Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

TOISENLAISESTA ELÄMÄSTÄMME

 


 Palasimme Kirsin kanssa kaukaa rajavyöhykkeen tuntumasta talviverkoilta. Sopivassa pikkupakkasessa, - 20 asteessa, verkon kokeminen jäällä sujuu vielä paljain käsin tai villasta kudotuissa kynsikkäissä. 

    Kaamoksen lyhyen, yhden asian päivän värit ovat erämaassa kauniin pastelliset. Auringon paikalla horisontissa, alhaalla metsän yläpuolella rusottaa punainen kajo pakkasen palaessa. Toisella puolella on kuu. Polaariyö, seuraavan kerran tapaamme auringon tammikuun puolessavälissä. 

    Kummallakaan meistä ei ollut reissulla puhelinta mukana, emme sillä siellä mitään tekisikään, jos jotain sattuu kotiin on käveltävä.

    Taitoimme matkaa kahdella moottorikelkalla. Molemmat ovat vanhoja kelkkoja ja kumpaankin on tehty koneremontti, viimeksi Kirsin kelkaan, joka on juuri nyt sisäänajossa. Ski-Doo kuten Lynx myös, näyttää mittarissa sisäänajo-ohjelman olevan käynnissä. Teho on rajoitettu ja öljyä, sekä jossain määrin bensiiniäkin kuluu hieman enemmän. 

    Emme kumpikaan voi ymmärtää bensiinin hinnan jatkuvaa nousua pelkän liikenteen sähköistämisen tai ilmastonmuutoksen perusteella. Emme mitenkään pääsisi kalajärvellemme ilman kelkkaa tai mönkijää helposti. Paitsi lihasvoimin. Sen aika on sitten vasta jos hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet sortuvat. Sitten katsotaan kuka jää henkiin, millä taidoilla ja etenkin missä. Lähimmät, tienposkessa olevat järvet ovat turistit kalastaneet tyhjiksi. Nellimin lumiolosuhteissa ja pitkillä etäisyyksillä sähkökelkka on utopiaa. Eikä meillä sitäpaitsi olisi millään siihen varaakaan, kuten ei ole sähköautoonkaan.

    Emme kumpikaan käsitä kalasta ja päästä ideologiaa. Me emme kalasta huviksemme vaan saadaksemme ruokaa, pitääksemme kauppalaskumme kohtuullisena. Järvellä tarkenee talvella kunnon haalarissa ja karvalakissa. Samaa lammaskarvalakkia olen käyttänyt jo seitsemättä vuotta täällä asuessani. Olisin jatkanut edesmenneen isäni karvalakin käyttämistä, mutta isälläni oli pienempi pää. Sitäpaitsi isän karvalakki tulee kutsuttaessa luokse. Se on ainakin kolmekymmentä vuotta vanha.


 

    Mietimme Kirsin kanssa turkisten vastustajia: jos yksi eläin kuolee suojatakseen jonkun päätä kolmekymmentä vuotta, niin mikä olisi kestävämpää? Emme yksinkertaisesti tule toimeen ilman nahkaa tai turkisrukkasia täällä kaamosvalon maassa. Varsinkin sitten kun on Siperian kylmä. Tappava, hyinen virtaus, joka tuntuu kuin hengittäisi nuppineuloja. 

    Me emme kumpikaan siedä turhan kärsimyksen aiheuttamista millekään eläimelle, emme myöskään ihmiselle. Ennenkuin irrotan kalan verkosta tainnutan sen, sitten verestän ja laitan sen lopuksi saalispussiin. Kala on luonnosta pyydetty saalis, meille annettu, sitä pitää kunnioittaa.

    Jäät ovat tällä hetkellä vahvoja, on harvinaisen vähän lunta. Rajavyöhykettä kavennettiin vastikään, joten tutkimme uusia mahdollisuuksia kalastaa ennen kielletyltä alueelta. Valtavilla soilla pysähdyimme ihmettelemään hiljaisuutta. Pohjoisen näkökulmalla emme kumpikaan voi ymmärtää soiden ennallistamista. Mitä järkeä on vuosikymmeniä sitten ojitetuille etelän soille jälleen ajaa kaivinkone ojia tukkimaan. Varsinkin kun ojat ovat useimmiten jo tukossa. Täällä pohjoisessa soita riittää kesäkulun kiusaksi asti.

    Talvinen erämaa on hiljainen. Poroja, korppeja, tiaisia ja joskus kettu jäniksen perässä. Ahma on harvinainen vieras. Luontokato ja eri lajien elinolosuhteiden sirpaloituminen vaikuttaa eniten siellä, missä on eniten ihmisiä. Täällä on tilaa ja rauhaa. Ymmärrämme kuitenkin molemmat mitä joukkosukupuutolla tarkoitetaan, eniten se näkyy täällä tiira- ja vesilintukannoissa. Muutama vuosi sitten heinasorsapari talvehti rajavyöhykkeen tuntumassa. Oli uskomatonta miten linnut selvisivät. Ajoittain oli -40 astetta, mutta onneksi oli paljon lunta.

    Palatessamme takaisin kotiin oli sisälämpötila laskenut kahdeksantoista asteen tuntumaan. Minä ja Kirsi, kuten monet muutkin suomalaiset, olemme pudottaneet hieman lämpöä alas sähkön säästämiseksi. Ehdittyään sisälle, Kirsi teki välittömästi tulet hellaan. Emme tulisi toimeen täällä, ellemme saisi polttaa puita takassa, puuhellassa ja leivinuunissa. Puu meille tulee meidän itsemme tekemänä erittäin läheltä. Emme voi kuvitella mikä olisi ekologisempi vaihtoehto tässä meidän toisenlaisessa elämässämme. Rahaa maalämpöön tai vastaaviin ei ole.

    Hain lisää puita sisälle ja ryhdyin selvittämään verkkoa. Upotin verkon ensin kuumaan veteen ämpäriin ja nostin sen sitten uluille selvitettäväksi. Ulut minun tapauksessani ovat yksi kuudentuuman rautanaula kotikoivussa, s-lenkki pyörivässä pyykkitelineessä ja toinen kuudentuuman rautanaula kuistin pystylaudassa. Selvitettäessä verkko jäätyy uudelleen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin taitella se laatikkoon, viedä pesuhuoneeseen sulamaan ja kuivamaan. Erillistä verkkovajaa ei mitenkään pysty lämmittämään näillä sähkönhinnoilla.





    Verkossa oli tällä kertaa vain yksi hauki ja yksi ahven. Suomustin kalat sisällä. Onneksi vanhassa talossamme on toinen minikeittiö tiskipöytineen kalankäsittelyä varten. Leikkelin evät ja päät erikseen sekä paloittelin kalat huomista kalakeittoa varten. Päistä ja evistä keitän ensin lyhyen liemen, jonka siivilöin. Sitten keitän perunat ja muutaman porkkanan. Lopuksi yhdistän kalaliemeen kalat, vihannekset, pippuria, suolaa ja maidon. Ehkä hiukan voita. Parasta lähiruokaa, itse pyydystettynä ja itse tehtynä.


 

    Viedessäni lopuksi roskia ja kalanperkeitä kompostiin, oli pakkasta jo - 25 astetta ja yksinäinen kuu möllötti vahtivuorossa edelleen.


 

    Minulta kysyttiin kerran, onko minulla erityinen rasvadieetti, jotta kykenen harjoittelemaan kylmässä. Olemme jo 2000-luvun alusta syöneet vähemmän naudanlihaa, enemmän kanaa, possua, kalaa ja kasviksia. Olen sanonut, että ei kevyttuotteita vaan voita, maitoa ja kananmunia. Emme voi kumpikaan uskoa, että jättämällä lihan syömättä pelastaisimme ilmaston. 

    Olemme hyvin tietoisia lihakilon tuottamiseen kulutetusta vedestä, rehusta ja viljelypinta-alan kasvattamisesta. Kuten aiemmin totesin, emme kannata eläinten turhaa kärsimystä, mutta luotamme suomalaisten tuottajien vastuullisuuteen tuotannossa. Hellyttävin kommentti on vanhan ylöjärveläisen sikafarmarin kommentti joulukinkusta puhuttaessa:"Ei niille voi puujalkojakaan vuolla ennen joulua." Siasta tulee vain kaksi perinteistä kinkkua... Kylmässä eläminen vaatii hiukan lisää proteiinia. Ja proteiinin lisääminen vaatii hiukan lisää kuitua, vaikkapa kaurapuuroa.

    Reissun päälle oli syötävä. Alla lautasella alusta asti itse tehtyä ruokaa vesilasin kohdalta laskien myötäpäivään: itse pyydettyä ja graavattua siikaa, kasvispapupataa, kaalilaatikkoa, jossa vähän kinkkua, puolukkahilloa sienisalaattia, riisisalaattia. Lisänä ostettua homejuustoa, oltermannijuustoa, leipää ja aurinkokuivattu-tomaatti tuorejuustoa. Lasit ylhäältä: alkuun Gin fizz sitten vesi ja Riesling Kabinett- valkoviiniä.


 

Emme kumpikaan kiellä ilmastonmuutosta, kannustamme pyrkimystä fossiilittomuuteen, mutta emme myöskään koskaan palaa asumaan mihinkään suomalaiseen suurkaupunkiin.

    Seitsemäs vuosi Inarissa käynnistyi. Inari on hyvä kunta asua, Nellim vielä parempi kylä asua. Täällä asuessamme meidän molempien ajattelu on suoristunut. Tällä tarkoitamme, että elämässämme ei ole kyse siitä miltä se näyttää, vaan siitä miltä se tuntuu.

Vuonna 2011 ajattelin näin:

Juoksen siis pääosin kokeakseni. Juokseminen on minulle tietynlaista erakoitumista - ahneus omaan aikaan, omien askelten kanssa. Tilaan, jossa ei ole muuta kuin minä ja juoksu. Ja tietenkin ajatukset. 

    Muistan lukeneeni Seppo Saraspään eräkirjoista tarinan kolmesta kaveruksesta metsällä. Aamulla heistä yksi oli ääneen tuuminut, että voi kun elämä aina olisi näin yksinkertaista. Uusi aamu, aamiainen, leirin purku ja avoin polun pää. Juuri näin se elämässäkin on. Yksinkertaiset asiat tuovat onnellisuutta. Asiat, jotka ovat sitä miltä näyttävät ja sitä miltä kuulostavat. Aivan kuten lapset maailman näkevät.

 

Sain olla Ivalolaisen Täryhalon vieraana. Vajaa puolitoistatuntia tarinaa matkan varrelta ja esikoiskirjasta.

 


 

 

VIIKKO 49.

Ma- Matolla kiihdyttäen 10,10 km - 59 min.

Ti- 10,10 km - 1.16. Hiljaa.

Ke- Kävelyä 2, 11 km - 27 min.

To- 10,06 km - 1.12.

Pe- 10,41 km - 1.18.

La- 16,62 km - 2.06. Juoksemajärvet ja vaara. Osa polkua.

Su- Lepo

Yhteensä 57,3 km - 6:33

Kuten viime viikolla ennustin, ei paljon mutta hyvää. Suoraan sanoen ei kiinostanut juosta yhtään, paitsi maanantaina ja lauantaina. 

    Vaikka olen kirjoittanut hyvästä juoksumotivaatiostani, on minua viime vuosina vaivannut sama dilemma: paljon harjoitellessani kyllästyn - olen kokenut tämän ennenkin. Nykyisin en enää juokse väkisin, enkä kehoani vastaan. Aika aikaa kutakin.

    Lauantain lenkki oli mukava poikkeus: kun on vähän lunta ja hyvät jäät, niin reittejä voi yhdistellä ja hiljainen luonto on kaunis koettavaksi.


 Aika ei voi mennä minusta ohi, koska olen oppinut elämään ajassa - en sen mukana.

2 kommenttia:

  1. Mistäs korpikalastaja tietää, että turistit ovat tyhjentäneet lähijärvet kaloista. Toisellaistakin tietoa on liikkeellä iltaisin.
    terv. kaupungin kasvatti seppok.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korpit kertoivat ja se Apinavaaran haltija näytti kuvankin. Että pakko se on uskoa - turisti saa kalaa muualtakin kuin S-marketista. Sitäpaitsi omaan pesään ei kusta, ketä muuta sitten voisi syyttää?

      Poista