähtyä hetkeksi, hengittää syvään ja vain olla läsnä siinä hetkessä missä on. Usein mieli alkaa kertoa tarinoitaan juuri tuollaisessa hetkessä. Se nostaa esiin asioita arvotettaviksi ja häiritsee rauhaa.
Sanotaan, että mielen voi hiljentää. Niin voi, mutta ei väkivalloin. Oma mieleni hiljenee helposti, se on oppinut jo vuosikausien harjoituksen tuloksena, että se jää kakkoseksi.
Minä en ole mieleni.
Niistä ihmisistä, jotka eivät ole kiinnostuneita tällaisista asioista, tämä kuulostaa kryptiseltä, jopa vastenmieleiseltä. Kaikin mokomin, mutta älkää sitten kysykö, miten voi juosta kuudessa päivässä 603 kilometriä. Pelkkä fyysinen harjoitus ei riitä, koska matkan varrella sellainen henkilö, joka ei ole sinut itsensä kanssa alkaa arvostella itseään ja tuntemuksiaan - eikä pääse irti, ei koe täydellistä vapautta.
Eikä pääse maaliin.
Eikä ymmärrä, mitä maaliin pääseminen tarkoittaa.
Annan vinkin: ei se nyt ainakaan mikään loppu ole.
Ja kyllä, harjoittelu on usein epämukavaa, muutos on epämukavaa, itsensä kohtaaminen sellaisenaan on epämukavaa.
Ne teistä, jotka ovat juosseet kanssani, tietävät että lenkeillä puhutaan tai ei puhuta. Juokseminen on mielen vapautta, myös olla hiljaa ja kuunnella itseään tai matkan varrella harmaata keloa naputtavaa tikkaa.
Ultrakoskisen zenin tärkein periaate on, että sitä ei sellaisenaan voi opettaa kenellekään. Jokaisen on itse löydettävä oma tapansa olla ja elää.
Kuitenkin kaikki haluavat voida paremmin tai kokea jotakin ihmeellistä. Meillä ei ole mitään muuta kuin se kaikki, mitä on aina tässä ja nyt. Ongelman ydin on, että suurin osa ihmisistä on aina tähtäämässä johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Sitten kun se on saavutettu, on seuraavan uuden ja ihmeellisen vuoro. Kierre on loputon.
Useimmat ovat pelkureita. Heillä ei ole rohkeutta pitkäjänteisesti koetella rajojaan tai etsiä uutta tapaa olemiselleen. En halua viedä lapsilta löytämisen iloa, mutta kerran 50 kilometriä juossut ei voi vielä kutsua itseään ultrajuoksijaksi. Sen sijaan hän voi ylpeästi kertoa juosseensa ensimmäisen ultramatkansa.
Itseään pitää arvostaa.
Koska sitten voi kutsua itseään ultrajuoksijaksi? Älkää kysykö minulta. Ehkä muut kuin itse, voivat tämän määritellä. Mitä sitten tarkoitan, kun sanon ettei heti ensimmäisen viidenkympin jälkeen? Tarkoitan, että vaikeinta zenissä on sen päivittäinen eläminen todeksi. Tasapaino löytyy helposti, mutta miten sen voi säilyttää päivästä toiseen kaikessa tekemisessään?
Minulla ei ole vastausta - paitsi itselleni.
Rinnastan tässä ultrajuoksun ja zenin. Todellisuudessa omani on syntynyt juoksemisen kautta, mutta kerran sen löydettyäni se toimii ilman juoksuakin.
Suurin ongelmani on, että vain juoksun kautta koen zenin voimakkaan täyteläisenä.
Pyöräilyssä se on jossain siellä, puutuneen selän ja kilometrien myötä kangistuvien polvien seutuvilla, kitisevässä ketjussa tai puhjenneessa renkaassa karkaamassa jonnekin kaukaisuuteen.
Juostessa se tallaaantuu kipeän kantapään alle, jää hiipuvasta vauhdista huolimatta jälkeen, unohtuu lyhentyvien askelten jälkiin.
Niin, sinne se minun zen aina välillä karkaa.
Valon ja pimeyden maailmat vuorottelevat keskenään,
mutta tyhjän avaruuden olemus on laaja ja muuttumaton.
– Huangbo Xiyun
LOPUKSI
Minä en ole sensei, profeetta tai guru. En myöskään ole minkään itse kehittelemäni sankaritarinan sankari.
Kauan sitten sairastamani syövän jälkeen olen pyrkinyt jakamaan kokemuksiani elämästä ja siihen pureutumisesta vain antaakseni esimerkkejä muille etsijöille. Sillä ikuisia etsijöitä olemme kaikki - kaikki jää aina joka tapauksessa kesken.
Tähän olisi hyvä lopettaa koko tämän blogin kirjoittaminen, mutta niin en tee.
Lukijapalaute sähköpostiin ja harvat rohkeimpien kommentit motivoivat jatkamaan.
