Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

YLIHARJOITTELU - LIIKAHARJOITTELU -VARJOT ULTRAELÄMÄNTAVAN TAUSTALLA

Ultrajuoksussa ei ole yhtä oikeaa tapaa harjoitella eikä saavuttaa tuloksia. Mikä käy yhdelle kehityksen tieksi ei sovi toiselle urheilijalle lainkaan edes polun aluksi. Tähän vaikuttaa oleellisesti urheilijan liikuntatausta ja ikä.
Jos joku lukiessaan tätä tekstiä loukkaantuu tai tuntee piston sydämessään niin vakuutan että ei kannata. Sensijaan kannattaisi olla avoin ja etsiä määrävälein uutta jos mielii kehittyä.
Pidän ihmeellisenä että nykyinen mittari- ja kompressiosukupolvi ei kuuntele vanhoja ultrajuoksun mestareita riittävästi. Perintöä ja nimenomaan maalaisjärkeä harjoitteluun olisi tarjolla esimerkiksi Montelan veljeksiltä, Seppo Leinoselta tai vielä jopa Simo Nikulalta (n. 80 v.)
Aikakausien yhteinen kysymys on ollut sama - kuinka paljon ?

Suomalaisessa ultramaailmassa on tälläkin hetkellä juoksijoita jotka ovat harjoitelleet itsensä täysin pihalle. Kyseessä on overtraining syndrome (OTS) eli yliharjoittelu. Kyseisestä asiasta olen kirjoittanut viimeksi vuoden 2012 lopussa joten on aika päivittää aihetta.
Toinen syy päivittämiseen on että itse olen ollut lääkärissä syksyllä 2014 selittämässä että väsyttää liikaa ja on huono olo. Onneksi kyseessä oli valveutunut urheilulääkäri joka ymmärsi mitä 1622 kilometrin taival 27 päivässä vaatii. Eli suomeksi hullua tutkittiin objektiivisesti tarkkaan eikä käsketty vaan levätä.

Olen kuusi vuotta lukenut kaiken minkä olen käsiini saanut OTS-syndroomasta. Suomessa kuten maailmallakin erittäin harvat lääketieteen ammattilaiset ymmärtävät että kyse on psykofyysisen kokonaisuuden hallinnasta. Oireyhtymään liittyy toki moninaisia vaivoja muunmuassa immunologian puolelle mutta kiinteästi mukaan liittyvää henkistä loppuunpalamista ei ole ymmärretty ollenkaan, etenkin kun kyseessä on ultraurheilu.
Olen monesti varoittanut sitomasta elämäänsä näin haavoittuvaan asiaan kuin ultrajuoksu. Yksi olennainen osa tätä on ymmärtää että kun yhä uudelleen vuodesta toiseen yritetään kehittyä ja päästä pidemmälle niin unohdetaan että fyysisen stressin lisäksi syntyy henkistä kuormaa. Tämä kuorma sitten viimeistelee katastrofin.

Yleisin ajatus on että jos kilpailu menee huonosti tai tulokset huononevat niin on harjoiteltu liian vähän tai liian kevyellä teholla. Niinpä useimmiten ilman valmentajaa harjoitteleva, omasta mielestään epäonnistunut ultrajuoksija palaa harjoitukspäiväkirjojensa ja harjoitussuunnitelmiensa pariin. Syntyy jälleen uusi harkittu itsemurha. Eli määrän ja laadun lisääminen ja oheistoimet, vaikkapa uusi dieetti. Ja lopulta entistä huonompia tuloksia.

Olen herättänyt huonosti kätkettyä hilpeyttä lanseeraamalla kokonaiskuormitus- termin. Tietyillä foorumeilla tämä on tuomittu pehmoiluksi ja Jeesusteluksi. Varsinkin muista lajeista ultrajuoksuun siirtyneet eivät ole halunneet uskoa. Hiihdon, pyöräilyn tai uinnin jälkeen pelkän puhtaan juoksun riittävän harjoitusmäärän kalibroiminen omalle tasolle ei ole moneltakaan onnistunut.
Foorumien kannustavien huutelujen seurauksena on yritetty olla ihmepalautujia tai superihmisiä. On unohdettu että vain 2 % urheilijoista kykenee ultrajuoksusuoritukseen. Huutelijoista harvat kuuluvat tähän prosenttilukuun.

Olen ollut lukemattomia kertoja samojen kysymysten edessä . " Missäs X on ? " tai  " Eikö X osallistukaan tähän kilpailuun vaikka oli ilmoittautunut ? " Useinkaan en ole luottamuksen nimessä voinut kommentoida mitään vaikka tiedän että X on juossut jalat altaan ja saanut sydänvaivoja koska yritti elämässään yhtaikaa liian montaa asiaa tehokkaasti. Tai että X on harjoittellut tekemiensä mahtavien ennätysten jälkeen sairaana väkisin ja saanut sitten kokea täydellisen romahduksen juoksukieltoineen.

Olen seurannut vuosia varsinkin amerikkalaisten huippu-ultraajien blogeja ja erilaisia sivustoja. Ultraurheiluun on viimeisinä vuosina tullut ammattimaisuus voimakkaasti mukaan amerikassa ja nyt pikkuhiljaa myös euroopassa etenkin vuoriultrissa ja poluilla. 
Eri urheiluvälinevalmistajat ovat alkaneet sponsoroida nuoria huippuja ja jälki on ensin ollut tulosten muodossa murhaavaa. Sitten on pikkuhiljaa kadottu näkyvistä tai taannuttu jonnekin kauas eliitin tasosta. Esimerkkeinä Anna Frost, Geoff Roes, Anton Krupicka (jatkuvat vammat, ei niinkään OTS) ja Kyle Skaggs.

Yhteistä OTS- tapauksissa on että lahjakas nuori on saanut yhtäkkiä mahdollisuuden harjoitella täyspäiväisesti. Yleensä ilman valmentajaa ja täysin vailla käsitystä harjoittelun itselle sopivasta laadusta ja etenkään määrästä. Kaikissa tapauksissa on harjoiteltu ja kilpailtu myös sairaana. Lievissä virusinfektioissa tai valmiiksi loppuunväsyneenä on suuri riski sairastua yliharjoittelusyndroomaan jos luulee palautuneensa eikä kuitenkaan ole palautunut.

En lähde tässä kirjoituksessa uudestaan käymään läpi yliharjoittelun oireita. Niistä voit lukea tämän tekstin jälkeen olevista linkeistä joista toinen on omaa tekstiäni ja toinen varsin uusi artikkeli joka niputtaa edellämainittujen amerikkalaisten kokemuksia.

Kokonaiskuormituksella tarkoitan että kun harjoittelumäärä nostetaan 600 - 800 tuntiin vuodessa on otettava huomioon muu elämä. Tai toisinsanoen luovuttava siitä osittain. Mikäli mielii kehittyä.
Amerikkalaisten tapauksista esimerkiksi Skaggs ei voi vielä viisi vuotta juoksun lopettamisen jälkeenkään tehdä pitkiä lenkkejä tai rytmivaivat palaavat. On siis turha leikkiä sankaria ja yrittää tehdä liian monia asioita elämässään yhtäaikaa jos yksi näistä asioista on ultrajuoksu.
Amerikkalaisten tapauksissa on tosin otettava huomioon että lääkelait siellä ovat hieman erilaiset kuin meillä. Esimerkkinä vaikkapa tietyjen palautusjuomien sisältämät aineet tai ainemäärät. Voidaan esittää siis hiljaisia kysymyksiä puhtaasta urheilusta kun arvioidaan yli 200 mailin viikkokilometrejä ja äkillisiä katoamisia koko ultrajuoksusta. 
Yes, 100 miles are pretty average for me... ja niin edelleen, tutustu linkkiin alla. Sata mailia on 160 kilometriä - tiedoksi.

Itse juoksin ensimmäisen varsinaisen virallisen ultrani (50 km) vuonna 2008. Juoksen edelleen mutta hyvin tietoisena että sopimuksessa lukee toistaiseksi. Itsensä kuuntelemisessa on aina kaikilla kehittämisen varaa - myös minulla.
Ihmettelen mihin moni lahjakas juoksija on kadonnut vuosien aikana. Ymmärrän että kiinnostuksen kohteet muuttuvat tai jotkut vain yksinkertaisesti saavat tarpeekseen kun niitä kuuluisia tuloksiaankaan ei voi loputtomasti parantaa. 
Kuitenkin vaikkapa pitkissä monipäiväjuoksuissa iästä ja juoksukokemuksesta on etua. 
Niinpä näkisinkin juoksun ja tai muun liikunnan elinikäisenä kunnossapitävänä toverina monelle entiselle suuruudelle, joka nyttemmin keskittyy keskikehonsa rakentamiseen tai muuhun masennukseen. Kohtuuden oppiminen ei ole lainkaan pahasta. Ei juoksussa kuten ei itse elämässäkään.
Määräät siis itse varjojesi pituuden ultrajuoksussasi. Valoon ei voi koskaan päästä ellei ole varjoaan pidempi.

YLIHARJOITTELU - LIIKAHARJOITTELU ( 27.12.2012)

RUNNING ON EMPTY


VIIKKO 30.

Ma-Ti Sairas edelleen.
Ke- Lepo
To- Varovainen 6 km tiellä - 38 min.
Pe- 8 km tiellä - 52 min.
La- Lepo / Reilu 11 km kävelyä Kirsin kanssa Teijon kansallispuistossa.
Matildajärven ympäri ja Jeturkastin lenkki.
Su- 8 km illalla tiellä - 51 km.

yhteensä 22 km juoksua - 2 tuntia ja 21 minuuttia

Kävin maanantaina lääkärissä arvauskeskuksessa. Keuhkot ja poskiontelot puhtaat mutta lämpöä 37 tasan. Käypä hoito näihin viruksiin on kuulemma Panadolia ja seurataan vielä viikko. Siinähän seuraatte.
On ihan saatanan tyhmää kun terveydenhoitaja kysyy lääkäriaikaa soittaessani että minkälainen se yleisvointi on ? Varsinkin kun juuri olin selittänyt että olen viikon köhinyt ja niistänyt aivoni serlaan. Vointi kai on huono jos haluaa lääkäriin...
Pikkuhiljaa on parempi olla mutta kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Olossa on ollut samanlaista vaihtelua kuin 2014 vuoden lopun mykoplasmajutussa. Nyt kuitenkin keuhkoputki ei ole kipeä ja väsymys on normaalin rajoissa.
Viikonloppuna kävimme Teijon kansallispuistossa ja rippijuhlissa Nurmijärvellä. Olihan edes yksi päivä poutaa ja juurikin lauantaina.
Teijo on mukava pienimuotoinen retkikohde. Caravaanarille myy metsähallitus luontotuvalla 20 euron sähköpaikkoja per yö. Emme ostaneet kun on oma aurinkopaneeli ja kaasua.
Sensijaan Matildan Ruukin krouvissa oli hyvää ruokaa. Viereen satamaan tulee 2016 caravan matkaparkki, joka voi olla rauhallisempikin kuin kansallispuiston pääparkkialueen ympäristö.
Alla olevat kuvat antavat vain aavistuksen. Matildajärvessä on istutettua kirjolohta, rantatöyräillä mustikkaa hyvin. Lisäksi löysimme kanttarelleja omituisista paikoista keskeltä jäkälää. Toinen ihmetyksen aihe oli että maariankämmekkää kasvaa niinkin runsaasti Jeturkastia ennen olevalla suolla.
Lisäksi tuli kuunneltua raavaiden miesten mölinää kun opettelivat melomaan kanootilla ja tuskin selvinpäin. Heinäkuu tuntuu olevan myös perhelomailun kulta-aikaa jossa ulkopuolinenkin pääsee seuraamaan varsin kyseenalaista niinsanottua huutolastenkasvatusta.
Hieno ja käymisen arvoinen kylä ja ruukkialue kuten pieni kansallispuistokin kaikesta huolimatta.






sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

KUKA PUHUU ?

Kaikki muu, paitsi ihmissuhteet ja ultrajuoksu, on rekvisiittaa elämässäni.

Ultrajuoksu on minulle elämäntapa. Se EI siis enää ole harrastus enkä siis ole ammattiurheilijakaan. Sensijaan kilpailen ultrajuoksussa säännöllisesti koska tason mittaaminen auttaa ymmärtämään mikä juoksussani on oikeasti tärkeintä. Eikä se todellakaan ole se kilpaileminen...
Sellaisina hetkinä kun juoksu on mahdotonta minusta riippumattomasta syystä usein huomaan kuinka iso osa se on elämääni. Samaan hengenvetoon on sitten heti todettava että en ole riippuvainen juoksusta. En ainakaan myönnä sitä. En vain yksinkertaisesti halua tehdä muuta ellei ole pakko.
Käyn mielessäni säännöllisesti tilannetta läpi, jossa juoksu loppuu lopullisesti. Uskon kestäväni sen. Sensijaan varoitan teitä että ette rakentaisi elämäänne näinkin haavoittuvan ja samalla vaativan asian varaan kuin ultrajuoksu on. Siis pelkästään. Monihan teistä sanoo että ette rakenna. Mutta oletteko varmoja ? Poispääsy on haasteellista.
Viime sunnuntain kurkkukipu paheni kuumeettomaksi räkätaudiksi ja nyt on menossa loppuyskä. Kuulostan vanhan piiskatun hevosen ja astmaisen siilin risteytykseltä. Piikkinä takapuolessa on viikon juoksemattomuus, joka jatkunee vielä muutaman päivän. Juuri kun olin pääsemässä alkuun ja jo vakavasti harkitsin päivittäisen juoksemisen aloittamista Unkarin 6-päivän toipumisen jälkeen !

Onni kävi pikaisella vierailulla viikonloppuna. Harvoin olen ollut niin huonossa kunnossa etten pysty juoksukaverin kanssa juoksemaan mutta nyt olin. Vaihtoehtona otin maastopyörän ja juoksutin Onnia poluilla. Voin vakuuttaa että pyöräily on satunnaisesti harrastettuna - sanonko mistä - juoksuun verrattuna. Vaikka onkin geelisatula. Niin sieltä on.
Kun kaksi ultrajuoksijaa on saman katon alla puhutaan tietenkin juoksusta ja usein myös elämästä juoksun läpi tai sen rinnalla. Kun juoksu on tärkeä osa elämää se nivoutuu kiinteästi yksilön kaikkiin touhuihin vaikka ei elämäntapajuoksija olisikaan. Onneksi Onni ei ole - ainakaan vielä.
Keskusteluissa havahduin kuuntelemaan paitsi tietenkin Onnia myös itseäni. Kuka puhuu ja mitä. Tulin sanoneeksi että oma juoksun paloni ei ole tällä hetkellä kovin suuri. Tämä on tarkemmin ajateltuna täyttä paskapuhetta.

Viimeaikojen matala profiili juoksussa erilaisten työ- ja nyt taas terveysmurheiden aiheuttamana alkaa riittämään. Laskeskelin sairaspäiviäni vuosittain alkaen vuodesta 2012 ja totesin niiden lisääntyneen yli puolella. Kasvaneiden kilometrimäärien myötä erilaiset pienet virustaudit ja vatsaongelmat ovat lisääntyneet. Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin ollut todella terve, sairaspäiviä on ollut vuosittain vain 6 - 15.
Osa näistä sairastumisista tulee ammatin kautta kun tapaan ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Osa on pitkäaikaisosastojen kauhuja tai osa pelkkää käsien pesemättömyyttä vessareissujen jälkeen - näitä viimeksimainittujahan riittää laappimaan yleisten tilojen kahvoja omilla eritteillään ja niin edelleen...

Kaipuuta harjoitteluun alkaa löytyä. Ensin kuitenkin pitää tervehtyä. Kaikki muu, paitsi ihmissuhteet ja ultrajuoksu, on rekvisiittaa elämässäni. Ihmissuhteisiin kuuluu myös suhde itseensä ja suhde siihen mihin uskoo. Pohjalla on koko elämän perusta. Siltä on aina hyvä lähteä liikkeelle kuuntelemaan kuka puhuu.

Viikko 29.  
Ei harjoittelua; sairas. Pe maastopyörällä noin 18 km noin tunti ja 46 minuuttia.



sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

TOISTO

Ultrajuoksussa yksi vaikeimpia asioita on keskittyminen oleelliseen eli juoksuun eteenpäin kohti päämäärää.
Päiväkausia kestävässä suorituksessa ajatus alkaa harhailla ja mieli esittää helposti kysymyksiä. Yksi tyypillisimmistä kysymyksistä on kyseenalaistaminen. Miksi juuri minun täytyy juosta ja mahdollisesti kärsiä erilaisia kipuja samanaikaisesti.
Loputon yksitoikkoinen juoksuaskeleen toistaminen alkaa tympiä jokaista vaikka kuinka rukoilisit voimaa, meditoisit tai vaikka kuinka olisit motivoitunut saavuttaaksesi päämääräsi. Kyseenalaistaminen alkaa lopulta kaikilla jossain vaiheessa.
Hyvä harjoittelu ja etenkin halu realisoida se kantaa jo pitkälle. Menestymisen halu ja lajirakkaus tukevat siinä sivussa mutta silti väitän että jokainen ultrajuoksija jossain vaiheessa kyseenalaistaa koko touhun järkevyyden.

Viikolla tein halontakoneella puita liiterissä. Halontaan kuuluu loputon toisto. Haet pöllin, nostat sen koneelle, alat halkoa, käännät ja väännät kunnes pölli on kappaleina ja toistat taas saman. 
Vesisade rummutti liiterin peltikattoa. Viihtyvyyden lisäämiseksi yksitoikkoisen työn oheen kuuntelin radiota.
Kuinka ollakaan radio soitti Steve Kekanan vanhan hitin Raising My Family. Jäin kuuntelemaan sanoja. Äkkiseltään tämän sokean laulajan tekstissä ei ole mitään järkeä mutta syvemmin ajatellen ehkä onkin.

"Raising my family
Raising my family
I really got to be me
Raising my family
In my own direction
In my own direction
Make the reconnection
In my own direction
---
Yes, Im gonna be OK
I guess,Im gonna be alright
With my family here beside me
My family is here to guide me
---
Yes, Im gonna be OK
I guess, Im gonna be alright
With my family here beside me,day and night"


Parhaat asiat ovat yksinkertaisia. Ultrajuoksussa on parasta sen riisuva vaikutus. Pystyäkseen keskittymään olennaisimpaan on jätettävä kaikki turha pois. Valitsemalla oma suuntansa kykenee jättämään ulkopuolelta tulevan turhan häiriön pois. Epäoleellinen karsiutuu. Jäljelle jää loputon liike eteenpäin.
Sensijaan sisältä itsestä tulevan turhan kanssa on vaikeampaa. On huomattavan kivuliasta myöntää että omassa sisimmässä on turhaa ja epäoleellista. 
Voin kertoa teille että mitä pidemmälle pääsette sitä enemmän huomaatte sisältävänne turhaa ja epäoleellista. Ja sitä enemmän jätätte sitä pois. Edellyttäen että haluatte eteenpäin. Pidemmälle.

Odotellessani töissä punaisen valon vaihtumista havaitsin Tampereen Satakunnankadulla nuoren miehen tyttöystävä kainalossaan ylittävän suojatietä autoni nokan edestä. Miehen valkoisessa paidassa oli seuraavanlainen teksti :

EAT
SLEEP
FUCK
REPEAT

Mitä kukin kyseenalaistaa ?

RUN
EAT
SLEEP
REPEAT

I really got to be me !


VIIKKO 28. 

Ma- tiellä 13 km - 1.25.
Ti- maastossa 12 - 1.19.
Ke- lepo
To- maastossa 12 km - 1.17.
Pe- lepo
La- maastossa 13 km - 1.19. Jatkoksi keskiraskas metsätyö 6 tuntia.
Su- lepo. (Lenkki jäi väliin; kurkkukipu)  Metsätyö kevyt 4 tuntia.
yhteensä juoksua 50 km - 5 tuntia ja 20 minuuttia

Parempi viikko tunnelmaltaan mutta päättyi pettymykseen. Lenkki jäi tekemättä kurkkukivun vuoksi sunnuntaina.



 

VIIME AIKOINA LUETTUA :

Mons Kallentoft : Sydäntalven uhri ja Suvisurmat
Åke Edwardson : Maanpäällinen taivas
Philip Kerr : Saksalainen sielunmessu
Raamatusta Luukkaan Evankeliumia

KESÄKUUN SUMMAUS

Juoksua 162,5 km - 17 tuntia ja 49 minuuttia.

Joskus on levättävä...



 

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA, OSA 12. IHMISEN PUKU

Otteita pöytälaatikosta-sarja on osa kirjoittamatonta kirjaa. Osittain osa julkaisematonta kirjaa. Osa haavetta omasta kirjasta. Ei omakustanteesta.
On sanottu että olet sellainen kuin jättämäsi jälki on. En haluaisi aina olla. Enkä etenkään muistella kaikkia jälkiä.
Mutta on pakko kirjoittaa.
On pakko muistella.
Ja jos joskus kaikki julkaistaan niin sitten on oltava sen mittainen.

IHMISEN PUKU

Pikonlinnan sairaala Kangasala, Huhtikuun 20. päivä vuonna 1993


Nenärengas on lesbo.
Nenärengas on hyvä hoitaja. Ja myös hyvä ihminen.
Oikeastaan noilla asioilla ei ole tekemistä toistensa kanssa. Tai ehkä onkin. Tämä on vähän sellainen Freddie Mercury- tai tässä tapauksessa Eva Dahlgren-asia.
Asia ? Suuntautuminen ? 
Herra Jumala ! 
On kyse ihmisen sisimmästä. Identiteetistä. Sinulla on lahja. Mutta olet keskivertoa erilaisempi. Ehkä juuri siksi olet hyvä hoitaja. Inhimillinen. Ja ehkä juuri siksi sinulla on lahja.
Olen nimennyt tämän hoitajan nenärenkaaksi. Mielessäni. 
Katson kun hän työntää neulan letkuun. Ensin pahoinvoinnin estolääke. Sitten magnesiumkonsentraattia sydämelle. Keittosuola menee jo rinnalla. Ja sitten myrkky. Solumyrkky. Solunsalpaaja. 
Hyökkäys alkaa. Nyt katsotaan kumpi jää. Syöpä vai minä. Onko panoksia jäljellä. Helvetin tuli alkaa polttaa hitaasti sisuksiani.
Alistun.
- No niin. Tulen reilun tunnin päästä vaihtamaan pullon ellet kutsu ennen sitä.
Huoneessa kymmenen on kuuma. Kevät tulossa. Ulkona aurinko. Minä sängyssä. Punaisessa pyjamassa. Saatana sentään - potilaan puvussa.
Hoitaja kerää kamojaan. Katson hänen nenärengastaan. Kulta kiiltää ikkunasta siivilöityvässä valossa.
Jään yksin. Ajatus karkaa hiljaisuuteen.

Nenärenkaasta muistan vaarin tarinan. Yhden monista. Isäntä oli nuoren renkipojan laittanut ahtaalle. Käski mennä hakemaan lehmien laitumelle karanneen sonnin pois. 
Nuori sonni oli valtava elin puolijäykkänä yrittänyt hyppiä kaikkien kiinnisaamiensa lehmien selkiin. Mölissyt voimansa tunnossa kuola suusta valuen.
Vaari oli katsellut sekasortoa Kuohenmaan niityllä ja kysynyt köysi kädessään että millä helvetillä sen sieltä saa. Oli kuulemma käsketty vetää sitä elimestä tai nenärenkaasta. 
Päätä itse - oli isäntä virnuillut.
Vaari oli kuin ihmeen kaupalla saanut otteen nenärenkaasta kun sonni oli lehmän selässä sekapäisenä poikittain. Oli kääntänyt renkaasta melkein pari kertaa ympäri ja huutanut että nyt loppuuu saatana se paneminen. Sonni oli äkisti äänensävyn kuultuaan rauhoittunut ja tullut kiltisti renkaaseen pujotetun köyden kanssa omaan aitaukseensa.
Isäntä oli ihmeissään kiitellyt. Tapauksesta oli puhuttu pitkään. Että nuori Koskinen sai Juha-sonninkin kiiman asettumaan.

Vaari olisi varmaan katsonut lävistystä pitkään. Ei olisi mitään ehkä sanonut. Korkeintaan olisi kertonut tarinan. Että sonnilla se rengas olla pitää. Ei lehmällä.
Aikansa miehenä hän kunnioitti naista tavallaan. Ensin ruuanlaittajana ja sitten siivoajana. Kuitenkin myös puolisona. Tasa-arvo tuli tavallaan itsestään. Se jaettiin lapion, rautakangen ja perunankuorimaveitsen avulla. Hameessa ja housuissa. Jokainen sai olla mitä pystyi. Erilaisuus vaiettiin. Joskus kuoliaaksikin.

Punainen pyjama on kuuma. Sairaan puku. Hoitajalla valkoinen. Toisilla hoitajilla vihreä tai sininen. Lääkärillä pitkä takki. Vieraat arkivaatteissaan. Sairaalapapilla liperit.

Ajatus harhailee. Tippa tippuu ja huono olo nousee kurkkuun. Pääsisipä edes saunaan lomaviikolla ! Kunto ei kyllä kestä. Väsyttää.
Rauhaniemen kansankylpylässä puvut riisutaan. Avantouintisaunassa ollaan kuitenkin uima-asut päällä. Tittelit pois heitettynä yhteisillä lauteilla. Jollakulla pipo päässä kuumaa torjumassa. Kaikki kyyristelevät jos heitetään löylyä liikaa. Öljypoltinkiuas puhisee.  Joku antaa periksi. Ovi käy. Avanto kutsuu.
Jos lauteilla oltaisiin alasti niin moni asia selviäisi. Saatettaisiin nähdä syy miksi eräskin teatterin näyttelijä epäonnistuu ihmissuhteissaan jatkuvasti. Juorulehdet kirjoittavat uudesta suhteesta kun entinen on tuskin jäähtynyt.  Kaikki tietävät että tuo on se.
Mies vetää naisia puoleensa magneetin lailla. Kukkia näytöksissä. Ihalijakirjeitä. Kahvikutsuja rouvilta. Televisiossakin nähty.
Saattaisi saunasta sana levitä katsomosta ihailevien naisten keskuuteen. Että mulkku se on. Kun muutenkin on. Ja kuulemma pieni.
Ja että saunan jälkeen he lähtevät aina kaksin. Kaksi miestä. Näsijärven hiljaisella rantapolulla käsi kädessä. 
Kaikki mitä lehdet kirjoitavat onkin kulissia. Kuvitelkaa. Näyttelijä kulisseissa omassa elämässään.
Kerran juoksin heitä vastaan ennen saunaa. Juoksin. Silloin kun vielä pystyin juoksemaan. Kun olin terve. Hämärässä syysillassa tuulipuvussa.

Ihmisen puku. 
Mikä se on ? Mistä tietää mikä kukin on ? Ja onko sillä väliä ?
Tuleeko se sanoista vai teoista. Sen tuntee. Aistii ja vaistoaa.
Jos joskus tulen terveeksi niin minkä puvun saan laittaa. Saanko tilalle lahjan jos selviän. Jääkö kirurgin veitsen ja solumyrkyn jälkeen tilaisuus kiittää. Kertoa että herätkää nyt - olette täällä vaan kerran.
Syöpä näyttää tien kuolemaan. Sitä alkaa harata vastaan. Levittää kätensä ja jalkansa. Nyt ei auta itku eikä kiukku.
Ei auta mersu eikä silkkipuku. Ei raha eikä valta. Tasan on taudissa. 
On puettava ihmisen puku jos mielii selvitä.
Ja oltava sen puvun mittainen.

Päivä kuluu. Pulloja vaihdetaan. Lääkkeitä, ruokaa, kusta ja oksennusta. Järjestys olla pitää. Sitten kahvia. Lopulta kaikki on annettu. Ja otettu.

- Menetkös illalla ulos ? Kysyy nenärengas ja hymyilee irrottaessaan letkuja kanyylistä joka jää särkemään ranteeseeni.
- Taidan mennä. On hyvä ilmakin.

Silloin ei ollut hyvä ilma. Olin toisen kuurin aikana eräänä iltana hoitojen jälkeen horjunut räntäsateessa sairaalan pihamaalla hetken. Suomalainen räntäsade. Kaikki kastuu. Jos ei masennu niin ainakin kastuu.
Palasin sairaalan pääoven katoksen alle hengittämään kylmää ilmaa vielä hetkiseksi ennen osaston tuoksuja. Seisoin selin vanhoihin puukarmisiin lasioviin. Takaani kuulin tuulikaapin sisäoven käyvän ja käännyin mennäkseni sisään samalla oven avauksella.
Nenärengas pääsi töistä. Tuli ulos pukeutuneena mustaan pilottitakkiin ja maastokuvioisiin housuihin. Jalassa raskaat mustat maiharit ja musta myssy päässä. Reppu.
Pidin ovea auki. Samassa pääoven eteen ajoi auto. Nenärengas hymyili väsyneesti, toivotti hyvät illat ja meni autoa kohti. Mennessäni sisään käännyin vielä katsomaan taakseni tummenevaa iltaa.
Autossa kaksi naista suuteli.

Kävelin ylös rappusia väsyneenä. Hyvään iltaan kuitenkin.


Viikko 27.

Ma- Maastossa 9,5 km - 1.04.
Ti- Lepo
Ke- Tiellä 10,5 km - 1.02.
To- Lepo
Pe- "Lepo" keskiraskas metsätyö 6 tuntia, lämpöä plus 28 astetta.
La- Tiellä 8 km - 54 min.
Su- Kävelyä Kirsin kanssa metsässä tunti ja päälle tiellä juoksua 12 km - 1.15.
yhteensä 40 km - 4 tuntia 15 minuuttia.

Kahden 50 km juoksuviikon viikon jälkeen tunsin sellaista väsymystä mitä en halua tuntea tässä vaiheessa. Joten siis kevyemmin.
Taksikin hajosi - vaihteeksi etupyörän laakeri. Molemmat vaihdettiin; kustannus 550 euroa. Kohtuullista. Kyllä huomaa että autolla on ajettu jo 219000 km.
Työkuvio muuten alkaa normalisoitumaan eli pääsin jo puumetsäänkin. Pystykuivaa lumppipuuta on helppo työstää polttopuuksi.

Sahana on Stihl 241 C elektronisella säädöllä - on kesä tai talvi niin aina käy samalla tavalla.

Elovainion autohuolto (Ylöjärvi) tarjoaa mahdollisuuden sijaisautoon huollon ajaksi. Mainiota palvelua kaikenkaikkiaan.