KENELLÄ ONNI ON ?

"Kell´ onni on, se onnen kätkeköön."

 

Tätä kirjoittaessani ulkona tuulee niin, että tukka lähtee. Puuskissa lähelle kahtakymmentäviittä metriä sekunnissa. Olen siitä onnellisessa asemassa, että tukka lähti jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ei huolta.

   Alun vanha sanonta kertoo suomalaisesta kateudesta. Aikana, jolloin elämää jaettiin vain lähimpien ystävien kesken, oli syytä miettiä mitä tuntemattomille kertoo. Tätä pitäisi edelleen miettiä, mutta se tuntuu unohtuneen sosiaalisen median arkipäiväistymisen myötä.

   Tätä blogia voi lukea kuka tahansa. Pitäisikö minun miettiä edelleen? 

*** 

Heräsin tänään vasta hiukan yhdeksän jälkeen. Keho tuntui jäykältä ja kivuliaalta. Syy löytyy autokatoksesta: huolsin maanantain ja tiistain matkailuautoamme pihalla taivasalla. 

   Keli suosi, oli lämmintä ja peippokin lauloi. Viimeksimainittu on harvinaista näin huhtikuun lopulla täällä Inarin Lapissa.

***

 

 

Matkailuautoon vaihdoin öljyt ja suodattimen, tarkistin ilmansuodattimen, säädin käsijarrun, puhdistin takajarrut ja vaihdoin etujarrupalat. Etujarruihin meni vasemmalle liukutappien kumit. Lisäksi vaihdoin yhden pakkasilla katkenneen klemmarin lauhduttimeen ja pesin koko auton sisältä ja päältä.

   Luonnollisesti vaihdoin myös kesärenkaat ja korjasin hieman pyörätelinettä, plus lukematonta muuta pientä fiksausta.

 

Sisävesisäiliöön kurottelin uuden raikasvesipumpun. Unkarista vajaat kymmenen vuotta sitten varaosaksi ostettu Reimon Twinpump maksoi silloin 16450. Forinttia.

   Matkailuautossa asutaan. Kojelaudan puujäljitelmä ei auta siinä yhtään. Toki auto-osan on toimittava, mutta asunto-osaan vasta-alkajat kiinnittävät usein liian vähän huomiota. Ongelmia voi torjua etukäteen.

 

Ison matkailuauton auto-osan huoltaminen ilman nosturia vaatii auton alla maassa makaamista. Operaatio vaati pohjapanssarin poisoton ynnä muita notkistavia liikkeitä. Integroidun auton konepellin aukko on ahdas ja korkeussuunnassa matala. Yläkautta ei voi tehdä kovinkaan paljon.

 

   Huoltopesuun tarvitaan myös tikkaita. Katto on pestävä kerran vuodessa kunnolla. Samalla voi tarkistaa kattoluukut ja puhdistaa niiden raamit yläkautta jos tarvetta on. Kuvassa yllä pohjapanssari pesussa.

 

En ole enää ihan nuori poika. Asiat alkavat käsissä painaa. Onneksi olen ollut huoltamassa matkailuautoamme monet vuodet autokorjaamoalan ammattilaisen ystäväni, Jani Rautosen kanssa. Häneltä olen oppinut paljon siitä, kuinka töitä helpotetaan.

   Asioiden painamisella tarkoitan ihan yksinkertaisia työvaiheita tai asioita. Kaksimäntäiset etujarrusatulat ovat kiinni kahdella neljäntoistamillin kuusiokolopultilla. Tiesin, että pulttien kierteisiin on laitettu Ceramic rasvaa kiinnijuuttumisen ehkäisemiseksi. Silti niitä sai vääntää jatkovarren kanssa auki - maassa selällään maaten. Miksi maassa? Koska pyöräkoteloon ei mahdu tarpeeksi pitkä jatkovarsi.

 

   En halunnut irrottaa jarruletkuja, joten puhdistin satulat paikallaan ylösalaisin käännettynä. Paineilmaa, teräsharjaa, hammasharjaa ja rasvanpoistoainetta. Sitten männät putkitongeilla sisään, välissä toki puupala. Uudet palat ja kuparirasvaa olakkeisiin ja mäntien päihin.

   Kuvissa ei välttämättä näy, että auto ei ole pelkän tunkin varassa. Siellä oli sekä metallinen, kolmijalkainen tuki ja puupölkky lisäksi. Ja kiilat takapyörien takana. 

   Kaikki alkaa painaa kun kaksi päivää touhuaa. 

   Renkaitakin piti pestä ja kuljetella varastoon. 

 

   Mökkiläinen kävi tervehtimässä. Kysyi, että sinä sitten jaksat pestä nuokin - ettei hän koskaan vaan viitsi. 

   Olin juuri silloin pesemässä jarrupölyjä pois pölykapseleiden sisäpuolelta. Sanoin sille, että autoa voi pitää monella tapaa. Lisäsin, että tämä autovanhus on ajettu Lissaboniin ja takaisin. Ehkä se kertoo siitä, onko jotain tehty oikein. 

   Mökkiläinen alkoi punoittamaan ja vaihtoi aihetta.

*** 

Täytyy muistaa myös se yli kolmenkymmenen vuoden takainen. 

   Joku joskus sanoi, että aina sinä siitä syövästä. Okei, mutta minä kun olen se, joka saa kantaa tunnelmia loppuun asti kehossaan. Arvatkaapa tekikö käsivarsien verisuonten kautta annettu lääkehoito hyvää käsivarsille ja niiden hermoille ?

   Näissä touhuissa sen sitten huomaa. Ja muistaa myös yöllä, kun nousee ottamaan särkylääkettä ja laskee sormensa. Luku on harvoin kymmenen.

 

Yksi vanha tuttu ultrajuoksija syytti joskus Facebookissa, että olen kehitellyt sankaritarinan itsestäni. 

   Tästä on sankaruus kaukana.

   Ihan kannustaen kerron näitä, tiedä mitä teillä on siellä meneillään. Kehotan yrittämään, tekemään valintoja.

   Ja se vanha tuttu ei juokse enää, ehkä sillä oli muuten paha olla. Tai liikaa painolastia. Kaikenlaista lastia. 

   

*** 

Aamiaisen jälkeen tein hellaan tulet ja ruodotonta kalakeittoa hauesta. Laitoin kapriksia, kermaa ja voita liemeen. Täytyisi ehkä kokeilla Valamolaista kalakeittoa. Siinä on ruisleipäkrutonkeja ja sieniä.

   Sitten hieman imuroin, korjasin Kirsin saappaiden varsien yläreunoja Cascon Rubberfixillä, Liquid Sole olisi ollut parempaa, mutta sitä nyt ei sattunut olemaan kotona. Miksi en lähtenyt hakemaan? Siksi kun olisi tarvinnut ajaa autolla tai polkupyörällä yhteensä 88 kilometriä.

   Pesin kolme koneellista pyykkiä ja vessan.

   Otin maantiepyörästä irti takapyörän ja kiinnitin rungon traineriin, jossa Rouvyssä ajoin vajaat kolmekymmentä kilometriä Sveitsin Zug järven ympäri. Ulkona ajamisesta olisi tullut mitään ja tänään ei ollut juoksupäivä.

   Suihku ja parranajo. 

   Sitten Kirsi tuli töistä ja söimme. Jälkiruoaksi oli pannukakkua.

   Ulkonakin oli käytävä. Toisen autokatoksen sivuportin lukon oli tuuli repinyt auki. Pikkuhomma hoitui ruuvimeisselillä. Nyt se pysyy kiinni. Miksi portit autokatoksessa? Siksi, että kesäkuumalla porot änkeävät katoksen varjoon kusemaan ja paskantamaan. 

   Kuvitelkaa se haju.

 

Nyt olen tässä.

   Kuten ehkä huomaatte, onni on minulla.  Se ei tarkoita, että sitä ei voisi olla myös teillä. Onni löytyy huomattavan läheltä, arkisista asioista. 

   Isolla rahalla onnea voi etsiä korkealaatuisimmista paikoista. En nyt ihan heti keksi mistä. Eikä rahaa ole.

   Mutta sen keksin heti, että isolla rahalla ei voi ostaa elämää - mistään.

   Mieluummin kipeät kädet, kuin tyhjä elämä.

 Taidan lämmittää saunan, uida joessa ja ottaa yhden Highland Birdin. Pitäisikö vaihtaa Seagramsiin?

   100 Pipers?

***

 

 

VIIKKO 15.

Ma- Maantiepyörällä 51,29 km - 2.10.

Ti- Juoksua 7,03 km - 58 min.

Ke- Maantiepyörällä 30,08 km - 1.16.

To- 41,84 km - 1.53.

Pe- Lepo

La- Juoksua 20,23 km - 2.25.

Su- Maantiepyörällä 31,73 km - 1.14.

 

VIIKKO 16.

Ma- Maantiepyörällä 111,29 km - 4.26.

Ti- Hieronta, lepo.

Ke- Lepo.

To- Läskipyörällä 30,03 km - 1.38.

Pe- Juoksua 10,16 km - 1.10. ja Kirsin kanssa maantiepyörällä 20,61 km - 1.16.

La- Kävelyä Kirsin kanssa 6,81 km - 1.30

Su- Maantiepyörällä kovaa 41,90 km - 1.38.

 

Pyöräilykilometrit tänä vuonna 22.4. asti 3682 km. 

 

 

"MIKÄÄN EI KESTÄ, MIHNÄ OOT ?" 

Väliotsikko on lainaus aikanaan Tampereen Veholla erinomaisesti palvelleelta korjaamon työnjohtajalta, Ari Ranteelta. Kysymys oli suunnattu apua soittavalle taksiautoilijalle ja sisälsi viestin: tänne päin, täällä saadaan auto kuntoon.

 

Olen ajanut maantiepyörällä, koska sekä gravel, että nyt myös läskipyörä ovat rikki. 

   Kuten viime postauksessa kerroin, kaaduin gravelillä viimeisillä jäillä ja vasen vaihde/jarrukahva hajosi. Tänään sain tiedon, että osa on saapunut Rovaniemi Bike and Ski:lle. Ensi viikolla vien gravelin korjattavaksi. Samalla vaihdetaan myös etuakselisarja, koska etupyörän laakerit ovat ottaneet itseensä pakkasista ja kosteudesta.

   Miksi en korjaa pyörää itse? Korjaisin, mutta nestejarrujen ilmaus ei oikein hyvin suju kotona. Kahvan lisäksi vaihtuu myös etuvaihtajan vaijeri. Shimanon grx näyttää uittavan etuvaihtajan päästä vaijeriin kosteutta, joka helposti jäätyy talvella erilaisista lukkosula- ja muista rasvauksista huolimatta. Jos käy niin, että osittain rungon sisällä kulkeva vaijerin kuori täytyy vaihtaa, niin parempi on, että sen tekee ammattilainen; ammattilaisen työkaluilla.

Läskipyörästä meni vasen keskiölaakeri lopullisesti viime torstain Kessin lenkillä. Pakkasessa ajaminen ja pakkasessa pyörän säilyttäminen näyttää runtelevan Vyöryä. Minulla ei ole lämmintä tilaa kaikille pyörillemme, ei voi mitään. Keskiö löystyi aiemmin ajossa sydäntalvella. Onnuin silloin kotiin ja kiristin sen. Kumma kyllä vasen laakeri meni, eikä se löystynyt oikea.

   Shimanon Hollowtech tyyppinen keskiö on tulossa postissa. Sen vaihdan itse. Tilasin operaatiota varten erikoistyökalun, koska maantiepyörässäni on samantyyppinen keskiö. Lisäksi oli muutakin tilattavaa Motonetista, joten samoilla postikuluilla säästän hiukan. Inarin kunnasta ei näihin pyöriin saa juuri mitään hyllystä.

Kaiken muun korjaan pyöristäni itse. Normaalihuollot, renkaanvaihdot ja ketjuhuolto sujuvat. Ketjut pestään ja vahataan noin neljänsadan kilometrin välein, käytännössä minulla on kahdet ketjut - toiset aina puhtaina ja vahattuina odottamassa vaihtoa. Minun kilometreilläni se on puolitoista viikkoa. Jos joku lukijoista muistelee, että ei ennen tarvinnut, niin voi olla. Voi myös olla, että pyörät kulkivat silloin hiukan hiljempaa.

 

Ajatuksia on mukava vaihtaa, jos piditte, kommentoikaa - jos ette, kommentoikaa silti. Jos ette kommentoi, sekin sopii. Blogin tilastoista näen, että näitä luetaan - edelleen.

 

KEHYS JA KUVAN TAUSTA

 

Lenkillä Pyhävaaralla.

Kalalla eräällä järvellä.

Yritin pyrkiä arkirytmiini pitkän matkustamisen jälkeen. Kasatessani ajatuksiani ultrajuoksua, mutta etenkin kirjoittamista varten häkellyin: arkirytmiä ei ole ollut viimeiseen seitsemään vuoteen! Tuon ajanjakson olen asunut Nellimissä, Inarin Lapissa.

    Pitäisikö kaikilla ihmisillä olla arkirytmi, entä viitekehys? Tausta? Tarkoitan näillä omiin asenteisiin vaikuttavia tekijöitä. Pitäisikö minunkin pysyä lestissäni, kuten vanhan sanonnan mukaan suutarinkin. Miten voi kehittää itseään, kun zen-filosofian mukaan sitä ei ole. Minulla, kuten useimmilla muillakin, on sisäsyntyinen tarve uudistua. 

    Eräänlainen ajatusten uudistaminen pitää virkeänä, pakottaa ajattelemaan uusilla tavoilla. Helpommalla pääsen kirjoittamisen kanssa, se on jatkuvasti uuden luomista. Vaikeinta on ultrajuoksun kanssa. Kun on juossut kolmekymmentä vuotta, voinko löytää enää mitään uutta?

    Kirjoittaessani kirjaa näen kuvia. Kuvat ovat todellisuudesta tai tarinasta, mutta missään tapauksessa en kirjoita koko kuvasta. Kuvalla on myös tausta. Ainoastaan minulla on mahdollisuus katsoa sinne. Kuvani ovat aina tiukkaan rajattuja, kehystettyjä yleensä mustilla kehyksillä. Kehyksetön kuva on loputon, eikä sitä voi kuvainnollisesti sanoen katsoa niin, että ymmärtäisi mitä kuvassa on.

    Ultrajuoksussa on myös tausta. Hyvä harjoittelu perustuu taustalla oleviin hyviin asioihin. Pitää olla aikaa harjoitella ja toipua. Pitää antaa itselleen mahdollisuus kehittyä. Pitää olla juoksussaan läsnä. Ultrajuoksun kuvassa ei voi olla kehyksiä. Omaa kehittymistään ei voi rajoittaa, jos haluaa ylittää itsensä. Ylittää omat kehyksensä.

Koko elämässäkään ei pitäisi olla kehyksiä. Dalai Lamalta kysyttiin mikä ihmiskunnassa yllättää häntä eniten. Hän vastasi:

"Ihminen. Koska hän uhraa terveytensä, jotta saisi rahaa. Sitten hän uhraa rahaa saadakseen takaisin terveytensä. Sen jälkeen hän on niin huolissaan tulevaisuudesta, että hän ei nauti tästä hetkestä, mistä seuraa, että hän ei elä tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa. Hän elää ikään kuin hän ei koskaan tulisi kuolemaan, ja sitten hän kuolee ilman, että on koskaan oikeastaan edes elänyt."

Tuohon ei ole mitään lisättävää. Ja juuri tuon takia ei minulla ole arkirytmiä. Olen poistunut kuvasta, pois kehyksistä. Tausta hiukan vielä haittaa, mutta se häipyy tässä jatkuvassa olemisen virrassa.

VIIKKO 32. HARJOITTELU

Ma- 10,04 km hiekkatietä - 1.15. Kävelin vajaan kaksi kilometriä kun kustantajani soitti.

Ti- Lepo

Ke- 13,23 km Nellimin vaaroilla kuntouttavaa juoksua - 1.53.

To- 14,25 - 1.41. Asvalttia, Kaitavaaran huipulle hiekkatietä.

Pe- 6,10 km  poluilla - 43 min.

La- 21, 36 km asvalttia kylällä - 2.26. Muoto ja meditointiharjoitus; 3 x 7 km keskittyen. Zen.

Su- 8,03 km - 1.02. Haapakurussa koipien oikomista kala- ja marjareissun jälkeen.

Yhteensä 73 km - 9:03.

 

Nellimiin on avattu viihtyisä kesäkahvila anniskeluoikeuksin, jossa saa myös ruokaa.

EVÄITÄ OMALLE TIELLE

 

Suomalaisesta koulutusjärjestelmästä on viime aikoina riittänyt puhetta surkeiden PISA -tulosten noustua julkisuuteen. 

    Minä kysyn: koulutusta vai elämää varten?

 

OMAA KOKEMUSTA

    Minä olen käynyt neljä vuotta kansakoulua, yhden vuoden oppikoulua, sitten peruskoulua ja lopuksi lukiota. Lukio oli ensin silloinen normaali, muuttui sitten kurssimuotoiseksi. Kirjoitettuani ylioppilaaksi rimaa hipoen (pitkä matematiikka), valitsin korkeushypyn sijasta työn vammaisten lasten parissa erityiskoulussa. (tai sattuma valitsi minut) Ammatillista koulutusta tähän sain ensin kokemuksen kautta, myöhemmin sain pätevyystodistuksen muutaman kurssin ja näytön kautta.

    Äitini oli ammattikoulun opettaja, myöhemmin ammattioppilaitoksen opettaja. Jossain vaiheessa jouduin hankkimaan yrittäjätutkinnon kuljetusalalle, ja myöhemmin sain seurata Kirsin kamppailua itseohjautuvassa ajankulussa, eli aikuiskoulutuksessa Tredussa.

    Aktiivisina työvuosinani olin koulun kanssa tekemisissä myös välillisesti. Taksiautoilijana yksi yritykseni erikoisosaamisaloista oli sijoituskotiin sijoitettujen lasten koulu- ja terapiakuljetukset. Koulutukseen liittyviä juttuja olen siis kokenut ja kuullut. Valitettavasti niistä moni oli ja on edelleen totta.

 

OMAA NÄKEMYSTÄ

Mielestäni koulutuksen tavoitteena on valistunut, itsenäisesti ajatteleva ihminen.

    Suomessa tuosta mentiin pieleen peruskoulu-uudistuksesta alkaen. 

    Oikeisto vastusti uudistusta, koska sen mielestä koulutuksen tavoitteena on tuottaa talouselämän tarpeita vastaavia työntekijöitä. Näiden piti osata, ymmärtäminen ja autonomia eivät olleet merkityksellisiä. Ei edes eliitillä, sillä kaikkien tulee osallistua markkinatalousjärjestelmään.

    Vasemmisto taas näki koulun tehtäväksi yhteiskunnan muuttamisen vasemmistolaisen ideologian suuntaiseksi. Koulusta piti tehdä ideaaliyhteiskunnan malli. Suoraan sanottuna lahjattomille piti myös antaa mahdollisuus roikkua mukana. Kyky ymmärtää maailmaa on toisarvoinen tavoite, pitää vain yrittää korjata maailman vääryyttä tunteiden ohjaamana.

    Konkreettisten koulutusta vuosikymmenten saatossa muuttaneiden tekojen takaa löytyy siis kaksi valistusihanteisiin nähden taantunutta käsitystä koulutuksen tehtävästä.

    Oppikoulu opetti vastuuta. Piti ostaa omat kirjat itse, piti ostaa ruokaliput itse ja maksaa lukukausimaksu. Oppikouluun pyrittiin, ei päässyt automaattisesti. Koulussa siis ei oltu, vaan opiskeltiin. Kansakoulussa alettiin eriytyä neljän ensimmäisen vuoden taitekohdan jälkeen. Ajattelijoita ja tekijöitä alettiin jakaa oppikoulun tai kansalaiskoulun välillä.

    Politiikka ja neljän vuoden välein vaihtuvat opetussuunnitelmat ovat mielestäni syy koulutuksen tuhoamiseen Suomessa. Lisäksi on muutakin. Lapsi ja nuori tarvitsee kasvurauhaa. Rauha on viety digitalisaation ja "liian aikaisin liian paljon" -ajattelun myötä. Jos kone ei toimi, se korjataan. Ihminen ei ole kone. Huonosti voivaa, vinoon kasvanutta ihmistä on vaikea korjata.

    Jos vessanpönttösi ei vedä, ei auta digitalisaatio. Jonkun on konkreettisesti polvistuttava kaakelisi juurelle ja nuuhkittava ilmapiiriäsi. Mikä on kun ei paska katoa silmistä? Tubettaja tai pöhisevä startup ei tässä auta. Jos ajatuksena on teetää paskahommat siirtolaisilla, tulva kohoaa pian omien nilkkojen yläpuolelle.

    Jakaminen ajattelijoihin ja tekijöihin ei ehkä ollutkaan huono ajatus. Molempiakin voi olla. Pätevimmät johtajat eivät menetä kosketuspintaa konkreettiin tekemiseen.

    Mutta on muutakin, minusta paljon kiinnostavampaa.

 

RIKKONAISET MIELET

Rikkonaisin mielin olemme saaneet aikaan maailman, jossa puhutaan rakkaudesta ja ihmisoikeuksista samalla, kun luontoa tuhotaan ja soditaan. Uskonto, filosofia, tiede, taide, runous, politiikka ja talouselämä on lohkottu erillisiksi osa-alueiksi. Erillistyminen johtaa valtapyyteisiin, ristiriitoihin ja kulttuurin jakomielisyyteen.

    Haluamme monia asioita, maallista mammonaa ja paratiisiin pääsyä. Kun synnyit, muistatko halunneesi asioita? Todennäköisesti et. Joku siis opetti sinut haluamaan. Opettiko tuo joku sinusta valistuneen ja itsenäisesti ajattelevan yksilön? En usko. Kuka tai mikä tuo "joku" on?

    "Joku" on elämä ja sen mukana oppimasi harhainen käsitys ympäröivästä.

 

MINUN TIENI

    Jos astut kotiimme takakuistilta näet ensimmäisenä oikealla juoksumaton, suoraan edessäsi sohvan, missä on mukava nauttia kylmä olut saunan jälkeen. Vasemmalla näet pakastimen, johon on mukava kerätä luonnon antimia. Pakastimen vieressä nurkassa on kahdet turvasaappaat.

    Jatkaessasi seuraavasta ovesta peremmälle näet vasemmalla valtavan määrän juoksukenkiä, oikealla erilaisia varusteita moottorikelkkailuun, hiihtämiseen ja pilkkimiseen. Kesäisin muuhun ulkoiluun. Kalanperkaustiskipöydän ja avoimen vierashuoneen oven.

    Edelläkuvatusta voit päätellä, että talon asukkaat juoksevat, sahaavat moottorisahalla, kalastavat ja ajavat moottorikelkoilla. Yksinkertaisesti sanottuna viihtyvät ulkona.

    Jos jatkat pidemmälle taloomme huomaat kuitenkin, että viihdymme myös sisällä. Avatessasi baarikaappimme toteaisit, että emme ole absolutisteja. Istuessasi aterioimaan kanssamme huomaisit, että olemme sekasyöjiä ilman kahlitsevaa ideologioita.

    Kun keskustelisit kanssamme, voisit havahtua miettimään, että maailman vääryyksien korjaaminen pelkän tunteen avulla ei onnistu. Pitää ensin ymmärtää maailmaa, sitten omaa maailmaa. Ja oman maailman korjaaminen saattaa onnistua oman itsensä tuntemisen kautta.

    Jossain vaiheessa katseesi saattaisi eksyä nurkan jatkuvasti kaoottisessa tilassa olevalle työpöydälle, jossa tietokoneen kirjoitusohjelman vielä täyttämättömät rivit huutavat olemassolonsa tuskaa. Paikkaan, missä tämäkin teksti tyhjyydestä syntyi.

    Se mitä kuvaan ja minkä sinä näkisit, onko se totta? Syntyikö tämä teksti tyhjyydestä?

    Mitä kenenkin elämä on ja miltä se näyttää. Keitä olemme, ja olemmeko missä - jos lainkaan.

    Meidän elämämme saattaa sinusta näyttää kuvaamani kaltaiselta, mutta se ei ole kaikki. Siitä puuttuu se tärkein elementti: miltä se tuntuu.

    Ja se tuntuu meistä hyvältä, koska kaikki on hyvin.

    Me kaikki pelkäämme sairastuvamme, me kaikki pelkäämme, että menetämme kaikki läheisemme. Silti me kaikki sairastumme ja menetämme kaikki läheisemme. Maailmanloppukin tullee. Miksi siis käyttää rajattua aikaansa pelkäämiseen ja jonkin kaukana tulevaisuudessa olevan paratiisin tavoitteluun?

    Valistunut, itsenäisesti ajatteleva ihminen valitsee itse tiensä. Tyhmyys tyhmentää, ideologia sokaisee, uskonto kahlitsee, rahan haaliminen auttaa etsimään onnea korkealaatuisemmista paikoista, joista sitä ei kuitenkaan maksamatta itseään kipeäksi löydä. Pelkkä juokseminen väsyttää.

    Mitä sitten jää jäljelle, kun kaikki riisutaan?

    Muinainen zenmestari sanoi:"Kuinka taivaallista, kuinka ihmeellistä, noudan vettä ja kannan polttopuita!"

    Niinpä.

 

 

 

Viikolla 6 juoksin 37,4 kilometriä ja liukulumikenkäilin.

    Kolmeenkymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut näin huonoa motivaatiota harjoitella. Lenkillä on mukava käydä, mutta harjoitteleminen kilpailuun ei onnistu. Oloni on samanlainen kuin olisin syönyt laatikollisen vihreitä kuulia ja aloittaisin toista laatikkoa - ei maistu, tukehdun, olen kylläinen.

 

EVÄITÄ

    Löysin Kauhajoella 2022 rajattomuuden, selkeyden kokemuksen. Löysin jotakin, jota ei voi sanoin kuvailla, ei selittää.

    Mielen selkeys. Zenin tie alkaa yksinkertaisuudessa ja nöyryydessä, kun tärkeily lakkaa emmekä pyri saavuttamaan mitään erityistä. Hiljainen ymmärrys, joustavuus. Se mikä on, muuttuu ja liikkuu lakkaamatta.

    Tarkkaavaisuus. Lumikenkäillessä Kirsin kanssa pienen lapintiaisen katse männyn juurella kymmenen metrin päässä, hangen kimallus, tuulen ääni. Ymmärrys heistä, jotka aiemmin olivat, hiihtivät, kokivat. Rauha. Läsnäolo.

    En ole mitään erityistä. Olen haihtuva pölyhiukkanen aurinkokuntien ja tähtisumujen loputtomuudessa.

    Totuus on elämän jatkuvaa virtaa, jolla ei ole alkua eikä loppua.

EES KAHTAALTA

Nellimissä on täysi talvi vaikka lämpötila tätä kirjoittaessani on pari piirua plussan puolella. Pihavalot hämärätunnistimella syttyvät puoli viiden aikaan iltapäivällä, olemme siirtäneet kellot kohti mennyttä juhannusta. Emme kuitenkaan muistele mennyttä kesää haikeana, kunnon talveen on näiden neljän Lapinvuoden aikana kasvanut kiinni. Lumi täällä kuuluu asiaan toisin kuten eteläsuomen kura tai "neljän kuukauden sateinen, pimeä marraskuu", kuten eräs ystäväni Tampereelta totesi.

Julkaistessani naamakirjaan (facebook) Ultrajuoksija Pohjoisesta - Ultrakoskinen-sivun sain muutaman yhteydenoton vanhoilta ystäviltä, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä moniin vuosiin. Eräs heistä, tosin ystävällismielisesti, sanoi kadehtivansa meidän elämäntapaamme täällä rajaseudun Lapissa. Hän lähinnä tarkoitti piirun verran (todellisuudessa ainakin kymmenen piirua) rauhallisempaa elämänrytmiä sekä luonnossa elämistä. Totesimme puhelun kuluessa, että kyse on niistä kuuluisista valinnoista ja niiden seurauksista.

   En lainkaan kiellä, ettemme olisi täällä onnellisia. Elämämme on todellisuudessa varsin vähäeleistä ja tänä Korona-aikana vielä vähäeleisempää ulkomaille matkustamisen puuttuessa kokonaan. Gloria elämästä niin, kuin se hektisen eteläsuomen näköpiiristä ymmärretään, on kaukana täältä. Valinnanvaraa lähes kaiken, paitsi rauhan suhteen, on vähän. Anekdoottina mainittakoon, että lähin Lidl on 220 kilometrin päässä ja lähin Kotipizza reilun 80 kilometrin päässä. Elokuvateatteri ja ravintola löytyvät 42 kilometrin päästä.

Edellisessä kuvassa virnuilen ystävälleni mönkijän tavaratelineellä istuen siellä jossakin. Moottorien sammuttamisen jälkeen meidät ympäröi satumainen valo ja rauha. Karhu oli mennyt Venäjälle, lintuja ei näkynyt ja hirvet olivat siirtyneet kauemmas. Kahdenkymmenen kilometrin päässä, Kuusiselällä, yksinäinen susi oli vienyt metsästäjältä koiran. Erämaa on ja me siellä vieraina - lumeen jäi punaisia läikkiä askelten alle, viimeiset kohmettuneet puolukat hangen alla.

Ystävä myöhästyi reilun viikon. Minäkään en tee kaikkea ajoissa. Vene olisi pitänyt kääntää viikko sitten, mutta odottelin jos vielä olisimme ehtineet karikolle ongelle. Ei ehditty, järvi takana hyytyi harmaaseen hyhmään ja vene oli puolillaan lunta. Käännettiin vene ja keksittiin muuta mukavaa - lähdettiin juoksulenkille!

Harjoittelu on käynnistynyt toden teolla, kuvassa Palo-Pyhävaaran huipun metsää. Menneellä viikolla taakse jäi hiukan yli 90 kilometriä ja yksi ylimääräinen pakkolepopäivä. Vanha teuras hiukan yskii: vasemman polven limapussivaiva paranee vauhdilla mutta nyt kipeytyi vasen pohje. 

   Juoksin menneenä tiistaina varsin vaativassa kelissä Nellimin vaaroilla reilut 15 kilometriä, aikaa kului reilu pari tuntia ja vertikaalista nousua lumisilla poluilla tuli 445 metriä. Samana iltana kävin kylään tulleen Janin kanssa juoksemassa pimeillä poluilla kevyesti otsalampun valossa reilun vitosen. Vasen pohje otti itseensä ja ylikuorma kruunattiin seuraavien päivien ylämäki- ja vauhtilenkeillä. Lopullinen tuho tuli sunnuntaina: ensin Janin kanssa 9 kilometriä hiljaa ja siihen päälle vielä kaksi kertaa samaa reittiä yksin - kymmenen minuuttia nopeammin aina kierros kuin edellinen: yhteensä 27 kilometriä.

   Kestävyysjuoksu on kärsivällisyyttä vaativa laji. Naamakirjan (facebook) sivua päivitetään harvakseltaan: Pertti Turunen ei suinkaan aina seuraa kameran kanssa yksinäisen miehen yksinäisiä lenkkejä, mutta materiaalia on tulossa aina ensi kesään asti.

   Minäkin olen tulossa. Lepään ensin pohkeen terveeksi. Pronaxenia huuleen ja kevennettyä harjoittelua kunhan ensin pääsen kävelemään kunnolla - ehkä jo huomenna? Periksi ei anneta. Olen lähtenyt liikkeelle tosissani kohti helmikuun 24tunnin endurancea ja kesän Kauhajoen kuutta päivää. Väittikö joku, että tämä olisi helppoa - sittenhän tähän pystyisivät kaikki.

Hain matkahuollosta tänään paketin. Vj MaXx kokeiluun talvisille poluille ja raskaaseen maastoon, Hokaan luotan edelleen; Speedgoatit, Challenger ATR:t ja Cliftonit toimivat moitteetta.

 

VIIKKO 43. HARJOITTELU

Ma- 13,06 km - 1.27. Otsalampulla lumisella tiellä.

Ti- Aamupäivällä Vaaroilla 15,73 - 2.15. Liukasta ja märkää.

      Illalla Janin kanssa otsalampuilla 5,77 km - 45 min.

Ke- Lepo

To- 8,37 km - 1.20. Janin kanssa.

       10,5 km - 1.02. Sisältää 3 x 2 km reipasta. Heti Janin lenkin jälkeen.

Pe- 10,66 km - 1.17. Palauttavaa, alku Janin kanssa.

La- Lepo

Su- 9,06 km - 1.11. Tiellä Janin kanssa.

      9,00 km - 1.02. Sama kuin edellä yksin.

      9,02 km - 52 minuuttia. Sama kuin edellä yksin. Liukasta, olisi pitänyt olla nastat tuossa vauhdissa.

Viikko yhteensä 91,20 km.

 

     

"EIHÄ SE O KU TEHÄ"

Suomen historia on täynnä tarinoita miehistä, jotka ensin tekivät liikaa töitä ja keikkaa, urheilivat liikaa. Sitten masentuivat tai väsyivät ja alkoivat juomaan. Erosivat puolisostaan, joutuivat vankilaan tai muuten suurien vaikeuksien kautta ainakin sairaalaan. Palasivat entistä ehompina ja raittiina, voittivat ja olivat suosionsa kukkuloilla kunnes löytyivät hotellihuoneesta tai muusta yksinäisyydestä kuolleina oman käden kautta tai muiden överien jatkumona. Minulta ei löydy empatiaa näille mollivoittoisille sankaritarinoille. Minuun ei ole koskaan vedonnut elämänhallintansa menettäneiden urpojen nostaminen sankareiksi.
   -Näin voi käydä meille jokaiselle.
   -Mitä sitten, pitäisikö?
   -Ei mutta on helpompi ymmärtää.
   -Omia epäonnistumisiako? Paskapuhetta!
   Ultraurheilu perustuu liiallisuuksiin. Rajat katsotaan menemällä tavanomaisesta yli ja vieläpä erittäin kauas. Ultraurheilijan elämänhallinnan kulmakivi on henkinen kasvu, ymmärrys siitä mikä on muille liikaa on minulle vielä normaalia. Mikä sitten on minulle liikaa? Siinäpä kysymys!
   Olen juossut kohta kolmekymmentä vuotta ja vain itselleni. Olen elänyt läheisilleni mutta juossut itselleni. Samalla olen juossut pois läheisteni luota enemmän kuin keskimäärin olisi ollut soveliasta. En koskaan ole juossut kerätäkseni peukutuksia sosiaalisessa mediassa tai näyttääkseni että tänäänkin pystyn tähänkin. Vain kilpailut ovat olleet näyttöjä ja mikä onkaan kasvattavampaa kun ennen kilpailua terveen uhoamisen jälkeen niin sanottujen epäonnistuneiden tulosten selittäminen.
   Virheiden myöntäminen julkisesti tekee terää itselle. Kun kaikki ennen kilpailua harjoituksissa on helppoa ja naurettavan kevyttä ja sitten itse kilpailussa ei onnistu, voi kysyä itseltään että onko nyt varmasti kartalla itsensä kanssa. Onko kusi päässä vai alapäässä?
   Ultrajuoksumaailmassa on tälläkin hetkellä lahjakkaita nuoria joiden soisi kuuntelevan meidän setien selittämisiä. Emme ole aina oikeassa, mutta turhauttaa kun jokainen sukupolvi hakkaa päätään seinään tehden samat virheet ylikuormituksen ja kaikkivoipaisuuden luulossaan kuten mekin teimme aikanamme. Kärsivällisyyttä lapset, kyse on kestävyysjuoksusta - nimimerkillä yli 30 vuotta juossut setä. (Juoksee vieläkin.)

   Kevät on Lapissa. Lumet sulavat vauhdilla ja muuttolinnut ovat saapuneet. Nellimin perspektiivistä näkyy siis peippoja, järripeippoja, haapanoita, hanhia, joutsenia, telkkiä ja merikotkakin pistäytyi tontilla joen rannassa maassa varisten ahdistamana. Viikonlopun sateiden myötä silmut ovat alkaneet pullistua, maa on syvältä jäässä vielä, joten ei kiirehditä.
   Juokseminen Nellimin maastoissa on todellista polkujuoksua. Läsnä on aina suo, juuret ja kivikot sekä löysä hiekka. Maaston kaikki urat ovat epätasaisia puhumattakaan vaarojen louhuisista rinteistä. 
   Täytän tässä kuussa 55 vuotta ja huomaan sen kehossani. Vanhat vaivat ja jaksaminen eivät ole talven sairastamisen jäljiltä ainakaan parantuneet. Harjoituksen olisi oltava jatkuvaa, tauot aiheuttavat aineenvaihdunnan häiriöitä ja palautumattomuutta.
   Viikolla sain kasaan 78 kilometriä. Nousumetrejä tuli enemmän kuin edellisellä viikolla eli harjoitus oli hiukan raskaampaa. Pidin torstaina lepopäivän, edellinen olikin kahden viikon takaa. Viikolla testasin itseäni ensi kerran kunnolla alkuviikon kolmen päivän lenkeillä. Maanantaina ensin kunnolla vaaroilla ylös ja alas, tiistaina hiukan liian lujaa tiellä ja keskiviikkona harjun rinteillä lopullinen energian tyhjennys. Palautuminen sujui mutta ei ihan niin kuin olin odottanut. Sunnuntain jätin suunniteltua kevyemmäksi. Onnistunut viikko juoksun kannalta.

   Polttopuiden tekemisen kannalta viikko ei onnistunut. Sirkkelin halkaisukartion alle kiilautui koivu ja saatuani kalikan pois sirkkeli aloitti pienen kolinan. Purin akselin onneksi esiin, etummainen laakeriyksikkö oli murtunut, jos töitä olisi jatkettu se olisi saattanut tulla silmille. 
   Hankalin osuus oli saada halkaisukartio irti akselin päästä. Loppujen lopuksi Kirsi väänsi metrisellä jatkovarrella koko painollaan kun minä pidin putkitongeilla kiilatusta kartiosta kiinni. Aukesi. Tilasin osat matkahuoltoon ja nyt odotellaan. 
   Eikö ole kirvestä kysytte. On ja mänty halkeaa sillä helposti mutta tervetuloa koittamaan Lapin mutkaista koivua. En muuten erityisemmin pidä halkaisukartiosta. Se on hiukan epäturvallinen ja käyttö vaatii jatkuvaa huolellisuutta. Harkinnassa on ostaa pieni sähkökäyttöinen halkaisukone. Se olisi kätevä siirtää sähköttömälle mökille agrekaatin perään.
   Kun juoksee ensin pari tuntia maastossa, vaihtaa sitten 17 rengasta autoihin, peräkärryyn ja kottikärryyn, pesee renkaat ja kärrää ne varastoon, tekee siihen päälle vielä puita, on koossa jo hyvä päivä. Ei siinä tarvitse todistella kylillä "että minä hakkaan puut kirveellä" tai "olipas juoksu kevyttä". 
   Oli ihan saatanan väsyttävä viikko ja mikään ei ollut hassun hauskaa tai helppoa hupailua saati kevyttä. Mutta sellaisen viikon saa kuin itse valitsee.
   Minun viikkoni oli hyvää elämää, eihä se o ku tehä!

VIIKKO 19.

Ma- Todellista polkujuoksua Nellimin vaaroilla 14 km - 1.50.
Ti- Tiellä 20,2 - 2.05. Liian kovaa vauhtia.
Ke- Kehon tyhjennys rinteillä 11 km - 1.33. Kaivamista.
To- Lepo
Pe- 11 km illalla polttopuunteon jälkeen - 1.14.
La- Haapakurun 14 km - 1.59. Kiipeilyä osittain.
Su- Kevyttä palauttelua 8,4 km - 1.01. Hiekkaa ja polkua.
       Illalla kävelyä Kirsin kanssa reilu tunti.

Yhteensä juoksua 78,8 km - 9:45 - 1249 m vertikaalista nousua.

Saivartelua aiheesta harjoittelenko jo? Ehkä harjoittelin, ehkä en.