MINÄ, DISSIDENTTI JALAN KÄÄNTEESSÄ

Lähdin metsään, koska halusin elää tarkoitusperäisesti, kohdata ainoastaan elämän olennaiset seikat, ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavanaan - ja jotta en kuolemani koittaessa joutuisi huomaamaan, etten ollut lainkaan elänyt. Elämä on niin kallis asia, etten halunnut kuluttaa sitä johonkin, mikä ei olisi elämää. (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Suomessa on EVA:n vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan 79 000 miestä, iältään 24 - 54, pysyvästi työelämän ulkopuolella. He eivät tee töitä, opiskele tai eivät ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Heistä kolmasosa on kirjautuneena työttömäksi ja suunnilleen saman verran heistä elää ilman tuloja ja ilman toimeentulotukea. Kadonneet työmiehet, kuten varmasti myös naiset, sivuun hypänneet?

   Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä kun aloitin hapuilun kohti täydellistä sivuunhyppäystä, muutin Lappiin, lopetin yritykseni ja aloitin toden teolla elää jokaisen päivän niin kuin se hyvältä tuntuu. Vaikka käytän sanaa hapuilla, mitenkään päämäärätöntä elämänkulkuni ei ole, pikemminkin päinvastoin. Minulla on pitkä lista ulkoisia tavoitteita ja vielä pidempi lista sisäisiä tavoitteita.

   Alussa siteerattu Thoreau ennakoi luontoa käsittelevissä kirjoituksissaan jo 1800-luvulla ekologisuutta. Kirjassaan Kansalaistottelemattomuudesta hän esitteli käsitteen kansalaistottelemattomuus, että on olemassa siviililain yläpuolella oleva laki, jota on noudatettava rangaistuksenkin uhalla. Hän ei hyväksynyt orjuutta ja sotaa tukevaa hallitusta, joten kieltäytyi maksamasta veroja ja päätyi lyhyeksi ajaksi putkaan.

   Mediassa on tasaisin väliajoin juttuja ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Nämä ihmiset ovat hypänneet pois oravanpyörästä ja ryhtyneet toteuttamaan omia tavoitteitaan. Osa on ryhtynyt elämään ekologisesti ja mahdollisimman vähän kuluttaen, osa on vetäytynyt hiljaisuuteen, jopa erakoitunut yksin tai läheisen kanssa. Niin tai näin, yksi yhdistävä tekijä löytyy näiden kaikkien juttujen kommenttiosioista: aivan hirvittävä arvostelu ja vetäytyjien mielipiteiden lyttääminen niiden taholta, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä omia valintojaan. Niiden, jotka omasta mielestään kokevat olevansa yhteiskunnan tukipilareita, ahkeria veronmaksajia ja rattaissa raatajia.

   Todellisuudessa monen sivuun hypänneen historiasta löytyy varsin mittava yhteiskuntavastuun kantaminen, joka on lopetettu omasta vapaasta tahdosta kun on ryhdytty ajattelemaan toisin. Näin on omalla kohdallanikin, taakse on jäänyt miltei kymmenen vuoden työura vammaisten lasten kanssa ja sitä seurannut seitsemäntoista vuotta muita työllistävänä yrittäjänä. Kadonnut työmies onkin siis saattanut jo tehdä työnsä vai pitäisikö jaksaa pikkuisen pidemmälle. Ja mikä on pikkuisen ja etenkin miksi?

   Sivuunhypännyt ei useinkaan ole mitenkään syrjäytynyt vaan seuraa aikaansa tarkasti mutta ei löydä siitä juurikaan mitään hyvää. Omaa mieltäni vaivaavat jatkuvat sodat, turha kuluttaminen, mutta etenkin ihmisten elämän muuttuminen lyhyen hetken kertakäyttömuoviksi. Henkinen kehittyminen ei ole pikavoitto eikä myöskään ole saavutettavissa yhdellä klikkauksella, vaan itseään joutuu vaivaamaan - harjoittamaan. Aivan kuten ultrajuoksussa. Ei tietoisuuden lisääminen omassa elämässä käy käden, tai pitäisikö sanoa jalan, käänteessä.

   Istuutuessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta olen palannut erämaasta Nellimin kotiin internetyhteyksien pariin. Lukemattomien sähköpostien joukossa oli lukijani kiitokset ja siinä sivussa toive, että kirjoittaisin useammin. Viimeisestä postauksesta näkyy kulunnen kaksi viikkoa mutta minä, dissidentti eli toisinajattelija, tarvitsen tilaa ajatuksilleni. Tilaa löydän erämaasta, jossa nyt viimeksi olen Kirsin kanssa kalastanut ja etsinyt hilloja. Elänyt ekologista elämäntapaa siinä mitassa mihin tällä hetkellä pystyn.

   Suomessa on 23 tuhatta ilman sähköverkkoa olevaa asuttua asumusta ja 340 tuhatta, jotka eivät kuulu vesijohtoverkkoon. Talvitupa, jossa erämaassa aikaa vietän on mökki, mutta voisi se olla vakituinenkin asutus - ilman sähköä ja vesijohtoa tottakai. Juostessani tai mieluummin muuten liikkuessani erämaassa koen vahvaa yhteyttä luontoon. Hiljaisuus puhuttelee enemmän kuin tuhannet sanat ja uutisten sijaan seuraan mieluummin vaikkapa viklon käyttäytymistä reviirillään poikasiaan suojellen. Kyse on siitä miten minä tulen toimeen luonnon kanssa, ei toisinpäin.

Sellainen elämä, jota ihmiset ylistävät ja pitävät menestyksekkäänä, on vain yksi tapa elää. Miksi nostaisimme jonkin elämäntavan ylitse muiden? (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Ajattelen kuten Thoreau edellä, jokainen saa valita mahdollisuuksiensa rajoissa itse. En saarnaa - kehotan kylläkin. Mielestäni meillä jokaisella pitäisi olla olohuoneen pöytänä oma ruumisarkku. Buddha kehotti ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan päivittäin. Tästä voi johtaa helposti kysymyksen: Mitä haluaisit tänään elämässäsi tehdä? Vastaus on sinun oman henkisen kehittymisesi tulos, haluatko ostaa vai kokea. Haluaisin ainakin, että olisit läsnä omassa elämässäsi joka päivä, teet sitten mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan.

Blogikirjoittaminen näin vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ajatukset eivät kypsy hetkessä, eivätkä ilman itsensä sivistämistä. Arvoisille lukijoilleni tämä riittänee perusteluksi postauksieni julkaisurytmiin.

   Olen tavattavissa 21.8. illalla Nivalan Pyssymäellä, jossa pidän luennon monipäiväjuoksuista; seuraavana päivänä siellä on Super Pep-polkujuoksutapahtuma. Ennen luentoa tai sen jälkeen olen avoin keskusteluille muistakin elämän asioista jos joku kokee siihen tarvetta. Erilaisten ihmisten tapaaminen on mielestäni aina rikkaus.

HARJOITTELU VIIKOILLA 29. - 30.

Ma- Nilsiässä saunalenkki 8,07 km - 53 min.

Ti- Kävelyä Rovaniemellä Kirsin kanssa 4,51 km - 1.03.

Ke- "Lepo", kotitöitä; ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

To- 8,14 km Palo-Pyhävaaralle - 58 min. Päivällä ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

Pe-La-Lepo, väsynyt.

Su- 5 km Paavalintupavaaralle erämaassa - 39 min. Helvetin kuuma ja paarmoja.

Yhteensä juoksua 21,2 km

Ma- Haapakurussa 10,22 km - 1.01. Hyvää kulkua.

Ti- Lepo

Ke- Asvalttia pääosin Uuttuperälle 12,02 km - 1.18. Illalla kävelyä 4,22 km - 1.04.

To-Pe- Lepo

La- 8,03 -53 min. Kevyttä verenkierrätystä ennen erämaahan lähtöä.

Su- Lepo

Yhteensä 30,3 km

Niin, minähän juoksin vajaa neljä viikkoa sitten kahdessa päivässä 207,24 km. Joskus on levättävä - muuten menee rikki päältä ja sisältä.

UUSI OTE

Myllyt lakkaavat pyörimästä, paskat haisemasta ja kullit seisomasta, loppu on lähellä.


Entä alku? Onko sitä. Jos mikään ei loppunutkaan.
   Minulle on usein sanottu:
-Sinä se vaan aina juokset.
   Aina ja vaan. 
   En juokse koskaan ihan samalla tavalla enkä koskaan ihan samalla ajatuksella.

   Juostessani haastavilla Norjan tunturien harjanteilla olen ajatellut että ei pidä koskaan ajatella kulman taakse. Ei voi suunnitella kun ei tiedä eikä näe mitä on tulossa. Silloin kun linja katoaa - yhtäkkiä - kun alapuolella on kuusisataa metriä pystysuoraa pudotusta tarvitaan uusi ote. Otteen on pidettävä ja sen on löydyttävä heti.
   Nyt olen saanut jotenkin katkaistua sairastelukierteen ja olen matkalla jälleen. En ole ihan varma minne. Matkustaessani näen tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, jotka junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   He vaan aina junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   Nousevat aamulla, menevät töihin, tulevat kotiin ja sitten etsivät elämää. Voisi sitä nousta aamulla ja miettiä että mitähän tänään tekisi. Tai ainakin mistä elämää tänään etsisi.
   Harjoittelenko jo? En. Tarvitsen kuntouttavaa harjoittelua jaksaakseni harjoitella tavoitteellisesti. Harjoittelulla ja harjoittelulla on eroja. Liikuntaa, yhtäkaikki. Uusi ote tai "new ease" on pikemminkin tahtotila. Halu pitää kiinni ettei putoa. Mukana on aimo annos pelkoa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on päästä kuntoon sairastelujen tai muiden taukojen jälkeen. Siksi jatkuvuus on tärkeintä. 
   Ja otteen täytyy pitää.
   Levoton on ihmisen mieli. Munkit meditoivat yksinäisyydessä vuosikausia saavuttaakseen ymmärryksen mutta samaan pystyy huomaamattaan Tavis. Tavis syntyy ja kasvaa. Käy koulunsa ja opettelee juomaan ja panemaan. Joutuu töihin. Pariutuu, lisääntyy ja velkaantuu. Luulee elävänsä kunnes sitten yhtenä päivänä huomaa olevansa vanha ja täysin yksin. Katkeroituu kun olisi pitänyt sitä ja sitä. Pahottaa mielensä ja hiipuu pois. Unohdetaan. Valtio kiittää veronmaksajaa ja korrenkantajaa perintöverolla.
   Tavis ei kysynyt kertaakaan itseltään mitä todella elämältään haluaisi.
   Mutta kun oli pakko.
   Oliko?
   Kuten minä myös Tavis pelkäsi putoavansa. Että ote ei pidä sittenkään. Minäkin olen Tavis, mitä suuremmassa määrin, mutta otteeni häkin ulkopuolella pitää toistaiseksi. Toistaiseksi, juuri siinä on ydin. Tänään, tässä ja nyt. Ei kulman takana. Mutta otteen pitää olla uusi joka päivä, muuten voi joutua häkkiin.

   Kirjoitan tätä matkailuautossa Hämeen kuusikossa. Kattoon putoilee menneen talven neulasia ja ulkona on seitsemän astetta lämmintä. Peipon varpaita paleltaa mutta se laulaa silti sisukkaasti, tuli tulleeksi maahan jonka itsenäisyyden viimeisiä pelastajia puolivilli pappa ja runotyttö palkitsevat mitalein. Kahvia, kakkua ja vanhoja lauluja oli tarjolla myös, unohtuneeko veteraanien syrjinnän aika punainen näin.
   Maa on kylmä ja pohjoinen. Maassa saa valita vapaasti kunhan tekee niinkuin muutkin. Painaa pitkää päivää, äänestää oikein ja suostuu uskomaan valitut uutiset. Erityispalkinnon saavat ne jotka luulevat tietävänsä.
   Kohta puen lenkkivaatteet ylleni ja poistun hetkeksi. Minun maailmassani tässä samassa maassa on toisenlaista. Olen täällä mutta en silti ole. Unkarissa olisi lämpöisempää mutta kaikkea ei minullekaan joka vuosi suoda. Muistutetaan aina välillä että en ole koskaan valmis.

On mentävä jotta ote pitäisi.

VIIKKO 17.

Ma- 18 km Sasin harjun poluilla ja niiden vieressä - 2.06.
Ti- Lepo
Ke- 26,5 km erikoisharjoitus Nokia-Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö - 3.31. Polkua, asvalttia, hiekkaa, taisteluhautaa ja ylämäkeä.
To- 11,4 km - 1.35
Pe-10 km - 1.11.
La- 14 km - 1.39
Su- 7,35 km - 50.00. Barefoot meditaatio.

Yhteensä 87 km - 10:54 - 1393 metriä vertikaalia.

Epäusko jatkuu. Unkarin kuuden päivän juoksusta luopuminen tänä vuonna on valtava pettymys. En motivoidu juoksemalla maratoneja tai hölkkiä saati tonnin vetoja aikaa vastaan. 
   Kuusi päivää on kuningaslaji. 
   Yleensä kun näin kirjoittaa alkaa kommenttikentässä sönkötys, että kaikki pelaa ja erilaisuus on rikkaus ja että on sitä muutakin. 
   Niin oli minullakin joskus, ei enää. 
   Minun maailmassani kaikki eivät pelaa, eivätkä etenkään pysty pelaamaan. Erilaisuus on elämäni ja muuta ei tarvita. Juoksen pitkälle koska pystyn, nyt en pysty, joten se siitä kunnes taas on aika.

Viimeinen kuva on täältä.