JOULU ON POP ja #festive500

 

 

 Minulla on vanha joulukoriste. Punainen tonttu, joka kantaa sylissään polttopuita. Sen pahviseen pohjalevyyn olen kirjoittanut vuosiluvun 1977 alle:  joulu is pop. Kuluneen 49 vuoden aikana moni asia on muuttunut, mutta joulu on edelleen pop minun mielestäni.

   Joulu on vapahtajan syntymäjuhla. Ihmisen toiseksi paras vapahtaja on ihminen itse. Itselleen pitäisi olla armollinen. Parhaan vapahtajan jokainen voi valita käsityksensä, mutta etenkin kykynsä mukaan. Sanotaan, että on helpompi uskoa, kuin olla uskomatta. Onko helpompaa perustella itselleen, ettei mitään ihmistä korkeampaa voimaa ole?

   On sanottu, että ihmisen suurin synti ei ollut siitä kuuluisasta puusta syöminen, vaan puusta alastulo. Laskeutuessaan elämään maan pinnalla ihminen oppi kävelemään, käyttämään työkaluja, kieltä ja niin edelleen. 

   Samalla hänen aivonsa kehittyivät, hän loi itselleen maailman jota ei enää hallitse ja jossa ei koskaan ole tyytyväinen. Viimeistään tässä vaiheessa hän kehitti itselleen pahimman vihollisensa: vihan toista ihmistä kohtaan.

   Theo Löbsack kirjoitti 1983 mainion kirjan nimeltä Viimeiset Vuodet. Siinä hän todistaa, kuinka ihmisaivojen kehitys on pysähtynyt ja juuri tästä syystä kuljemme kohti täydellistä tuhoamme. Vaikka kirjalla on ikää, siinä ei juurikaan ole mitään sellaista, mikä ei olisi toteutunut tai pahentunut vuosien vieriessä.

 

Itseään kaikkivoipana pitävälle ihmiselle on kova paikka myöntää, että jotain korkeampaa on. Vielä hankalampaa on ymmärtää, että Jumala on meissä kaikissa, koska "omaksi kuvakseen Hän hänet loi." Luulisi olevan helppoa olla armollinen itselleen, mutta ei.

   Minä olen selittänyt lukijoilleni monin tavoin blogivuosieni aikana, että meillä ei ole mitään muuta kuin se mitä on tässä ja nyt. Juuri nyt! Harhainen mielemme askartelee aina jossain muualla. Tulevaisuudessa, josta ei ole tietoa. Tai menneisyydessä, johon ei ole paluuta ja joka koskaan ei sujunut täsmälleen niin kuin sen muistamme.

   Vähemmän olen käsitellyt Jumalaa ja uskontoa viimeikoina. Puhumattakaan Jeesuksesta. Tiedättekö mitä Jeesus sanoi, kun sai sukset? Hän sanoi:  Jee! Sukset. Uskominen voi olla iloinen asia. Siinä on aina toivoa.

   Olen aiemmin todennut, että uskominen ei ole muodikasta. Silti osa ihmisistä etsii aina jotain. Parempaa? Merkitystä?

   Olkaa kokeeksi tänä jouluna armollisia itsellenne. Antakaa olla, ei maailma murehtimalla parane. Parempaa voi toivoa. Jos sitä ei halua kutsua rukoukseksi, niin keskustelkaa sitten Jumalanne kanssa muuten, isolla tai pienellä fontilla. Jos koette, että Jumalaa ei ole tai hän on kuollut, niin keskustelkaa sitten armosta itsellenne itsenne kanssa. Kuviahan me olemme - kaikki?

   Yksikätinen isoisäni, kahden sodan veteraani, preussilaisen kurin opettajani ja kasvattajani sanoi: "Ei saa luovuttaa, mutta joskus pitää antaa hiukan periksi."

  Se on helppoa ainakin jouluna, koska joulu on pop.

 

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhallista joulunaikaa, vapahtajan syntymäjuhlaa, zenin läsnäoloa tai muuten vaan mukavaa oloa villasukissa, mustassa tai valkeassa joulussa.

 

VIIKKO 51.

Ma- Perinteistä hiihtoa 15,05 km - 1.55.

Ti- "Lepo" - pitkä päivä lumikolan varressa töissä. (Jyri Kjäll: "Vittu ei pysty!")

Ke- Lepo

To- Gravelillä Ivalossa pyöräteitä 50,21 km - 2.37. Pakkasta - 19 astetta.

Pe- Gravelillä työpäivän jälkeen 30,99 km - 1.32.

La- Lepo.

Su- Perinteistä hiihtoa Kirsin kanssa 9,15 km - 1.36.

       Gravelillä 21,29 km - 1.01.

 Pyöräilyä yhteensä 102,5 km - 5 tuntia ja 11 minuuttia.

 

 

 

Rapha Festive 500 

 

Osallistun Rapha Festive 500- tapahtumaan joulukuun 24. ja 31. päivän välisenä aikana. Tarkoitus on ajaa pyörällä yhteensä 500 kilometriä tuona aikana. Kilometrien kertymistä kohdallani voi seurata Stravan kautta. Linkki blogin internetversion oikeassa yläkulmassa.

   Mukaan lasketaan myös sisäpyöräily, jota varten olen hankkinut Wahoo Kickr Core-harjoitusvastuksen. Wahoo toimii yhteen pyörätietokoneeni Coros Duran, mutta etenkin esimerkiksi Rouvy-aplikaation kanssa. 

   Rouvyssä voi ajaa erilaisia realistisesti kuvattuja reittejä ympäri maailman tietokoneen ruudulta maisemia seuraten. Kickr Core reagoi ylä ja alamäkiin, vaihteita käytetään kuten normaalissa pyöräilyssä.

   Seuraavassa blogissani vuodenvaihteen jälkeen raportoin haasteen sujumisesta ja trainerista tarkemmin. Alhaalla kuvissa pyörän takana on lepoasentoon nostettu juoksumatto.

 

HYVÄÄ JOULUA!

 

Kuva on otettu 23.12.2024 Inarijärvellä noin kello 13.30. Elämä ilman kiintopisteitä on leijumista ilmassa. Kuvan hellä valkoinen sumukeli toistuu hellänä sinisenä. Ilman kiintopisteitä suunnistaessa korostuu avoin mieli:

"Mitä enemmän tiedät, sitä vähemmän ajattelet tietäväsi.

Mitä vähemmän tiedät, sitä enemmän ajattelet tietäväsi."

(Korealainen munkki Haemin sunim)

VIIKKO 51.

Ma- Lepo

Ti- Ulkona 6,07 km - 42 min. - 25 astetta pakkasta.

      Juoksumatolla 7,22 km - 50 min.

Ke- Juoksumatolla 12,29 km - 1.24.

To- 10,14 km - 1.10. Päätiellä pimeässä -19 astetta pakkasta.

Pe - La- "Lepo" (Lumitöissä 15 tuntia)

Su - Lepo

Yhteensä 35,72 km

Kuvan otin tiistain ensimmäisen lenkin jälkeen. Ultrajuoksuharjoittelussa kyse on jatkuvuudesta, on mentävä, kelillä kuin kelillä. Ilman tekosyitä. Juoksu antaa tarmoa, joka vähentää laiskoja mielentiloja. Juoksu virkistää ja tyhjentää mieltä.

Vuoden 2024 joulutervehdyskuvan otimme Sulkusjärvellä sunnuntaina. Verkossa oli kauhea hauki, kauhean hieno siika ja kauhean kokoinen ahven. 

Kuten eräälle hyvälle ystävälleni kommentoin :

Hyvä elämä on jono yksityiskohtia, joihin on kiinnitetty huomiota.

 

"Jokapäiväinen mieli on totuus,

 ei ole olemassa muuta totuutta kuin juuri edessäsi oleva.

Luonto ei vääristele mitään:

vuoret ovat vuoria ja vedet vesiä." 

(Zenmestari Baekun 1299-1375)

 

Kauhean hyvää joulua kaikille blogini lukijoille!

 

 

HYVÄÄ JOULUA, täältä sivusta

 

 

Palasin juuri tyhjiltä talviverkoilta. Pyytämälläkään ei aina saa.

     Erämaakäynnin aikana pakkanen kiristyi seitsemästätoista asteesta kahteenkymmeneen kolmeen asteeseen. Rajaseudun verkkojärvelläni oli pakkasta yli kaksikymmentäviisi, tunnen sen, kun haalarin etumus huurtuu, kokuavanto vetää kevyeen riitteeseen nopeasti ja käsiä paleltaa.

    Tänään on talvipäivänseisaus. Aamulla ennen lähtöäni Yleisradion Helsingin toimitus selvitti jostakin valoa kohti menenmisestä. Kaamosmasennus mainittiin. Meillä Nellimissä kaamos, sinisen hämärän aika, kestää tammikuun kymmenenteen päivään asti. En ymmärrä kaamosmasennusta, koska elän jatkuvassa valossa. Valoa kohti en erityisemmin suunnista. Yritän elää ensin tämän yhden elämän loppuun. Läsnäollen, mahdollisimman valoisena.

    Aikoja sitten lupasin itselleni, että en katkeroidu vanhetessani. Kyynisyys on eri asia. Minulla on nykyisin vaikeuksia keksiä puheenaiheita etelämpänä Suomessa asuvien ystävieni kanssa. Olen kuvannut tätä: elän täysin toisenlaisessa todellisuudessa, sivussa. En tiedä muista todellisuuksista mitään, koska niitä ei minusta ole. Kyynisyys lisääntyy valittajia kohtaan: tehkää elämällenne jotakin, jos ette ole tyytyväisiä. Muistutan: vähemmän läheltä on usein enemmän kuin paljon kaukaa.

    Elämä pienessä Inarinsaamelaisessa kylässä vie lähelle luontoa, myös lähemmäs omaa alkuluontoa. Tällä minä tarkoitan, että ihmiselle tekee hyvää joutua tilanteisiin, joissa joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hengissä. Ponnistelu terävöittää aistit ja vie mielen tasoille, joista masentuminen on kaukana. On sitten ulkona pimeää tai ei.

 

    Kirsin kanssa voisimme asua missä tahansa muuallakin, esimerkiksi Espanjan lämmössä tai vaikkapa Dolomiittien vuoristokylässä. Olemme kuitenkin toistaiseksi valinneet asuinpaikaksi tämän karun Lapinmaan. Lyhyen mutta valoisan kesän, raikkaan ruskan syksyn, julman, kylmän marraskuun, josta kaira käpertyy kaamokseen, sitten joulun kautta lisääntyvään valoon hankien kasvaessa, kevään sokaisevan kirkkauden soseineen, jatkoksi jäätävän kylmä alkukesä, heinäkuun sääsket ja taas kaikki alkaa uudestaan.

 

Mistä etelän ystävilleni kertoisin. 

    Olisivatko he kiinnostuneet juomustelusta eli talviverkoilla käymisestä. Kuinka vaikeaa on juuri nyt, kun vesi tunkee railojen ja uhkureikien kautta jään päälle, jään päällä olevan lumen alle, ja vaikeuttaa kulkemista. Välillä pettäneet ajojäljet jäätyvät koppuroiksi ja heittelevät kelkkaa puolelta toiselle.

Uhkureikä jäällä.

 

    Kertoisinko jäätävästä kylmyydestä, joka tappaa - sananmukaisesti. Juuri äskettäin löytyi Inarin jäältä kuollut hiihtäjä, makuupussissa. Kämpälle oli alle kaksi kilometriä. Kukaan paikallinen ei hiihdä makuupussin kanssa tähän aikaan järvellä. Illuusiot kairassa kulkemisesta elävät erilaisten eräohjelmien myötä omaa elämäänsä. Kyllä siellä pärjää, sanovat. Kyllä, mutta entä jos jotakin sattuu? Riittävätkö erätaidot ja etenkin kunto juuri sillä ratkaisevalla hetkellä. Lähemmäskin kämppää on jäädytty kuin alle kahteen kilometriin.

    Kertoisinko susilaumasta, joka Venäjän rajan takaa tulee tappamaan poroja. Vai kertoisinko kahdesta ahmasta, jotka riehuvat susien pelästyttämien porojen perässä. Seudusta, jolla ei rajavartijoiden, poromiesten lisäksi tapaa ketään muuta kuin minut ja Kirsin tähän aikaan vuodesta.

    Kertoisinko hiukan yli metrin pituisilla suksilla kaatuilevista espanjalaisista turisteista vai espanjalaisista lapsista, jotka riehuvat erähotellilla kuin mielettömät, melkein kaataen joulukuusen. Sotkevat aterioidessaan koko salin, puhumattakaan ruokahävikistä.

    Kertoisinko sisäisesti eripuraisesta saamelaisyhteisöstä, jonka poliittista saamelaisuutta edustavat aktiivit kulkevat mediakohusta toiseen luoden täysin virheellistä stereotypiaa tuosta sitkeästä kansasta. Saamelaiset saisivat olla ylpeitä, että heidän kulttuurinsa on säilynyt. Ensin tuhat vuotta sitten kruunun ja ristin saapumisesta Suomeen, myöhemmin kaikesta muusta.

    Kertoisinko S-ryhmästä. Uusinta kirjaani myydään Prismoissa ja S-verkkokaupassa. Paikallinen Ivalon S-marketin kauppias sitä ei kuitenkaan saa myytäväksi johtuen S-ryhmän säännöistä. Tiettyjä tavaroita myyvät vain Prismat, tiettyjä S-marketit ja tiettyjä Salet. Kirjaa ei saa myyntiin Ivalon S-markettiin vaikka asiakas pyytäisi!

    Vai kertoisinko kuinka Kirsi nauroi, kun joku oli protestoinut julkisen liikenteen lippuhinnoista. Täältä meiltä on neljäkymmentäkaksi kilometriä Kirsin työpaikkaan. Ei julkista liikennettä. Kahdeksankymmentäneljä kilometriä jokaisena työpäivänä. Valtio leikkaa työmatkavähennyksiä ja tekee muilla toimilla työnteosta kannattamatonta. Protestoimmeko?

    Kertoisinko kuukkelista, jolle olen antanut nimen Vanaja. Se tulee tulille hakemaan evästä. Kun kysyn siltä: mihinkä me täältä, se pudistaa päätään ja lentää piilottamaan leivänpalan. Niin, ei me mihinkään.

 

Luonnollisesti myös minulle kaatuvat seinät välillä päälle. Eletyssä elämässämme on ollut aikoja, jolloin minä tein valtavan pitkää päivää ja Kirsi oli kotona. Nykyisin on toisin päin, eikä Kirsikään turistisesonkia lukuunottamatta yritä tappaa itseään työllä. Seinät kaatuvat kirjoittamisen työkauden ollessa kiivaimmillaan, eli juuri nyt. Joskus saan pitää pöydänreunasta kiinni, ihmetellen mihin kaikkeen kolmannessa kirjassani elävä ihmisjoukko minut mukaansa vetää.

    Seinien kaatuminen on eri asia kuin masennus. En vähättele lainkaan diagnosoitua masennusta tai muita mielen ongelmia. Sensijaan vähättelen keinoja, joita yhteiskunnalla on tarjolla auttaakseen ihmistä. Päinvastoin yhteiskunta yrittää hallita meitä sisäisellä riittämättömyydellämme, tai niitä jotka kokevat sisäistä riittämättömyyttä. Hallinnan yrityksen syy on selvä: raha. Irti ei yksilöä päästetä. Täytyy itse astua sivuun.

    Koko länsimainen tapa ajatella ihmisyydestä on muuttunut täysin väärään suuntaan. Kuten aiemmin kerroin, jos ei joudu ponnistelemaan jäädäkseen eloon, ei koe sisäistä riittävyyttä. Täällä on pakko myöntää olevansa välillä heikko. On pakko taipua luonnonvoimien edessä. Se tekee hyvää perspektiiville koko elämästä. Toisaalta selviäminen karuissa oloissa tekee hyvää itseluottamukselle. Ymmärtää, että täydellisyyttä ei ole.

On turha kommentoida meille, että itse olette valinneet sivussa olemisen. Emme kaipaa elämää väkijoukoissa. Tilalle saamme ihmisläheisen, pikkuruisen yhteisön, joka välittää jäsenistään. Tilalle saamme upean luonnon ja luonnonrauhan - tilaa. Saamme kokemuksen mitä on olla kytkeytyneenä maahan, olla lähellä ja läsnä. Rakastaa.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää joulua ja toivoa vuodelle 2024 - toivo on aina läsnä kun yleinen tie päättyy.

 

Yleinen tie päättyy -novellikokoelmani julkaisutilaisuus on Ivalon kirjastolla 10.1.2024 alkaen kello 18.00. Tilaisuudessa tarjolla kahvia, pullaa ja suolaista.

---

VIIKKO 50.

Ma- Matolla 8,64 km - 1.03.

Ke- Matolla 6,52 km - 43 min.

To- Lumisilla poluilla 8,37 km - 1.02.

Pe- Liukulumikengillä 7,67 km - 2.02.

Jalka on kuntoutumassa. 

---

 

 

RARITIO

 

 

Me kuulkaa tarvitaan raritioita.

Määkin lähren näinä aikoina sahan kans mettään. Sen sahan täytyy olla semmonen pokasaha, siittä kuuluu kaikki vähiten ääntä.

 

Nuaremmat ei tiä pokasahaa. Se on niinku semmonen jousipyssy, missä on narun paikalla terä. Muttei ne nuaremmat tiä sitä jousipyssyäkään, ne likkaa hiirellä ja ruurussa ampuu joku Jutke Retti ja huutaa: "I am the law."

Meillä täälä ei oo ku rajaseurun laki.

 

Siä ku mettässä kahlailee muniin ulottuvassa hankessa, nii alkaa pikkuhiljaa rauhottuu ja lopulta löytyy se puu. Etelän aikoina se oli kuusi ja mettä oli omaa. Ny täälä Lapissa mettäthän on kaikki valtion. Eikä me omia porojakaan koskaan syärä, eikä kuusikaan kasva, joten on tyyryttävä petäjään. Elikkä mäntyyn.

 

Kaaretaan se puu sillä sahalla. Ja katkotaan sopivan mittaseks. Kyä ainaki pari metriä tarttee. Jätetään se tyvi sinne mettään kuivaa ja haeskellaan se sitten myähemmin hellapuuks.

Siältä ku kahlailee takasin puu olalla ja saha toisessa käressä, nii sitä ihan herkistyy. On tullu tehtyä ihan vapaaehtosesti metsänhoirollisia toimia rakkaalle isänmaalle.

 

Nykyaikana ku maajussitkin on pelkkiä akrolookeja jokka laskeskelee hiilijalanjälkiä eikä kerkiä eres mettätöihin. Kumisaappaissaan ne sarkojaan tarpoo kumminki ja tuottaa kauraa sille porukalle, jokka luulee, että me selvitään sähköpirssejä ja seittemänkymmentätuumasia telkkareita ostamalla.

Mää luulen, että tällä kauraporukalla ei oo raritioita. Mää laitan kauralyhreen talitinteille.

Ja mää tierän, että on E-vueli. Mää kattoin oikein kirjasta, ettette harhauru. Se on E-Fuel ja Prometheus Fuels. Tää Rop MakKinnis pystyy tekeen hiilirioksirista puhrasta polttoainetta. Mutta ei mennä ny siihe.

Eikä mennä isompaan telkkariinka. Meilläki on neljä kanavaa. Ei innosta kattoo, ku Korron Rämsei ajaa Rovaniämeläisellä hakkuuaukiolla moottorikelkalla, jua viinaa Levillä ja lopuks kokkaa pernakratiinia ja lihapullia. Sehän on iha arkipäivää meillä Lapis.

 

Ku on saatu se puu pihaan kanniskeltua, ni sitte haeskellaan sille se rautajalka. Se voi olla jossain varastossa tai liiverissä, voi se olla autotallissaki. Kummiski ainaki kolmen tunnin haeskelun jälkeen se perkele sitte löytyy. Tökätään se puu siihe jalkaa ja kiristetään putkitonkeilla ne ruuvit tiukkaan.

Tähän rarition vaiheeseen ei parane akkaväkeä sotkee lainkaa. Niitten miälestä se puu on aina vino, yritti miäs tehrä mitä tahansa. Akkaväki sais olla tällä välin tekemässä riisipuuroo ja sekametelisoppaa, ei se ittestään tuu siältä mettästä se puu.

 

Sitte me laitetaan siihen puuhun ne valot. Oikeet Airamit eikä mitään leripaskoja. Airamit on sellaset missä on alhaalle ensi niinku sellanen vihree pyykkipoika sellasen vihreen asetin alla. Siittä nousee sitte se valkonen kynttilä ja lopuks siä kärjessä tököttää kunnollinen hehkulamppu.

Nää Airamit on helppo laittaa, kun niissä on se maarottamaton pakeliittitöpseli mistä lähtee se piäni tökkeli irti. Ne saa niin kivasti alhaalta ylös ja lopuks toistapualta takasin alas. Tulee nääs symmetriaa tähän raritioon.

    Ja tää kaikki tehrään paljain käsin. Ei auta, vaikka olis kolmekytä pakkasta. Ei pysty hanskoilla nyplään tämmösiä. Kesti ne vaaritkin siä juoksuhaurassa, niin kestetään meki.

 

 

Lopuks me sijotetaan tää puu sillai pihalle, että sen varmana näkee akkunasta ku syä kinkkua. Tökätään sitte töpseli seinään. Mehän ollaan aikasemmin jo itte tehty sellanen jatkojohto, jossa toinen pää on maarotettu ja toinen ei. Alan miähinä me sitte ehkästään vahinkot ja laitetaan töpselit muavikassiin. Täällä Lapis sen kassin voi laittaa kuinka päin tahansa, mutta siä etelässä se täytyy olla suu alaspäin - siä ku sataa aina vettä nykysin joulunaki. Ja jos ei sara, niin kyä hyvä on.

 

Ei ny tehrä tästä mitään numeroo, mutta raritiolla joulu tulee. Voi se olla muuki ku tää puu. Määkin leivoin pari piimäkakkua ja ostin punasia kynttilöitä. Saatiin verkosta siikaa ja sualattiinki se, että saa hivenaineet kuntoon eres pyhiks.

 

Tämmönen raritio mulla. Isäukkoki aikanaan, kun ensi lakkas ryyppäämästä, sano, että joulu tulee yksinäiselleki ku laittaa kynttilän palaan pöyrälle. Että kyä teki siihen pystytte ku ukkoki pysty. Ja lakakkaa räpläämästä niitä puhelimia ja alkakaa tykkään toisistanne. Määkin halasin Kirsiä, ku se oli tehny sitä puuroo ja sekametelisoppaa sillä välin ku mää olin raritiossa.

 

Hyvää joulua toivoo Pasi ja Kirsi kans.

 

Mää ny näin senverran vaivaa, että taas kattoin kirjasta, ettei teirän tartte uhriutua, että mää muka oon vääristelly selvää asiaa, eikä muutonkaan miältänne pahottaa.

Nii se raritio, se on traditio. Perinne. Sillä ku me muistetaan vanhat ja meneet, nii tää elämä on loppujen lopuks aika yksinkertasta.

 

 

HYVÄÄ JOULUA JA ELÄMÄNMYÖNTEISTÄ UUTTA VUOTTA

 

 

Joulu saattaa olla jollekulle blogiani lukevalle synkkämielistä aikaa. Joulun sanoma voi olla hukassa tai tarkemmin ajateltuna, mitään sanomaa ei ole - havainto voi musertaa. 

   Tiettyjen joululaulujen sanoja tarkemmin kuunnellessa hätkähtää, aina on joku yksin pakkasessa tai muuten visertää viimeisiään ja pahimmassa tapauksessa paenneena känniseen sumeuteen.

   Tämä spesiaali joulupäivitys on tehty kaikille niille, jotka kaipaavat hiukan toisenlaista näkökulmaa.

   Olen viettänyt lukuisia jouluja yksin, yö- ja päivätöissä, sairaana vailla tulevaisuutta sekä taloudellisten murheiden musertamana. Kantanut huolta läheisistäni syystä jos toisesta pitkin pitkiä pyhiä. 

   Edesmenneellä isälläni, Paavolla, oli muutamia legendaarisen yksinkertaisia lauseita, joilla ongelmat ratkesivat ja tuli hyvä mieli. Kaiken ryyppäämisen takana oli herkkä ihminen, hän sanoi: "Yksinäiselle joulu tulee, kun laittaa kynttilän pöydälle palamaan."

   Minä en ole tänä jouluna yksin, mutta laitan kynttilän pöydälle palamaan ja nautin yksinkertaisista asioista.

   Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille.

 

PIKKUJOULU

 

Kaukaisuudesta kuuluva ääni tunkeutuu mustaan painajaiseeni. Makaan vasemmalla kyljelläni jonkin kovan päällä, poskeni lepää oikealla kämmenselälläni, käden alla tunnen lämpöä. Raotan varovasti oikeaa silmääni. Aivan kasvojeni edessä on valkoinen, kaareva putki ja sen alta häämöttää kirkkaassa valossa valkoinen lieriö. Lieriön pinnalla ja putken alla on jotakin oranssia sekä pieniä vihreitä palloja.

   - Pasi!

   Säpsähdän äkisti hereille, yritän kohottautua. Oikea käteni lipsahtaa märässä ja tahmeassa. Lyön pääni johonkin kovaan ja kylmään ja tunnen samalla oikean sääreni kolahtavan kipeästi puulevyyn. Luiskahdan takaisin alas kovalle alustalle ja kaikki mustenee.

   Ääni ei enää kuulu kaukaisuudesta, kaikki kieppuu ja voin huonosti. Pidän silmäni tiukasti suljettuna ja puristan oikeassa nyrkissäni olevaa pehmeää ja pyöreää esinettä. Vihdoinkin se on tapahtunut! Minut on siepattu avaruusolioiden alukseen ja olen matkalla mustassa aukossa. Kylmä hiki nousee, paleltaa. Samassa huomaan olevani alasti, kylkeeni heijastuu lämpöä allani olevasta kovasta kivipinnasta.

   - Voisiko Koskinen nyt yrittää!

   Vaativassa äänessä on jotain tuttua. Avaan silmäni ja näen valkoisesta lieriöstä sojottavan varren, jota pitkin valuu oranssinkeltaista tahmaa. Samaa tahmaa on aivan kasvojeni edessä olevassa valkoisessa putkessa, ja nyt erotan useiden vihreiden pallojen seasta joitakin vaaleanpunaisia möhkäleitä.

   - Minut on siepattu, yritän huutaa, mutta suuni on rutikuiva ja saan aikaiseksi vain kähinää ja puristan silmäni uudelleen kiinni.

   - Ihan totta nyt, ylös!

   Tuttu ääni rauhoittaa minut. Hirvittävästä pääkivusta ja minua ympäröivästä kummallisesta hajusta huolimatta uskallan avata silmäni. Oikeassa kädessäni on rutistunut paperirulla ja vasen kämmeneni on täynnä oranssinkeltaista limaa, liman seassa on herne. Käännän katseeni äänen suuntaan ja siristelen silmiäni.

   Kirsi seisoo vessan ovella tukevassa haara-asennossa, kädet lanteille nyrkkiin puristettuina keltaisissa kumihanskoissa.

 (Teksti on alunperin kirjoitettu Ivalon keskustelevaan kirjallisuuspiiriin, Sanaseppoihin harjoituksena.)

TOISENLAINEN JOULULAULU

 Jos allaoleva Aknestikin Oravan joulu-kappale ei näy mobiiliversiossa, kuuntele se blogini internetversiossa, jonka voit vaihtaa kommenttiosion jälkeen "etusivu"-palkin alta klikkaamalla "näytä internetversio".

 

Lisää (juoksu)musiikkia löydät listaltani, käännä soittolista toisinpäin spotifyssä ja löydä viimeksi lisätyt kappaleet: ultrarunninglist

 

 

VALONAIKA

Joulu Lapissa on lyhyen päivän aikaa. Talvipäivänseisaus ohitettiin juuri ja kaamos päättyy 11.1.2020. Valoa on valkoisesta lumesta heijastuen ulkona, täydenkuun aikaan yötäpäivää, mutta normaalisti vain aamukymmenestä iltapäiväkahteen.
   Minä uskon, että ihmisen sielu on luonnossa. Kun ihminen menee luontoon hän on sielunsa kanssa yhtä. Mitä enemmän liikkuu luonnossa sitä enemmän saavuttaa sisäistä, yhteneväistä rauhaa. 
   Sielu on metsissä, järvillä ja vaaroilla. Sielu vaeltaa tunturissa ja erämaassa ja sinne se myös jää vaeltamaan ihmisen suunnistaessa asvaltille tai kaupunkiin. Kohdatakseen sielunsa on suunnattava luontoon.
   Asuessani täällä Pohjoisen Lapin rajaseudulla luonnon keskellä pienessä kylässä on sieluni suurimman osan ajasta yhtä kanssani. Minun ei tarvitse mennä kuin kotipihaan niin kohtaan rauhan.
   Olen etuoikeutettu hiihtäessäni valkoisessa satumaisemassa ja juostessani kesällä vaaroilla tai erämaan syvässä rauhassa. Etuoikeuteni on itse saavutettua ja osittain omien valintojen tulosta, osittain sattumaa tai jonkun minua mahtavamman määräämää. Kutsutaan sitä sitten johdatuksesksi tai kohtaloksi, on itsestään selvää, että päivittäin pitää muistaa olla kiitollinen. Pitää muistaa.
   Hiihdin tänään hautausmaalle ja sytytin isälle pari kynttilää. Toinen lyhty on vanhan saamelaismiehen, Johan Peterin antama. Sytyttämällä kynttilän siihen muistan Johan Peterin ja kaikki muut poismenneet, ne jotka minua ennen taivalsivat näissä erämaissa. Jaan syvän kunnioituksen luontoa kohtaan heidän kanssaan ja ollessani yksin erämaassa tapaan heidän henkensä, kuten tapaan isäni hengen milloin missäkin, porona, lintuna tai väreilynä tuulessa. Aivan samoin kuten tapaan Cáhálikin.
   Cáháligvääri on reilun seitsemän kilometrin päässä Nellimistä. Kyseessä on korkea, kivikkoinen ja osittain metsää kasvava vaara, jonka suomenkielinen nimi on Apinavaara. Apinavaaralla asuu Cáhálig, pieni mustakarvainen otus, joka on kaiken korean perään. 
   Cahelek tarkoittaa loppujen lopuksi luola-asujaa ja Kilpisjärven takaa löytyy Cáhkal-järvi, jonka ahneen Cáhkalin viisaat saamelaiset saivat juomaan maitovelliä niin että otus halkesi ja sen vatsassa olevat hopearahat valuivat maahan poimittavaksi. Aikanaan vietin sattumalta ensimmäisen yöni suurtuntureilla juuri tuon järven rannassa teltassa. Perimätiedon mukaan minut tehtiin soputeltassa Kilpisjärven rannassa, Mallan luonnonpuiston edessä olevalla niemellä, noin kymmenen kilometrin päässä Cáhkal-järvestä. Ei siis ihme että olen Lapissa kotonani ja tunnen maan hehkun sielussani keskitalvellakin.
   Kuten valo tai kaamoksen pimeys, ei Lapin taikakaan ole yksiselitteinen. Harva kokee, vielä harvempi näkee ja aniharva ymmärtää. Kyse on pysähtymisestä. Sinä päivänä kun jätän kellon kotiin ja juoksen tai hiihdän Lapin erämaahan saan ajan kiinni ja itselleni. Täällä minulla on oma, jakamaton aikani. Sitä ei esitellä somen alustoihin vertailtavaksi suorituksena, vaan se on minun ja luonnon yhteistä aikaa. Se on valonaika minulle, vuosien työn ja ymmärryksen kehittämisen tulos.

HYVÄÄ JA RAUHOITTAVAA JOULUA KAIKILLE LUKIJOILLENI!

VIIKKO 50.

Ma. Ap. juoksua 10 km - 1.04. Siikajärventie.
       Ilta 16,5 km - 1.49. Virtaniemen lenkki tiellä.
Ti- Perinteistä hiihtoa hiljaa 11,1 km - 1.30.
Ke- 10 km palauttavaa juoksua tiellä - 1.10.
To- Lepo
Pe- Mökillä lumikengillä Kirsin kanssa 3,6 km - 1.00.
La- Juosten Kessiin ja takaisin 24 km - 2.41.
Su- 10 km tiellä juoksua - 1.12. Huonoa palautumista.

Juoksua 70,6 km - 7:58.

VIIKKO 51.

Ma- Perinteistä hiihtoa Nilijärvelle 12 km - 1.23.
Ti- 10 km juoksua tiellä - 1.06.
Ke- Perinteistä hiihtoa Kintaskurussa 12,8 km - 1.45. Mäkeä.
To- Lepo
Pe- Päivällä umpihankea Pyhävaaran huipulle ja takaisin 10,3 km - 2.07. Metsäsukset ja maiharit, nousumetrit 233m.
       Illalla kävelyä Kirsin kanssa 3,8 km - 51.28.
La- Juoksua tiellä ja uralla 17,1 km - 1.57.
Su- Juoksua urilla metsässä 10,4 km - 1.17.

Juoksua 37,6 km - 4:21

Hiihtoni Nellimissä on miltei aina osittain umpihankea ja/tai erilaisten latu-, moottorikelkka-, lumikenkä- ja polku-urien yhdistelmiä. Perinteistä hiihtoa kaikki. Välineinä Fischer Twinskins-sukset ja normaali mono tai Karhu Erä 250 cm metsäsukset, joissa Easygrip side ja Jalas Fantom Drylock maiharit. Kumisaappaalla en hiihdä kuin äärimmäisessä hädässä.
Hiihto vaaroilla lähentelee randoa (vapaahiihto), mutta en periaatteesta osta (toistaiseksi) tonnin rando-settiä, joissa nousukarvat ja muut kilkkeet, vaan tyydyn normaaliin metsäsukseen tunnuslauseella: be a man among men; ole mies miesten joukossa.

SYNTYMÄPÄIVÄ

kolme-kivestä- blogi kiittää lukijoitaan kuluneesta vuodesta, oikein rauhallista joulua ja elämänmyönteistä uutta vuotta 2019 teille kaikille!

Kuvat kertovat oman jouluni maisemista. Joki on piiloutunut virtaamaan jäisen kannen alle ja luonto on tehnyt koristeet valmiiksi, joten on aika hiljentyä viettämään syntymäpäivää.

                                                         Kuuletteko hiljaisuuden ?