ULTRAKILPAILUN JÄLKEEN - TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

TAUSTAKSI

   Tätä kirjoittaessani villiintynyt nautalauma Laukaassa jatkaa vapaata juoksuaan metsässä. Uutisissa nautojen karkaamisen syyksi on mainittu viljelijän uupumus ja siitä seuranneet muut asiat. Yllättävän moni ihminen voi elämässään huonosti. Pidän tätä erikoisena, sillä olemmehan syntyneet maailmaan jossa päivä päivältä on yhä enemmän mahdollista valita mitä elämällään tekee. Nimenomaan mitä itse tekee. Muutos parempaan lähtee aina itsestä ja omasta halusta muuttaa tilannettaan.
   Vanhempana teuraana on tässä itsekin tullut juostua metsässä vapaana - tällä kertaa 174 kilometriä. Virallisesti 171 kilometriä. Eikä olo ole yhtään uupunut, pelkästään väsynyt mutta ei terveesti väsynyt. Ultrajuoksu ei kaikilta osiltaan ole tervettä mutta vapaata se on ja myös joskus hidasta. Tähän kun vielä lisätään yksinkertaisuus niin ollaan ytimessä. Minun elämäni on yksinkertaista, vapaata ja hidasta.

PALUU NORMAALIIN

   Kilpailun jälkeen päämääränäni on toipuminen normaaliin elämään. Tällä kertaa jalkaterät olivat turvoksissa viisi päivää. Kävin tänä aikana kerran kävelemässä 2 kilometriä pehmeällä purulla ja ajoin taittopyörällä vajaan 20 kilometrin lenkin Käsivarrentietä Sinettä-tunturin linkkimastolle.
   Jänteet ja nivelet tuntuvat nyt melko normaaleilta. Kovin innokas en ole juoksemaan vielä paljon johtuen piestyistä varpaistani ja etenkin niiden piestyjen varpaiden osittaisesta nahattomuudesta.
   Heti kilpailun jälkeisinä öinä hikoilin voimakkaasti ja nukuin levottomasti. Päivä päivältä olo normalisoitui levon ja huolellisen ruokailun kautta. Mitään hirveätä ruuan mättämistä en harrasta. Päinvastoin syön paljon kasviksia, hedelmiä, kalaa ja kanaa pieninä annoksina. Ainoastaan magnesiumia lisäravinteena, ne proteiinipatukathan olivat raksamiehille ja jääkiekkoilijoille.
   Kokonaisuutena näin lyhyestä ultrajuoksusta toipumisessa pääsee huomattavasti vähemmällä verrattuna vaikkapa kuuden päivän kilpailun jälkeiseen olotilaan. Kuuden päivän juoksun loppuessa olen yleensä Kirsin tehotarkkailussa ensimmäiset kuusi tuntia, myös nukkuessani heti kilpailun jälkeen muutaman tunnin. 
   Kaikkien pidempien ultrakilpailujen jälkeen veressä sydänkohtaukseen johtavien merkkiaineiden määrä on monituhatkertainen normaaliin verrattuna ja monta päivää liikeessä olleen kehon pysäyttäminen saattaa tuoda tullessaan muitakin komplikaatioita, esimerkiksi munuaisiin. Nämä ovat kuitenkin harvinaisia sivuvaikutuksia ja pala palalta hankittu kokemus tasoittaa tietä - ultrajuoksusta kun ei heti saa kaikkea kerralla vaikka miten haluaisi.

TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

   Hyvin mennneen kilpailun jälkeen taivas ja maa ovat kauneimmillaan. Henkinen toipuminen kilpailun rasituksista riippuu paljon siitä ajatuksesta mikä on itselle hyvinmennyt kilpailu. Ihminen asettaa itselleen tavoitteita, sisäisiä ja ulkoisia, ja sitten kamppailee tavoitteidensa täyttymisellä tai niiden täyttymättömyydellä.
   Kovin ohueksi koen pelkän menestyksen tai ennätykset tavoitteena. Jokainen tekee sitä mitä tekee niin kauan kuin saa tekemästään jotain itselleen. Huonovointisuus omassa elämässä johtuu usein siitä, että ei uskalla tehdä sitä mitä haluaisi. Lähes aina tätä perustellaan pakolla - on pakko tehdä sitä tai tätä, ei ole muka vaihtoehtoja.
   Esimerkkinä käytän itseäni ja Kirsiä kolmen vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä. Reilussa 14 viikossa pistimme elämämme täysin uusiksi. Myimme etelästä täysin kunnossa olevan talomme, pakkasimme kamamme ja muutimme Pohjoiseen asumaan. Tuossa 14 viikossa tehtiin myös yksi perunkirjoitus ja neljän viikon Saksan matka matkailuautolla. Työpaikoista tai mistään muustakaan ei ollut tietoa, talonrötiskö sentään kuitenkin. Suurimpana vaikeutena oli yritykseni, jonka sittemmin vapaaehtoisesti lopetin, jäi tuolloin vielä toimimaan etelään. Esimerkkini kertoo pelkästään päättäväisyydestämme, halustamme muuttaa olosuhteita sekä uteliaisuudestamme uuteen.
   Todellisuudessa ainoa elämänmuutosta rajoittava tekijä on rohkeuden puute. Tämä on olennainen osa myös ultrajuoksua. Vaatii syvää, henkilökohtaista rohkeutta juosta yli tavanomaisen suorituskyvyn rajan saati kohdata itsensä uusissa tilanteissa, joihin ei ole valmiita ratkaisuja. 
   Minulta kysytään toistuvasti mikä minua motivoi?
   Motivaationi ei suinkaan ole itsestäänselvyys millään osa-alueella, harjoittelussa tai etenkään kilpailussa puristamisessa. Puristamisella tarkoitan kykyä kaivaa itsestään voimavaroja eteenpäinmenemiseen vaikeilla hetkillä. Motivaatiotakin on harjoitettava. Motivaationi peruspilareina ovat intohimo ja uteliaisuus itsensä kehittämisessä, mutta molempia on vaalittava. Välillä on levättävä ja lepääminen tässä yhteydessä ei tarkoita juoksemattomuutta tai liikkumattomuutta. Mielenkin on saatava levätä.

MIELI LEPÄÄ

   Maailmassa, minun maailmassani, on vain kolme paikkaa missä mieleni lepää. Tätä kirjoitan niistä ensimmäisessä, Käsivarren Lapissa ja etenkin Ropin pirtillä, mutta myös suurtuntureilla ja Norjan Heligskogenin mystisellä joella, salaisessa mielipaikassani. Toinen paikka on Villa Kirsinranta Hämeenkyrössä, Kirsin vanhempien rakentama hirsimökki ja kolmas paikka on Nellimin Talvitupalompolo, oma mökkini traditionaalisessa saamelaisten talvipaikassa.
   Mieleni lepää kun on hiljaista. Käsivarren autius on hiljaisuuden Par Exellence ja Talvitupa, varsinkin talvella, yltää samaan. Villa Kirsinrannassa taas on paljon minun ja Kirsin yhteistä historiaa. Me tiedämme mistä kaikki alkoi, mutta emme useinkaan tiedä minne kaikki päättyy. Sensijaan voimme valtavan paljon vaikuttaa siihen miltä välillä tuntuu.
   Ropin pirtin kiireettömyys, heijastumat menneiltä vuosilta, sauna ja Naimakan (järvi, osa Poroenoa eli virtaavaa väylää) kylmä vesi. Kaikki mitä itsensä rikkijuossut ultrajuoksija tarvitsee. Ja tietenkin Tertun leipomiset. Levätessäni matkailuautossa pirtin keskipihalla tunturikoivujen havistessa ympärillä en voi muuta kuin nauraa lomastressipuheille, että lomallakin voi uupua? Mitä lomalla pitää tehdä? No ei todellakaan mitään - saatanan tunarit!

KOHTI UUTTA

   Kohti uusia haasteita? Ei. Ultrajuoksu on elämäntapa, ei haaste. Ultrajuoksuni ei ole itsestäänselvyys. Muistan takavuosilta vaikeissa vaiheissa, kun kysyin ystävältäni Rainelta : "Mitä tälle minun juoksulleni pitäisi tehdä?" Rainen vastaus: " Kysymys on siitä mitä sinä aiot sille itse tehdä!" Suvereeni ja yksiselitteisen kannustava vastaus silloin antoi oikean suunnan jatkaa.
   Käsivarressa, kuten Norjan tuntureillakin kysyn itseltäni oikeat kysymykset. Mitä haluan ultrajuoksun kanssa tehdä seuraavina vuosina. Itsestäänselvää on ensi kevään Unkarin kuuden päivän juoksu, joka tälläkertaa toimii eräänlaisena välivaiheena erääseen toiseen ideaan, joka on itänyt jo vuosia. Kyseisen idean toteuttaminen vaatisi ensi vuonna myös toisenkin välivaiheen, toisen kuuden päivän juoksun heti perään ja sellainen olisi tarjolla vaihteeksi Suomessa Kauhajoki Ultrarunning festivalin muodossa. Miksi sitten kaksi kuuden päivän kilpailua samana vuonna, koska tiedän että se fyysisesti typerää. Kestääkseni ideani on kestettävä vähintään kaksi kuuden päivän juoksua, idean aika on aikaisintaan 2021 keväällä, ehkä siitä sitten enemmän.

LOPUKSI

   Yksinkertainen, vapaa ja hidas elämäni on itse järjestetty. Ultrajuoksu on vuosien varrella antanut valtavasti sisältöä ja kokemuksia. Olen ja Kirsin kanssa olemme saaneet nähdä uusia maita ja kulttuureja, mykistävää luontoa sekä tavanneet valtavasti kiinnostavia ihmisiä, joista osan kanssa on ystävystytty lähemminkin. 
   En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman syöpätautiani, joka avasi silmäni lopullisesti ymmärtämään elämän ainutkertaisuutta. En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman ultrajuoksua ja sen henkisiä voimavaroja sekä positiivisuutta kehittäviä ominaisuuksia. Ultrajuoksussa ja syöpätaudista toipumisessa olen käyttänyt opittua, yli sukupolvien kestävää periksiantamattomuutta.
   Missään tapauksessa en olisi päässyt näin pitkälle ilman Kirsiä, joka elämäni valona ymmärtää matkaani pimeydessä.
   Kaiken edelläkerrotun taustalta pitää vielä löytyä yksi asia perustaksi kaikelle.
   Usko.
   Usko luo lujan pohjan ponnistukselle vaikeissa hetkissä. Usko on mielentila, jotakin koko elämää syvempää. En tässä yhteydessä halua määritellä uskoani sen enempää. En halua liputtaa sitä minkään nimeen. Olen aiemmin kirjoittanut Jumalasta, jumalista ja monenlaisista mielenhallinnan tekniikoista, mutta loppujen lopuksi kyse on aina eteenpäinmenosta ilman pelkoa. Siihen ei kukaan kykene jatkuvasti, eikä ainakaan yksin. Johonkin on uskottava.

   Eteenpäin - taivas ja maa ovat kauneimmillaan!