ULTRAJUOKSUNI PAHIN UHKA

 

Yksitoista vuotta sitten katsoin ensimmäisen kerran ultrajuoksija Geoff Roesista kertovan filmin nimeltä Slogging to the Top. Dokumentissa Geoff juoksi AK Juneaun vuorilla ja Coloradossa, palasi lenkiltä kotiin ja alkoi laittamaan ruokaa perheelleen haastattelun ohessa kuin kuka tahansa perheenisä työpäivän jälkeen. Hän oli juuri tehnyt Western Statesin satamailisella reittiennätyksen. Ihailin Geoffin tapaa suhtautua elämään ja ultrajuoksuun. Sittemmin Geoff sairastui vaikeaan ylirasitustilaan ja joutui lopettamaan kilpailemisen. Ajattelin tuolloin, että olisi joskus hienoa elää samantyylistä elämää, tehdä täysillä sitä mistä nauttii, elää unelmaansa.

    Tullessani tänään lenkiltä sateisilta Nellimin harjanteilta märkänä kotiin, kävin suihkussa ja ryhdyin laittamaan ruokaa Kirsin kanssa. Yhtäkkiä keittiössä tajusin, että olen elänyt unelmaani jo kauan. Tehnyt juuri sitä mistä nautin. Yli viisi vuotta olen pääosin juossut ja kirjoittanut. 

    Luonnollisesti elämääni on kuulunut paljon muutakin puuhastelua. Jos hidastaa ja hyppää pois kiireestä, niin pienentynyt tulovirta täytyy jotenkin kompensoida. Minun tapauksessani se on merkinnyt lukuisten asioiden tekemistä itse, esimerkkeinä polttopuut, kalastus, leipominen, marjastus, erilaisten koneiden remontointi ja muu asumiseen liittyvä kunnossapitotoiminta. Mutta unelmaani - kyllä.

    Kolmenkymmenen vuoden aikana juoksemisen kautta oppimani asiat realisoituivat Kauhajoen kuudessa päivässä lähes täydellisesti. Kohtasin Kauhajoella myös ultrajuoksuni pahimman uhan. Tämän uhan olen kohdannut ultravuosieni varrella tasaisesti, enkä usko koskaan pääseväni siitä täysin eroon. Tästä syystä harjoitusta on jatkettava. Mielellään päivästä toiseen, mutta kuitenkin itseään kunnellen, pyrkien välttämään Geoff Roesin kohtalon. Mies juoksee edelleen mutta ei kilpaile, järjestää Juneaussa ultrajuoksuleirejä ja elää ilmeisen onnellisena hienosta Alaskan luonnosta nauttien.

    Ultrajuoksuni pahin uhka sotkee mieleni ja läsnäolon. Uhka työntää esille ajatusmalleja ja vääriä mielikuvia, erityisesti houkuttelee ahneuteen ja fantasioi tulevaisuutta. Minä en ole yhtä kuin mieleni, mutta uhan kohtaaminen on aina välillä minulle hyvin tuskallista.

    Olen itse pahin uhka ultrajuoksulleni.

    Kauhajoen kuuden päivän kilpailun maaliintulosta on tätä kirjoittaessani kulunut 25 päivää. Palautuminen on alkanut ja keho vastaa hämmästyttävän hyvin juoksuun. Tunnetila juostessa on hyvin vahva ja itseluottamus korkealla. Jossakin pohjalla vuosien kokemuksen mukanaan tuoma rutiini kestää edelleen.

    Mutta.

    Kuinka pitkälle uskallan mennä.

    Kolmenkymmenen vuoden kokemuksellakaan en pysty vastaamaan. 

    Kysytään eikö mikään riitä. Eikö jo riitä?

    Miten niin jo.

    On harjoiteltava. Päivästä toiseen. Loppuun asti.

"Viisaus ei ole jotain opittavaa. Viisaus syntyy valppaudesta. Olennaista on valmius tarkkailla asioita ja valmius ajatella. Sitä sanotaan mielen tyhjyydeksi. Juuri tyhjyys on zazen-harjoitusta." -Shunryu Suzuki

 Linkki You Tubeen tekstissä mainittuun Slogging to the Top-dokumenttiin.

MUUTA

Minulta on kysytty monta kertaa mitä syön arjessani tai palautuakseni kilpailuista. Ohessa kolme esimerkkiä kuvina selityksineen.

Kirkas kalakeitto hauesta. Lisäksi tummaa leipää, leivälle pestoa. Juomana maito tai piimä.

Paistettua kesäkurpitsaa, savukalaa, paistettua sipulia, salaattia fetalla. Vaaleaa leipää, juomaksi mehu.

Keitettyjä uusia perunoita, Kylmäsen pinaattipyöryköitä höystettynä purjolla, salaattia. Majoneesia, leipää, silliä pari palaa. Juomaksi maito ja piimä.

Jossain vaiheessa paistoimme munakoisoa, keitimme kukkakaalia ja söimme pelkkää salaattia niiden kanssa. Raparperikeittoa.

Toki olen syönyt myös pastaa, kassler-pihviä, lihapiirakkaa, jauhelihapihvejä burgerissa bataattiranskalaisilla ja paistanut makkaraa. Syön paljon makeaa, pullaa, suklaata ja karkkeja. Punainen liha on vähemmistössä jatkuvasti.

Jonkin verran olen ottanut magnesiumia ja b-vitamiinia. Alkoholi ei ole juurikaan maistunut valkoviiniä, Sangriaa ja muutamaa Camparia tuoremehulla lukuunottamatta.

NISSAN PRIMERA VUOSIMALLIA 2005, AJETTU 212 000 KILOMETRIÄ

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin olen ryhtynyt sähköautohypetyksen vastaiseen projektiin mielenkiinnosta. En oikeastaan tarvitse autoa, tämä on eräänlainen perheemme vara-auto. Ostin Nissanin erittäin edullisesti kylästämme. En kerro mitä auto maksoi, mutta kerron myöhemmin kokonaissumman sen ajokuntoon saattamiseksi. Näissä summissa on auton hinta mukana.

Katsastettuani auton laadin siitä erillisen postauksen remonttikuvineen. Tässä hiukan esimakua Koskisen korjaamolta.

HARJOITTELU VIIKOLLA 30.

Ma- Lepo

Ti- Kirsin kanssa kävelyä sieniretkellä 5,12 km - 1.20.

Ke- Lepo

To- 9,36 km juoksua osittain poluttomassa umpimetsässä, mäkinen reitti 9,36 km - 1.18.

Pe- Lepo

La- 7,65 km Nellimin Arkivaaralle - 1.03.

Su- Lepo

Juoksua 17,01 km.

HEINÄKUUN SUMMAUS 

Juoksua 645,50 km.

Ajatukseksi lukijalle: tämä tekee 20 km päivässä kuukauden ajalla tasattuna - minä pistin sen 11 päivään.

Kuva on kalareissulta. Kirsin selän takana on Venäjän raja noin viiden kilometrin päässä.

KIRKASTA - AJATUKSIA PALAUTUMISESTA JA ILMAJOUSITUKSESTA

 

Ajatuksia palautumisesta

Kevyen, vain 65 harjoituskilometrin, viikon jälkeen mieli on kirkas ja keho erittäin suorituskykyinen. Vielä ei ole kuitenkaan aika, Nuuksio Backyard Ultraan on karkeasti laskien 18 päivää aikaa. Reilu viikko harjoittelua ja sitten kunto saa nousta rajattomuuksiin asti.

   Kilpailutauko on ollut valtavan pitkä ja se on johtunut pelkästään pandemiasta. Tauko on ollut omasta mielestänikin niin pitkä, että piti oikein muistella miten palaudutaan ja miltä se tuntuu. Jaan palautumisen kahteen osaan: harjoittelusta fyysiseen ja henkiseen palautumiseen.

   Ultrajuoksuharjoittelussa kohti monipäiväjuoksuja keholle syötetään pikku hiljaa loputtomasti uutta rasitusta vanhan päälle. Rajoja ei voi ylittää ellei ole fyysisesti valmis edes aikaisempiin rajoihinsa. Harjoittelu rakentaa ja opettaa, mutta myös purkaa ja jumittaa. Kaltaisillani kokeneilla ultraajilla voi olla vanhoja vaivoja ja uusien hankkiminen on aina yhtä riemukasta, tästä johtuen harjoittelu on tasapainoilemista liian ja liian vähän välillä. Keskiverrolla ja liialla varomisella ei saavuteta mitään muuta kuin harmaata tasapäistämistä, joten poikamainen uteliaisuus on syytä säilyttää - tai tyttömäinen. Nykyisin myös muunsukupuolinen. 

   Palautuminen fyysisestä rasituksesta on lepoa, myös kevyesti juosten. Itsellä palautumiseen kuuluu olennaisena osana itsetehty lihashuolto. Venyttely, kävelyt pehmeässä metsämaastossa, saunominen ja uiminen. Harjoitteluun on myös saatava vaihtelua ja erilaisia ärsykkeitä, jotta juoksukone herää horroksestaan. Kaiken tavoitteena on helppous, tunne että jaksaa loputtomiin.

   Henkinen palautuminen on oleellinen osa palautumistani. Yleensä teen lepopäivinä jotakin sellaista, mikä irrottaa ajatukset juoksemisesta tai tulevasta kilpailusta. Teen näitä asioita Kirsin kanssa yhdessä. Minulle tärkein ihminen maailmassa saa huomiota, ihminen joka harjoituskaudellani on saanut aikansa kulumaan sillä välin kun olen poissa juoksemassa tai läsnä umpiväsyneenä. 

   Tänä kesänä olen rakennellut pihatiskipöydän etelän mökille uusiksi ja auttanut Kirsiä tupakeittiön fiksaamisessa. Grillaaminen ja kohtuullinen oluenjuominen kuuluvat myös palautumiseeni. Olut on useimmiten nykyisin alkoholitonta ja grilli notkuu kasviksista. Se nyt vaan on tyhmää syödä punaista lihaa ylenmäärin.

   Henkisessä palautumisessa nollataan "pakko mennä lenkille" ja "pakko pystyä" harjoittelun osa-alueiden kuorma pois. Tilalle tulee himo juosta kilpaa ja etenkin ylittää itsensä kilpailussa.

 VIIKKO 23.

Ma- Lepo

Ti- 18,13 km - 2.06.

Ke- 15,15 km - 1.55.

To- Lepo

Pe- Pyörällä 7,19 km - 20 min. Ilta 10,43 km - 1.13.

La- 21,65 km - 2.27.

Su- Lepo

Yhteensä 65,3 km - 7:43

Erittäin kevyt viikko määrällisesti. Kaikki juoksut paitsi lauantain erikoisharjoitus, tehtiin poluilla ja hiekkateillä. Lauantaina juoksin sekä polkua, että asvaltin ja hiekkakävelyteiden sekoituksia silmälläpitäen NBU:n reittejä.

Ilmajousituksesta

Fiat-alustaisen matkailuautomme viime vuoden jousitusremontista voit lukea täältä. En kuitenkaan ensihuuman jälkeen ollut tyytyväinen takapään jousituksen kuormankantokykyyn. Tuntui, että etupään comfort jouset ja Konin huippuiskunvaimentimet toimivat yhdessä kuin unelma mutta takapää ei vieläkään. Takapäähän asensimme vuosi sitten lisälehtijouset ja Konin huippuiskunvaimentimet. Takapää parani, mutta jäi hitaaksi ja vieläkin liikaa kallistelevaksi. Lisäksi vanhus makasi takapään rajoitinkumeilla tayteen kuormattuna, joten ei sittenkään hyvä.

 

   Pitkään pohdittuani päädyin asentamaan valmiin Air Suspension-lisäilmajousisarjan rajoitinkumien paikalle taka-akselin ja lehtijousien risteyskohtaan. Tarjolla olisi ollut sarja kompressorilla, joka olisi asennettu kiinteästi auton ohjaamoon. Tässä versiossa takapään korkeutta olisi voinut säätää ajossa. Tyydyin kuitenkin pelkkiin jousiin kustannussyistä. Ostan mieluummin lenkkikenkiä kuin turhia leikkikaluja.

  Yksinkertaisesti selitettynä ilmajousiasennuksessa poistetaan ensin Fiatin taka-akselin läpilyöntikumi, sitten leikataan kallistuksenvakaajan pulttien päistä ylimääräinen pois, jotta ne eivät käytössä vahingossakaan osu pussijousiin. Sitten löysytetään lehtijousien hakaset ja niiden alle asennetaan sarjan alakiinnikkeet. Yläkiinnike menee suoraan poistetun läpilyöntikumin runkoreikään, jos menee. Joskus palkin sisässä oleva mutteri irtoaa hitsauksestaan ja silloin saa lisää työniloa. Meille näin ei käynyt, koska oli malttia ja ammattitaitoa Elovainion Autohuollon Komentaja Rautosen käsissä.

 

   Ilmajousien venttilit asennettiin matkailuauton takatalliin eli tavaratilaan suojaan omatekoiseen telineeseen. Näistä venttileistä korkeutta voi säätää, vaikkapa hyvälaatuisella käsipumpulla. Minulla ilmanpaineeksi valikoitui 2,3 baaria. Jousisarjan mukana tulee tyyppihyväksyntätodistus katsastusinsinöörin riemuksi.

 

   Helsingin ja Espoon reissu tehtiin uusilla jousilla. Ero aiempaan on käsittämätön. Nyt vanha nuortui ja menee täsmälleen sinne minne käsketään. On huomioitava, että etuvetoisessa matkailuautossa, jossa on paljon peräylitystä korissa, takapään jousituksen toiminta vaikuttaa etupään pintapaineeseen eli ohjaustuntumaan ja pyörien tiessäpysymiseen oleellisella tavalla. Viimeksimainittua ominaisuutta tarvitaan jyrkissä hiekkatiemäissä ja tietenkin talvella.

   Alla esimerkkikuva sieltä jostakin. Auto on tasattu asumiseen etupään kiiloilla, vanhalla ratkaisulla tämä ei olisi onnistunut, takapää olisi ottanut kiinni rotvalliin tai ruohoon. 

   Suosittelen ilmajousia kaikille matkailuautoilijoille, mutta en suosittele kotipihan tee se itse asennusta ellei ole ihan varma, että kaikki pultit aukeavat. Netissä on juttu matkailuautosta, jossa joku oli asentanut ilmajousien letkut yhteen t-kappaleella ja siihen yhden täyttöventtiilin. Auto oli ollut kuulemma mielenkiintoinen ajettavaksi. Suoraan sanottuna: jos et ole penaalin terävin kynä tekniikassa, jätä asia ammattilaisille. Ammattilaisia autoalalla löydät Elovainion Autohuollosta Ylöjärveltä.

Oho!

   Oli vaalit. Asiantuntijat selittivät kehnoa äänestysprosenttia kesäajalla ja ties millä muulla. Rinnakkaistodellisuudessa elävänä ihmettelen eikö olisi ollut rehellisempää sanoa: Kansaa evvk.

   Ei voisi vähempää kiinostaa. Miksi? Miettikääpä poliitikot mikä vie luottamuksen.

   Lisäksi se voitti vaalit, joka eniten lisäsi kannatustaan. Sitä voisi miettiä yhdessä ja olisi syytäkin miettiä...

 

KUN EI SAISI

   Blogiani luetaan kolminkertainen määrä aina silloin kun kilpailen - juurikin niiden kilpailuraporttien osalta. Ihmisiä kiinnostaa ultrakilpailu ja miten pystyn suorituksiin. Minun salaisuuksistani saa kuitenkin huomattavan paljon paremman kokonaiskuvan seuraamalla blogiani jatkuvasti. Lukija huomaa, että salaisuuksia ei ole. Valintoja, jotka monille ovat täyttä utopiaa, on sitten senkin edestä.


   Joku sanoo: "Ei ole aikaa."
   Vastaukseni: " Ei voi kai sitten mitään?"

   Todellisuudessa voi kyllä ja paljon, jos vain ITSE haluaa.

   Anekdootti: "Vain vahvimmat kalat uivat vastavirtaan."
 

      Käänsin etupyörät kotia kohti, tämä ei vielä tarkoita että olisin lähimainkaan kotona mutta ajatus kotiinpalaamisesta on syntynyt. Ystävät olivat poikenneet asialla kotona Nellimissä ja tiedustelleet Kirsiltä, että koska se tulee takaisin. Olivat olleet hieman ihmettelevän näköisiä, kun Kirsi oli sanonut että kyllä se sieltä tulee sitten kun se saa tarpeekseen.
   Ihmisille tuntuu olevan utopistisen vaikeaa ymmärtää minun elävän ilman kelloa ja kalenteria. Olen asunut jälleen mukavasti kuusitoista päivää matkailuautossa, jos ollaan oikein tarkkoja, niin aion asua vielä muutaman päivän lisääkin tällä reissulla ja yhden yön olen juossut ulkona - lasketaanko se asumiseksi? Kotona kaikkialla.

   Kilpailusta on kulunut nyt yksitoista päivää, joista vain neljä on ollut täyttä lepoa. Heti kilpailuviikon jälkeiseen viikonloppuun tuli kunnollista, mutta hidasta, juoksua yllättävän paljon ja hyvillä nousumetreillä. Eilen päätin Norjan Heligskogenin aurinkoisilla itärinteillä lepääväni tänään - pakolla. Elän aikaa kun ei saisi. Näin pian yli sadanseitsemänkymmenen kilometrin polkukisan jälkeen olisi jopa hieman tyhmää juosta kovin paljon, vaikka näennäisesti juoksu tuntuu hyvältä ja on muka levännyt olo, niin todellisuus on toisenlainen. Sen huomaa ravinnon kulutuksesta ja kyvystä nukahtaa helposti lähes koska tahansa.
   Jos lenkille lähtemistä kysyttäisiin pelkästään euforiselta mieleltäni niin sehän antaisi mahdollisuuden vaikka mihin. Käsivarren ja Norjan tutuissa maisemissa on se vika, että kun ajattelen käyväni "ihan pikkuisella" lenkillä niin lopputulos on helposti reilu kolme tuntia, kaksikymmentä kilometriä ja kilometri vertikaalista nousua. Tämä ei edusta käsitystäni "ihan pikkuisesta" lenkistä, vaikka juoksu olisi hidasvauhtistakin.

   Monta vuotta sitten Kilpisjärvellä eräs paikallinen tokaisi minulle: "Me ei täällä turisteille aleta polkuja sorastamaan eikä poroille taloja tekemään." Nyt he ovat tehneet molemmat. Alla kuva Saanan Mallan parkkipaikkaa vastapäätä lähtevästä uudesta polusta, jonka jatkona on portaat graniittia mutta ei tietenkään huipulle saakka. Toinen kuva on porotalosta, räkkäsuojasta eli sääskisuojasta, Jiehkas-tunturin länsipuolen alamaassa.

   Noin viisi vuotta sitten eräs toinen Kilpisjärveläinen yrittäjä arvosteli matkailuautoilijoita ja matkailuvaunuilijoita. Nämä kuulemma eivät hyödytä kylää lainkaan. Minäkin poikkesin tällä reissulla kaksi kertaa kaupassa, ostin tankillisen dieseliä ja kaasupullon. Rahaa jäi kylään reilu kaksisataa euroa. Vielä jos vittuillaan niin en enää poikkea ollenkaan.
   Kukin matkailee tavallaan ja etenkin tarpeidensa mukaan. Norjassa kun on tilaa, ulkoiluhenkistä porukkaa sekä myös kauppoja ja polttoainetta. Todellisuudessa norjalaisten raha kelpaa, sehän pitää pystyssä Kilpisjärveä varsin pitkälle. Kateus on kauhea sairaus ja lappilainen kateus sen parantumaton versio. Muistutan tässä yhteydessä filosofiastani: "Kun itse itselleen tekee niin siitä tulee sitten sellainen kun itse tarvitsee."

   Kuvat ja videot ovat ulkoilun ohessa otettuja. Erämaan rauha, tunturituuli ja jokien solina ovat taas puhutelleet. Onneksi asun Lapissa, joten etelään ei tarvitse palata, riittää kun vaihtaa puolta.
   Mitä sitten lepopäivinä matkalla teen? Aina voi katsella kaunista luontoa, syödä hyvin, juoda punaviiniä ja kuunnella vaikkapa Shostakovichin Jazz-sarjoja, paistaa makkaraa nuotiolla tai filosofoida kylmässä joessa uimisen jälkeen. Sanalla sanoen lepuuttaa kärsinyttä mieltä ja visioida tulevia kärsimyksiä.
   Mutta jos ne ovatkin pelkästään nautintoa?

VIIKKO 34.

Ma - Lepo
Ti - Kävelyä Pellon pehmeällä pururadalla 2 kilometriä hitaasti. Hi-taas-ti.
Ke - Lepo
To - Taittopyörällä Sinettä-tunturille ja takaisin 29,11 km - 2.05. Perselaji.
Pe - Lepo
La - Juoksua Kilpisjärven Jeahkas- ja Saana tuntureilla 19,6 km - 3.17. Nahkat pois varpaista lopullisesti.
Su - 14,4 km Kilpisjärvellä kuten lauantaina mutta helpommin - 2.24. Väsynyt.

Yhteensä 34,1 km juoksua - 5:40 - Vertikaalista nousua 1599 metriä.


PARI LYHYTTÄ PÄTKÄÄ ULKOILUISTA

   Viimeinen kuva on Heligskogenin laakson itäreunalta merelle päin. Kuvanottohetkellä puhalsi raivoisa mutta lämmin tuuli, vertikaalista nousua oli takana reilut 600 metriä ja noin seitsemän kilometriä matkaa autolta. Väsynyt juoksija tyyntyi ja kääntyi takaisin kohti matkailuautossa odottavaa lämmintä suihkua, makaronilaatikkoa ja alkoholitonta olutta. Ne kuuluisat omat valinnat ovat joskus yksinkertaisia, halpoja ja erittäin kiireettömiä.

KILPAILUN JÄLKIKAIKUJA

ULTRAKILPAILUN JÄLKEEN - TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

TAUSTAKSI

   Tätä kirjoittaessani villiintynyt nautalauma Laukaassa jatkaa vapaata juoksuaan metsässä. Uutisissa nautojen karkaamisen syyksi on mainittu viljelijän uupumus ja siitä seuranneet muut asiat. Yllättävän moni ihminen voi elämässään huonosti. Pidän tätä erikoisena, sillä olemmehan syntyneet maailmaan jossa päivä päivältä on yhä enemmän mahdollista valita mitä elämällään tekee. Nimenomaan mitä itse tekee. Muutos parempaan lähtee aina itsestä ja omasta halusta muuttaa tilannettaan.
   Vanhempana teuraana on tässä itsekin tullut juostua metsässä vapaana - tällä kertaa 174 kilometriä. Virallisesti 171 kilometriä. Eikä olo ole yhtään uupunut, pelkästään väsynyt mutta ei terveesti väsynyt. Ultrajuoksu ei kaikilta osiltaan ole tervettä mutta vapaata se on ja myös joskus hidasta. Tähän kun vielä lisätään yksinkertaisuus niin ollaan ytimessä. Minun elämäni on yksinkertaista, vapaata ja hidasta.

PALUU NORMAALIIN

   Kilpailun jälkeen päämääränäni on toipuminen normaaliin elämään. Tällä kertaa jalkaterät olivat turvoksissa viisi päivää. Kävin tänä aikana kerran kävelemässä 2 kilometriä pehmeällä purulla ja ajoin taittopyörällä vajaan 20 kilometrin lenkin Käsivarrentietä Sinettä-tunturin linkkimastolle.
   Jänteet ja nivelet tuntuvat nyt melko normaaleilta. Kovin innokas en ole juoksemaan vielä paljon johtuen piestyistä varpaistani ja etenkin niiden piestyjen varpaiden osittaisesta nahattomuudesta.
   Heti kilpailun jälkeisinä öinä hikoilin voimakkaasti ja nukuin levottomasti. Päivä päivältä olo normalisoitui levon ja huolellisen ruokailun kautta. Mitään hirveätä ruuan mättämistä en harrasta. Päinvastoin syön paljon kasviksia, hedelmiä, kalaa ja kanaa pieninä annoksina. Ainoastaan magnesiumia lisäravinteena, ne proteiinipatukathan olivat raksamiehille ja jääkiekkoilijoille.
   Kokonaisuutena näin lyhyestä ultrajuoksusta toipumisessa pääsee huomattavasti vähemmällä verrattuna vaikkapa kuuden päivän kilpailun jälkeiseen olotilaan. Kuuden päivän juoksun loppuessa olen yleensä Kirsin tehotarkkailussa ensimmäiset kuusi tuntia, myös nukkuessani heti kilpailun jälkeen muutaman tunnin. 
   Kaikkien pidempien ultrakilpailujen jälkeen veressä sydänkohtaukseen johtavien merkkiaineiden määrä on monituhatkertainen normaaliin verrattuna ja monta päivää liikeessä olleen kehon pysäyttäminen saattaa tuoda tullessaan muitakin komplikaatioita, esimerkiksi munuaisiin. Nämä ovat kuitenkin harvinaisia sivuvaikutuksia ja pala palalta hankittu kokemus tasoittaa tietä - ultrajuoksusta kun ei heti saa kaikkea kerralla vaikka miten haluaisi.

TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

   Hyvin mennneen kilpailun jälkeen taivas ja maa ovat kauneimmillaan. Henkinen toipuminen kilpailun rasituksista riippuu paljon siitä ajatuksesta mikä on itselle hyvinmennyt kilpailu. Ihminen asettaa itselleen tavoitteita, sisäisiä ja ulkoisia, ja sitten kamppailee tavoitteidensa täyttymisellä tai niiden täyttymättömyydellä.
   Kovin ohueksi koen pelkän menestyksen tai ennätykset tavoitteena. Jokainen tekee sitä mitä tekee niin kauan kuin saa tekemästään jotain itselleen. Huonovointisuus omassa elämässä johtuu usein siitä, että ei uskalla tehdä sitä mitä haluaisi. Lähes aina tätä perustellaan pakolla - on pakko tehdä sitä tai tätä, ei ole muka vaihtoehtoja.
   Esimerkkinä käytän itseäni ja Kirsiä kolmen vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä. Reilussa 14 viikossa pistimme elämämme täysin uusiksi. Myimme etelästä täysin kunnossa olevan talomme, pakkasimme kamamme ja muutimme Pohjoiseen asumaan. Tuossa 14 viikossa tehtiin myös yksi perunkirjoitus ja neljän viikon Saksan matka matkailuautolla. Työpaikoista tai mistään muustakaan ei ollut tietoa, talonrötiskö sentään kuitenkin. Suurimpana vaikeutena oli yritykseni, jonka sittemmin vapaaehtoisesti lopetin, jäi tuolloin vielä toimimaan etelään. Esimerkkini kertoo pelkästään päättäväisyydestämme, halustamme muuttaa olosuhteita sekä uteliaisuudestamme uuteen.
   Todellisuudessa ainoa elämänmuutosta rajoittava tekijä on rohkeuden puute. Tämä on olennainen osa myös ultrajuoksua. Vaatii syvää, henkilökohtaista rohkeutta juosta yli tavanomaisen suorituskyvyn rajan saati kohdata itsensä uusissa tilanteissa, joihin ei ole valmiita ratkaisuja. 
   Minulta kysytään toistuvasti mikä minua motivoi?
   Motivaationi ei suinkaan ole itsestäänselvyys millään osa-alueella, harjoittelussa tai etenkään kilpailussa puristamisessa. Puristamisella tarkoitan kykyä kaivaa itsestään voimavaroja eteenpäinmenemiseen vaikeilla hetkillä. Motivaatiotakin on harjoitettava. Motivaationi peruspilareina ovat intohimo ja uteliaisuus itsensä kehittämisessä, mutta molempia on vaalittava. Välillä on levättävä ja lepääminen tässä yhteydessä ei tarkoita juoksemattomuutta tai liikkumattomuutta. Mielenkin on saatava levätä.

MIELI LEPÄÄ

   Maailmassa, minun maailmassani, on vain kolme paikkaa missä mieleni lepää. Tätä kirjoitan niistä ensimmäisessä, Käsivarren Lapissa ja etenkin Ropin pirtillä, mutta myös suurtuntureilla ja Norjan Heligskogenin mystisellä joella, salaisessa mielipaikassani. Toinen paikka on Villa Kirsinranta Hämeenkyrössä, Kirsin vanhempien rakentama hirsimökki ja kolmas paikka on Nellimin Talvitupalompolo, oma mökkini traditionaalisessa saamelaisten talvipaikassa.
   Mieleni lepää kun on hiljaista. Käsivarren autius on hiljaisuuden Par Exellence ja Talvitupa, varsinkin talvella, yltää samaan. Villa Kirsinrannassa taas on paljon minun ja Kirsin yhteistä historiaa. Me tiedämme mistä kaikki alkoi, mutta emme useinkaan tiedä minne kaikki päättyy. Sensijaan voimme valtavan paljon vaikuttaa siihen miltä välillä tuntuu.
   Ropin pirtin kiireettömyys, heijastumat menneiltä vuosilta, sauna ja Naimakan (järvi, osa Poroenoa eli virtaavaa väylää) kylmä vesi. Kaikki mitä itsensä rikkijuossut ultrajuoksija tarvitsee. Ja tietenkin Tertun leipomiset. Levätessäni matkailuautossa pirtin keskipihalla tunturikoivujen havistessa ympärillä en voi muuta kuin nauraa lomastressipuheille, että lomallakin voi uupua? Mitä lomalla pitää tehdä? No ei todellakaan mitään - saatanan tunarit!

KOHTI UUTTA

   Kohti uusia haasteita? Ei. Ultrajuoksu on elämäntapa, ei haaste. Ultrajuoksuni ei ole itsestäänselvyys. Muistan takavuosilta vaikeissa vaiheissa, kun kysyin ystävältäni Rainelta : "Mitä tälle minun juoksulleni pitäisi tehdä?" Rainen vastaus: " Kysymys on siitä mitä sinä aiot sille itse tehdä!" Suvereeni ja yksiselitteisen kannustava vastaus silloin antoi oikean suunnan jatkaa.
   Käsivarressa, kuten Norjan tuntureillakin kysyn itseltäni oikeat kysymykset. Mitä haluan ultrajuoksun kanssa tehdä seuraavina vuosina. Itsestäänselvää on ensi kevään Unkarin kuuden päivän juoksu, joka tälläkertaa toimii eräänlaisena välivaiheena erääseen toiseen ideaan, joka on itänyt jo vuosia. Kyseisen idean toteuttaminen vaatisi ensi vuonna myös toisenkin välivaiheen, toisen kuuden päivän juoksun heti perään ja sellainen olisi tarjolla vaihteeksi Suomessa Kauhajoki Ultrarunning festivalin muodossa. Miksi sitten kaksi kuuden päivän kilpailua samana vuonna, koska tiedän että se fyysisesti typerää. Kestääkseni ideani on kestettävä vähintään kaksi kuuden päivän juoksua, idean aika on aikaisintaan 2021 keväällä, ehkä siitä sitten enemmän.

LOPUKSI

   Yksinkertainen, vapaa ja hidas elämäni on itse järjestetty. Ultrajuoksu on vuosien varrella antanut valtavasti sisältöä ja kokemuksia. Olen ja Kirsin kanssa olemme saaneet nähdä uusia maita ja kulttuureja, mykistävää luontoa sekä tavanneet valtavasti kiinnostavia ihmisiä, joista osan kanssa on ystävystytty lähemminkin. 
   En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman syöpätautiani, joka avasi silmäni lopullisesti ymmärtämään elämän ainutkertaisuutta. En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman ultrajuoksua ja sen henkisiä voimavaroja sekä positiivisuutta kehittäviä ominaisuuksia. Ultrajuoksussa ja syöpätaudista toipumisessa olen käyttänyt opittua, yli sukupolvien kestävää periksiantamattomuutta.
   Missään tapauksessa en olisi päässyt näin pitkälle ilman Kirsiä, joka elämäni valona ymmärtää matkaani pimeydessä.
   Kaiken edelläkerrotun taustalta pitää vielä löytyä yksi asia perustaksi kaikelle.
   Usko.
   Usko luo lujan pohjan ponnistukselle vaikeissa hetkissä. Usko on mielentila, jotakin koko elämää syvempää. En tässä yhteydessä halua määritellä uskoani sen enempää. En halua liputtaa sitä minkään nimeen. Olen aiemmin kirjoittanut Jumalasta, jumalista ja monenlaisista mielenhallinnan tekniikoista, mutta loppujen lopuksi kyse on aina eteenpäinmenosta ilman pelkoa. Siihen ei kukaan kykene jatkuvasti, eikä ainakaan yksin. Johonkin on uskottava.

   Eteenpäin - taivas ja maa ovat kauneimmillaan!

  

PAINEETTOMIA HOUSUJA JA MUITA HAVAINTOJA

Trendilaji polkujuoksun parissa 27.5. Hämeessä. Olen juossut metsässä koko ikäni...

Yksitoista päivää kuuden päivän kilpailun loppumisesta laitoin kilpailukengät jalkaan ja juoksin ensimmäisen lenkin - aivan kuten olisin jatkanut kilpailua. Tätä lenkkiä edelsivät pari pyörälenkkiä joiden välissä olin viikon flunssassa samalla matkailuautoillen kohti kotisuomea. Tämän ensimmäisen lenkin jälkeen alan oppimaan uutta. Yritän jättää liiaksi käytettyjä ajatuksia pois juoksustani. Tavoitteena on aina löytää uusi helppous - ease - uusi kevyempi askelkontakti maahan jotta pääsisin vieläkin pidemmälle. Ymmärtämättömät kutsuvat tätä addiktioksi tai ahneudeksi. Minulle se on elämää.

Toisella lenkillä Viron Pärnussa katselin joen rannalla kalastavaa murrosikäistä poikaa. Näin pojassa itseni vuosien takaa. Siniset raitaverkkarit ja hieman pyöreä olemus. Pituuskasvu ei vielä ollut imaissut rasvoja. Keskittyneesti poika kalasti heittovavalla vieressään viehelaatikko. Heittojen välillä hän tuijotti jotenkin synkänoloisesti virtaavaa vettä, mikä lie nuorenmiehen mieltä painanut ?
Kauan sitten kalalla tuijotin itsekin vettä. Mielessä kummitteli erään sukumme akateemisesti koulutetun henkilön tokaisu : "Sinusta ei koskaan tule mitään kun olet noin lihavakin." Tämän lauseen jälkeen kyseinen isokokoinen matematiikan lehtori tuijotti minua paksujen pullonpohjalasiensa takaa ja jatkoi että minun pitäisi liittyä kommunistisen puolueen nuorisojärjestöön jotta saisin ryhtiä elämääni.
Vasta pitkälle yli 40 vuotta myöhemmin äitini hautajaisissa sama, nyt huomattavasti kutistunut ja vanhuuden pehmentämä mummeli, tunnusti ihailevansa päättäväisyyttäni ja saavutuksiani. Samassa yhteydessä hän pahoitteli oman siskonpoikansa elämän vaiheita, joita edes poliittinen ura ei ollut edesauttanut toivotulla tavalla.
Ehkä on niin että omien polkujensa kulkemisella löytää itselleen oikean suunnan. Avarakatseisuus ja elämän tarkoitus omalla kohdalla löytyvät ajan kanssa tai sitten ei ollenkaan. Kerron tämän kaiken vain siksi että olen sen aikakauden lapsi joka on joutunut kuuntelemaan paskapuheita taatusti enemmän kuin olisi ansainnut. Eivätkä nämä puheet todellakaan ole kannustaneet tekemään omia valintoja.

Ultrajuoksuun tulee tasaisesti asioita joiden sanotaan parantavan suorituskykyä. Painehousut ovat viimeisin tulokas. Nämä lihasten toivuttamiseen suunnitellut housut puetaan harjoituksen jälkeen ylle ja niihin pumpataan paine vilkastuttamaan alaraajojen verenkiertoa.
Mitä pidemmälle olen omin jaloin päässyt sitä huvittuneemmin olen suhtautunut näihin keksintöihin. Lähentelee jo eettistä valintaa mitä kaikkea käytät kehosi toiminnan tehostamiseen tai tukemiseen. 
Itsestään selvää pitäisi olla että jos näiden apulaitteiden ja aineiden avulla harjoittelussaan vie kehonsa jatkuvasti yli luontaisten kuormitusrajojen on vammautuminen taattu. Tuloshurmoksessa pitäisi muistaa että elämää saattaa olla jäljellä vielä huipputuloksienkin jälkeen.

Omat housuni ovat paineettomat ja jos niihin jostain syystä kertyy painetta niin sen purkamiseen on minulla omat keinoni. Mieluummin hiukan huonommin kuin harmaan alueen siivittämänä loppuiän häpeään. Itsensä kanssa sinut tarkoittaa rehellisyyttä itselleen. Itsensä kanssa sinut tarkoittaa myös kykyä antaa olla - mitä suurimmassa määrin.

Tätä viimeksimainittua kykyä ultrajuoksija tarvitsee palautuakseen kilpailun rasituksista. On annettava välillä olla vaikka mieli palaa hurjana roviona lenkille. Vielä ei ole aika.

Virallinen matkairvistys Kaunasista. Pyörä on koriste...

VIIKKO 21. HARJOITTELUNI

Ma- 9,2 km - 55,40. Pärnu, kilpailukengissä, ensimmäinen lenkki kilpailun jälkeen.
Ti- 9,2 km - 1.00. Pärnu. Barefoottia ruoholla ja hiekalla pääosin.
Ke- Lepo
To- 10 km - 1.03. Tampere, puistoissa ja Pyynikin poluilla.
Pe- Lepo
La- Polkupyöräilyä maastopyörällä kauppareissulla 15, 3 km - 50:36.
Su- 17 km - 1.59. Teknisiä polkuja Ylöjärvi - Hämeenkyrö rajalla. Erittäin väsynyt ja uupunut lenkin jälkeen.

Yhteensä 45,5 km - 4:39 - vertikaalista nousua 411 m

Laituri tulee ? Kenellä teistä on Saab-lippis ?