TERVEISET POHJOISELTA ITÄRAJALTA

Maanantaina uitin talviverkon pohjoisen itärajan rajavyöhykkeeseen rajoittuvan järven jään alle. Ympäröivä luonto on hiljainen ja kaunis. Ilmankosteuden vaihtelut ovat liimanneet lunta puiden oksille, joiden välistä matalan kulman aurinko vielä kurkkii. Kaamos, yhden asian päivä, alkaa itsenäisyyspäivänä.

    Puhutaan kaamosmasennuksesta. Meillä Lapissa termiä ei käytetä. Kaamos rauhoittaa. Hidastaa, mutta antaa ajatuksen soljua vapaasti - pakottomasti. Liimaa otsavalon päähän tarkempiin ulkotöihin, niihin joihin sinisen hämärän kajo ei riitä. Jos joku täällä masentuu, on siihen muita syitä. Yksi voi olla koko maailman kohtaaminen. Onko siihen tarvetta - sen jokainen päättää itse. Internetin saa kiinni, kuten radion ja televisionkin. Lehti sytyttää hellanpesän lukemattakin. Sitten voi mennä ulos tai istahtaa tulen ääreen hyvän kirjan kanssa.

    Jäätä järvessä on kymmenen senttiä ja lunta jään päällä kymmenen senttiä. Nykyikaiselle moottorikelkalle jää on vielä liian ohutta, vanhoilla jo pääsee. Mönkijällä kulkee kotoa rannalle, kukaan täysjärkinen ei jäälle sitäkään vielä aja. Vielä maanantaina jalanjälkiin pusertui kosteutta. Keskiviikkona kokiessani verkkoa ensi kerran kosteus oli häipynyt. 

    Pitää pakkasta. Jää ei ole terästä, naskalit mielellään kaulassa ja siitä ylöspäin pitää olla tietoa mistä minne voi mennä, tai kannattaa mennä. Uimassa käyn mielelläni saunasta ilman vaatteita, kotijoen rannan avannossa.

    Rajavyöhykkeen maat ovat hiljaisia kulkea. Seurana näin talviaikaan korpit, ketut, jänikset, kuukkelit ja lapintiaiset. Joskus ahman- ja sudenjälkiä. Karhut nukkuvat. Omasta lajista poromiehet ja rajavartijat, joku harva pyytömies selvinä päivinään.

    Viime aikoina etelämpänä Suomen itärajalla on ollut muitakin kulkijoita. Lain mukaan turvapaikanhakijan on kyettävä osoittamaan, että häntä kotimaassaan vainotaan, eikä hän voi elää siellä. Kyse on tässä viimeisimmässä aallossa ihmisten salakuljetuksesta, kuin myös Venäjän mahdollisista hybridivaikuttamisen keinosta.

    Uutisten kuvissa on jäyhien rajamiesten lisäksi joukoittain hylättyjä polkupyöriä. Julkinen keskustelu on alkanut. On väläytetty rajan sulkemista samalla kun on muisteltu länsirajan kautta vuonna 2015 tulleita, lähes 30.000 ihmistä.

    Mainittu 30.000 on vähän verrattuna esimerkiksi Italian miljooniin tulijoihin Välimeren kautta. 30.000 osittainkin elätettävää on kuitenkin paljon kun se suhteutetaan Suomen väkilukuun ja hyvinvointialuiden jonoissa kärvistelevien kokemuksiin hoitamatta jättämisestä. Toisaalta on kyselty mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa, eikö ihmisiä pidä auttaa.

    Pikkuhiljaa jopa vasemmistossa on huomattu, että ideologiaan perustuva monikulttuurisuuden toitottaminen ei ehkä toimikaan kaikilta osiltaan. Uutiset Ruotsista ja etenkin Tukholman isoista lähiöistä pistävät miettimään miten monikulttuurisuutta tulisi kehittää. Jos menette Helsingin Itäkeskuksen vieressä olevalle vanhalle Puhoksen ostarille, huomaatte yhden kulttuurin lähes täydellisen puuttumisen - suomalaisen nimittäin.

    Minulla oli aikanaan kaksi maahanmuuttajaa töissä, irakilainen ja egyptiläinen. Molemmat olivat Suomen kansalaisia, ahkeria ja asiansa hoitavia. Suomalaisia heistä kummastakaan ei saa millään, molemmat olivat ja ovat arabeja. Yksinkertainen asia: jos minä muutan Japaniin ja saan Japanin kansalaisuuden, ei minusta tule japanilaista. Syntyperästään kannattaa olla ylpeä. Tällä ei ole mitään tekemistä rasismin tai nationalismin kanssa.

    Nellimin erähotellissa, tuossa puolen kilometrin päässä, on monikulttuurista väkeä kausitöissä. Voi olla, että jos menen baaritiskille, joudun tilaamaan englanniksi. Voi olla, että viidenkymmenen vuoden päästä on pieni joukko suomalaisia, jotka taistelevat kielensä ja kulttuurinsa puolesta. Tämän kielen, jota nyt kirjoitan - tämän saman kielen, jota te nyt luette, puolesta. Sama tilanne on eri saamelaisryhmillä juuri parhaillaan.

    Pitääkö kaikkia tulijoita auttaa? 

    On selvää, että täällä pohjoisella rajalla kukaan ei tule polkupyörällä yli yhtään mistään. Ja jos tulee talvella, jäätyy kuoliaaksi. Jos tulee kesällä, uppoaa soihin ja tulee sääskien syömäksi. Niinpä suurin osa tulijoista päätyy eteläsuomeen, karkeasti Tampereen tasolle ja siitä alaspäin - tietenkin Helsinkiin. Niinpä jätän kysymykseeni vastaamisen heille, jotka sielläpäin elävät.

    Lapissa on kulkija perinteisesti otettu vastaan omana itsenään. Jos on halunnut jäädä yhteisöön, on ollut hyväksyttävä yhteisön tavat ja elämäntyyli. Näin on edelleenkin. Ilmaiseksi täällä ei kukaan saa mitään. Lappiin syntyneitä ja Lapin luontoa on kunnioitettava. Kunnioittaminen ei merkitse pokkurointia, vaan tervettä uteliaisuutta perinteisiin ja ajatustenvaihtoa. Kaikki ei käy, eikä pidä käydäkään, onhan tämä Suomen Lappi.

    Terveiset siis täältä Pohjoiselta itärajalta. Erämaa vastaa niinkuin sinne huudetaan. Pyytäjä saa jos pyytää, menemällä ottamaan tuskin mitään.

    Hyvää alkanutta talvea kaikille, pasi.

 

 

VIIKOT 42. - 45.

42.

Ma- Ke- Lepo

To- 12,06 km - 1.20. Siikajärventie.

Pe- 14,10 km - 1.34. Asvalttia.

La- 8,76 km - 1.00. Polkua myös.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 3,86 km - 55 min. 

Yhteensä juoksua 34,9 km.

43.

Ma- 18,03 km - 1.58.

Ti- 15,09 km - 1.47.

Ke- Lepo

To- 20,08 km - 2.18. Asvalttia

       Kävelyä Kirsin kanssa 5,12 km - 1.14.

Pe- Juoksumatolla kiihdyttäen 10,10 km - 1.00. Kaksi viimeistä kilometriä 4,35 min/km.

La- 10,08 km - 1.12. Siikajärventie.

Su- Lepo

Yhteensä 73 km.

44.

Ma- Tuurissa 10,04 km - 1.04. Talasnevan hiekkatie.

Ti- Lepo

Ke- 19,03 km - 2.23. Osittain Janin kanssa märässä lumessa Hämeenkyrö, Ylöjärvi.

To- 12,31 km - 1.11. Vauhtileikittelyä Janin kanssa.

Pe- Lepo

La- 50,29 km - 6 tuntia ja 21 minuuttia. Hämeenkyröstä Pyynikin näkötornille. Vesisade ja sohjoa. Laitakaupungilla tulva.

Su- Lepo

Yhteensä 91,6 km

Kauniita poikia 50 kilometrin kuraleikin päätteeksi. Silmälasit päässä allekirjoittanut ja oikealla Jani Rautonen.

 

45.

Ma- Saunalenkki pimeässä vesisateessa Hämeenkyrössä 7,43 km - 56 min.

Ti- 10,12 km - 1.12. Iltalenkki Janin kanssa osin maastossa.

Ke- Lepo

To- Kävelyä Kirsin kanssa Kokkolassa 3,74 km - 50 min.

Pe- La- Lepo

Su- Kotona 10,07 km - 1.10. Pakkasta - 20 astetta.

yhteensä 27,6 km.

LOKAKUUSSA JUOKSUA 165 km.

Vasen kantapää on ulkosyrjältä kipeä. Motivaatio raihnaisena harjoitteluun on nolla. 

On muutakin. Elämää nimittäin.

 

Verkkolauta on uinut maaliin. Minä käytän vanhanajan lonksua. Tarjolla on jousilautaa ja patterihärpäkkeitä, mutta vanha konsti on paras - edellyttäen että osaa käyttää sitä. Keppi etualalla on koukkari, jolla saa jään alta narut käsiinsä.

Kirsi korjaa kotisatamasta lepuuttajan talven alta pois.

Tauolla lumitöistä.

Matkalta kirjoittajapiiriin.

Siikajärventie, miinus kaksikymmentä.

Käärmeniementie, kotikylässä.

Matkailuautossamme on talvikäyttöön uusi SNT-groupin kanssa yhteistyössä valmistuttamamme lämmin etupeite. Sen saa tarvittaessa edestä auki näppärästi, sivuilla on vetoketjut. Peitettä myyvät jälleenmyyjät kautta maan.

 

 

 

TOISENLAISESTA ELÄMÄSTÄMME

 

 Palasimme Kirsin kanssa kaukaa rajavyöhykkeen tuntumasta talviverkoilta. Sopivassa pikkupakkasessa, - 20 asteessa, verkon kokeminen jäällä sujuu vielä paljain käsin tai villasta kudotuissa kynsikkäissä. 

    Kaamoksen lyhyen, yhden asian päivän värit ovat erämaassa kauniin pastelliset. Auringon paikalla horisontissa, alhaalla metsän yläpuolella rusottaa punainen kajo pakkasen palaessa. Toisella puolella on kuu. Polaariyö, seuraavan kerran tapaamme auringon tammikuun puolessavälissä. 

    Kummallakaan meistä ei ollut reissulla puhelinta mukana, emme sillä siellä mitään tekisikään, jos jotain sattuu kotiin on käveltävä.

    Taitoimme matkaa kahdella moottorikelkalla. Molemmat ovat vanhoja kelkkoja ja kumpaankin on tehty koneremontti, viimeksi Kirsin kelkaan, joka on juuri nyt sisäänajossa. Ski-Doo kuten Lynx myös, näyttää mittarissa sisäänajo-ohjelman olevan käynnissä. Teho on rajoitettu ja öljyä, sekä jossain määrin bensiiniäkin kuluu hieman enemmän. 

    Emme kumpikaan voi ymmärtää bensiinin hinnan jatkuvaa nousua pelkän liikenteen sähköistämisen tai ilmastonmuutoksen perusteella. Emme mitenkään pääsisi kalajärvellemme ilman kelkkaa tai mönkijää helposti. Paitsi lihasvoimin. Sen aika on sitten vasta jos hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet sortuvat. Sitten katsotaan kuka jää henkiin, millä taidoilla ja etenkin missä. Lähimmät, tienposkessa olevat järvet ovat turistit kalastaneet tyhjiksi. Nellimin lumiolosuhteissa ja pitkillä etäisyyksillä sähkökelkka on utopiaa. Eikä meillä sitäpaitsi olisi millään siihen varaakaan, kuten ei ole sähköautoonkaan.

    Emme kumpikaan käsitä kalasta ja päästä ideologiaa. Me emme kalasta huviksemme vaan saadaksemme ruokaa, pitääksemme kauppalaskumme kohtuullisena. Järvellä tarkenee talvella kunnon haalarissa ja karvalakissa. Samaa lammaskarvalakkia olen käyttänyt jo seitsemättä vuotta täällä asuessani. Olisin jatkanut edesmenneen isäni karvalakin käyttämistä, mutta isälläni oli pienempi pää. Sitäpaitsi isän karvalakki tulee kutsuttaessa luokse. Se on ainakin kolmekymmentä vuotta vanha.

 

    Mietimme Kirsin kanssa turkisten vastustajia: jos yksi eläin kuolee suojatakseen jonkun päätä kolmekymmentä vuotta, niin mikä olisi kestävämpää? Emme yksinkertaisesti tule toimeen ilman nahkaa tai turkisrukkasia täällä kaamosvalon maassa. Varsinkin sitten kun on Siperian kylmä. Tappava, hyinen virtaus, joka tuntuu kuin hengittäisi nuppineuloja. 

    Me emme kumpikaan siedä turhan kärsimyksen aiheuttamista millekään eläimelle, emme myöskään ihmiselle. Ennenkuin irrotan kalan verkosta tainnutan sen, sitten verestän ja laitan sen lopuksi saalispussiin. Kala on luonnosta pyydetty saalis, meille annettu, sitä pitää kunnioittaa.

    Jäät ovat tällä hetkellä vahvoja, on harvinaisen vähän lunta. Rajavyöhykettä kavennettiin vastikään, joten tutkimme uusia mahdollisuuksia kalastaa ennen kielletyltä alueelta. Valtavilla soilla pysähdyimme ihmettelemään hiljaisuutta. Pohjoisen näkökulmalla emme kumpikaan voi ymmärtää soiden ennallistamista. Mitä järkeä on vuosikymmeniä sitten ojitetuille etelän soille jälleen ajaa kaivinkone ojia tukkimaan. Varsinkin kun ojat ovat useimmiten jo tukossa. Täällä pohjoisessa soita riittää kesäkulun kiusaksi asti.

    Talvinen erämaa on hiljainen. Poroja, korppeja, tiaisia ja joskus kettu jäniksen perässä. Ahma on harvinainen vieras. Luontokato ja eri lajien elinolosuhteiden sirpaloituminen vaikuttaa eniten siellä, missä on eniten ihmisiä. Täällä on tilaa ja rauhaa. Ymmärrämme kuitenkin molemmat mitä joukkosukupuutolla tarkoitetaan, eniten se näkyy täällä tiira- ja vesilintukannoissa. Muutama vuosi sitten heinasorsapari talvehti rajavyöhykkeen tuntumassa. Oli uskomatonta miten linnut selvisivät. Ajoittain oli -40 astetta, mutta onneksi oli paljon lunta.

    Palatessamme takaisin kotiin oli sisälämpötila laskenut kahdeksantoista asteen tuntumaan. Minä ja Kirsi, kuten monet muutkin suomalaiset, olemme pudottaneet hieman lämpöä alas sähkön säästämiseksi. Ehdittyään sisälle, Kirsi teki välittömästi tulet hellaan. Emme tulisi toimeen täällä, ellemme saisi polttaa puita takassa, puuhellassa ja leivinuunissa. Puu meille tulee meidän itsemme tekemänä erittäin läheltä. Emme voi kuvitella mikä olisi ekologisempi vaihtoehto tässä meidän toisenlaisessa elämässämme. Rahaa maalämpöön tai vastaaviin ei ole.

    Hain lisää puita sisälle ja ryhdyin selvittämään verkkoa. Upotin verkon ensin kuumaan veteen ämpäriin ja nostin sen sitten uluille selvitettäväksi. Ulut minun tapauksessani ovat yksi kuudentuuman rautanaula kotikoivussa, s-lenkki pyörivässä pyykkitelineessä ja toinen kuudentuuman rautanaula kuistin pystylaudassa. Selvitettäessä verkko jäätyy uudelleen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin taitella se laatikkoon, viedä pesuhuoneeseen sulamaan ja kuivamaan. Erillistä verkkovajaa ei mitenkään pysty lämmittämään näillä sähkönhinnoilla.

    Verkossa oli tällä kertaa vain yksi hauki ja yksi ahven. Suomustin kalat sisällä. Onneksi vanhassa talossamme on toinen minikeittiö tiskipöytineen kalankäsittelyä varten. Leikkelin evät ja päät erikseen sekä paloittelin kalat huomista kalakeittoa varten. Päistä ja evistä keitän ensin lyhyen liemen, jonka siivilöin. Sitten keitän perunat ja muutaman porkkanan. Lopuksi yhdistän kalaliemeen kalat, vihannekset, pippuria, suolaa ja maidon. Ehkä hiukan voita. Parasta lähiruokaa, itse pyydystettynä ja itse tehtynä.

 

    Viedessäni lopuksi roskia ja kalanperkeitä kompostiin, oli pakkasta jo - 25 astetta ja yksinäinen kuu möllötti vahtivuorossa edelleen.

 

    Minulta kysyttiin kerran, onko minulla erityinen rasvadieetti, jotta kykenen harjoittelemaan kylmässä. Olemme jo 2000-luvun alusta syöneet vähemmän naudanlihaa, enemmän kanaa, possua, kalaa ja kasviksia. Olen sanonut, että ei kevyttuotteita vaan voita, maitoa ja kananmunia. Emme voi kumpikaan uskoa, että jättämällä lihan syömättä pelastaisimme ilmaston. 

    Olemme hyvin tietoisia lihakilon tuottamiseen kulutetusta vedestä, rehusta ja viljelypinta-alan kasvattamisesta. Kuten aiemmin totesin, emme kannata eläinten turhaa kärsimystä, mutta luotamme suomalaisten tuottajien vastuullisuuteen tuotannossa. Hellyttävin kommentti on vanhan ylöjärveläisen sikafarmarin kommentti joulukinkusta puhuttaessa:"Ei niille voi puujalkojakaan vuolla ennen joulua." Siasta tulee vain kaksi perinteistä kinkkua... Kylmässä eläminen vaatii hiukan lisää proteiinia. Ja proteiinin lisääminen vaatii hiukan lisää kuitua, vaikkapa kaurapuuroa.

    Reissun päälle oli syötävä. Alla lautasella alusta asti itse tehtyä ruokaa vesilasin kohdalta laskien myötäpäivään: itse pyydettyä ja graavattua siikaa, kasvispapupataa, kaalilaatikkoa, jossa vähän kinkkua, puolukkahilloa sienisalaattia, riisisalaattia. Lisänä ostettua homejuustoa, oltermannijuustoa, leipää ja aurinkokuivattu-tomaatti tuorejuustoa. Lasit ylhäältä: alkuun Gin fizz sitten vesi ja Riesling Kabinett- valkoviiniä.

 

Emme kumpikaan kiellä ilmastonmuutosta, kannustamme pyrkimystä fossiilittomuuteen, mutta emme myöskään koskaan palaa asumaan mihinkään suomalaiseen suurkaupunkiin.

    Seitsemäs vuosi Inarissa käynnistyi. Inari on hyvä kunta asua, Nellim vielä parempi kylä asua. Täällä asuessamme meidän molempien ajattelu on suoristunut. Tällä tarkoitamme, että elämässämme ei ole kyse siitä miltä se näyttää, vaan siitä miltä se tuntuu.

Vuonna 2011 ajattelin näin:

Juoksen siis pääosin kokeakseni. Juokseminen on minulle tietynlaista erakoitumista - ahneus omaan aikaan, omien askelten kanssa. Tilaan, jossa ei ole muuta kuin minä ja juoksu. Ja tietenkin ajatukset. 

    Muistan lukeneeni Seppo Saraspään eräkirjoista tarinan kolmesta kaveruksesta metsällä. Aamulla heistä yksi oli ääneen tuuminut, että voi kun elämä aina olisi näin yksinkertaista. Uusi aamu, aamiainen, leirin purku ja avoin polun pää. Juuri näin se elämässäkin on. Yksinkertaiset asiat tuovat onnellisuutta. Asiat, jotka ovat sitä miltä näyttävät ja sitä miltä kuulostavat. Aivan kuten lapset maailman näkevät.

 

Sain olla Ivalolaisen Täryhalon vieraana. Vajaa puolitoistatuntia tarinaa matkan varrelta ja esikoiskirjasta.

 

 

 

VIIKKO 49.

Ma- Matolla kiihdyttäen 10,10 km - 59 min.

Ti- 10,10 km - 1.16. Hiljaa.

Ke- Kävelyä 2, 11 km - 27 min.

To- 10,06 km - 1.12.

Pe- 10,41 km - 1.18.

La- 16,62 km - 2.06. Juoksemajärvet ja vaara. Osa polkua.

Su- Lepo

Yhteensä 57,3 km - 6:33

Kuten viime viikolla ennustin, ei paljon mutta hyvää. Suoraan sanoen ei kiinostanut juosta yhtään, paitsi maanantaina ja lauantaina. 

    Vaikka olen kirjoittanut hyvästä juoksumotivaatiostani, on minua viime vuosina vaivannut sama dilemma: paljon harjoitellessani kyllästyn - olen kokenut tämän ennenkin. Nykyisin en enää juokse väkisin, enkä kehoani vastaan. Aika aikaa kutakin.

    Lauantain lenkki oli mukava poikkeus: kun on vähän lunta ja hyvät jäät, niin reittejä voi yhdistellä ja hiljainen luonto on kaunis koettavaksi.

 Aika ei voi mennä minusta ohi, koska olen oppinut elämään ajassa - en sen mukana.

CINCLUS

Katselimme Kirsin kanssa mustanruskeaa ja lyhytpyrstöistä lintua rantakivillä Nellimin joen suulla. Rinnan valkea laikku erottui selvästi yhä lyhenevässä Pohjoisen päivänvalossa. Koskikara sukeltelee vesihyönteisiä, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia ravinnokseen pakkasesta välittämättä. Lintu jopa kääntelee pienempiä pohjakiviä saaliin toivossa. 
   Koskikara on Norjan kansallislintu, mitä voidaan pitää selviönä vuonojen, mutta etenkin tuhansien kuohuvien koskien maassa. Virossa linnun "vesipapp" nimi kuvaa sitä osuvasti. Aivan kuten papin valkeat liperit leuan alla.
   Cinclus Cinclus on koskikaran tieteellinen nimi ja cinclus tarkoittaa pyhää. Mitä lienee Carl von Linné ajatellut lintua nimetessään vuonna 1758, mikä luontokokemus on vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että pieni varpuslintu on saanut noin juhlavan nimen.

   Koko luonto on pyhä minulle. Mennessäni luontoon menen kirkkoon. Pyhää luontoa voi myös verottaa särpimekseen mikäli sen tekee oikein ja elämää kunnioittaen. Monelle kaupunkilaiselle luonto voi olla vieras ja pelottava. Nellimiin saapuville aasialaisturisteille on järisyttävä kokemus istua hiljaisuudessa tulilla keskellä ei mitään. Ei hajavaloa, ei ääniä, eikä mitään muutakaan keinotekoista kohinaa. Jo pelkkä kylmän ilman sisäänvetäminen keuhkojen täydeltä voi saastepilvessä hengittämään tottuneelle olla tajuntaa laajentavaa.
   Lataan mieleni luonnossa ja unohdan turhan kohinan. Mediassa on tätänykyä monenlaista kohinaa vailla alkukantaisintakaan pyhyyttä tai edes aitoutta. Ihmiskunta sairastaa joukolla eikä löydä alustoiltaan "peukku alas" näppäintä. 
   Esimerkkeinä viimeikoina Helsingin poliisilaitokselle tehdyt lukuisat tutkintapyynnöt vanhoista television sketsisarjoista, Irakin puolustusministerin nostamat sosiaalituet Ruotsista tai jokin muu täysin käsittämätön ihmisen toiminta.
   Eniten olen huolissani sananvapauden jatkuvasta rajoittamisesta. Jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä kuin myös mielipiteidensä esittämiseen ilman että joutuu jatkuvasti varomaan mitä siitä seuraa. Juuri tällä hetkellä on menossa jonkinlainen ylisensitiivisyyden par exellence. Tällä tarkoitan mediassa jatkuvaa sanomisen rajojen testausta saati ylilyönneistä kärpäsestä härkäseksi kohisemista.
   Itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen osaa käyttäytyä toisten ihmisten kanssa myös silloin kun arvot eivät kohtaa. Peräänkuulutan edelleen elämään hiukan kestävyyttä ja arkijärkeä. Jos ei tiedä mistä tasapainoa voisi löytää elämäänsä, niin sulkemalla sosiaalisen median ja lähtemällä ulos luontoon voi päästä jo alkuun.
   Pidemmälle päästessään löytää tien arkipäivän pyhyyteen ja kaikki turha kohina vaimenee. Oman itsen keskeneräisyyteen törmääminen voi olla pelottava kokemus ensin, mutta pikkuhiljaa mieli avautuu ja yksilö alkaa kokea ja ymmärtää aitoa. Hyvässä elämässä jatkuvan oman keskeneräisyytensä hyväksyy.

   Seurattuamme koskikaraa aikamme lähdimme kävelemään Kitisijäniemen tielle. Viimepäivinä on suojannut ja lumi pyöränurien kohdilta sopivasti notkahtanut. Joku oli ajanut kelkalla pätkän ja joku toinen hiihtänyt kelkanjäljessä vähän pidemmälle. Puut olivat pudottaneet kauniin valkoiset viittansa ja törröttivät alastomina pilvisen taivaan alla.
   Kuljimme puhumattomina ja pysähdyimme katsomaan koivussa syövää pelotonta pyytä. Edellisenä päivänä näitä palleroita oli keikkunut kotipihassa iso joukko. Jäljet loppuivat ja kahlasimme alas vuonon rantaan. Ison Inarin hiekkaisella rantatörmällä mökkirantojen männyt keikkuivat melkein tyhjän päällä ja moniharsoiset juuret kiemurtelivat rantahiedan ja jään rajaan asti.
   Syvälahden kautta nousimme Nuoran-Pekan tielle ja palasimme Nellimin tielle uuden sillan päähän. Matkalla tapasimme Kirsin työkaverin ja ystävämme Minnan ulkoiluttamassa Riesua. Riesu on yksi parhaista koskaan kuulemistani koirannimistä. Koskikara hyppeli edelleen virran alakivillä.
   Kotitielle kääntyessämme Kirsi otti minua kädestä kiinni. Olemme asuneet täällä Pohjoisessa jo kolme täyttä vuotta täyttä elämää, neljäs alkoi juuri. Kotipihaan kävellessäni tajusin yhtäkkiä, että minun on elettävä keskeneräisyydessäni, juostava siinä ja kirjoitettava siitä. Maailma on valmis mutta minä en - vielä.

   
VIIKKO 47. HARJOITTELUNI

Ma- Ahvenjärven lenkki, tietä ja kelkkauraa - 16,5 km - 1.53.
Ti- Lepo
Ke- Tiellä 10 km - 1.08.
To- Virtaniemen lenkki tiellä 16,3 km - 1.44.
Pe- 19 km - 2.11. Hellin ihana, lenkillä ollaan polulla, jäällä, kelkkauralla, uralla ja tiellä.
La- 11,3 km - 1.20. Hellin ihana lyhyt.
Su- Kävelyä lumessa ja lumessa jäällä Kirsin kanssa 4,5 km - 1.14.
      Perinteisen hiihto ladulla 6 km - 35.10.

Juoksua 73,3 km - 8:18 ja muuta palauttavaa päälle.

MIETTEITÄ TUNTEMUKSISTA

16.11. tehdyn 32 kilometrin lenkin jälkeen en ole palautunut oikein mistään, en levolla enkä aktiivisella muulla liikunnalla saati muun mielekkään tekemisen kautta. Tänään 24.11. kevyen viikon jälkeen olo on lievästi kohentunut, taakse tässä kuussa on jäänyt 353 kilometriä juoksua eli kokonaismäärä noussee tässä kuussa yli 400, joka on enemmän kuin viime kuussa.
   Lokakuun 10. päivästä alkanut lepopäivätön liikuntaputki katkesi vasta 14.11. pneumoniarokotuksen lepopäivään. Liikaa en ole harjoitellut mutta Suomen halkijuoksu (1622 kilometriä vajaassa kuukaudessa) aikanaan opetti tunnistamaan kehon ja mielen hälytysmerkkejä kun raja lähenee. Askel taaksepäin siis. Osaltaan tavoitteen siirtyminen eteenpäin, EMUsta KURFiin, vaikuttaa myös tämän hetken harjoitteluun. 
   Mielessä kummittelee myös uran (kilpailu-ura) lopettaminen. Luonnossaliikkuminen kesä- ja talvikalastuksineen, metsästys ja eräelämä sekä retkeily monissa muodoissaan eri vuodenaikoina houkuttelee vuosi vuodelta enemmän. Edellämainittuuun elämäntapaan kuuluu olennaisena osana liikunta jaloin, suksin ja lumikengin. Liikunnan mittaamattomuus ja osittainen jakamattomuus houkuttelee myös. Aikansa kutakin.

   Miten niin aikansa kutakin? Yli 30 vuotta kestävyysjuoksua kohta 80000 kilometriä ja retkeilyt päälle, repikää siitä vastauksenne.

---

Ote tekeillä olevasta tarinakokoelmasta, jonka työnimi on etelästä Nellimiin:

Juostessani kapeaa uraa pitkin puussa oli ensin risainen paita, ja hetken kuluttua mutkassa kolhuinen emalimuki. Jatkoin edelleen hiljaisuudessa ja lopuksi, ennen järvelle tuloa, oksanhangassa riippui emalipotta.
   Paita, muki ja potta. Kaikki tarpeellinen yhden ihmisen elämään, ajattelin. Niistin nenää ja suuntasin vanhan asuinkentän poikki jäälle, jossa kolme poroa töllistelivät outoa tulijaa.

Lukemista odottavan aika on pitkä - sama pitkä aika on myös sitä kirjoittavan.

---

IVALO SARJA 6. OSA : ORAVANPYÖRÄ

IVALO SARJA on yksi blogini sarjoista, se kertoo ajatuksista ja sattumuksista vakituisesti Lappiin etelästä muuttaneena eli havannoi olemistani sydämeni kodissa - Pohjoisessa.

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI-sarjan löydät blogin sivupalkista, se ei enää jatku ellei joku sitä kirjaksi kustanna. 

Virtaniemen tieltä lenkiltä.

Palasin viimeviikon lopuksi kotiin etelän turneelta. Vitsinä meillä täällä Lapissa on tuo etelässä käynti; joskus kysytään toisiltamme että oliko lämmintä ja hyvät kelit, kuten etelän reissuilla yleensä saisi olla.


Tällä kertaa Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö akselilla kelit olivat paskat. Jäinen muka -talvi, kosteita tuulia ja märkiä lumipyryjä, tiet suolasontaa täynnä ja hanget ruskeat nietokset. Tosin hiukan syrjemmällä oli luntakin etelän mitalla mukavasti, lappilaisittain huvittavasti.

Kirsi on syntynyt rannikon pienessä kalastajakylässä, Helsingissä, ja minä Tampereella. Me viihdymme rauhassa luonnossa ja pienemmissäkin ympyröissä mutta nautimme todellisista kaupungeista täysin siemauksin silloin kun sellaisiin matkustamme ja kykenemme myös bailandoon tarvittaessa. Tällaisia kaupunkeja viime vuosina ovat olleet Budapest, Varsova, Krakova tai Kaunas. Meillä siis on jonkinverran sekä myötäsyntyistä että kokemusperäistä olemisen tietoa urbaaniudesta.

Eräänä iltana kotiinpaluuni jälkeen tuli viinilasin ääressä saunan jälkeen puhetta että miltä se nyt taas tuntui kun siellä etelässä kävin. Taas -sana tässä tapauksessa on hieman liioittelua koska olin ennen tätä matkailuauton huoltoreissua ollut Pohjoisessa yhtämittaa reilun kahdeksan kuukautta.

Kuvailin Kirsille ensin ilmaa. Kuinka hirvittävän huono ilmanlaatu hengitettäväksi oli Tampereen seudulla. Juostessani lenkkejä siellä koin vetäväni aivankuin lentokentällä kerosiinia keuhkoihini. Paskafiilistä lenkeillä korosti jäinen liukkaus ja kaikenkattava kosteus.
Meillä pohjoisessa ei ole edelläkuvattua lainkaan. Ilmansaasteita ei ole, hanget hohtavat valkoisina ja koska lähes aina on pakkasta niin juuri koskaan hyvinauratuilla lumipintaisilla teillä ei ole liukasta. Jalattomalle nykyihmiselle olosuhteita voisi kuvata että autoa ei Nellimin ja Ivalon seudulla tarvitse koskaan pestä talvella - ei kertaakaan siis.

Käyn etelässä etenkin tapaamassa ystäviä ja vähiä sukulaisia. Kuvailin Kirsille tunnelmiani että näin pitkän poissaolon jälkeen etelän ihmisten elämänrytmi muistutti lähinnä juoksupyörässä ravaamista. Syvensin kielikuvaani kertomalla jutun siitä lopulta uupuneesta oravasta joka makasi selällään silmät nurinpäin päässä omassa häkissään olevassa juoksupyörässä ja pyörä vaan pyöri pyörimistään.

" All You Zombies Are You Crazy ..."

Ajellessani kotiin etelästä aloin Rovaniemen jälkeen tyyntymään. Sodankylän jälkeen kun kynttiläkuuset kapenivat koin tervetullutta helpotusta ja Nellimin kotitiellä Kaitavaaran nousussa tunsin vahvasti että kotini todellakin on täällä Pohjoisen Lapissa. 
Olemiseen täällä kuuluu oravanpyörästä erossapysymisen lisäksi ajatus siitä että aina välillä täältä on tervettä matkustaa etelään ja myös hiukan syvemmälle oikeaan Eurooppaan ja sen metropoleihin - onpahan sitten perspektiiviä kaikelle sille rakentavalle mielenrauhalle ja elämisen laadulle mitä Pohjoinen Lappi meille Kirsin kanssa arjessamme tarjoaa.

Kaitavaaralta Tsarmiin päin lenkiltä.

VIIKKO 5. HARJOITTELUNI

Ma- 16 km - 1.38. Ylöjärvi - Lamminpää Tampere
Ti- 10 km illalla myöhään Ylöjärven keskustassa - 1.00.
Ke- Pinsiössä 18,4 km - 1.53
To- aamu Ylöjärvellä 10 km - 1.03.
Iltayö Nivalassa 10 km - 1.01.
Pe- Aamupäivällä Kärpän lenkki Keijon kanssa Nivalassa - 1.16.
Iltapäivällä Onnin kanssa Nivalassa 9 km - 57.19.
La- Lepo / väsynyt matkustamisesta
Su- Kotona kevyt ap. 10,3 km - 1.04. -27 celsiusta
illalla 10,1 km - 1.03. -24 celsiusta

yhteensä 105,9 km - 10 tuntia ja 57 minuuttia - 667 metriä vertikaalia.

Kevyehkö viikko ikäänkuin johdatuksena raskaampaan harjoitteluun.

TAMMIKUUN SUMMAUS

Juoksua 570 km - 64 tuntia.

Erittäin hyvä kuukausi. Ensimmäinen peruskuntokausi (joulukuu ja tammikuu) päättyi kevyeen viikkoon ja Helmikuussa rasitus kasvaa entisestään rytmityksen ja toiston myötä.

Kessistä lenkiltä.

Paatsjoelta lenkiltä.

Juoksemajärviltä lenkiltä.