ENSIMMÄINEN VIIKKO

 

Viikko 1.

Ma- Läskipyörälenkki Paatsjoelle 20,7 km - 1.21.

Ti- Ke- Lepo

To- Juoksumatolla 8,57 km - 1.00. Pakkasta - 33 astetta.

Pe- Juoksumatolla 20,60 km - 2.26.

La- Juoksumatolla vauhdinvaihtelua 20,20 km - 2.07.

       Kävelyä Kirsin kanssa 2 km - 28 minuuttia. Pakkasta - 37 astetta.

Su- 13,12 km juoksua ulkona - 1.30. Pakkasta - 17 astetta.

Yhteensä juoksua 62,5 km - 7:05

 

 

Juoksemattomuuden taustaa

 

Kesäkuussa 2024 juoksin yhteensä 278 km. Kuukausi piti sisällään erikoisviikon Tievatuvan ja Kiilopään maisemissa, jolloin liikuin poluilla ja tunturissa juosten 120 kilometriä. Hiukan myös läskipyöräilin tuon määrän päälle. 

   Heinäkuun toisella viikolla tulin kipeäksi ja podin koronamaisia oireita parisen viikkoa. Yritin palata päivittäiseen juoksuun parikin kertaa loppukesästä, mutta lopulta luovutin. Törmäsin aina väsymyksen ja haluttomuuden seinään. Taustalla oli rikkonainen alkuvuosi vasemman jalan suraalihermokivun ja siihen saadun maaliskuisen injektion kautta. Pyöräily maistui, mutta juoksu ei.

   Syyskuussa alkanut kanalinnun metsästyskausi toi toivottua vaihtelua elämään. Yllätyksekseni jouduin pureutumaan yhä uudelleen kolmannen kirjani viimeistelyyn kustantajani hiostaessa minua yksityiskohdilla. Sanalla sanoen päivittäinen juokseminen/harjoittelu tuntui viisaammalta jättää kokonaan sivuun.

   Joulukuussa juoksin 149 kilometriä, eli minun mittapuullani en juossut lainkaan. Pyöräilyn ja metsästyskävelyiden myötä kuntotasot, mutta etenkin voimatasot, tuntuivat kuitenkin sopivilta. 

   Nyt ensimmäinen varsinainen harjoitusviikko 2025 on takana ja sen lopputuleman näette yllä.

 

Eteenpäin

 

Juoksemani reilut 94000 kilometriä ovat muunmuassa opettaneet, että innostuminen ei ole kuntoa. Lisäksi en ole innostunut, mutta juokseminen(kin) tuntuu vaihteeksi mukavalta.

   Kolmenkymmenenkahden vuoden taival on opettanut myös kärsivällisyyttä. Ultrajuoksukunnosta ja kuntourheilukunnosta ei voi puhua samaan aikaan. Pohjoiseen muuttomme jälkeen minulle on kirkastunut, että tällaisessa ympäristössä olisi mieletöntä juosta rämpyttää tämän ikäisenä päivästä toiseen tällä taustalla. Mukaan harjoitteluun mahtuu hiihdon lisäksi myös pyöräilyä, mutta etenkin muuta liikuntaa erämaassa. 

   Metsästys polkupyörällä, metsäsuksilla, lumikengillä ja kahlaten/vaeltaen tuovat hyvää vaihtelua ja katkovat monotonisen päivästä päivään juoksemisen. Latvalinnunpyynti alkaa 10.1. ja jatkuu kuun loppuun asti.

   Koska palasin osittain työelämään, minut pelastaa pitkien lumityöpäivien jälkeen juoksumatto. Kun on tehnyt lumitöitä käsin ulkona yhdeksän tuntia ei aina enää huvita lähteä ulos pakkaseen. Fyysisesti raskaiden lumityö- ja metsästyspäivien jälkeen kevyt verryttely juoksumatolla shortseissa palauttaa ja vetreyttää kehoa.

Ravinto

Huvittuneena olen seurannut keskustelua kasviravinnosta ja kasviravinnon eettisyyden kytkemistä ilmastonmuutokseen. Menen vankilaan ennemmin kuin lopetan lihansyönnin. Tolkun lihankäyttö kuuluu perinteiseen suomalaiseen ruokavalioon kuten maitotuotteetkin. Päivitykset, joissa kysellään eläinten rauhan perään tai kysellään, että identifioitko itsesi vasikaksi, kun juot maitoa...parempi kun en sano mitään.

   Ruoka on erittäin henkilökohtainen asia. Kestävyysurheilijana liputan niin sanotun välimerellisen ruokavalion puolesta. Kala (itse pyydetty, mutta ei Välimerestä), kana, kasvikset, hedelmät ja oliiviöljy. Tähän lisätään maitotuotteet kaikissa muodoissaan, sekä voi ja kananmunat. Punaista lihaa silloin tällöin. Myös leikkeleitä. Yli kaiken menevät kaksi ruokaa: erilaiset puurot ja metsämarjat. Kasviksiini kuuluvat kaikki mahdolliset, eri muodoissaan, myös palkokasvit ja pähkinät. Mutta en voisi kuvitellakaan liikkuvani normaaleja määriäni ilman lihaa. 

   Juon myös olutta ja viiniä, joskus teräviäkin, mutta en muista milloin olisin ollut viimeksi humalassa. Lisäravinteista käytän ainoastaan talvella D-vitamiinia ja kuuriluontoisesti B-vitamiinin sekä Magnesiumin yhdistettä. Runsaan hikoilun poistaman suolan korvaan joskus urheilujuomilla, mutta harvoin. Mitään proteiinilisää ei kaipaa, jos juoksee alle 800 kilometriä kuukaudessa eli liikkuu alle 750 tuntia vuodessa. Palautusjuomia (Teho tai Gainomax, sensijaan voi käyttää jos tuntuu siltä että lerssi alkaa vaipua.) Jos ette tiedä mikä lerssi on, kysykää vanhemmilta setämiehiltä, niiltä boomereilta. Niiltä, jotka eivät ole ottaneet itsestään selfieitä sian kanssa pahnoilla.

Totuuksia?

Minua ei kiinnosta paskaakaan, jos joku väittää että maailman voi pelastaa syömällä pelkästään kasviksia. Afrikassa mies ottaa kaksi vaimoa. Parempi synnyttää yhdeksäntoista lasta ja huonompi kahdeksantoista. Sitten asutaan peltihökkelissä ja ihmetellään mitä syödään kun on niin lämminkin, eikä saada satoa. Ja minunko (vapaaehtoisesti lapsettoman) pitäisi ajaa sähköautolla tai lakata käyttämästä autoni sisätilalämmitintä kun aamulla viideltä lähden lapioimaan 25 asteen pakkaseen, jotta maailma pelastuu?

   Vaikka olen kaikkea muuta kuin sosiaalidemokraatti tai vasemmistolainen, olen sitä mieltä, että Suomessa on tultu kipurajalle voiton tekemisessä verorahoilla. 

   Teiden auraus sakkaa jopa meillä Lapissa kun Pimara-väyläpalvelut voitti kilpailutuksen ja jättää auraamatta eteläsuomen mallilla. Siikajärventie Inarin Nellimissä oli kuusi päivää auraamatta joulunaikana ja vasta paikallisen palomestarin luettua facebook-päivitykseni, jossa uhattiin Pimaraa rikosilmoituksella, tie aurattiin palomestarin virka-apupyynnön seurauksena.

   Toinen on passiivinen eutanasia, jota on aloitettu harjoittaa myös Lapin terveyskeskuksissa. Kun hoitoon ei pääse tai hoitoa ei saa, ovat vaihtoehdot vähissä. Ajokortin uusiminen maksaa terveyskeskuksessa noin 60 euroa, yksityisellä 350 euroa. Arvatkaapa mihin tonnin kuussa tienaava eläkeläinen sijoittaa? Aivan oikein, ruokaan.

 

Positiivisuuden alkulähde

 

Minulta on usein kysytty miten löydän positiivisuutta elämääni. Jos luette edellisen blogitekstini, saatatte huomata että positiivisuutta ei välttämättä tarvita. Jos maailman näkee sellaisena miltä se omasta mielestä näyttää, voisi pohtia näkeekö maailmaa ollenkaan. Ja onko sillä edes merkitystä? Usein oman mielen katseleminen on maailman katselemista antoisampaa.

   Herakleitos sanoi aikanaan, että kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

   Tuossa virrassa on aina mukana iloa ja naurua - siihen kannattaa hypätä mukaan ja antaa mennä.

 

Pakkanen kiristyi hiihtolenkillä ja lasien huurtumisen jälkeen alkoi takki jäätyä. Rukan AWS-materiaali ei toimi, se kerää sisältä tulevan kosteuden ja alkaa jäätyä jo viidentoista asteen pakkasella. En todellakaan suosittele ja olen antanut jo vuosi sitten palautetta tehtaalle. He kehottivat käyttämään toppashortseja erittäin kylmällä...

 

Rautaportti, taustalla Nellimjärvi.

Pakkanen kiristyy Paksuvuonolla.

Inarijärvessä on saaria noin 3500. Saaret tarjoavat suojaa ja kauneutta kulkijalle läpi vuoden.

 

PS. Editoitu Totuuksia- kappaleesta pois sana paskaakaan. Ei ole tarpeellista korostaa, riittää kun sanoo ettei kiinnosta.

FAKTAIHMISET

 

Tosiasia (tosiseikka, fakta) on yksilöllisestä käsityksestä tai tulkinnasta riippumaton asia. Se on todellisuudessa olemassa oleva vastine todelle väittämälle, ja sen olemassaolo tekee väittämästä toden. Tosiasia on näin asioiden todellinen tila, asiaintila joka vallitsee. 

- Wikipedia

 

Minä olen lähes loppumattoman kiinnostunut miltä jokin asia tuntuu. Juostessani pitkiä matkoja kysyn toistuvasti itseltäni: olenko niin väsynyt kuin luulen. Olen myös loputtoman kiinnostunut miltä jokin asia muista ihmisistä tuntuu, ja etenkin miten eri ihmiset asiat itselleen perustelevat. 

   Faktaihmisten kanssa olen usein pulassa. Nämä ihmiset ovat rakentaneet elämänsä perustan faktoille, tosiasioille, joita he eivät kykene lainkaan kyseenalaistamaan. Kun keskustelen heidän kanssaan, heidän kasvoilleen tulee tietäväinen hymy väitteitteni edessä - tuo ei ole faktaa, minun käsitykseni on, he sanovat.

   Erinomainen esimerkki on ilmastonmuutos, tai ilmastokatastrofi, kuten he sanovat. Se on fakta. Kyllä on, mutta minusta se ei ole katastrofi. Tiemme eroavat heti alussa ja keskustelu menee poleemiseksi väittelyksi, kuten usein eri uskonnoista puhuttaessa myös tapahtuu.

   Osa faktaihmisistä on kehittänyt itselleen ilmastonmuutoksesta uskonnon. He juovat kauramaitoa, ostavat sähköauton, luopuvat lihansyönnistä ja suosivat tuulivoimaa. He uskovat näin toimiessaan voivansa vaikuttaa ilmastoon ja sen muuttumiseen.

   He eivät ymmärrä kun naljailen, että kauramaito ei ole maitoa, vaan kauraa sekoitettuna maitoon. Yksikään lehmä ei lypsä kauramaitoa. Sentään tätä faktaa he eivät pysty kumoamaan.

   He eivät ymmärrä, kun koetan varovasti kyseenalaistaa sähköautoilun ympäristölle aiheuttamat kokonaisvaikutukset. 

   Jos vetoan viidensadan euron Nissaniini vuosimallia 2005 kysellen, että miten voi olla mahdollista ostaa vuosimallin 2016 Nissan Leaf sähköauto käytettynä 9000 eurolla, mutta sen 130000 kilometriä ajetulla akulla pääsee vain 40 - 130 kilometriä? Puhumattakaan pakkasessa tapahtuvasta käytöstä. He sanovat sen olevan poistuvaa teknologiaa. Kahdeksan käyttövuoden jälkeen poistuvaa teknologiaa? Verrattuna minun vanhaan romuuni, jolla on ajettu 230000, ja joka edelleen on käyttökelpoinen kulkuväline 19 vuoden jälkeen. 

   He eivät ymmärrä, kun puhun puilla lämmittämisestä tai itse pyydetyn kalan ja riistan syömisestä. He loukkaantuvat kun mainitsen Esko Valtaojan sanoneen, että ihmiskunnalla ei ole mitään hätää sen jälkeen, kun pääsemme vihreästä politikoinnista eroon.

 

Faktaihmisten suurin ongelma on, että he eivät ymmärrä elävänsä harhassa. He lopettavat kuuntelemisen kun sanon, että kaikki ihmiset elävät enemmän tai vähemmän harhassa. He ehtivät loukkaantua ja jäädä jumiin jo ensimmäiseen harhaväitteeseeni. He unohtavat, että minä ymmärrän eläväni harhassa - mutta vain osittain.

   Vanha sanonta "vietiin kun litran mittaa" tarkoittaa hyväuskoisten hölmöjen harhauttamista omien päämäärien saavuttamiseksi.

   Sanonnasta on minulla hauska esimerkki. Kun vaihdoin kaksitahtisen Ranger 49 moottorikelkkani nelitahtiseen Ranger 49 kelkkaan, niin myyjä vetosi uuden kelkan taloudellisuuteen. Nauroin ja sanoin, että vanhalla savuttavalla kelkallani pääsin aina 10 litraan sadalla kilometrillä, mutta uusi vie taatusti enemmän. En minä sitä siksi osta, vaan hiljaisuuden ja savuttomuuden takia. Myyjä yritti vielä perustella lisää ison nelitahtimoottorin taloudellisuudella, mutta lopetti sitten. 

   Lopputulos: Lynx 49 Ranger 900 ACE vie aina 15 - 20 litraa sadalla polttoainetta jo pelkästään kokonsa takia. Norsu syö enemmän polttoainetta kun se tarpoo syvässä lumessa. Minäkin syön enemmän hiihtäessäni umpihankea. Mutta minua ei viety kuin litran mittaa, tiesin kulutuksen nousevan.

Ilmastouskovaisten kohdalla on kyse omantunnon pesemisestä puhtaaksi. He perustelevat ostoksensa ympäristöystävällisyydellä ja voivat näin sanoa ainakin yrittäneensä tehdä jotakin maailman pelastamiseksi. 

   Kun kysyn miltä maailma pitää pelastaa, he alkavat kiihtyä ja syyttävät minua ettenkö ajattele lainkaan tulevia sukupolvia. Kun sitten perustelen olevani vapaaehtoisesti lapseton, että ei tule omakohtaisia tulevia sukupolvia, he kiihtyvät äärimmilleen. 

   Syykin on selvä: he haluavat tehdä niinkuin kaikki muutkin, jättää elävän jäljen itsestään. Jonkun joka muistelee heitä sen jälkeen, kun heidän oma elämänsä loppuu. Jonkun, joka tuo kynttilän heidän haudalleen ja pyyhkii pölyt heidän kuvistaan kirjahyllyissä.

   Mitä tulee autoihin, voi olla kipeä paikka huomata sijoittaneensa 39500 euroa laitteeseen, jonka arvo putoaa yli kymmenen prosenttia joka vuosi. Varsinkin kun se lappilaistunut kusipää ajelee edelleen sillä 500 euron romullaan ja nauttii elämästään.

 

 

Esikoiskirjani lause: "Kuollut ihminen on ihminen, jota loppujen lopuksi ei koskaan ollutkaan." kuulostaa faktaihmisistä hyytävältä. Ajatukseni perustuu zen-filosofiaan, jonka mukaan olemme kaikki pelkkiä välähdyksiä suuressa ilmiömaailmassa. Ymmärrys oman elämän pituuden suhteesta ihmiskunnan elämän pituuteen saattaa johtaa valaistumiseen, tilaan jossa ongelmia ei ole. Tilaan, jossa onni on aina hyvin lähellä - tässä ja nyt.

 

Minulta on usein kysytty mitä onni on. Onni on kykyä nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat juuri sillä hetkellä kun niitä katsotaan. 

   Itsenäisyyspäivän 612-kulkueesta uutisoitiin enemmän kuin kyseisen kulkueen vastamielenosoittajista. Voiko olla niin, että jos 612-kulkueessa oli äärioikeistolaisiksi väitettyjä ihmisiä, niin vastamielenosoittajien joukossa oli äärivasemmistolaisiksi väitettyjä ihmisiä. Kummat näistä ihmisistä ovat tavallisia ihmisiä?

   Pitääkö valita?

   Jos verorahoin ylläpidetty laitos kieltää lukupiirin pitämisen tietyllä tavalla ajattelevilta ihmisiltä, niin eikö tämä lähesty totalitarismia? Koska palavat taas kirjat ja ikkunaruudut rikkoutuvat? Syntyykö vastustamalla ääriliikkeitä lisää ääriliikkeitä?

   Jos haluaa hyvää, muuttuuko lopulta vastustajansa kaltaiseksi torjuessaan pahaa?

   Fakta?

 

 

Reijo Valta kirjoitti Kaltio-lehden 6/2024 numerossa:

..."Yleinen tie päättyy on Koskisen toinen kaunokirjallinen teos. Esikoisromaani ja kaikki kivestä (2022) oli yli sukupolvien periytyvää periksiantamattomuutta, juoksemista sekä sairastamista käsittelevä omakohtainen pohdinta. Novellikokoelman muutaman sivun mittaisissa teksteissä Koskisella on juoksijan ajatuksen tahti, mutta Nellim on selvästi hidastamassa sitä. Ei ihan kävelytahtiin, mutta vastaantulijat huomioivaksi. Kylällä kun on tapana, että kohdatessa pysähdytään ja kelkat sammutetaan muutaman ystävällisen sanan vaihtamiseksi." 

   Koko toisen kirjani arvostelu on luettavissa Kaltiosta.

 

Vastaantulijan huomioiminen on keskeinen osa läsnäoloa, riippumatta kummankaan faktoista. 

VIIKKO 49.

Ti- Umpihankihiihto kiikarikiväärin ja repun kanssa 8,65 km - 2.24. Raskasta.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 3,27 km - 46 min.

Pe- Itsenäisyyspäivän juoksu isänmaallisessa hengessä 8,08 km - 56 min. Siikajärventie: "Sama kaiku on askelten."

Su- Kirsin kanssa läskipyörillä 12,38 km - 1.12. Päälle yksin päätiellä Gravel-pyörällä 21,24 km -1.08.

 

VIIKKO 50.

Ma- Lumikengillä kiikarikiväärin ja repun kanssa 5,29 km - 3.29. Äärimmäisen raskasta.

Ke- Juoksua 10,33 km - 1,14.

To- Juoksua 10,06 km - 1.10

La- Juoksumatolla 20,05 km - 2.09. Pakkaset alkoivat. (- 30 - -33) Osa juoksusta kovempaa.

Su- Juoksumatolla 10,10 km - 1.08.

 

JUOKSEEKO SE ENÄÄ?

Juoksin lokakuussa 36,5 km ja marraskuussa 18,42 km.

Juoksin 1957 kilometriä vuonna 2001 ja 1961 kilometriä vuonna 2008.

Näillä näkymin tästä vuodesta tulee paras vuoteni lukuunottamatta vuosia 1992 - 1993, kun puhutaan kyvystä olla juoksematta.

Uusille lukijoilleni infoksi:

Vuodesta 1992 tähän päivään (19.12.2024) olen juossut 93999 kilometriä.

Siis yhdeksänkymmentäkolmetuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän kilometriä.

Se tekee vajaat kolmetuhatta (3000) per vuosi 32 vuoden ajan.

Voi koittaa miltä se tuntuu, edes yhden vuoden ajan.

Maastopukuinen taimen (hauki) 3 kpl fileerattuna ja suolattuna.

TOTTA

 

 

Olen seurannut vuosikymmeniä Amerikkalaisen ultrajuoksijan, Anton Krupickan edesottamuksia. Viimeisimmissä kirjoituksissaan hän on kertonut juoksemisen olevan hänelle omavaraista. Hän tarkoittaa tällä, että tarkoituksena on liikkua nopeasti ja kevyin varustein luonnossa omiin kykyihin luottaen. 

   Hän kirjoittaa myös, että tärkeintä on liikkumisen kokemus, se mikä on totta kullekin sillä hetkellä. Tätä voisi laajentaa koskemaan meitä kaikkia koko elämämme aikana.

 

Kosmologi Kari Enqvist on kolumnissaan nimeltä Meitä säikytellään kuvitelluilla katastrofeilla, kirjoittanut:

"Pahinta olisi, jos tyhjiö hypähtäisi spontaanisti uuteen, negatiiviseen energiatilaan niin, että kaikki aine höyryyntyy pois ja avaruus romahtaa yhdeksi pisteeksi. Silloin planeetat, tähdet ja kaikki elämä maailmankaikkeudessa katoavat silmänräpayksessä.

 

Kun nyt vedän yhteen Krupickan ja Enqvistin ajattelun, niin mikä on totta juuri sinulle maailmassasi nyt? Minkä uskot olevan totta?

   Meitä on peloteltu aina pahimmasta mahdollisesta. Harvemmin parhaimmasta on puhuttu mitään. Miksi meidän täytyy lähestyä kaikkea niin, että kuvittelemme onnistumiseen tarvittavat keinot pahimman uhkakuvan kautta. Myös aivan tavallisissa askareissamme, niissä kuuluisissa puuhasteluissamme.

   Minä olen ratkaissut asian jo vuosia sitten ajattelemalla positiivisuuden kautta, myös ultrajuoksuissani. Ongelmia ei kannata odottaa, ne ilmaantuvat kyllä. Tärkeintä on kyetä ratkomaan ne. Tässä ajattelussa etukäteen ei voi valmistautua kaikkeen, eikä pidäkään. Kokemukset hankitaan harjoittelun kautta. Esimerkkinä useimpien ultrajuoksijoiden käsitys pitkästä lenkistä, kolmekymmentä kilometriä ei ole pitkä lenkki, mutta se voi tuntua siltä.

   Nykyisin positiivisuuteni ylläpitoon kuuluu olennaisena osana uutisten osittainen vältteleminen. Median klikkiotsikot ovat täynnä uhkakuvia tai negatiivisia tapahtumia. Näiden sekaan hukkuvat hyvät uutiset, joita niitäkin on.

   Minnesotan yliopiston professori Benjamin Toff on kirjoittanut tietokirjan nimeltä Avoiding the News: Reluctant Audiences for Journalism, yhdessä Ruth Palmerin ja Rasmus Kleis Nielsenin kanssa. Kirjassa selvitellään miksi ihmiset välttelevät uutisia: ihmiset eivät tiedä mihin luottaa, uutiset eivät vastaa kysymyksiin ja ihmisten on vaikeaa arvioida uutisia.

   Uutismedia verkossa -tutkimuksen mukaan Suomessa nuoret ja naiset sekä vähätuloiset välttelevät uutisia keskimääräistä enemmän. Naiset ja nuoret kokevat uutisten määrän uuvuttaviksi miehiä ja iäkkäämpiä yleisemmin.

   Kautta aikojen ovat viisaammat vetäytyneet pois hälinästä. Vuorille ja erämaahan. Asiat harvoin "tapahtuvat" itsestään. Yleensä taustalta löytyy ihmisten tekemiä päätöksiä, etenkin omia päätöksiä.

   Vain sinä itse voit päättää mikä on totta juuri sinulle.

 

Kanalinnunpyynnissä kahvitauolla. Saalis on etualalla, suolistettuna, verkkopussissa sanomalehteen käärittynä.

 

 

VIIKOT 38. - 39.

Ma- Lepo. Pohjekipu.

Ti- Metsällä 3,96 km - 1.24.

Ke- 10,05 km - 1.21

To- Metsällä 3,72 km - 1.12.

Pe- Lepo

La- 10,20 km - 1.19. Pohjekipu.

Su- Lepo

 

Ma- Metsällä 2,87 km ja 3,05 km - yhteensä 1.50

         Illalla kävelyä Kirsin kanssa 4,11 km - 50 min. Pohje kipeä.

Ti- Ke- Lepo

To- Metsällä 2,42 km - 40 min.

Pe- Lepo

La- 10,09 km - 1.09.

Su- Iltalenkki 8,03 km asvaltilla - 56 min.

 

Ma 30.9. Siikajärventie 15,45 km - 1.42.

 

SYYSKUUSSA juoksua 117,78 km.

 

Kun sanon, että en ole juossut paljon, niin tarkoitan myös sitä. Kulmienkohottelu tavattaessa tai asian vähättely ei muuta tätä miksikään.

 

Hyvä elämä on yksinkertaista. Me emme harrasta marjastusta, kalastusta tai metsästystä, vaan pyydämme luonnosta luontoa kunnioittaen ruokaa pöytäämme. Kun näin toimimme, meidän ei tarvitse perustella esimerkiksi lihan- tai kalansyöntiä kenellekään mitenkään.

 

  

Minä en julkaise saaliskuvia, mutta tuossa on 9,5 kiloa kalaa. Tästä määrästä haukea 2,5 kiloa, loput siikaa ja ahventa. Kaikki syödään itse. Osittain savustaen. Hauki pihveinä tai fileinä, kuten ahven myös. Ruodoista ja evistä Kirsi keitti kalaliemen. Lientä voi lorauttaa mauksi vaikka lintukastikkeeseen hiukkasen, kuten valkoviiniä tai konjakkiakin.

 

Ensilumi tuli 29.09.2024. Yläkuva Saariselältä, alakuva 30.09. Nellimin Siikajärventieltä.

Sami Liuhdon uusin kirja, Perinnöt. Vahva suositus. Kirjan voi ostaa Käsitteen verkkokaupasta, linkki kauppaan blogini internetversiossa oikeassa yläkulmassa.

 

 

Kuva on Nellimin Ahvenvaaran lammesta, josta useimmilla ei ole mitään tietoa. Kyseiseen lammeen ei laske vettä mistään, eikä siitä juuri laske vettä mihinkään. Silti siinä on aina kirkasta vettä, myös kuivana kesänä.

 

KALALLA

 

Päivät jotka vietät kalastaen, niitä ei lasketa ikävuosiisi mukaan. Näin sanotaan, mutta toisaalta kalassa ollessaan on läsnä elämässään enemmän kuin huomaakaan. Kalastuksen salaisuus piilee pinnan alla. Sinne ei useinkaan näe kovin kauas, joten koskaan ei tiedä mitä odottaa.

    Alkuperäisessä merkityksessään kalastaja pyytää kalaa. Pyytää ruokaa luonnolta luonnossa. Yksinkertaisimmillaan kalastajan ja saaliin välissä on puinen keppi, siima ja koukun syötti. Japanilaisessa Tenkara- kalastuksessa siimassa on perho. Tässä kalastaja on kalan kanssa tasavertainen toisin kuten tuijottaessaan kaikua kymmenien vapojen uisteluveneessään.

    Vastenmielisintä kalastusta on mielestäni pyydystä ja päästä- tyylinen urheilu. Viaton luontokappale väsytetään, revitään viehe leukaperissä kuiville kuvattavaksi ja sitten vapautetaan muka hellästi takaisin. Tässä ihminen näyttää alkuperäisen apinaluontonsa selvimmin. Eläinrääkkäystä pelkästään huvin, urheilun ja egopullistelun vuoksi.

 

Minulle ja Kirsille kalastus on ensisijaisesti luonnon kanssa olemista. Saalis on tärkeä ruuan lisänä, ei muuten. Saadessani kalan tainnutan sen ensin. Sitten irrotan koukun ja verestän kalan. Hetken päästä laitan saaliin kylmälaukkuun. Yleensä laukussa on kylmäkalle tai jäitä. Usein perkaan kalan vasta kotona. Joskus kahvitauolla kalastuksen lomassa, jolloin perkeet palautuvat linnuille tai muille nälkäisille luonnon kiertokulkuun. Kotona kompostoin perkuujätteet, joskus syötän ne ketuille tai variksille.

    Minä en kuulu siihen joukkoon, joka talvikalastuksessa suu vaahdossa istuu pillkiavannolla, jota ympäröivät kymmenet sätkivät ahvenet. Ahneus on kuolemansynneistä pahin ja osoittaa ihmisen pienuuden. Raamattua ei kannata siteerata, jos ei elä sen mukaan. Itsensä nostaminen suureksi, luontoa kunnioittavaksi erämieheksi on itsetehostuksen par exellence. Tästä syystä en enää nykyisin koskaan julkaise omia saaliskuviani. 

    Sensijaan saatan julkaista savukalakuvia. Niistä sentään pystyy päättelemään, että saalis päätyi ruuaksi. 

    Savustan vanhasta saunankiukaasta tehdyllä savustimella. Kiukaan päälle minulla on ruostumaton teräspöntto, jonka sisällä kaksikerroksinen ritilä. Kolmas vaarini Ahti opetti minulle rasvapellin tärkeyden, purujen seassa sulava rasva huonontaa makua. Rasvapellin alla on leppäpurua ja muutama sokeripala. Kiukaan vetoluukulla on helppo säädellä tulen voimakkuutta. 

    Alla olevat ovat tummaa sorttia, noin neljänkymmenen minuutin savustuksen tulos. Eivät kuitenkaan kuivia.

 

Meillä Inarissa on hienot mahdollisuudet kalastaa hiljaisessa luonnossa. Tällä en tarkoita paljon hehkutettua Inarijärveä, jonka nimessä on vain yksi n-kirjain. Erämeri on kyllä kaunis ja karu. Toisaalta pahimpiin aikoihin valtavankokoiset uisteluveneet risteilevät edes takaisin halkoen sekä vedenalaisen, että vedenpäällisen rauhan.

    Tarkoitan lukuisia pienempiä, kirkasvetisiä metsäjärviä ja lampia, sekä jokia. Mikään tuskin on rauhoittavampaa kuin tehdä tervastulet tyvenen järven rannalle hiljaiseen erämaahan, ja kaikessa rauhassa silmäillä mihin ensimmäisen heiton virvelillä heittäisi. Näissä kokemuksissa on lähempänä luontoa, kuin myös omaa alkuluontoaan.

    Kalastaessaan keskittyy hetkeen ja unohtaa apinalauman vaatimukset yhteiskunnasta. Sotauutiset vaimenevat ja raikas pohjoinen tuuli painaa unohduksiin sen, että taas on joku jossain kuollut kuumuuteen. On vain hidas hetki oman itsen ja luonnon vuorovaikutusta.

 

Meillä on muutamia vaatimattomia, vanhoja lasikuituveneitä hiljaisten erämaajärvien rannoilla. Äskettäin remontoin yhden niistä kulkuveneeksi, jota on kätevä siirtää mönkijällä eri järville. Myös kuvassa näkyvät mönkijän tukkikärryn venevarusteet ovat itse laiteltuja.

    Kulkuveneeseen olen hankkinut Minn Kota 30 sähköperämoottorin. Pyöritän sitä 70 amppeeritunnin vapaa-ajan akulla. Akku on kotelossa, josta sulakkeen kautta lähtee kolmen metrin johto trukkiliittimeen. Perämoottorin alkuperäisessä johdossa on toinen trukkiliitin. Näin menetellen voi akun paikkaa veneessä muutella tasapainon löytämiseksi. 

    Akussa on ilman työkaluja irrotettavat akunkengät, näin vaihto vesillä sujuu helposti. Kotona en edes avaa koteloa latauksen ajaksi, vaan lataan laturilla trukkiliittimen kautta suoraan akun täyteen.

 

Minn Kotassa on viisi vaihdetta eteen ja kolme taakse. Vene on Rihu-merkkinen vakaa sotaratsu. Akku kestää kaikkea kuuden ja yhdeksän tunnin väliltä. Riippuu kelistä, vauhdista ja kuormasta. Minusta on fiksumpaa käyttää tarpeen tullen kahta pienempää akkua kuin raahata yhtä isoa. Minn Kotassa on akun varaustilan näyttö ja tietenkin mukana on airot. Niistä harvemmin virta loppuu, mikäli eväät ovat kunnossa.

 

Kirsin kanssa sisällytämme eräretkiimme aina monenlaista toimintaa. Riippuen vuodenajasta marjastus, sienestys ja kalastus sopivat mukavasti yhteen. Lisäksi veneellä pääsee järviketjuissa erämaahan kauemmas. Rantautumisen jälkeen voi aina kävellä seuraavalle järvelle.

Jokainen meistä elää ja kalastaa ymmärryksensä mukaan. En lainkaan kritisoi uisteluveneitä ja kaikuja. Mutta paljon jää kokematta sillä vanhalla asenteella, missä ihminen yrittää asettaa itsensä luonnon yläpuolelle. Se jää aina yritykseksi, jonka lopputuloksena on loppuunkäytetty ihmispolo, joka unohti elää elämäänsä kaiken kauniin keskellä, kalallakin.

VIIKOT 34. JA 35.

Ma- Lepo

Ti- 6,01 km - 46 min. polkua.

Ke- To- Lepo

Pe- Pyhävaara huipulle asti 14,13 km - 1.55. Osittain polutonta karheikkoa ja louhuja.

La- Siikajärventie, hiekkatie 10,05 - 1.03.

Su- 16,54 km - 1.49. Hiekkatietä Virtaniemeen.

Yhteensä 46,7 km - 5:35

Ma- Lepo

Ti- 8,06 km saunalenkki Haapakurua ja pururataa 1.03.

Ke- Lepo

To- 23,64 km - 3.05. Oikea harjoitus Annijärvi - Juoksemavaara. Katkesin täysin 16 km kohdalle ja otin geelin kuivana, vettä sain puolitoista kilometriä myöhemmin joesta.

Pe- Kylällä 2 km lenkillä muotoa seitsemän kertaa eli 15,15 km - 1.45. Useimmat ultrajuoksut pidetään lyhyellä radalla, joten on fiksua keskittyä harjoituksissa joskus myös kunnolla.

La- Su - Lepo

Yhteensä 46,8 km - 5:45

 

Olen juossut tänä vuonna tähän asti vain 1439 kilometriä. Joudun siis tyytymään vähään, koska paljosta en nyt palaudu. Samalla huomaan, kuinka raskaita normaalit harjoitukseni ovat. Ne vaativat alle kurinalaista perusjuoksua. Elokuuhun tuli kilometrejä 256. 

    Ei ole salaisuus, että olen väsynyt kilpailemiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita juoksemiseni loppua vaan mahdollisuutta elää toisin.

 

Jos aina tavoittelet jotain, oletko läsnä tässä ja nyt koskaan?

USKONTOA, KÄSITÖITÄ JA LIIKUNTAA

Miehen elämässä, miksei myös naisenkin, on kaksi vakavaa ongelmaa sekä käännekohta, jonka oivaltaminen on ratkaisu, lopullinen sellainen.
   Käännekohtaan pääsemiseksi vaaditaan kärsivällisyyttä, sitä kutsutaan myös vanhenemiseksi tietyissä paranormaaleissa piireissä. Ikähän ei ole este, vaan mahdollisuus toisin todistamiseen.

   Ensimmäiseen ongelmaan tutustuu jo ennen kouluikää, kylmällä säällä ja etenkin talvella. Talvi - muistattehan, pakkasta ja lunta - höyryävä hengitys ja valkoiset kauniit hanget. Pipo päässä. Siellä etelässä on kuulemma terminen syksy. Tammikuussa syksy, siis ei talvea ollenkaan. Koska sitten on kesä jos tammikuussa on syksy.
   Hiihdimme Kirsin kanssa umpihangessa erämaassa ja puhelin soi taskussani. Ystävämme etelästä kiitti 50-vuotislahjastaan ja kysyi missä olemme. Kerrottuamme, että olemme hankihiihdolla kymmenen asteen pakkasessa valkoisessa satumaisemassa, hän kertoi olevansa kuuden lämpöasteen vesisateessa vihertävällä nurmikolla. Häme ja Ylä-Lappi samalla hetkellä - aivan kuin eri maassa vuonna 2020.
   Mutta se ensimmäinen ongelma. Pipo, joka nousee päälaelle pikkuhiljaa ja sitten putoaa. Tämän kauhein versio on pipo ja sen päällä otsalamppu palamassa. Sitten koko hoito nousee päälaelle hitaasti mutta varmasti ja putoaa. Keropää, isopää, valopää tai liian pieni pipo, jokatapauksessa otsa paljaana ensin. 
   Eräässä kaupungissa pipo on pipa. Antaa olla vaan, aivan sama. Ihan yhtä vittumaista, kun pipa luisuu ylöspäin ja lopulta putoaa. Pienenä seisoitte lumikasassa housut märkänä ja imitte tumppua. Ja teillä oli pipa päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana, silmät selällään ja maailma avoinna.

   Toinen ongelma syntyy silmälaseista. Ne pirut ovat huurteessa aina joko ulkona tai sisällä. Kun menette kylmästä sisään lämpimään niin lasit huurtuvat tai toisinpäin. Kun hiihdätte ja pysähdytte juomaan kuumaa mehua niin taas! Rillit huurussa. 
   Jos saitte silmälasit jo pienenä, niin koitte kaiken samantien.Seisoitte puun juurella pieni pippelinne tumpussa tutisten ja pissitte salaa rillit huurussa, pipo ylös päälaelle nousseena. Siinä otsa paljaana ja pippeli kädessä. Tai jos satuitte syntymään tytöksi niin kyykyssä puun juurella kylmyyden hyväillessä haarojanne. Mutta otsa paljaana ja rillit huurussa salaa siinä pissitte avoimeen maailmaan.

   Aika kuluu. Pippelistänne kehittyy kulli ja saatte silmälasit tai teillä on ne olleet jo kauan. Uskonne vahvistuu ja teette elämässänne valintoja, jotka vapauttavat teidät kellosta. Seisotte siinä suksilla umpihangessa, kulli kädessä ja rillit huurussa ja pipo otsalta ylös päälaelle nousseena. Ympärillänne on vain pieniä puita, on turha piilotella enää, antaa lorottaa vaan tai kyykkiä revasta retvakkaammin. Mitä väliä, mikä päivä tai aika - mikä hiihto ja missä. Omaksi iloksi ja terveydeksi.
   Ja jumalauta, huomaatte - ilman kelloa!

   Useimmat teistä lopettavat lukemisen kun aletaan puhua Jeesuksesta. Te pelkäätte. Olette epämuodikkaita jos uskotte, mutta salaa kadehditte niitä, jotka näinä aikoina vielä uskovat johonkin.
   Jossain vaiheessa jokainen kaipaa elämäänsä henkisyyttä. Taitetaan tälläkin hetkellä peistä mitä lapsille pitäisi opettaa. Pitäisikö olla opettamatta mitään ja mistä lähtökohdasta kukin opettaja opettaa objektiivisesti vailla vaikutusta tai ohjausta?
   Tutkimuksissa on todettu, että jos uskovalle ihmiselle näytetään kuvaa Jeesuksesta, hänen mantelitumakkeensa aktivoituu. Jos saatananpalvojalle näytetään kuvaa saatanasta, hänen mantelitumakkeensa todennäköisesti aktivoituu. Jos kestävyysjuoksijalle, addiktoituneelle sellaiselle, näytetään kuvaa juoksevasta ihmisestä, hän oksentaa.
   Mihin pitäisi uskoa tai itseään tai lapsiaan opettaa?
   Tapasin vuosia sitten budhalaisen munkin Kilpisjärvellä ja keskustelin hänen kanssaan monta tuntia. Kysyin mitä väkivallattomuuteen pyrkivä maailmankuva antaa ohjeeksi, jos kohtaa kaksi ihmistä tappelemassa. Munkki kertoi, että tilanteesta on pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin pois. Ei siis pysähdytä auttamaan maahan lyötyä? Ei.
   Ortodoksit sanovat, että maan päällä ei Jumalaa löydä paremmin kuin toisesta ihmisestä. Omaksi kuvakseen Hän hänet loi. Pyritkö hyvään - autatko. Vai poistutko paikalta.

   Pahaa mutta etenkään ahneutta ei maan päältä pois saada. Entisenä työnantajana tiedän, että samassa työpaikassa on mahdollista maksaa sama palkka kaikille, jos työpaikan tuottoa ei jaeta osingoiksi tai olla tulosvastuussa osakkeenomistajille. Sama ongelma on vanhustenhoidossa, kuten myös naisten ja miesten tasa-arvossa näissä palkka-asioissa. Vuosikausien paskapuheet, mutta ei tekoja. Ei konkreetteja tekoja. Ei aitoa halua. Ahneutta vailla Jumalaa, vain rahan jumalan palvontaa.

   Olen viimeaikoina pitänyt taukoa juoksemisesta ja liiasta, kohtuuttomasta liikunnasta. Olen viettänyt aikaa erämaan valkoisessa hiljaisuudessa. Lämmittänyt hillomunkkeja seitsemäntoista asteen pakkasella Kirsin kanssa Sulkusjärven aittasaaressa pilkkireissun nuotiotulilla. 
   Erämaassa Jumala on puhunut. Ei tässä nyt tarvitse selittää mikä Jumala. Laskenut ikäänkuin kätensä päällemme ja antanut rauhan, siinä sivussa ahveniakin. On ollut hyvä olla. Ilman kelloa ja Stravaa. Ilman virtuaalista todellisuutta.
   Ihmisiä on viimeisten vuosikymmenten aikaan jaettu XYZ-sukupolviin ja luonnehdittu syntymävuosiensa mukaan. Yhä enemmän tulevat sukupolvet ovat irti todellisuudesta, siitä että on kylmä ja että kaksi hirveä seisoo umpihangessa moottorikelkkasi edessä auraamattomalla, kapealla uralla. Miten nämä sukupolvet tulisivat toimeen, jos sähkö katkeaa ja on lämmitettävä pelkästään puilla. Entäpä, jos ruoka olisikin haettava luonnosta itse. 
   Tumpun imeminen ei auta jos jokin menee rikki, se on itse korjattava ellei halua maksaa korjauksesta muille. Aivan kuten minä tein käsitöitä mökkiaggregaattini kanssa ja sain sen toimimaan. Mutta mitä väliä - onhan kynttilöitä ja lamppuöljyä.

   Paskapuheita maailma on täynnä. On nostettava huurtuneet rillit nenältään, korjattava pipo paikalleen ja uskottava. Annettava osinko omasta elämästään itselleen ja siinä sivussa autettava läheisiään. Koko maailmaa ei tarvitse pelastaa mutta aika ei pysähdy ellet itse ota kelloa pois kädestäsi.
   Lukujärjestyksessäni on vain mielenrauhaa. 

   (ks. linkki blogin lopusta, kuvien jälkeen)

VIIKKO 2.

Ma- Nellimintiellä juoksua 8 km - 53 min.
Ti- Aamulla 6,07 km - 47 min. Matka Rovaniemelle.
Ke- Lepo, Rovaniemellä.
To- Kävelyä Kirsin kanssa 4 km osin metsässä - 53 min.
Pe- Juoksua urilla Kintaskurussa 12,28 - 1.32. Hiihtoa kuutamolla 8,86 - 1.07.
La- Juoksua 6,08 km tiellä - 40 min. Erittäin loppuunpalanut olo eilisen kahden lenkin jälkeen.
Su- Lepoa, jään pienelle juoksutauolle.

Yhteensä juoksua 32 km - 3:52, hiihtoa 8 km - 1:07, kävelyä 4 km - 0:53

Älkää kysykö minulta olenko käynyt juoksemassa, oksettaa ajatuskin välillä koko juoksusta.

Yläkuvassa jänis on syönyt männyn kuorta, meillä pohjoisessa tyypillistä sydäntalvella.

Subjektiivinen uskonnollinen tunnekokemus, mielenrauha, joka usein nimetään Pyhän Hengen läsnäoloksi tai täyteydeksi.

EI TARVITSE, EDES JUOSTA

Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan, että ilmastonmuutoksen myötä Suomen on otettava pakolaisia satojatuhansia tulevaisuudessa - eikä sitä kuulemma edes kysytä meiltä. 
   Osmolle ja kaikille muille samaa mieltä oleville huomauttaisin, että kaltaisiani suoraselkäisiä umpihankihiihtoon kykeneviä marssikenkämiehiä on muitakin. Ja me lähdemme tarvittaessa sinne rajalle vastaan kuten lähtivät esi-isämme vuonna 1939. Ja me emme anna tuumaakaan periksi kuten eivät antaneet esi-isämmekään.
   
   "Kun maass´ on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon..."

   Osmolle ja muille vihertalvessa eläville saanen muistuttaa, että esimerkiksi Inarin seudulla oli vielä 1990-luvulla lähes neljänkymmenen asteen pakkasia ja viime talvena vielä - 32 astetta, useinkin. Osmon väite siitä, että Golf-virran sammuessa Suomi muuttuu arktiseksi ja asuinkelvottomaksi, joutui esimerkiksi eilen outoon valoon. Olin kyläyhdistyksen pikkujouluissa ja ympärilläni oli useita yli seitsemänkymmentävuotiaita, jotka ovat ikänsä asuneet täällä Lapin niin sanotulla arktisella alueella ja tulleet vuosien varrella toimeen varsin hyvin. Useimmat heistä kykenevät muuten hiihtämään edelleen.

   Osmo pyrkii otsikoihin ja myös pääsee sinne. Eräänlainen kantapäillenousun taktiikka tuokin, jotta erottuisi massan takaa. Minulla on ollut palveluksessani kaksi maahanmuuttajaa. Toinen saapui kiintiöpakolaisena ja toinen halusi rauhallisempaan ympäristöön elämään. Molemmat olivat erittäin ahkeria ja käytökseltään moitteettomia. He arvostivat suomalaisia sotaveteraaneja tästä vapaasta maasta. Molemmat olivat erittäin maahanmuuttokriittisiä, etenkin maahanmuuton perusteiden osalta. Otsikoihin me emme pyrkineet vaan hoidimme oman ruutumme niin hyvin kuin pystyimme. 
   Yritykseni lopettamisen jälkeen toisesta tuli itsenäinen yrittäjä ja toinen opiskelee korkeakoulussa. Kumpikaan heistä ei halua Suomeen terrorismia, eikä liioin terroristien vaimoja. Vaikka molemmat ovat muslimeita, niin ääriajattelu on heille vierasta. Lasten suojeleminen on itsestäänselvyys heille niin kuin minullekin. Toimin aikanaan lasten parissa kouluyhteisössä kymmenen vuotta, joskus omista vanhemmista eroon pääseminen voi olla helpotus. Se olisi saattanut olla sitä myös minulle itselleni, mutta on tämä näinkin mennyt.

   Suomessa on viime aikoina keskusteltu politiikan uskottavuudesta enemmän kuin koskaan. Kansalaisina joudumme seuraamaan Suomen kalleinta teatteria ja maksamaan sinne liput ja muut kulut toistaiseksi. Osmon ja muiden illuusionrakentajien tulisi ehkä harkita jatkossa kuinka kauan tyydymme seuraamaan sivusta ennen näyttämölle astumista, sitten uskottavuus mitataan - paskanpuhumisella on rajansa.
   
  Olen viimeaikoina kysynyt enemmän kuin koskaan itseltäni onko juoksemisessa mitään järkeä. Toistaiseksi olen löytänyt puoltavia vastauksia mutta myönnän edelleen, että päivä päivältä löytyy enemmän muita kiinnostavampia harrasteita luonnossa silti edelleen liikkuen. 
   Juoksemista en lopeta koskaan vapaaehtoisesti mutta kilpailemisen ja sen mukanaan tuoman systemaattisen harjoittelun lopettaminen menee tulevan keskikesään, KURFin jälkeen ei ole suunnitelmia kilpailuihin eikä toivottavasti tulekaan.

   Meillä Lapissa asiat sanotaan suoraan. Aina ei tarvitse hyväksyä kaikkea, eikä toistaiseksi tarvitse edes aina juosta. Paitsi sinne rajalle, tarpeen vaatiessa. 1939 Ruotsi antoi lentokoneita ja Norja miehiä. Niitä marssikenkämiehiä on muuallakin, edelleen.

   Blogin kuvista on nähtävissä sitä karmeaa kaamoksen pimeyttä täällä Pohjoisessa. Osa kuvista vastaa erään etelän tutun kaverin kysymykseen, että miten ne siellä pohjoisessa oikein pärjäävät, sen pimeyden kanssa - pimeyttä on monenlaista. 

  
  
VIIKON 49. LIIKUNNAT

Ma- Juoksua ap. 10 km - 1.04. Ilta juoksua 16,5 - 1.49.
Ti- Kevyt perinteinen hiihto 11,1 km - 1.30.
Ke- Juoksua 10 km - 1.10.
To- Lepo
Pe- Lumikenkäily Kirsin kanssa mökillä erämaassa 3,6 km - 1.00.
La- Juoksu Kessiin ja takaisin 24 km - 2.41.
Su- Juoksu 10 km - 1.12.

Juoksua 70,6 km - 7:58 ja muuta mukavaa.

Viikosta jäi alipalautunut vitutus juoksun osalta, sensijaan hiihto ynnä muu maittaa lumimaisemassa - sitä siis sunniteltua aiemmin mukaan enemmän. Peruskunto on hyvä, juoksu kulkee nyt muutaman kuukauden ohessa lisänä iskutuksen saamiseksi jaloille.

                                                 HYVÄÄ JOULUN ODOTUSTA KAIKILLE!

 

VAIKEAT AJAT

Ajattelin ensin olla kirjoittamatta lainkaan mutta elän kuten opetan.

   Elämässäni juoksu on ollut seuranani noin 30 vuotta, riippuen laskutavasta. Juoksun kuten elämänkin kanssa on eletty korvaamattomia hetkiä ja sitten myös niitä vaikeita aikoja kuten parhaillaan.
   Juokseminen on minulle tapa liikkua ja mielellään ulkona luonnossa. Juoksemisen tarkoitus on päästä täydelliseen tyhjyyteen itsensä kanssa, tilaan jossa on vain juoksu ja minä. Juokseminen on osa identiteettiäni ja osa luontosuhdettani. Kykenen nykyisin olemaan helposti juoksematta pitkiäkin aikoja. En kuitenkaan erityisemmin pyri olemaan juoksematta, ellei huono terveystilanne sitä vaadi.
   Viime viikkoina nimenomaan terveys on pakottanut pysähtymään. Tämän vuoden kahden ultrakilpailun jälkeen pidin normaalin rospuuttoajan tauon ja lähdin sitten normaalisti liikkumaan vailla harjoitustavoitteita. Ensin revähdytin vasemman pohkeen ja sen jälkeen oikean kahdesti. Tarkemmissa itsetutkimuksissa selvisi, että vasemman fibulan yläosan jänteet ja kalvot olivat suoraan sanottuna katastrofaalisen kireät. Saatatte kysyä, että enkö huomannut sitä tauon aikana tai aiemmin. Vastaan, että olen juossut Suomen halki, kivunsietoni ja keskittyminen kipuun juostessa ei ole normaalin ihmisen tasolla vaan olen etääntynyt normaalista tässä asiassa jo vuosia sitten. En ole siitä ylpeä.
   Pohkeiden tilaa pahensivat kotitontin metsätyöt turvasaappaissa ja lopulta kun sain tilanteen hallintaan viime viikolla itsehieronnan, venyttelyjen ja lääkityksen (burana ja mobilat) avulla niin sitten tuli flunssa. Kuumeettomassa virusperäisessä räkätaudissa, johon kohdallani liittyvät aina kurkkukipu ja päänsäryt, menetän toimintakykyni kokonaan. Sairastun näihin erittäin harvoin mutta sitäkin perusteellisemmin.
   Kirjoittaessani tätä sunnuntain myöhäisillassa olen tänään käynyt kävelemässä kaksi eri kertaa Kirsin kanssa. Ensimmäiset ulkoilut sitten viime lauantain. Toivo tervehtymisestä ja etenkin liikkeellelähdöstä on herännyt, mutta hyvin pieni, toistaiseksi.

   Sisälläolo sairastaessa ei ole ongelma. Saan ajan kulumaan mainiosti eikä kovin kipeänä jaksakaan paljon muuta kuin perusasiat, mutta minua ei ole tehty sisätiloihin. Maailmani on sisätiloissa keinotekoinen. Kuulun niihin ihmisiin joiden on saatava tuntea sade ja viima kasvoillaan. Saatava tuntea metsän tuoksu ja kuulla sen äänet, riippumatta vuodenajasta. Juostessani luonnossa olen jo vuosikausia koskettanut puita, kiviä ja maata ohimennessäni. Luonnossa olen aina tuntenut olevani elossa ja etenkin osana luontoa.

   En tule paremmaksi ihmiseksi lisäämällä kauramaitoa kahviini tai lopettamalla lihansyöntiä. Minun ideaaliyhteiskunnassani kalastetaan ja syödään kalaa. Minun elämääni kuuluu avotuli ja puun polttaminen tulipesässä. Sensijaan kaikki perheemme jätteet kierrätetään asianmukaisesti emmekä osta mitään turhaan. Emme aja autollakaan turhaan paitsi matkustaessamme matkailuautolla.
   Tulen paremmaksi ihmiseksi olemalla osa luontoa, elämällä luonnon keskellä luonnollisesti. Tästä syntyy luonnollinen kunnioitus elävää ympäristöämme kohtaan. Valitettavasti tästä syntyy myös ymmärrys siihen mikä maapalloa oikein vaivaa. Vastaus on yksinkertainen: ihmiset, me kaikki.
   Eläminen pääosin sisällä ja valitettavasti myös eläminen jatkuvasti kaupungeissa etäännyttää ihmisen luonnosta ja vääristää ajattelua. Espanjasta tuodulle rescue koiralle järjestetään vaikean eroahdistuksen hoitamiseksi ensin seuraa 24/7 ja sitten mielialalääkkeet. Mielialalääkkeet eläimelle? Julkista keskustelua siitä mitä hirvi ajattelee. Onko kivaa olla hirvi? Käykää kysymässä.

   Vaikeita aikoja? 
   Saatte syyttää niistä itseänne. 
   Lopettakaa uutisten seuranta. 
   Sulkekaa näytöt. 
   Menkää ulos.

   Ole sinä siellä Lapin korvessa yksinäsi ulkona ihan hiljaa vaan!

   Ivalon lentoasema, viikonlopun 48. lennot

   Saapuvat:                                              
                                                                     
   Barchelona                                           
   Helsinki                                                 
   Lontoo Gatwick                                     
   Birmingham                                          
   Lontoo Standstedt                               
   Liverpool                                               
   Manchester                                           
  
   Lähtevät:

   Luxemburg
   Helsinki
   Lontoo Gatwick
   Birmingham
   Exeter
   Belfast
   Manchester

   -Kiitos mielellään.


VIIKKO 48. ei harjoittelua, flunssa, vain pari kävelylenkkiä tänään.

MARRASKUUN SUMMAUS: 60 km - 8:00.

Olen viimeksi juossut näin vähän kuukaudessa syksyllä 2016.

   En syytä itseäni.
   Lopetan uutisten seurannan.
   Suljen näytöt.
   Menen ulos.

   -Aah!