UUSI OTE

Myllyt lakkaavat pyörimästä, paskat haisemasta ja kullit seisomasta, loppu on lähellä.


Entä alku? Onko sitä. Jos mikään ei loppunutkaan.
   Minulle on usein sanottu:
-Sinä se vaan aina juokset.
   Aina ja vaan. 
   En juokse koskaan ihan samalla tavalla enkä koskaan ihan samalla ajatuksella.

   Juostessani haastavilla Norjan tunturien harjanteilla olen ajatellut että ei pidä koskaan ajatella kulman taakse. Ei voi suunnitella kun ei tiedä eikä näe mitä on tulossa. Silloin kun linja katoaa - yhtäkkiä - kun alapuolella on kuusisataa metriä pystysuoraa pudotusta tarvitaan uusi ote. Otteen on pidettävä ja sen on löydyttävä heti.
   Nyt olen saanut jotenkin katkaistua sairastelukierteen ja olen matkalla jälleen. En ole ihan varma minne. Matkustaessani näen tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, jotka junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   He vaan aina junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   Nousevat aamulla, menevät töihin, tulevat kotiin ja sitten etsivät elämää. Voisi sitä nousta aamulla ja miettiä että mitähän tänään tekisi. Tai ainakin mistä elämää tänään etsisi.
   Harjoittelenko jo? En. Tarvitsen kuntouttavaa harjoittelua jaksaakseni harjoitella tavoitteellisesti. Harjoittelulla ja harjoittelulla on eroja. Liikuntaa, yhtäkaikki. Uusi ote tai "new ease" on pikemminkin tahtotila. Halu pitää kiinni ettei putoa. Mukana on aimo annos pelkoa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on päästä kuntoon sairastelujen tai muiden taukojen jälkeen. Siksi jatkuvuus on tärkeintä. 
   Ja otteen täytyy pitää.
   Levoton on ihmisen mieli. Munkit meditoivat yksinäisyydessä vuosikausia saavuttaakseen ymmärryksen mutta samaan pystyy huomaamattaan Tavis. Tavis syntyy ja kasvaa. Käy koulunsa ja opettelee juomaan ja panemaan. Joutuu töihin. Pariutuu, lisääntyy ja velkaantuu. Luulee elävänsä kunnes sitten yhtenä päivänä huomaa olevansa vanha ja täysin yksin. Katkeroituu kun olisi pitänyt sitä ja sitä. Pahottaa mielensä ja hiipuu pois. Unohdetaan. Valtio kiittää veronmaksajaa ja korrenkantajaa perintöverolla.
   Tavis ei kysynyt kertaakaan itseltään mitä todella elämältään haluaisi.
   Mutta kun oli pakko.
   Oliko?
   Kuten minä myös Tavis pelkäsi putoavansa. Että ote ei pidä sittenkään. Minäkin olen Tavis, mitä suuremmassa määrin, mutta otteeni häkin ulkopuolella pitää toistaiseksi. Toistaiseksi, juuri siinä on ydin. Tänään, tässä ja nyt. Ei kulman takana. Mutta otteen pitää olla uusi joka päivä, muuten voi joutua häkkiin.

   Kirjoitan tätä matkailuautossa Hämeen kuusikossa. Kattoon putoilee menneen talven neulasia ja ulkona on seitsemän astetta lämmintä. Peipon varpaita paleltaa mutta se laulaa silti sisukkaasti, tuli tulleeksi maahan jonka itsenäisyyden viimeisiä pelastajia puolivilli pappa ja runotyttö palkitsevat mitalein. Kahvia, kakkua ja vanhoja lauluja oli tarjolla myös, unohtuneeko veteraanien syrjinnän aika punainen näin.
   Maa on kylmä ja pohjoinen. Maassa saa valita vapaasti kunhan tekee niinkuin muutkin. Painaa pitkää päivää, äänestää oikein ja suostuu uskomaan valitut uutiset. Erityispalkinnon saavat ne jotka luulevat tietävänsä.
   Kohta puen lenkkivaatteet ylleni ja poistun hetkeksi. Minun maailmassani tässä samassa maassa on toisenlaista. Olen täällä mutta en silti ole. Unkarissa olisi lämpöisempää mutta kaikkea ei minullekaan joka vuosi suoda. Muistutetaan aina välillä että en ole koskaan valmis.

On mentävä jotta ote pitäisi.

VIIKKO 17.

Ma- 18 km Sasin harjun poluilla ja niiden vieressä - 2.06.
Ti- Lepo
Ke- 26,5 km erikoisharjoitus Nokia-Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö - 3.31. Polkua, asvalttia, hiekkaa, taisteluhautaa ja ylämäkeä.
To- 11,4 km - 1.35
Pe-10 km - 1.11.
La- 14 km - 1.39
Su- 7,35 km - 50.00. Barefoot meditaatio.

Yhteensä 87 km - 10:54 - 1393 metriä vertikaalia.

Epäusko jatkuu. Unkarin kuuden päivän juoksusta luopuminen tänä vuonna on valtava pettymys. En motivoidu juoksemalla maratoneja tai hölkkiä saati tonnin vetoja aikaa vastaan. 
   Kuusi päivää on kuningaslaji. 
   Yleensä kun näin kirjoittaa alkaa kommenttikentässä sönkötys, että kaikki pelaa ja erilaisuus on rikkaus ja että on sitä muutakin. 
   Niin oli minullakin joskus, ei enää. 
   Minun maailmassani kaikki eivät pelaa, eivätkä etenkään pysty pelaamaan. Erilaisuus on elämäni ja muuta ei tarvita. Juoksen pitkälle koska pystyn, nyt en pysty, joten se siitä kunnes taas on aika.

Viimeinen kuva on täältä.