SCHUHLÄUFERKOMMANDO

INFO: Kuuden päivän, eli 144 tunnin ultrajuoksu suoriteaan lyhyttä rataa kiertäen. Radan pituus vaihtelee 400 metristä 3 kilometriin. Pidempääkin kierrosta on käytetty, mutta tarkoitus on edetä mahdollisimman pitkälle yhtämittaa kuusi päivää liikkuen, aina välillä itseään tarpeen mukaan huoltaen.

---

"SUUTARIN KOMENTO"

 

Sachsenhausenin keskitysleiri sijaitsee kolmekymmentäviisi kilometriä Berliinistä pohjoiseen Oranienburgin pikkukaupungin laidalla. Vielä tänäkin päivänä sen pihalla on nähtävissä seitsemänsataa metriä pitkä rata, jossa kenkien kulumista testaava erikoisyksikkö, niinsanottu "Schuhläuferkommando" toimi.

   Radasta 58 prosenttia on betonia, 10 prosenttia kuonaa, eli tuhkajäännöstä, 12 prosenttia löysää hiekkaa, 8 prosenttia savea, jota pidettiin aina märkänä, 4 prosenttia kivimurskaa, 4 prosenttia karkeaa soraa ja 4 prosenttia mukulakiveä.

   Radalla testattiin rangaistusyksikön vangeilla kengänpohjien kulumista. Kenkäfirmat kuten Salamander, Bata ja Leister lähettivät silloiset uusimmat kenkämallinsa testattavaksi, ne etsivät korviketta sodassa säännöstellylle nahalle.

   Rangaistusyksikköön päätyivät kaikki työnteosta kietäytyjät, uhkapelurit, laittomien vaihtokauppojen tekijät, elintarvikevarkaat. "Laiskuus", niskurointi, tai pelkkä epäily homoseksualismista saattoivat viedä testausyksikköön vangiksi.

   Yksikköä johti Ernst Brennscheidt, virkamies, joka ei koskaan liittynyt SS- tai NSDAP-järjestöihin. Brennscheidt oli julmuudestaan kuuluisa. Hän lisäsi päivittäistä testireitin pituutta nopeutta nostamalla. Parhaimmillaan 170 vankia kiersi päivässä yli neljäkymmentä kilometriä. Osalla vangeista oli kaksitoista kiloa painava reppu selässään, osalla vääränkokoiset, eri jaloissa erikokoiset kengät. He joutuivat aina välillä ryömimään kyynärpäidensä varassa, tekemään kyykkjä tai vain hyppimään paikallaan. Maahanlyyhistyneiden vankien kimppuun usutettiin saksanpaimenkoiria. Marssittiin tasatahdissa tai löyhässä muodostelmassa säästä riippumatta.

   Kumipohjilla päästiin kolmeentuhanteen kilometriin. Nahkakuituaineet kestivät tuskin tuhatta kilometriä. IG-Farben valmisti pehmeästä PVC:stä Igelit pohjia, joilla päästiin kolmeentuhanteen kilometriin. Kilometrit ja materiaalit kirjattiin, ihmishenkiä ei. On arvioitu, että leikissä menehtyi kaksikymmentä ihmistä. Joka päivä. SS:n sanoin: "Tuhoaminen työllä" tai "Työ vapauttaa".

   Marraskuun lopulla 1944 koehenkilö numero kolme, kaksikymmentävuotias Günther Lehman, kiersi rataa yli vuorokauden, 96 kilometriä, "väsymättä". Ainoa lohtu Güntherille suorituksestaan oli, että hän teki sen todennäköisesti iloisella mielellä. Hänelle oli nimittäin annettu 75 milligrammaa kokaiinia.

   Tuolloin marraskuun lopulla 1944 Saksan merivoimat testasi kokaiinia, Pervitiiniä ja Crystal methiä. Tarkoitus oli selvittää kuinka suljetaan yksilölliset ominaisuudet pois, kuinka suljetaan tahto pois ja kuinka kauan voi selvitä hengissä nukkumatta näiden "lääkkeiden" avulla.

   Tasapuolisuuden nimessä on mainittava, että sekä Hitler, mutta etenkin Stalin, murhasivat yli neljätoista (14) miljoonaa ihmistä vuosien 1933 - 1945 aikana. Tässä luvussa eivät ole mukana sodassa kaatuneet, vaan pelkästään erilaisten harkittujen kansallissosialismin ja kommunismin murhatoimien uhrit. 

---

PASI:

Näinä aikoina kun olen kyvytön juoksemaan päivästä toiseen, tulee väistämättä pohdittua koko ultrajuoksun mielekkyyttä.

   Edellä kertomani tositarina antaa teille mahdollisuuden ulottua ajatuksiini: miten vapaaehtoinen itsensä rääkkääminen eroaa keskitysleirin rangaistusvangin rääkkäämisestä. Olennaisin ero on vapaaehtoisuudessa, mutta onko sitä? 

   Olenko ylittäessäni normaalin inhimillisen suorituskyvyn rajat tuhonnut itsestäni jotakin peruuttamattomasti. En ole koskaan käyttänyt piristeitä tai huumeita ultrajuoksussani. Sensijaan olen käyttänyt ultrajuoksuani piristeenä ja huumeena selvitäkseni elämästä hengissä.

   Synkimpinä hetkinäni en ole nähnyt elämässä mitään elämisen arvoista. En mitään.

 

 VIIKKO 45.

Ma- Lepo. Pohje kipeä Pystövaaran eräretken jälkeen.

Ti- 10.29 km - 1.09. Juoksua poluilla, pohje ensin parempi - lopussa huonompi.

Ke- Juoksua poluilla 10,1 km - 1.14. Pohje ei kestä.

To- Kävelyä Kirsin kanssa kylällä 3,5 km - 48 minuuttia. Pohje ei tunnu kävellessä, mutta on jäykkä.

Pe- 2 km kävelyä metsässä mökillä Kirsin kanssa. Pohje jäykkä.

La- 4,3 km kävelyä vaativassa maastossa 1.26. Pohje kipeytyy jälleen liikkuessa.

Su- Lepo/Sairas. Pohkeen takia liikunta pois.

Yhteensä juoksua 20,3 km.

Annetaanpa olla. 

Kuukauden harjoittelu valuu tyhjyyteen, mutta minä en valu sen mukana.

ELYSION

 

 

Ruskean lätäkön pintaan pisaroi. Sankarien kyyneleet valuvat Elysionista alas maahan. Juoksen kun täytyy juosta, on kulunut viisi viikkoa kun juoksin Hämeenkyröstä Helsinkiin ja on kulunut neljä vuotta kun isäni kuoli Talvitupalompolon erämökille.

   Ajatuksissani näen isäni seisomassa suvannon laiturilla kuluneissa sadevaatteissaan heittämässä kuluneella virvelillä vieläkin kuluneempaa viehettä harjusten iloksi, ainoastaan isän ajatus on tuore. Pitkien sameiden ja alkoholinhuuruisten vuosien jälkeen elämä tarjoaa rauhaa. Omin käsin rakennetusta rantasaunan piipusta tupruaa honkapilkkeen harmaa savu ja ympärillä erämaa antaa olla oma itsensä. Rannassa on pitkospuutyömaa kesken. Samaan aikaan minä juoksen Norjalaisessa kivikossa oudossa hiljaisuudessa. Kumpikaan meistä ei tahollaan aavistanut tuolloin elokuussa, että loppu on alku.

   Nyt pitkospuut ovat valmiit, ja kynttilä palaa tänä iltana Talvituvalla. Minä seison vuorostani laiturilla harjusten ilona vapa kädessä ja saunan piipusta tupruaa savu. Mutta ajatukseni ovat kaikkea muuta kuin tuoreita. Kamppailen jälleen kerran harjoittelun aloittamisen kanssa. Viime viikkoina olen kalastanut ja liikkunut erämaassa ystävien kanssa, elänyt niinkuin pitää elää - yhdessä luonnon kanssa. Jos ei kalaa niin tatteja tai ainakin hilloja ellei vähän mustikkaa. Taakseni on jäänyt nuotiokehiä muistuttamaan nokipannukahveista ja paistetun makkaran hetkistä. Tämän kauemmaksi en juoksusta pääse.

   Joka saatanan kerta sama kuvio toistuu. Alkoholisti kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Juostu ultra väläyttää Elysionin seesteisyyttä, siellä ei ole enää pakko. Ja sitten taas. Eroon ei pääse. Jo kahden viikon kevyen jakson jälkeen jalkasäryt alkavat, vatsa ei toimi ja uni karkaa. Keho vaatii harjoittelun preussilaista rytmiä. Ellen aloita harjoittelua alkaa alkoholinkulutukseni kasvaa ja siihen leikkiin en ryhdy, minulla on isäni ansiosta sisäänrakennettu antabus. Puhdetyöt ja askartelut vievät huomion pois hetkeksi, hyvä kirja rauhoittaa saati kirjoittaminen, mutta sitten seison taas laiturilla ja mietin hyppäisinkö vai ei.

   Kukaan ei pysty auttamaan. Parhaana terapeuttina toimivat juostut kilometrit. Harjoitteluuni olennaisesti kuuluvat metsätyöt odottavat sekä Talvituvalla että kotona Kotalassa. Syksyllä valmistuu katos moottorikelkoille ja sitten kaikki on tehty. Tulee aika juosta kaksi kertaa päivässä.

    Taakseni jääneen lätäkön pinta jäätyy ja peittyy lopulta jäätyneisiin kyyneliin. Maisema on valkoinen. Haadeksessa eli tuonelassa olevassa sankarien onnelassa, Elysionissa, kaikki on edelleen seesteisen pakotonta. Ja täällä minä juoksen, kun täytyy juosta.

 

 

VIIKKO 31.

Ma- Lepo

Ti- 12,51 km - 1.22.

Ke-To- Lepo

Pe- 13,07 km - 1.37.

La- Lepo

Su- 9,71 km - 1.07.

Yhteensä 35,29 km - 4:06

VIIKKO 32.

Ma-9,79 km - 1.05.

Ti- Lepo

Ke- 7,07 km - 49 min.

To- Lepo

Pe- 5,5 km - 41 min.

La-Su - Lepo

Yhteensä 22,36 km - 2:35

Tervetuloa Nivalan Pyssymäelle kuuntelemaan luentoani monipäiväjuoksuista 21.8. illalla kello 20.00. Info: Super Pep 2020.

MINUN RISTINI

VIIKKO 1.

Ma- Umpihankihiihto 5,1 km -1.12. Suojakeli.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 5,6 km - 1.28. Pakkaskeli.
Ke- Juoksua tiellä 10 km pimeässä lampulla - 1.04. Kevyt lumisade.
To- Perinteistä hiihtoa Pahtalammelle ladulla 12,9 km - 1.18.
Pe- Lepo, viinaa.
La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,9 km - 57.28. Metsässä ja tiellä.
Su- Juoksua urilla Pahtalammelle ja jäällä 17,1 km - 1.59.

Yhteensä: juoksua 27,1 km - 3.03.
                   umpihiihtoa 10,7 km - 2.40.
                   hiihtoa ladulla 12,9 km - 1.18.
                   kävelyä 5,6 km - 1.28.
                   Sandels olutta ja Highland Bird-viskiä.

Ei vituta.
   Oletteko koskaan olleet lähdössä juoksulenkille parin juoksemattoman päivän jälkeen, istuneet kodinhoitohuoneessa penkillä sitomassa juoksukenkienne nauhoja ja huomanneet käsienne tärisevän.
   Minä olen, tänäänkin.
   Se tunne että kohta saa. Ilman pari päivää ja sitten. Ovesta ulos ja kello käymään. Ensimmäiset askeleet ja pian lumisessa metsässä hengittämässä. Keho lämpiää ja pikkuhiljaa endorfiinia alkaa erittyä - vauhti nousee. Täällä taas ja tekee niin hyvää. Piti juosta tunti mutta aika karkaa, pakkanen puree poskia muistuttaen, että olen sittenkin elossa.
   Tunnista tulee kaksi. Kotiinpaluu ja suihku. Tuli puuhellaan ja kahvia. Aloitan kasvispaistoksen tekemisen perunoiden ja punajuurien esikeitolla. Taustalla Spotify työntää tupaan samaa musiikkia mitä osittain kuuntelin kaukana lumisessa kurussa vain vähän aikaa sitten. 
   Kirsiltä tulee viesti, pari tuntia ylitöissä - sunnuntailisät juoksee ja minä juoksen, viihdyn elämässä.

Selässäni on risti kannettavana. Minun addiktioni, riippuvuuteni, juoksuni - elämäni. 
   Koskinen juoksee talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Koskinen juoksee metsässä, maantiellä, vaaroilla ja tuntureilla.
   Koskinen ei pysty olemaan juoksematta ellei ole sairas, vaikka on sairas koko ajan.
   Se on kuin juopon kierre, kaatokänni, krapula ja sitten juoppo kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Sitten kun juoksen tarpeeksi lakkaan nukkumasta, täytyisi varmaan juosta yölläkin. Jos en juokse ollenkaan nukun levottomasti, käteni tärisevät parin päivän juoksemattomuuden jälkeen vaikka ne eivät edellisenä päivänä tärisseet lainkaan korjatessani autotallissa moottorikelkkaa.
   Kohtuus.
   28 vuoden ja 79665 kilometrin jälkeen - mikä on minun kohtuuteni?
   Menestyäkseen kilpailuissa on harjoiteltava. Eri ihmisten harjoittelua ei voi verrata keskenään, on rehellisyys ja lahjakkuus. On muutakin, mutta se ei ole minua varten. En päde keinolla millä tahansa, en päde juosten enää muutenkaan. Mutta pystyn silti juoksemaan paljon kauemmas kuin useimmat muut. Olen varma, että sinne kauemmas juosseista moni katuu, minä en.
   Siellä kaukana on hiljaista. Niin hiljaista, että näkee kauas, eikä siellä kaukana ole enää mitään mutta kääntyä ei enää kannata.

Minä kannan ristini. Ulospääsyä ei ole paitsi juoksukengissä. Se on sairaus mutta myös lääke, kuten ystäväni edellistä blogipäivitystäni kommentoi. Silti varoitan teitä nuorempia sitomasta elämäänne ultrajuoksuun liian kiinteästi. On oltava varasuunnitelma mitä sitten tekee, jos lopullisesti menettää kyvyn juosta. 
   Minulla on useita varasuunnitelmia ja useita erilaisia harrastuksia tarjolla sekä täysjärkinen puolisko, joka on tottunut elämään ultrajuoksijan kanssa. 
   Puolisko, joka on nähnyt yhden vajaan kuukauden ja tuhannen mailin aikana miten annetaan kaikki, miten juostaan mieli ja keho sirpaleiksi. Puolisko, joka kuuden päivän kilpailun yössä on jakanut kanssani mahdottomuuden rajan. Puolisko, joka on nähnyt miten kaikki kasataan pitkän taipaleen jälkeen taas ehjäksi. 
   Ilman Kirsiä ja uskoa Ristiin olisin luhistunut ristini alle.

Kaikki kuvat sunnuntain 5.1. lenkiltä.