30/30 - PÄIVÄKIRJABLOGIN FINAALI - AITOO

"Mitä se sinun miehesi oikeastaan tekee?" - Kirsin työkaverin kysymys minusta.

Oikea vastaus: aitoo. (Tampereen murretta:  ylittää aitoja/oikeaa/aitoa)

Tässä blogissa olen harvoin niputtanut ajatuksiani. Kirjoittamani asiat ovat usein ristiriitaisia enkä halua muuta kuin että lukija ajattelee. Mitään valmista ei ole olemassakaan kenellekään, mukaanlukien minä.
   Olen aloittanut kasvuni osittain alkoholisti-isän ja osittain huikentelevaisen äitini yhteisenä lopputulemana. Olen edesmenneille vanhemmilleni erittäin kiitollinen - nykyisin. Arvostan heitä - nykyisin. 
   Kasvutarinani on kulkenut yksikätisen Kollaan sankarin (pappa) opettamalla periksiantamattomuudella matkan varrella usein päätä seinään hakaten ja lenkille uupuen. Vammaisten lasten avustaja, tiskijukka, syöpätaudin jälkeen kestävyysurheilija, taksikuski, ultrajuoksija, yrittäjä ja nyt olen tässä.
   Blogini ei ole cv eikä elämä ole suorittamista. Kusipäästä on kuoriutunut kirjoittaja, korpifilosofi ja omien valintojen puolestapuhuja. Lievä kusipäisyys ja sarkasmi elävät edelleen.

  -Ensinnäkin emme ole naimisissa Kirsin kanssa vaikka hänen miehensä olenkin. (Varmistettu juuri sohvalla lojuvalta Kirsiltä, vastaus oli "kyllä mun mielestä."
   -Toiseksikin, mitä oikeastaan teen...anteeksi en pysty kirjoittamaan, tukehdun nauruun.

   Asiaan.
   "Leipäsi sinun on ansaittava otsasi hiessä..."
   Kolmannen vuosisadan alussa ihmiskuntaa vaivaavat samat ongelmat mitkä ovat sitä vaivanneet aikojen alusta. Nälänhätä, kulkutaudit ja sodat. Toisaalta tänä päivänä ihmisiä kuolee enemmän ylensyöntiin kuin varsinaiseen ravinnonpuutteeseen, eli jotain on joku tehnyt oikeasti vuosien kuluessa, minä mukaanlukien.
   Mitä teen oikeasti? Ajattelen. Elän oikeasti. Koen syvää yhteyttä luontoon. Mietiskelen. Kirjoitan. Elän täyttä elämää koska minulla on kyky, terveys, siihen. En ole yksin, Kirsi. Tänään Make soitti. Raine. Onni. Keijo. Kaikki ystävät ja elossa olevat sukulaiset.
   "Ihmisen ei ole hyvä olla yksin" - Mauno Koskinen, Kollaan konekiväärimies, pappani. 
   Olen elämässäni tehnyt ansiosidonnaista työtä paljon, ihan oikeasti. Parhaat kuukausittaiset työtuntimääräni liikuivat 240 tehdyn työtunnin vaiheilla useiden vuosien ajan. Vielä 200 tunnin kanssa pystyi käymään lenkillä mutta ei harjoittelemaan järkevästi.  
   Tehty on monenlaista, pahaakin enemmän kuin se kuuluisa veljespari Albert Hässi ja Frank Nussi. Mutta luterilaista työmoraalia ette minusta löydä. Teen työtä vain senverran että pärjään. Muu aika on pyhitetty risti-istuntaan. Munkki ei tarvitse kuin kaavun ja almukupin. Jaa mutta Nellimissä joskus villahousut. Ja ai niin, naiminenkin on kivaa niin kauan kun kulli toimii. Ja vielä, viinakin on hyvää pieninä määrinä joskus. Ei siis munkki mutta munkin ajatusmaailma poikkeuksin. Tietoisuuden uudet tasot. Raja-aitojen rikkominen. Ei poroaitojen. Luonnonsuojelua kyllä mutta ei greenpeacen malliin.
   Mutta hei!
   Siis aikuisten oikeasti.
   Mitä teen oikeastaan?
   Kiusallista. Kuinka tuohon vastaisi. Olette olleet seuranani nyt 30 päivää yhtämittaa ja huomenna saatte olla ilman blogipäivitystä. 
   Mitä se siellä tekee?
   Enhän tähänkään asti ole kaikkea kertonut näiden vuosien aikana. Subjekti-predikaatti-objekti. Kenen kirjoittajan ohje? Hemingway, tiedätte?
   Mutta aitoo se. Sitä tämä on.


"Näin ikääntyessä sitä huomaa että ihminen muuttuu. Kehitytään ja kasvetaan aikamme. Entäs sitten kun pitää koettaa alkaa pienetymään ja huonontumaan? Osaako sen tehdä arvokkaasti? Joiltain osin sitä varmasti on jo tapahtunut: fyysinen nopeus, ajattelun joustavuus. Alkaako oppiminen jossain vaiheessa muistuttaa tivolissa ollutta laitetta jossa sattumanvaraisesta kolosta nousi myyrän pää ja sitä piti ehtiä kolauttaa vasaralla ennen kuin se katoaa näkyvistä - yhä nopeammin ja nopeammin pelin edetessä." -lukijan, Jyrki Leskelä, kommentti blogissani. Jyrkin blogin linkki löytyy internetversion alaosasta.

   Aitoo ei ole jatkuvaa kasvua. Ei jatkuvaa parantamista. En koe ikääntyessäni huonontuvani tai pienentyväni vaikka en jaksaisi samaa kuin ennen. Kaikkeen tarvitaan tavoite, motivaatio itsensä kehittämiseen, tavoitteen täyttämisen yritys ja onnea siihen ja mitä sitten? Vastaus on aitoo. Arkea. Ihmisiä joiden luo voi palata, jotka huolehtivat. Niitä, jotka lupaavat vetää töpselin pois seinästä tai jotakin muuta smith and wessonia sitten joskus kun on aika lopettaa arvokkaasti.
   Yksi henkisen kasvun tarpeen ositus on kullista kirjoittaminen. Jos kirjoittaa usein omasta kullistaan tulee ilmeisesti unohdettua, että ei siitä vajaasta kolmestäkymmenestäkahdeksasta sentistä irtoa loputtomasti, juttuakaan. Tulikohan tähän nyt jokin virhe, en huomaa sitä itse, täytynee tarkistuttaa? Tiedättekö muuten mikä on keski-iän ylittäneen miehen makuuhuoneen toinen nimitys: allamakuusali. No niin. Jäätelötikkuja kaksi ja pari kumilenkkiä. Voi tulla.
   Kullin käsittelyn jälkeen on mukavan letkeää lähteä vaikka lenkille. Juoksin tänään ilman edeltävää käsittelyä ihan oikein 12 km sekoitettuja talvireittejä. Aikaa paloi peräti tunti ja neljäkymmentäkaksi minuuttia.(1:42). Oikein kaunista maisemaa, pehmeää talvilunta ja sitten ei. Lämmintä. Kuumakin tuli.
   Kävin tässä kirjoittamisen välissä kahvilla. Söin kaksi pullaa ja join kaksi kuppia kahvia. Pullan ovat vieraat leiponeet ja kupin Kirsi posliinimaalannut. Kun palasin tähän näppäimistön ääreen kuulokkeissa soi Opuksen Life is Life. Kirsi meni kävelemään, vaihteeksi yksin koska kirjoitan. Kaikki on poissa jostakin mutta kaikelle on aikansa. Varmistin häneltä että ei haittaa. Vieraat lepäävät.
   Kiitos teille näistä kolmestakymmenestä päivästä. Ihan aina en venynyt pitkiin teksteihin. "Sellainen on päiväs kuin on voimas." Mitään ei koskaan ollut valmiina, se olisi ollut huijausta.
   Palataan.
   Pitäkää huolta toisistanne.

   Usko - Toivo - Rakkaus ja kaikista suurin on Rakkaus.

Lopuksi otan teidät viereeni Nellimin vuonolle tänään iltapäivällä.

Seison tulireen takana. Ahti ja Leena pilkkivät edessäni vuonolla. Tuuli puhaltaa noin kaakosta ja on aste lämmintä. Olen ajanut kelkan rekineen tuulisuojaksi tulireen eteen. Kahvivesi kiehuu ja nenääni tunkee tervastulen pihkainen tuoksu. Ritilän lämmössä kihisee kolme makkaraa, kolme leipää ja kolme pullaa. Sinappi, maito ja sokeri ovat mehupullon kanssa esillä. Kaksi kuksaa ja emalimuki.
   Selkäni takana on kaunis Konkeloniemi aihkeineen ja edessäni väärän koivun alta pilkottaa kaukana Lusmanuoran alku, kiviset Kenttäsaaret jäävät oikealle. Pykäläisen rannan hennot männyt heiluvat ja tuuli imee liekkejä kummallisesti edestakaisin. 
   Vein vanhan parin ensin aamulla Petäjänkuorimajärvelle pilkille ja juoksin sitten lenkin. Kävin suihkussa ja hain heidät kyytiin.
   -Mennään mettään kahville, virnistelin.
   -Meinaat että kahvi keitetään Inarin veteen Ahti hymyili arvaten ajatukseni.
   Ajoin auraamatonta Kitisijäniementietä alas vuonolle. Rannassa oli puolitoista metriä kinosta ja mutta kelkka jaksoi. Perä meni metrin hangen alle mutta etenimme kunnes tavoitin kaarevia rantoja mukaillen niemen nokan vähälumisemman jään kautta. On vielä liian talvista ja Inarin harjus makaa paikallaan. Ahven ja siika syövät harkiten metsäjärvillä jos syövät.
   Pannu sylkee. Mitatessani kahvia ässittymään tulee Nellimistä kuusi koiravaljakkoa. Koirat vinkuvat innoissaan ja turistit, yksi kutakin rekeä kohti, ovat vähintään yhtä innoissaan mutta eivät vingu. Valjakot häipyvät Inarille päin ja kohta tulee kymmenen moottorikelkan safari takaani Paksuvuonolta. Safari pysähtyy meistä kauemmas niemen nokkaan neuvonpitoon ja jatkaa sekin sitten Inarille päin.
   Haen Leenan kahville kelkalla. Rannassa on puolitoista metriä lunta. Ahti tulee kävellen ja jälki kantaa juuri ja juuri.
   -Täyshoito, molemmat toteavat.
   -Kyllä tuolla ikää jo pitää hoivaa saada, nauran vastaukseski suu täynnä makkaraa.
   Kahvit juotuaan he menevät vielä hetkeksi pilkkimään. Minä pidän tänään pilkittömän päivän. 
   On hiljaista. Istun harmaalle, karhealle kivelle. Kivi jää tänne sitten kun aikani on täynnä. Tavoitan kilpikaarnaan nojaten ikiaikaisen yhteyden. Tunnen eläväni täysillä joka solullani. Kauas ovat haihtuneet myrkyt verestäni, joilla syöpäsolut tuhottiin mutta käsitys uudesta ajasta on aina seuranani. Aika on aina tässä ja nyt ja tänään. Huominen voi olla uusi alku.
   Tuuli tuulee karvalakin korvaläppien välistä. On aika pakata kamat ja lähteä kotiin. Päiväkirjablogin viimeinen päivitys odottaa.


Stayin´Alive!

 

29/30

Jonkun mielestä saatan viettää yksitoikkoista elämää. Hyvä elämä on usein yksinkertaista.
   Piklkillä taas koko päivän. Ahvenia fileiksi asti...
   Huomenna päiväkirjablogin finaali.

Tulireki.

Keskimöjärven Kutukosken suulla.

28/30

Päiväkirjablogin kolmanneksi viimeinen päivitys. Tämän jälkeen palaan noin kerran viikossa julkaisuun.
   Loppukiriä tähän päiväkirjablogiin tuskin saan aikaiseksi. Palasin juuri erämaasta ystävien kanssa päiväretkeltä ja lähden jo vajaan kahden tunnin kuluttua kirjoittajapiiriin Ivaloon, josta palaan vasta yhdeksän jälkeen illalla. Intensiivisen kirjoittajapiirin kokoontumisen jälkeen takki on yleensä tyhjä ainakin kirjoittamisen suhteen.
   Erämaa ei kutsu kaikkia ihmisiä. Kaupungistunut kansa ei tule ajatelleeksi miksi luonto on niin merkityksellinen. Yksi unohdettu pointti on olemassolon perspektiivi. Katsokaa alla olevia kuvia, jotka on otettu eilen makuuhuoneemme ikkunan läpi.

   Netti on täynnä toinen toistaan hienompia ja valitettavan usein muokattuja kuvia revontulista. Itse tykkään mieluummin näistä käsivaralla kuvatuista. Vihreä hehku - kuka on tulossa? Onko tuolla ketään muuta? Luonto herättää kysymyksiä, antaa vastauksia mutta etenkin se antaa perspektiiviä. Kun on kolmekymmentäviisi astetta pakkasta pikkumurheet tuntuvat merkityksettömiltä, kyse on konkreetista selviytymisestä.

   Meille Kirsin kanssa asuminen täällä Nellimissä on elämäntapa. Luonto ja sen rauha ovat kaikki kaikessa. Luonto ja sen kausittaiset elävät kuvat antavat tarkoituksen päivästä päivään.

   "Nouse jo sielu ja silmäs luo
   päin vuorta, mi sulle armonsa suo.
   Katsele merta ja katsele maata,
   etkö jo voisi synnistä laata?"

-Laulu Jack Londonin kirjasta Liian paljon kultaa (1967, suomentanut Anja Heininen)

   Kuulokkeissa soi Laura Branigan ja Self Control.
   Vieraat leipovat pullaa.
   Huomiseen.

 Ps. Legendan mukaan revontulet ovat kuolleiden ihmisten verta - muitakin positiivisempia tulkintoja on.
   

27/30 - HILJAISUUS

 Hiljaisuus on ehtyvä luonnonvara urbaanissa elämässä. Hiljaisuutta on monenlaista. Se mikä isojen kaupunkien liepeillä sijaitsevilla vihervirkistysalueilla on hiljaisuutta on jatkuvaa huminaa täällä Lapin erämaassa.
   Teimme tänään eräretken talvikalastuksen merkeissä eräälle järvelle. Järvi sijaitsee eräiden vaarojen välissä lähes tiettömän ja osin kivikkoisen taipaleen päässä. Järvessä on siikaa. Meille luonto antoi niistä tänään kolme. Mutta kalansaanti oli sivuseikka. Pääasia oli erämaisuus ja hiljaisuus - todellinen hiljaisuus.
   Istuessani täydellisessä hiljaisuudessa hievahtamatta jakkaralla auringon hyväillessä kaamoksen ja kirjoittamisen rasittamia hermopäätteitä tunsin täydellistä sopusointua ympäröivän luonnon kanssa. Aivan kuin parhailla, yksinäisillä ultrajuoksuharjoituksillani.
   Kirkasvetisen järven rannat kohoavat jylhän kivisinä louhuina ylös kirkkaasta vedestä, nyt hohtavasta hangesta. Rantaan lensi pari kuukkelia viheltelemään, korppi kävi tarkistamassa tarjonnan. Aurinko paistoi niin että heikompaa hirvitti, aamun -25 astetta taipui muutamaksi pakkasasteeksi.
   Jätin ystävät ja Kirsin pilkkimään ja ajoin kelkalla järven puoliväliin rannan tuntumassa olevaan pieneen ja karuun saareen tekemään tulet. Lunta oli saaren rannassa miltei vyötäröön, joten kävin matkalla kelkalla hakemassa keitisrangan pannulle ja pari makkaratikkua. Virittelin tulet palamaan, tein kairalla vesireiän ja lapoin pannun täyteen jäähileistä vettä. Asettelin leivät, banaanit, pullat ja makkarat ritilälle. Ritilän tuin nuotion tuulen yläpuoliselle puolelle puilla ilmaan, jolloin nuotion lämpö pääsee mukavasti lämmittämään tarjottavat. Ja istuin alkukantaiseen elämän keskiöön tulen ääreen.

   Vietimme mukavan kahvihetken ja jatkoimme pilkkimistä. Siika on haastava vastustaja. Arka kala pelkää äkkinäisiä liikeitä ja ei ota ihan mihin tahansa pilkkiin. Lisäksi pitää ymmärtää missä kala on tähän aikaan vuodesta, saimme kalat 4 - 5 metrin syvyydestä syvänteen reunoilta. Suurin mittaamamme syvyys oli yli kymmenen metriä, erämaajärvet yllättävät usein.
  

   Näille järville ilman kokemusta ei ole mitään asiaa. Jo perille löytäminen on varsin työlästä hankalan maaston takia. Tälläkin järvellä oli jään päällä vettä viikko sitten, kun kävin tiedustelemassa. Reen kanssa liikkuminen ei onnistu sohjossa. Jään paksuus kaikkine kerroksineen oli yli seitsemänkymmentä senttiä.
   Vaivan palkaksi hienoja kaloja ja tyyni mieli hyvässä seurassa - enempää en voi toivoa elämältä tänään.
   Retkeilypäivän tyyntä oloa en pilaa juoksemalla, näiden päivien jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa.
   Kuulokkeissa soi Cose della vita - Eros Ramazotti ja Tina Turner.
   Huomiseen.

26/30 - AJATUKSIA BLOGIKIRJOITTAMISESTA

Päiväkirjablogia jäljellä 4 päivää, vaihteluksi teille ja minulle.

Vuosina 2011 - 2018 olen kirjoittanut blogiin 417 kertaa, keskimäärin 52 tekstiä vuodessa. Vuosi 2014 oli poikkeuksellinen, Suomen halkijuoksun ansiosta tekstejä tuli 79 kappaletta.
   Kirjoitan blogia edelleen samoilla ajatuksilla kuin sen 2011 aloitin - kirjoitan mieltäni askarruttavista asioista, en kerätäkseni lukijoita tai kommentteja. En ole koskaan kirjoittanut mitään miellyttääkseni lukijoitani, sensijaan olen noudattanut kaiken kirjoittamisen kultaista perussääntöä: tietoisesti kenenkään loukkaaminen ei ole tavoitteenani. Aikanaan eräällä foorumilla eräs henkilö kirjoitti, että voi pahoin katsellessaan lihavia ihmisiä lenkillään. Erilaisuus on rikkaus - ei kusipäisyys.
   Vaikka en pyri miellyttämään lukijoitani niin tarkkailen lukijatilastojani hämmentyneenä, lukijajoukko kasvaa koko ajan. Tästä voisin ottaa paineita mutta en tee niin, olen tähän mennessä ollut kaiken kirjoittamiseni suhteen rehellinen ja yritän olla jatkossakin. 
   Kirjoittaminen on mitä suurinta käsityöläisyyttä. Kirjoittamisen suurin rikkaus on vuorovaikutus, julkiset kommentit tai sähköpostiini (näkyy blogin internetversiossa sivupalkissa) saadut kommentit ovat mukavia ja tukevat kehitystä kirjoittajana.
  Tämä 30 päivän yhtämittainen päiväkirjablogi on ollut mielenkiintoinen kokemus. Ainoastaan pari kertaa takki on ollut tyhjä, viimeksi eilen. Aina ei sanottavaa ole johtuen omasta päiväohjelmasta, hammaskivusta tai vaikkapa alitajunnan jyllätessä romaanini toisen version kanssa. Aika on rajallinen käsite ja varsinkin juuri nyt kun ystävät ovat kylässä ja päivät ovat varatut heille.

   Tänään aamulla oli - 27 astetta pakkasta. 
   Sain hammaslääkärille päivystysajan ja väliaikaisen paikan lohjenneen hampaan suojaksi. Onneksi, sillä kylmä todella tuntui siinä. Huhtikuun alkupuolella sitten pysyvä korjaus. Lohduttavaa oli tieto hampaan hyväkuntoisuudesta. Amalgaami oli värjännyt hampaan tummaksi mutta muuten se mitä siitä on jäljellä toimii kuulemma vielä. Paras asia oli että saan syödä suklaata edelleen. Täytyy ottaa se tieto kirjallisena. Oikein kysyin, että onko lopetettava, kun edellisen kerran lohkesi toinen hammas lakritisia syödessä ja nyt suklaata syödessä.
   Hammaslääkäriä varten ajoin autolla yhtensä 84 kilometriä. Lapin palvelut ovat lähellä. 
   Sole mikhän... 
   Jotenkin täällä asuessani olen muuttanut käsitystäni etäisyyksistä vaikka olen aina ollut paljon liikeellä. Ihmetellä täytyy niitä ihmisiä, jotka eivät pääse kotipaikaltaan mihinkään vuosiin. Sanovat ettei ole tarvetta matkustaa. Hyvä on. Mutta niin se katsanto sitten mielestäni kapenee pikku hiljaa.

   Aurinko alkaa laskea ja pakkanen kiristyy. On aika lähteä iltalenkille ja lämmittää sauna.
   Kuulokkeissa soi Maxi Priestin Wild World.
   Huomiseen.
   Valistukaa.

 

25/30

"Tämä se vasta on elämää" - Paavo Koskinen Lapissa nuotiolla joskus 2000-luvun taitteessa.

Lepo juoksusta.
Huomiseen.

24/30 - TÄYDELLINEN HENKILÖ?

Leivoin aamulla pullaa ja pesin koneellisen pyykkiä. Osaan vaihtaa autoon öljyt ja rakennella sekä korjata kaikenlaista. 
   Olen siis täydellinen mies.
   Mikä täällä haisee?
   Omakehu.
   Kaukana täydellisestä, mutta aina voi yrittää kasvaa ihmisenä. Pullan leipominen ystäville tulokahvipöytään kertoo arvostuksestani heitä kohtaan, ruokaa ja etenkin itse tehtyä on aina mukavan sydämellistä tarjota. Toki olisin voinut vaihtaa öljytkin heidän autoonsa mutta se ei nyt ollut tarpeellista eikä inhimillistä ulkona raivoavassa myrskyssä. Lunta vaakasuoraan tuulen kanssa.
   Kävin juoksemassa 10 kilometriä - 1.06. Sitä tunsi olevansa elossa kun tuuli puhalsi eilen murtuneeseen yläposkihampaaseen. Näkyy tähtiä kesken päiväjuoksun. Kulttuuri syvenee, minua ei lannisteta.

  
    Kuvassa on uutta Nellimintien jo käytössä olevaa linjaa. Urheileminen maantiellä on joskus lohduttoman oloista olkoonkin, että Lapin maisema hivelee silmää. Myönnän odottavani kevättä.
   Urheilu tai harjoittelu ei aina ole todellakaan mukavaa. Liikkeessä pitää silti pysyä, jotta pohjakunto pysyy yllä ja minun tapauksessani joskus sitten kestää taas oikeata harjoitteluakin. Kilpailevana ultrajuoksijana olen ylpeä kuninkuuslajistani. Ainuttakaan kilpailua ei voiteta etukäteen mediassa hehkuttamalla eikä huonosti menneen ultrajuoksun jälkeen voi syyttää lipsuvia suksia. paras on se henkilö, joka kerää eniten kilometrejä annetussa ajassa tai sitten on nopein määrätyllä matkalla.
  Henkilö eli ihminen?

  Muistatteko:
  Kuka pelkää mustaa miestä?
  Sitten:
  Kuka pelkää jäämiestä?
  Nyt:
  Kuka pelkää jäähenkilöä?

  Arvo, asia tai ihminen ei muutu nimeä vaihtamalla kuten ei yksilön arvopohjainen suhtautuminenkaan.

  Loin tänään aamupäivällä ennen lenkkiä ja ennen ystävien saapumista wordiin uuden tiedoston kirjani uutta versiota varten. Taas mennään. Seison vuoren juurella ja huipulle pitää päästä.
  Kuten juoksussakin. Annat vain kaiken. 
  Viisi liuskaa valmiina. Kuka tietää kenelle kelpaa?

  Kuulokkeissa soi Domino Dancing 2018 Remastered, Pet Shop Boys.
  Huomiseen, päiväkirjablogia tulee vielä kuusi päivää ja yleisön pyynnöstä lisääkin jos tulee pyyntöjä. Yleisöä näkyy olevan tilastojen perusteella paljon, botit poislaskettuna.
  Kiitos.

  ***

  Nyt soi Janis Joplinin Mercedes Benz

  ***

  Oh Lord give me right words.

23/30 - AJATTELUA

Viikko vielä jäljellä päiväkirjablogia vaihteen vuoksi.

Eräs tuttu soitti viime joulukuun alussa kaamoksen aikaan minulle ja kysyi mitä olen touhunnut. Puhelu tuli kello 11.30, kerroin että olin herännyt ja syönyt aamiaisen, tehnyt hellanpesään valkean ja istun nyt aamutakki päällä sohvalla.
   -Oletko sairas, kysyi tuttavani.
   -En, miten niin, kysyin.
   -No kun on jo kohta puolipäivä ja sinä olet vielä sisällä aamutakissa, tuttuni ihmetteli.
   -Olen ajatellut, vastasin.

   Kirjan kirjoittaminen ja kirjoittaminen ylensäkin on mielestäni ainakin etäisesti sidoksissa ajatteluun. Ajattelua on vaikea selittää tässä suoritusyhteiskunnassa. Jopa useiden kirkkokuntien mukaan laiskuus, mitääntekemättömyys jota ajattelu vaatii, on pahasta tai ainakin anteeksipyydettävää. Ja sen kikyn...
   Tänään olen ajatellut. Ja paljon. Puhelinkeskustelussa iltamyöhään toisen kirjoittamisen mentorini kanssa palat loksahtivat kohdalleen. Nyt on paljon työtä taas edessä. Ja on oltava ihan hiljaa niin hyvä tulee.
   
   Aamulla oli - 27 astetta mutta lämpeni - 13 asteeseen, lämpeni? 
   Ei saatana!
   Kävin hiihtämässä. Ei huvittanut yhtään mutta taistelin reilut 8 km perinteistä - 1.03. Laitoin pitopohjasuksiin niille tarkoitettua jäänestoainetta. Luisto parani paljon mutta pito jäi herkälle joten kädet väsyivät. Syövänjälkeiset hermoratavauriot käsissä aiheuttavat yöllistä sormien puutumista ja puutuminen pahenee suhteessa käsien väsymiseen. Kaikkea ei voi saada. Mieluummin näin kuin mullan alla - toistaiseksi.

  Hampaasta lohkesi pala. Nyt taas koetellaan. On odotettava maanantai aamuun ja soitettava porarille. Saakeli sentään! Vielä ei satu mutta menee taas viikonloppu toisella poskella syödessä. Ja lisäksi on tulossa yli viikoksi vieraita, joiden kanssa on tarkoitus talvikalastaa eli pilkkiä ja kulkea kairassa. Voitte ehkä kuvitella ottaako hampaaseen kylmä ja kuuma.

   Posti toi taannoin uudet maastojuoksukengät. Otin alennusmyynnistä vaihteeksi Asicsit, Gel Sonoma 3 G-TX, voi näitä nimiä. Kenkä muistuttaa hieman legendaarista Montrailin Mountain Masochistia. 
   Kantaosa on tukeva ja napakka, kiertojäykkä lesti kunnon vaimennuksella ja etuosa leveä hyvillä kiveniskusuojilla, päällinen goretexiä.
   Ominaisuuksista myöhemmin lisää käytön myötä, etenkin sitten kun lumet sulavat. Nämä ovat Lapin maastoon ostettu, kuvitelma on että pelaisivat Norjan huipuillakin. Saa nähdä. Vuodet virsujen kanssa ovat opettaneet, että ennustaminen on vaikeaa. 
   Olen hieman kyllästynyt Hokaan, etenkin maastossa. Hokan tunteettomuus alustaan häiritsee kaltaistani vanhaa kampuraa. Kuutta päivää asvaltilla niillä kyllä keinuttelee mutta eivät taida olla kovin pitkällä käytöllä ihmisen jalan mekaniikan huomioon ottaen terveelliset jalanjatkeet.

   Kuulokkeissa soi Song of  the Volga Boatmen, Glenn Millerin orkesterin versio.
   Hallitus kaatui. Kohta voi lopettaa antikepuliinin käytön - tai ehkä en uskalla.
   Huomiseen ja sori, tämä meni taas myöhään.
   Ajattelu jatkuu, alitajunta jauhaa.

 

22/30 - KUULUMISIA TYÖPÖYDÄLTÄ

Kuulokkeissa soi Joan Baezin The Night They Drove Old Dixie Down.
   Palasin juuri Nellimin kirkosta kotiin, iltapalvelus ja suuri paasto - Pyhän Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni.
   Minä en ole ortodoksi enkä myöskään tyhmä - tekstin joka on kestänyt yli 1500 vuotta täytyy pitää jotakin elämää suurempaa sisällään. Pystyisinpä joskus itse samaan omilla teksteilläni!

   Siivosin työpöytäni tänään. Lähetin aiemmin kirjani käsikirjoituksen kustantajalle ja olen nyt käynyt sähköpostikirjeenvaihdon palautteen osalta loppuun. Sain yllättävän pian vastauksen ja yllättävn hyvän palautteen. On aika alkaa työstää uutta versiota heille, jonka he kertomansa mukaan lukevat mielellään. He löysivät paljon hyviä asioita käsikirjoituksestani mutta myös ongelman rakenteesta. Korjataan, tämä on käsityöläisyyttä tämä kirjoittaminen.
   Kirjoittaja on yksin, minun tapauksessani yksin nurkassa. Olen yksin työpöytäni ääressä mutta minulla on taustalla kaksi alan ammattilaista lukemassa kirjani tekstejä, tavallaan kolmekin, mutta kukaan heistä ei sano miten minun pitää kirjoittaa eikä mitä minun pitää kirjoittaa. Kiitosten aika on sitten jos tavoite täyttyy, samalla selviää keitä he ovat ja samalla kiitoksen saavat kaikki ne ihmiset jotka ovat vuosien varrella uskoneet minuun ja olleet mukana taipaleella - minä en unohda milloinkaan ystäviäni.
   Kustannustoimittaja miettii voiko käsikirjoitusta viedä eteenpäin kustantamon sisällä, mentorini lukevat tekstiäni kertoakseen kokonaisuudesta ja sen hallinnasta, puutteista rakenteessa. Mentorit löytävät kirjasta kirjan punaisen langan ja etenkin sen pysyykö lanka yhtenäisenä vai katkeaako se välillä.
   Silti olen yksin. Aivan kuin ultrajuoksussa. Minä vastaan kirjoittamisessa sanoista ja ultrajuoksussa liikkeestä. Molemmat vaativat periksiantamattomuutta mutta kirjoittaminen myös kykyä pukea vaikeakin ajatus sanoiksi niin että se kiinnostaa tai on sanottu uudella tavalla.
   Kirjani suhteen olen yhtä kunnianhimoinen kuin ultrajuoksun suhteen. Osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani on haastava kirjoitettava ja etenkin esikoisteoksena. Kunnianhimo ei tarkoita itseni nostamista esiin vaan tarinan nostamista. Tiedän että pystyn siihen mutta joudun kaivamaan tekstin todella syvältä. 
   Kirkossa kanttori Anneli kysyi onko kaikki hyvin, kaksikin kertaa. Ehkä hän sensitiivisenä ja välittävänä ihmisenä näki kasvoistani väsymyksen, vakavuuden? Ortodoksisuudessa mutta myös Lapissa ja etenkin meidän pienessä yhteisössämme ihmisestä välitetään, muistetaan ja pidetään huolta. Kerroin että on ollut raskas talvi, osittain johtuen kirjoittamisesta. 
   Kirjan kirjoittaminen ei ole mitään kevyttä hupailua, kuten ei ole tämänkään kirjoittaminen. Arvostan lukijoitani myös täällä, enkä aina pysty kirjoittamaan kiinnostavasti saati uudistuen muutta rehellinen yrittäminen palkitaan - näin uskon.

   Juoksin tänään 8 km talvisilla poluilla - 59 minuuttia. Kaunis ilma. Aurinkoa ja miinus 6 pakkasta.

   Päiväkirjablogi jatkuu huomenna.
   Sammutan koneen ja laitan valot pois, ikkunan takana on pimeää.
   Pitäkää huolta toisistanne.

21/30

Jos luet blogiani ensimmäisen kerran niin menossa on juuri nyt 30 peräkkäisen päivän päiväkirjablogi, normaalisti kirjoitan kerran viikossa mutta koska en ole vaatturi niin en halua kangistua kaavoihini.
   Vitsi.
   Kylillä hei!
   Tämä päivä meni juoksun kannalta förbi mutta se on helvetin mukavaa, siis lepo. 
   Kävimme Kirsin kanssa Ivalossa. Kauppareissu ja matkailuauton katsastus, läpi meni. Kiitos siitä itselleni ja Elovainion autohuollolle ,olin mukana huoltamassa mutta isoin kiitos päämekaanikko Rautoselle. Ivalon katsastuspisteessä hommat sujuivat mallikkaasti vaikka auto iso onkin. Katsastuspiste on tätänykyä ainoa katsastusasema täällä, seuraava vaihtoehto on Sodankylässä, sinne on meiltä kotoa matkaa 200 km yhteen suuntaan...
   Kävimme hyvin syömässä ja poikkesimme parilla kirpputorilla. Iltapäivän päätteeksi ajelimme huviksemme kotiseutukierrokselle Raja-Jooseppiin ja sieltä kotiin. Mukava päivä.
   Taustalla ei soi mikään.
   Hyvää yötä ja huomiseen.

 ”Aika on liian hidas heille jotka odottavat, liian nopea heille jotka pelkäävät, liian pitkä heille jotka surevat ja liian lyhyt heille jotka iloitsevat. Mutta heille, jotka rakastavat, aika on ikuinen.” —Henry van Dyke

20/30

Päiväkirjablogi menossa. Vielä 10 päivää putkea jäljellä.

per se

Juoksin tänään 10 km - 1:07.

   On päiviä jolloin vihaan juoksua. Tänään oli sellainen päivä. -10 astetta pakkasta ja aurinkoa mutta kylmä, todella kylmä viima, ensin tiekarhulla ajettua tietä ja sitten käytännössä vain autolla ajettua. Liukasta, lunta jään päällä. Ympärillä kaikentappava kylmyys tyhjyydessä. Hyydyin loppuun totaalisesti.
   Ennen lenkkiä taistelin autojen kanssa. 
   Matkailuauto pitää viedä katsastukseen. Saadakseni matkailuauton ulos katoksesta laitoin eilen sen asuinosaan lämmöt päälle. Aamulla ryömin auton alle vasaran kanssa ja irrotin käsijarrun, koska eräs Pasi niminen idiootti oli jättänyt sen päälle neljä kuukautta sitten ja auton seisoessa kosteasta jääkylmään se kauniisti sanottuna oli ihan jumissa. 
   Tämän jälkeen lämmitin lämmönvaihtimella moottorin ja laitoin koneen käymään. Ennen tätä lämmitin Kirsin auton, jotta voin siirtää sen katoksesta matkailuauton takaa pois. Ennen tätä lämmitin pakettiauton, jotta voin siirtää sen talon nurkalta pois, jotta matkailuauto mahtuu tulemaan ulos katoksesta. Tässä välissä tein mönkijällä lumityöt. Yhden auton siirtämiseen piti siis lämmittää kaksi muuta ja käynnistää mönkijä.
   Luettuaan edellisen Helsingin Kalliossa asuva ilmastouskovainen hipsteri saa ähkyn. Hän sanoo jalanjäljissäni olevan hiiltä - paljon. Juu, ei auta. Laki velvoittaa katsastamaan auton ajallaan. Yleensä olen katsastanut matkailuauton käydessäni eteläsuomessa vuoden alussa mutta nyt olen poikkeuksellisesti ollut täällä koko ajan. 
   Mitäs hipsteri seuraavasta tuumaat.
   Minä olen senverran individualisti ja maalaisjärkinen että ymmärrän koko Suomen edun vaativan koko Suomen asuttuna pitämistä. Jos Ivalon niin sanottu uusi ja tätänykyä ainoa katsastusasema ei saa matkailuautoani katsastettua auton koon takia on minun ajettava Sodankylään. Yhteensä 400 kilometriä auton katsastusta varten. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä. Mutta näin meillä Lapissa lähipalvelut.
   En suinkaan ole ilmastonmuutosta ehkäisevien toimien vastustaja. Sensijaan en näe järkevänä, että pelkän ilmastonmuutoksen nimissä rajoitetaan omaa matkustamista tai elämään normaalisti kuuluvia matkoja. Eivät edelliset sukupolvet rajoittaneet mitään. Miksi meidän pitää rajoittaa. He puolustautuvat sillä silloisella tiedonpuutteella, me puolustaudumme täysin käsittämättömillä kustannuksilla ja seuraava sukupolvi ei enää puolustaudu millään? Jonkun osaksi tulee olla viimeinen sukupolvi.
   Ilmastonmuutosta ei ratkaista omaatuntoa pesemällä. Eri puolilla Suomea asuvat ihmiset ovat erilaisessa asemassa kestävien ratkaisujen käytön kannalta. Täällä meillä ei ole mitään julkista liikennettä. Olenko nyt huono ihminen kun asun täällä? Sinne Helsingin Kallioon eivät kaikki mahdu - eivätkä myöskään halua.
   Meillä harrastetaan kierrätystä ja koitetaan kantaa korsia kekoon mutta kaikkeen ei ole mahdollisuutta. Suomen tämänhetken ilmastokeskustelu on tyypillistä "Suomalaista Keskustelua". Suomalaiset keskustelevat samallalailla vaikkapa hiihdosta. Kun lukee Seefeldin kommentteja joissa mollataan omia, vieraita ja ainakin parempia alkaa oksettamaan. Positiivisuus on aina hakusessa tyypillisessä suomalaisessa louskutuksessa. Jos paska ei näy niin se kaivetaan esiin. Aina on kaikessa jotain huonoa - ensin.
   Vihasin tänään koko lenkin ajan juoksua. Suihkussa olo oli jo parempi. Ehkä en vihannutkaan juoksua vaan käytin sitä välineenä jonkin muun työstämiseen.
   Taustalla soi New Orderin Blue Monday 2016 remastered version.
   Lets Fuck Anything That Moves.
   Huomiseen.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Perse
  

19/30

Nyt meni myöhään ennenkuin ennätin tähän näppäimistön äärelle.
   Siivouspäivä, josta tuli vähän erilainen siivouspäivä.
   Vein matot ulos aamulla, imuroin ja pesin lattiat ynnä muuta järjestelyä. Lähdin sitten lenkille ja kolme kilometriä juostuani minua vastaan käveli turistipariskunta. Pyysivät apua kun heidän vuokra-autonsa oli karannut hankeen. Auto karkaa kun unohtaa käsijarrun...
   Kohdatessani pariskunnan Siikajärventiellä he olivat kävelleet melkein neljä kilometriä kohti kylää keskeltä ei mitään. Päättyvän tien varrella siellä päässä ei asu ketään, eikä siellä ole mitään, ei edes kännykkäverkkoa kaikin osin. Ohjasin heidät kävelemään vielä kolme kilometriä hotellille ja selitin, että noudan heidät sieltä. Soitin pari puhelua ja juoksin lyhyen lenkin loppuun.
   Kolmetoista astetta pakkasta. Ensin selvitin missä kylämme isoin traktori on ja missä on sen kuljettaja. Traktori oli ollut aamulla töissä eli se oli lämmin ja lähtövalmis mutta kuljettaja oli kaupassa Ivalossa 42 kilometrin päässä.
   Juoksin kotiin suihkuun. Puin eloonjäämisvaatteet ylle ja laitoin autoon lapion, hinausliinat ja hiekkaa. Hain pariskunnan hotellin aulabaarista, he olivat ohjeitteni mukaan juoneet lämmintä ja sulatelleet itsensä. Ajoin kahdeksan kilometriä tapahtumapaikalle ja totesin, että pitkällä on - ei toivoakaan ajamalla eikä henkilöautolla vetämällä.
   Okei. 
   Selitin pariskunnalle, että odottavat niin ajan kilometrin päähän mäen päälle soittamaan. Englanninkielestä on hyötyä, tosin nyt olisi pärjännyt saksallakin. Traktori lähti tulemaan, kuljettaja oli tällävälin päässyt kotiin asti kauppakasseineen.
   Odotellessa selitin pariskunnalle, että meillä täällä kylässä ihminen on ensin. Ihminen kohdataan sellaisena kuin on, oli itsellä sitten mitä tahansa menossa niin aina autetaan, ihmiselle on aina ensin aikaa. Meillä ei ole sellaisia deadlinejä joita ei voisi siirtää. Olemme tottuneet kylmään, talveen ja lumeen - ja turistien ongelmiin.
   Sieltä se hybridi tuli traktorilla hangesta ylös kuin höyhen.
   Selitin pariskunnalle, että näin pakkasella omaa, isompaa dieselpakettiautoani olisi pitänyt esilämmittää lohkolämmittimellä pari tuntia ennen käynnistystä. Lähtee se toki muutenkin mutta en varmaan käynnistä sitä ilman lohkolämmitystä. Se on seissyt kaksi kuukautta ajamatta ja päällä on kymmenen sentin lumikerros. Traktorimönkijässä ei ollut lumiketjut paikallaan ja isommalla moottorikelkalla olisi voinut yrittää mutta turha repiä kummallakaan kun on saatavissa järeämpääkin kalustoa.
   Mukavaa kun pystyi olemaan avuksi. Samalla tuli tehtyä ilmaista markkinointia Lapin ihmisten suhtautumisesta vierailijoihin. Siinä traktoria odotellessa ehti kertomaan monta hyvää legendaa. Pariskunta oli nähnyt revontulet eilen. Ymmärsivät kun kerroin mitä ne revontulet oikeasti ovat.
   Revontulet ovat kuolleiden ihmisten verta. 
   Tai että meistä täällä asujista tulee kuoltuamme poroja.
   Ja niin edelleen.
   Taustalla ei soi mikään.
   Huomiseen.


Allaolevassa kuvassa valkoisen henkilöauton nokan suuntaan menee vain kelkkaura. Traktorin takapuolella noin 50 metrin päässä on kääntöpaikka ja kohtuullinen ylämäki mistä auto sai hyvän vauhdin. 
   Kuvassa etualalla pilkistävän männynoksan kohdalle loppuu auraus. Aika pitkälle olivat auton saaneet mutta ennätys tämä ei ole. Muutama vuosi sitten neuvostokansalainen pääsi kaksisataa metriä kauemmas ja moitti että on huonosti aurattu tie jota pitkin navigaattori opastaa. Muuttui kotimaansa lipun väriseksi kun selitimme, että ei talvikunnossapitoa. Silloin oli metri lunta...

Arvi and Pasi wish You all the best and take care - also handbrake!

    

18/30 - IVALO SARJA 8.

Päiväkirjablogi ei estä julkaisemasta muutakin kuin, että tänään heräsin väsyneenä ja ulkona oli -29 astetta pakkasta. 
   Lepopäivä ja sen ratot. 
   Niitä ei kerrota.

IVALO SARJA 8.

UUDISTUNUT


Lunta on paljon. Mutta ei niin paljon kuin edellisenä talvena. Erämaa on jäykistynyt valkoiseen hiljaisuuteen. Missään ei ketään tai niin, minä ainakin olen tässä. Oivallus yksinäisyydestä luonnossa syntyy ajaessani rantapenkalta alas.
   Nilijärven jään päällä on vettä lumen alla ja kelkka alkaa vajota. Lyön kaasun täysille ja Ski Doo tottelee mukisematta. Katson vauhdissa taakseni ja jälki höyryää. Karvalakki menee kenoon mutta keltaiset Pelttorit pitävät sen päässä. Kylmä ilma kiertää silmälasien taakse ja vesi valuu. Lumi lentää kaaressa kun suuntaan kohti vastarantaa. 
   On päästävä pois jäältä, jumalauta!
   Kovalla maalla. Niliselän polveileva männikkörinne jää vasemmalle. Löysään ylämäkeen ja pulssi tasaantuu. Palaan alkuperäiselle tuloreitilleni ja kelkkailen tasaisesti aitaa kohti. Kampaselkä nousee oikella tihentyen louhuisten poteroiden sokkeloksi. Tullessa oli aidassa poroja ihmettelemässä. Koitin selittää niille, että väärä mies mutta eivät uskoneet.

   Sulkiessani poroporttia kuulen toisen kelkan äänen. Kontosjärventien uraa tulee joku. Hänellä on samanlainen vihreä haalari kuin minulla ja tuppivyö kaksine puukkoineen. Oikeastaan ainoa ulkoinen ero välillämme muodostuu rinnaltani puuttuvasta suopungista ja siitä, että olen kolmekymmentä senttiä häntä pidempi. Ajan uran sivuun ja hänkin pysähtyy. Kumpikin kelkka käy hetken tyhjäkäyntiä ja sitten sammutamme ne yhtäaikaa. Upottavassa umpihangessa rasitetut kaksitahdit höyryävät allamme.
   -Terve, puorre peäivi, tuplaan kunnioittaakseni kohtaamista.
   -Ka, terve. Nyt et juossut vastaan, hän sanoo hymyillen vähän huppunsa suojista.
   Karvalakki ja keltaiset Pelttorit ovat yhtä vinossa kuin minullakin. Allaan hänellä on alkutalven lumille säästetty vanha ja kolhiintunut kelkka. Katson hänen taakseen ja näen syviä ojanylitysjälkiä tien molemmin puolin. Erämaa on ympärillämme hiljainen. Hän katsoo kysyvästi minuun.
   -Sarmiltako?
   -Poikkesin Artalla, vastaan.
   -Löysit, hän sanoo hymyillen vähän enemmän.
   -Löysin, kurussa oli paljon lunta mutta ei sentään niin paljon kuin viimevuonna, vastaan.
   Hän arvostaa, että osaan liikkua kairassa. Hän kertaa kuinka kurun pohjalla oleva joki on kapea, syvä ja petollinen. Kerron hänelle, että nousin viistorinteille aina välillä. Ei huvita pestä kelkkaa. Hän nauraa. Kaikenkokenut poromies.
   -Etossa? Kysyn ja niistän nenää.
   -Tuohon taakse kokoillaan - juuri toin partin, hän sanoo.
   Nämä miehet ovat oppineet puhumaan paljon vasta kaksituhatta luvun puolivälin jälkeisen Kessin metsäkiistan aikana kohdatessaan lukuisia toimittajia lukuisine kysymyksineen erämaassa. Greenpeace vastusti tuolloin Kessin erämaasta satoja vuosia vanhojen ikiaihkien hakkuita. Eikä suotta. Luonnonsuojelijat ja poromiehet vastustivat näitä hakkuita jo kahdeksankymmentäluvulla. Mutta se jolla on valtaa voi muuttaa kannattamattoman kannattavaksi, ainakin tilastoissa, varsinkin kun itse tekee tilastot. 
   Suomen valtion ja Metsähallituksen syntinen liitto. Kuherteleva pari huorasi julkisuudessa valheen todeksi ja lopputuloksena on lohduttomat aukot kairassa. Järjettömät metsäautotieverkostot pirstaloivat koskemattoman alueen. Järjettömän kaukaa hakattu puu maksoi perillepäästyään korjuukustannuksensa, ei muuta.

   "Suomi on paholaisen maa." (Venäläinen sananlasku)

    -Täytyy varmaan lähteä kotiin syömään, sanon hetken vielä juteltuamme.
    -Sinnehän minäkin, hän sanoo ja käynnistää kelkkansa.

   Kotimatkalla mietin heitä, alkuperäisiä. He ovat tässä kylmässä ja avarassa maassa kokeneet entisaikojen eloonjäämistaistelun hihnaporojen aikaan. 
   "Työtä oli aina niin mahdottomasti", sanoi Terva-Pekka, kun jututin häntä Nellimin kyläjuhlissa muutama vuosi sitten.
   Eloonjäämistaistelu ei riittänyt. Tapahtui asioita mistä vaiettiin vuosia. Oma kieli kiellettiin. Koulun asuntoloissa lapset viruivat viikkokausia näkemättä perheitään. Etelästä tuli miehiä tekemään lääkärintarkistuksia. Mittailtiin kallot ja kyynärvarret. Ylöskirjattiin sitkaitten erämaanasukkien taimien alkumitat. Ja suomenkieltä oli pakko opetella, muuten opettaja suuttui ja löi. Kovaa.

   Paholaisen maassa ei mikään ole muuttunut. Kun kolmekymmentäviisituhatta ensimmäistä työtöntä saa töitä alkaa pudotuspeli. Syntyy ongelma työnantajille millä hinnalla kukaan enää suostuu töitä tekemään. Ei voi olla niin että aina vaan vuosi toisensa jälkeen jää tonni käteen kun sillä tonnilla ei saa edes elinkustannuksiaan peittoon.
   Neljäkymmentäluvulla syntyneet eivät ota huomioon, että enää ei vaieta. Ajalta, jolloin mustat olivat neekereitä, romaanit mustalaisia ja neuvostokansalaiset ryssiä, ei voi johtamismalleja soveltaa tämänpäivän maailmaan. Muuten se kuuluisa sosiaalinen media saa aikaan pyörteen, joka vie mukanaan likaviemäriin, vaikka kuinka valehtelisi Suomen eduista. Pinnan alta on turha uhitella, kun väri kerran muuttuu ruskeaksi paluuta uskottavuuteen ei ole.
   Tämänpäivän eugeniikkaa on työllisen ja työttömän olennainen ero. Nuori työtön tuskin lisääntyy parinmuodostuksen tuloksena, koska pelkää että ei saa jälkikasvuaan elätettyä. Syntyy omituinen ja vaiettu evoluutio: tämänpäivän nuoret ovat jo äidinmaidossaan imeneet uudenlaisen työnteon kulttuurin. Enää ei riitä, että käydään tekemässä työ hyvin. Nyt pitää sisäistää yrityksen arvot ja ikäänkuin sulautua siihen. Antaa kaikkensa ja huomaamattaan liueta pois, sillä kolmen ihmisen töiden tekeminen puolen ihmisen palkalla liuottaa hitaasti. Jäsen jäseneltä, ajatus ajatukselta kuivut ja käyt tarpeettomaksi.
   Suurpääoman lakeijojen ja sijoittajien kabinettien ulkopuolella elää ehkä vielä hauras toivo? Tuleeko aika jolloin joku saa tarpeekseen? Menee kuppi nurin ja vati läikkyy yli lopullisesti. Vuosien kepuliinin pakkosyötön uhri herää mediatodellisuudesta elävään elämään ja tarttuu väkivallan kahvaan. Seurauksena Arkadianmäen käärmeenpesä räjähtää tavalla tai toisella. 
   Noina mahdollisesti tulevina aikoina kaltaiseni kauas erämaan laidalle vetäytynyt korpifilosofi tarkkailee uutta syventyvää inhimillisyyttä hyväksyvästi. On ylevää myöntää olevansa köyhä mutta läsnä mieluummin kuin uhrata ainut elämänsä palvelemaan utopistista jatkuvan kasvun loputonta keinotekoisuutta.
   Kun poromies etossa, porojen kokoamistyössä, heittää suopungin, lasson, ohi, voi hän heittää uudestaan huomennakin, deadlinea ei ole. Luonnosta ei voi väkisin ottaa enempää kuin tarvitsee. Ja miksi tarvitsee ottaa enemmän kuin tarvitsee? Ei elämästäkään voi ottaa irti enemmän kuin tarvitsee. Mutta itsestään voi ottaa kaiken irti - ja sitä ei voi ostaa, se täytyy kokea ilman virtuaalisuuta. Tässä elämässä ja nyt.

   Sammutan moottorikelkan Kotalan pihalle. Joenrannan puut hohtavat valkoista kuuraa. Ilma on kristallinkirkas ja lumen pinnan miljoonat erilaiset kiteet välkkyvät. Lintulaudalle lennähtää parvi lapintiaisia, jotka karkottavat talipötköä takovan tikan matkoihinsa. Taustalta, kylän keskustasta kuuluu rekikoirien ulvontaa. 
   Vedän ilmaa sisääni.
   Täällä Lapissa. 
   Tänäänkin.
   Uudistuneena.

  

17/30

Päiväkirjablogia 30 päivää yhtämittaa vaihteluksi teille ja minulle.

Tänään hiihtoa 12,6 km - 1,43. Pitopohjasuksi ei oikein luistanut, uutta lunta ladulla ja -16 celsiusta.

   Hiihtoaikoja vertailtaessa on syytä muistaa, että minä en urheile suksilla - se on pelkkää ulkoilua tai palauttelua. Sinällään tämän päivän hiihto oli aika raskasta ja kaukana palauttavasta liikunnasta. Täytyisi varmaan hoitaa hoitoaineella pitopohjasuksien pohjat tai ostaa skinit mutta en halua investoida.
   Tämän postauksen kuvia katsottaessa ulkoiluhenkinen ymmärtää miksi ylipäätään lähdin hiihtämään vaikka olisi ollut lepopäivän paikka. Maisema on todella kaunis ja valo leikkii laserin lailla luonnossa, ei ole toivoakaan ilman aurinkolaseja, siksi kirkasta on.

   Lapin talvet Nellimissä ovat oikeita talvia, pitkiä ja kylmiä. Kaamos voi rassata mutta tämä aika alkavine kevään merkkeineen pyyhkii kaiken kerätyn raskauden pois. Viihdymme täällä erinomaisesti edelleen. On tilaa hengittää, kokea ja elää.

   Kaikelle on aikansa. Tänään tein aamulla mönkijällä lumitöitä. Hain puita liiteristä sisälle ja mietin, että lähden moottorikelkkailemaan. Lepopäivä olisi pitänyt pitää mutta silti liikunta voitti. Taidan huomenna käydä kairassa, ehkä otan pilkkikamat mukaan. Kuka tietää jos pystyn olemaan juoksematta. Tuskin, en lupaa mitään.
   Taustalla ei soi mikään.
   Tänään laitoin kanankoipia uuniin kasvisten kanssa.
   Kirsi paistaa lättyjä.
   Pakkanen on kiristynyt -24 asteeseen ja kiristyy lisää.
   Elämä on - aika tehdä takkaan tuli ja lämmittää sauna.
   Huomiseen.

"Kun on nättiä niin ei malta lopettaa (liikkumista, harjoittelua). Kilometrit tulevat itsestään."
-Iivo Niskasta mukaillen.

Käykäähän liikkumassa, löydätte sen itsestänne positiivisuutena.

16/30

A) 3 km tiellä - 9,57
B) 3 km hallissa 7,55 (Suomen 3. paras kaikkina aikoina.)

A) Pasi nuorena, noin 32-vuotiaana syövän jälkeen.
B) Topi Raitanen tänään hallissa kesken kahden vuoristoleirin ilman herkistelyjä.

Hyvä Topi! Ja terveyttä matkalla Tokioon.

Juoksin tänään aamupäivällä poluilla 8 km - 1,03. Ja putosin polviani myöten järveen kylmään veteen noin 4 km kohdalla. Kulttuuri syvenee.
   Juoksin tänään illalla 10 km tiellä - 1,03. Pakkanen kiristyi jo -15 asteeseen aamunpäivän - 8 asteesta.

   Tuossa oli alussa muistoja omasta juoksu-urasta, joka jatkuu edelleen. Minäkin olen ollut joskus nuorempi, nopeampi mutta huomattavasti rumempi kuin nyt vanhempana ja hitaampana. Minä en yleensä ole kovin nostalginen. Salaisuus vuodesta toiseen jaksamisessani on uteliaisuus ja ajan hermolla pysyminen. Minua ei kiinnosta kuinka joku asia tehtiin 70-luvulla vaan kuinka se tehdään nyt, tässä ja tänään.
   Suomen kestävyysurheilussa on ongelma tässä nostalgisuudessa. Suurten ikäluokkien muumiot vievät härkäpäisesti ideaansa eteenpäin hautaan saakka. Mikään ei saisi muuttua nuorten harjoittelussa, vaikka vaatimukset lähes kaikissa lajeissa nopeuden ja nopeusvoiman sekä kehon hallinnan suhteen ovat nousseet huomattavasti entisaikojen sankariteoista. 
   Pitkälle ja hitaalle on aikansa, mutta esimerkiksi tämänpäivän hiihdossa ei voimanostolla pärjätä vaan koordinaatiolla ja nopeusvoimaominaisuuksilla sekä kyvyllä toipua nopeasti maitohappokuormista edes jonkinlaiselle perussuoritustasolle.

   Jos oikein koittaisin kesäkelillä voisin pystyä juoksemaan kolme kilometriä alle 14 minuutin. Se on hinta, jonka maksan kuuden päivän tuloksistani. Mennyt mies nopeuden suhteen mutta onnellinen sellainen. Ja edelleen oikein harjoitettuna kestävyyskone, kunhan sipuli pitäisi (lue pää; maltti). Poikamaista innostusta on edelleen havaittavissa silloin tällöin ja se tekee saatanallisen hyvää. Minua ei lannisteta iällä!

   Tänään syötiin savukalaa.
   Taustalla soi Rainbowin I Surrender.
   Alakuvassa näkymä ulos tästä missä nyt istun.
   Huomiseen.