MINÄ, DISSIDENTTI JALAN KÄÄNTEESSÄ

Lähdin metsään, koska halusin elää tarkoitusperäisesti, kohdata ainoastaan elämän olennaiset seikat, ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavanaan - ja jotta en kuolemani koittaessa joutuisi huomaamaan, etten ollut lainkaan elänyt. Elämä on niin kallis asia, etten halunnut kuluttaa sitä johonkin, mikä ei olisi elämää. (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Suomessa on EVA:n vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan 79 000 miestä, iältään 24 - 54, pysyvästi työelämän ulkopuolella. He eivät tee töitä, opiskele tai eivät ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Heistä kolmasosa on kirjautuneena työttömäksi ja suunnilleen saman verran heistä elää ilman tuloja ja ilman toimeentulotukea. Kadonneet työmiehet, kuten varmasti myös naiset, sivuun hypänneet?

   Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä kun aloitin hapuilun kohti täydellistä sivuunhyppäystä, muutin Lappiin, lopetin yritykseni ja aloitin toden teolla elää jokaisen päivän niin kuin se hyvältä tuntuu. Vaikka käytän sanaa hapuilla, mitenkään päämäärätöntä elämänkulkuni ei ole, pikemminkin päinvastoin. Minulla on pitkä lista ulkoisia tavoitteita ja vielä pidempi lista sisäisiä tavoitteita.

   Alussa siteerattu Thoreau ennakoi luontoa käsittelevissä kirjoituksissaan jo 1800-luvulla ekologisuutta. Kirjassaan Kansalaistottelemattomuudesta hän esitteli käsitteen kansalaistottelemattomuus, että on olemassa siviililain yläpuolella oleva laki, jota on noudatettava rangaistuksenkin uhalla. Hän ei hyväksynyt orjuutta ja sotaa tukevaa hallitusta, joten kieltäytyi maksamasta veroja ja päätyi lyhyeksi ajaksi putkaan.

   Mediassa on tasaisin väliajoin juttuja ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Nämä ihmiset ovat hypänneet pois oravanpyörästä ja ryhtyneet toteuttamaan omia tavoitteitaan. Osa on ryhtynyt elämään ekologisesti ja mahdollisimman vähän kuluttaen, osa on vetäytynyt hiljaisuuteen, jopa erakoitunut yksin tai läheisen kanssa. Niin tai näin, yksi yhdistävä tekijä löytyy näiden kaikkien juttujen kommenttiosioista: aivan hirvittävä arvostelu ja vetäytyjien mielipiteiden lyttääminen niiden taholta, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä omia valintojaan. Niiden, jotka omasta mielestään kokevat olevansa yhteiskunnan tukipilareita, ahkeria veronmaksajia ja rattaissa raatajia.

   Todellisuudessa monen sivuun hypänneen historiasta löytyy varsin mittava yhteiskuntavastuun kantaminen, joka on lopetettu omasta vapaasta tahdosta kun on ryhdytty ajattelemaan toisin. Näin on omalla kohdallanikin, taakse on jäänyt miltei kymmenen vuoden työura vammaisten lasten kanssa ja sitä seurannut seitsemäntoista vuotta muita työllistävänä yrittäjänä. Kadonnut työmies onkin siis saattanut jo tehdä työnsä vai pitäisikö jaksaa pikkuisen pidemmälle. Ja mikä on pikkuisen ja etenkin miksi?

   Sivuunhypännyt ei useinkaan ole mitenkään syrjäytynyt vaan seuraa aikaansa tarkasti mutta ei löydä siitä juurikaan mitään hyvää. Omaa mieltäni vaivaavat jatkuvat sodat, turha kuluttaminen, mutta etenkin ihmisten elämän muuttuminen lyhyen hetken kertakäyttömuoviksi. Henkinen kehittyminen ei ole pikavoitto eikä myöskään ole saavutettavissa yhdellä klikkauksella, vaan itseään joutuu vaivaamaan - harjoittamaan. Aivan kuten ultrajuoksussa. Ei tietoisuuden lisääminen omassa elämässä käy käden, tai pitäisikö sanoa jalan, käänteessä.

   Istuutuessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta olen palannut erämaasta Nellimin kotiin internetyhteyksien pariin. Lukemattomien sähköpostien joukossa oli lukijani kiitokset ja siinä sivussa toive, että kirjoittaisin useammin. Viimeisestä postauksesta näkyy kulunnen kaksi viikkoa mutta minä, dissidentti eli toisinajattelija, tarvitsen tilaa ajatuksilleni. Tilaa löydän erämaasta, jossa nyt viimeksi olen Kirsin kanssa kalastanut ja etsinyt hilloja. Elänyt ekologista elämäntapaa siinä mitassa mihin tällä hetkellä pystyn.

   Suomessa on 23 tuhatta ilman sähköverkkoa olevaa asuttua asumusta ja 340 tuhatta, jotka eivät kuulu vesijohtoverkkoon. Talvitupa, jossa erämaassa aikaa vietän on mökki, mutta voisi se olla vakituinenkin asutus - ilman sähköä ja vesijohtoa tottakai. Juostessani tai mieluummin muuten liikkuessani erämaassa koen vahvaa yhteyttä luontoon. Hiljaisuus puhuttelee enemmän kuin tuhannet sanat ja uutisten sijaan seuraan mieluummin vaikkapa viklon käyttäytymistä reviirillään poikasiaan suojellen. Kyse on siitä miten minä tulen toimeen luonnon kanssa, ei toisinpäin.

Sellainen elämä, jota ihmiset ylistävät ja pitävät menestyksekkäänä, on vain yksi tapa elää. Miksi nostaisimme jonkin elämäntavan ylitse muiden? (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Ajattelen kuten Thoreau edellä, jokainen saa valita mahdollisuuksiensa rajoissa itse. En saarnaa - kehotan kylläkin. Mielestäni meillä jokaisella pitäisi olla olohuoneen pöytänä oma ruumisarkku. Buddha kehotti ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan päivittäin. Tästä voi johtaa helposti kysymyksen: Mitä haluaisit tänään elämässäsi tehdä? Vastaus on sinun oman henkisen kehittymisesi tulos, haluatko ostaa vai kokea. Haluaisin ainakin, että olisit läsnä omassa elämässäsi joka päivä, teet sitten mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan.

Blogikirjoittaminen näin vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ajatukset eivät kypsy hetkessä, eivätkä ilman itsensä sivistämistä. Arvoisille lukijoilleni tämä riittänee perusteluksi postauksieni julkaisurytmiin.

   Olen tavattavissa 21.8. illalla Nivalan Pyssymäellä, jossa pidän luennon monipäiväjuoksuista; seuraavana päivänä siellä on Super Pep-polkujuoksutapahtuma. Ennen luentoa tai sen jälkeen olen avoin keskusteluille muistakin elämän asioista jos joku kokee siihen tarvetta. Erilaisten ihmisten tapaaminen on mielestäni aina rikkaus.

HARJOITTELU VIIKOILLA 29. - 30.

Ma- Nilsiässä saunalenkki 8,07 km - 53 min.

Ti- Kävelyä Rovaniemellä Kirsin kanssa 4,51 km - 1.03.

Ke- "Lepo", kotitöitä; ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

To- 8,14 km Palo-Pyhävaaralle - 58 min. Päivällä ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

Pe-La-Lepo, väsynyt.

Su- 5 km Paavalintupavaaralle erämaassa - 39 min. Helvetin kuuma ja paarmoja.

Yhteensä juoksua 21,2 km

Ma- Haapakurussa 10,22 km - 1.01. Hyvää kulkua.

Ti- Lepo

Ke- Asvalttia pääosin Uuttuperälle 12,02 km - 1.18. Illalla kävelyä 4,22 km - 1.04.

To-Pe- Lepo

La- 8,03 -53 min. Kevyttä verenkierrätystä ennen erämaahan lähtöä.

Su- Lepo

Yhteensä 30,3 km

Niin, minähän juoksin vajaa neljä viikkoa sitten kahdessa päivässä 207,24 km. Joskus on levättävä - muuten menee rikki päältä ja sisältä.

SYVIEN VESIEN JÄLKEEN

"Joka hetki koen, että meidän tulee tehdä valinta valon ja sen vastakohdan väliltä."

- Marja Pessi, taiteilija ja kirjoittaja Ivalosta.

Tikkoja on kaksi. Toinen likainen, toinen puhdas, ja molemmat käyvät hakkaamassa talimakkaraa takapihan männyssä. Mänty näkyy kirjoitusnurkkani ikkunasta. Vieressä on isän tekemä punainen lintulauta, jonka alla lukuisat jäniksenjäljet juovattelevat jäätyneestä jokirannan koivikosta edestakaisin.
   Pakkasta on 31,5 astetta, celsiusta. Kolmekymmentäyksi ja puoli astetta, celsiusta. Taustalla soi Jori Otsa & Mah´Orkka, kappaleita löytyy pari Spotifyn listaltani. Ultrarunninglist by ultrakoskinen.
   Koskinen. Legenda.
   Älkää nyt saatana viitsikö!
   Jos suomessa etsitään ultrajuoksun legendoja täytyy jaksaa vääntää vanhanakin vielä: Montelan veljekset; Kalevi ja Olavi, erikseen ja yhdessä, Seppo Leinonen - siinä esimerkiksi.
   Tuvassa tuoksuu rievä. Leivoin aamulla kolme. Kyä vanhan tamperelaisen ny riävä täytyy osata tehrä.

   Elokuun 2019 puolenvälin tienoilla onnuin maaliin 176,5 kilometrin polku-ultran jälkeen käytännössä ilman varpaiden alapuolista nahkaa. Viimeisen 30 kilometrin aikana jouduin antamaan kaiken, sairastelujen ja jalkavaivojen rikkoma alkuvuosi tuntui. Olin kilpailussa toinen, kovin moni ei uskaltanut edes lähteä. Suuntasin kilpailusta Käsivarteen toipumaan, ja jo kymmenen päivän päästä juoksin Pyhäkerolla kolme tuntia kivikossa, 24 kilometriä.
   Palasin kotiin ja muka lepäsin syyskuussa, taakse jäi 201 kilometriä ja vain 25 tuntia juoksua. Lokakuussa laitoin polkimet työasentoon. Kohti kuuden päivän juoksua. Taakse jäi 383 kilometriä ja 43 tuntia.
   Marraskuu kääntyi talveksi. Taakse jäi 428,8 kilometriä ja 56 tuntia. Joulukuun alussa juoksin kovassa pakkasessa rinta kaarella Kessin erämaahan 50,1 kilometriä aikaan 5 tuntia ja 36 minuuttia. 50 kilometrin ennätykseni on vuodelta 2008 ja juostu tasaisella asvaltilla, aika on 5 tuntia ja 6 minuuttia. Kessissä oli huonosti aurattu tie ja pakkanen kiristyi. Takki jäätyi, "legenda" lisäsi vauhtia kotiinpalatessaan.
   Viittäkymppiä seuraavana päivänä juoksin 20 kilometriä hiljaa ja vielä seuraavalla, kevyellä viikolla hiihdon ja lumikenkäilyn ohessa superkompensaatiossa 24 kilometriä aikaan 2 tuntia ja 41 minuuttia.

   "On hetki yksinäisen pienen ihmisen."
    "Niin odottaa kai sydän saa, kun kaikki unelmat on vaan."

   On hetki kun järki uinahtaa, kokemus unohtuu ja ahneus saa vallan. Edelläkuvattua episodia seurasi reilu kuusi viikkoa väsymystä unihäiriöineen, palautumattomuutta, monipuolisesta syömisestä huolimatta jatkuvaa painon alenemista ja hirmuinen negatiivisuus. Hirmuinen negatiivisuus kääntyi lopulta lohduttomaksi toivottomuudeksi, loppuunpalamisen tunteeksi ja täydellisen epäonnistumisen kokemukseen.

   En voi olla näin tyhmä.
   Istuin alas ja tutkin harjoituspäiväkirjat. Laskin vauhdit ja tein vertailut. Huomasin juosseeni etenkin marraskuussa 2019 aivan liian kovaa lähes kaikilla lenkeillä suhteessa talveen, harjoitusmäärään ja etenkin palautumiseen. Olen 12 vuotta vanhempi kuin juostessani 50 kilometrin ennätyksen. Toki olen kehittynyt, mutta talvella kesken harjoituskauden vain puolen tunnin päähän ennätyksestä!
   Tiesin juoksevani liian kovaa suhteessa tavoitteeseen. Tavoite on kyetä juoksemaan kuudessa päivässä mahdollisimman paljon. Takaraivossa oli tiedossa, että maaliskuussa tulee 10 päivän kevyempi jakso kuin myös huhtikuun puolessavälissä. Nämä jaksot muun, minulle juoksua tärkeämmän elämän johdosta.
   Onneksi Unkarin 6 päivää vaihtui myöhäisempään KURFin 6 päivään. Saan ehkä pelastettua tämän vielä, mutta en ole varma pitäisikö.
   
   Analyyshi on siis tehty. Toisaalta kraapaisee ja toisaalta ei. Hulluna on kivaa. Apinana myös, sen kun kaikki tuntee mutta se ei tunne ketään, ei edes itseään, vaikka usein niin väittääkin.
   Vuosimallin 1964 perusvikoihin kuuluu kärsimättömyys, itsensä yliarviointi ja periksiantamattomuus liiallisena. Täytyy mainita 100000 (sadantuhannen) kilometrin huollossa.

   Rievä on hyvää. Pakkasta on edelleen riittävästi, jotta tänään juosten ulkoilua edes harkitsisi. Tikat ovat vaihtuneet punatulkkuihin. Jori Otsa on oikeastaan aika hyvä.

   Valon vastakohtaa ei määritellä, jokainen miettiköön tykönään. Joka hetki. Valoon päin, syvien vesien jälkeen.

VIIKKO 4.

Ma- Tiellä 8km - 52.12. Moottorikelkkailun jälkeen.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 6,87 - 1.37.
Ke- Lepo, lumitöitä.
To- 10 km - 1.05. -20 pakkasta.
Pe- Virtaniemen lenkki 17 km - 1.54. -10 pakkasta.
La- Aamulla metsässä 6,05 - 51.44. -23 pakkasta.
       Illalla tiellä 10.01 km - 1.06. -16 pakkasta.
Su- Ap. perinteisen hiihto ladulla 15,03 km - 1.39.
       Ip. tiellä 12,09 km - 1.20.

Juoksua 63,2 km - 7:12
Umpihankihiihtoa 6,87 km - 1:37.
Perinteistä hiihtoa ladulla 15,03 - 1.39.

10 tuntia ja 28 minuuttia liikkeellä.