SATORI

 

Mistä löydät motivaation juoksemiseen?

Miten pysyt terveenä eli jalkasi kestävät?

 

Minulta meni noin 30 vuotta löytää oma satorini. Nyt kun olen löytänyt sen, minun ei tarvitsisi edes yrittää selittää sitä, mutta lukijani ovat jälleen lähettäneet minulle sähköpostia. Sähköpostiosoite on blogini internetversion sivupalkissa.

 

"Satori (悟り) (kiin.: 悟; pinyin: wù) on Japanin zenbuddhalaisuuden valaistumista tarkoittava käsite. Satori on tila, jota zenbuddhalaisuudessa tavoitellaan. Satorin saavuttaa, kun kykenee irtautumaan arkisista murheista, "hylkäämään valikoivan mielensä". "    - Wikipedia (Kapea määritelmä, mutta minusta kohtuullisen selkeä.)

Minusta satorin merkitystä liioitellaan ja korostetaan liikaa zenissä. Ultrajuoksussa tulisi pitää perusharjoitus merkitykseltään puhtaana aivan kuten zenissäkin. Ultrajuoksussa tämä tarkoittaa kuuliaisuutta omaa kehoa kohtaan. Itseään ei voi ylittää jatkuvasti. Tämä tarkoittaa kilpailujen, sairastelujen tai muiden taukojen jälkeistä ymmärrystä siitä, että kaikki muuttuu jatkuvasti - myös fyysinen kunto.

    Ultrajuoksijan ajattelu on usein itsekeskeistä. Miten tämä tuntuu taas niin vaikealta, miksi tämä ei tunnu helpolta, miksi en pysty tähän. Kun ultrajuoksuharjoitusta pidetään perusmerkitykseltään puhtaana, riittää, että harjoitellaan. Juostaan. Kulutetaan aikaa lenkillä välittämättä kilometreistä, ajasta tai tunnelmasta. Jälkikäteen voi tehdä vertailuja mutta ei harjoituksen aikana. Liika yrittäminen ei tuo kehitystä vaan taannuttaa. Harjoittelusta tulee jatkuvaa kilpailua pahimman vihollisesi kanssa - itsesi kanssa.

    Viisi kertaa tuhannen metrin vetomiehille ja henkistä kasvua vältteleville edelläkerrottu on tuskallista luettavaa. Irtautuminen elämän ja juoksun arkisista murheista ei käy helposti eikä kivuttomasti. On nähtävä vaivaa. Liikaa tavoittelematta. On kiinnostuttava omasta mielestä, oman itsen kehittämisestä. Luovuttava idealismista.

    Miten voi saavuttaa jotakin tavoittelematta sitä? Tyynestä mielestä puuttuvat ääripäät. Silloin on läsnä ja valmis kokemaan tässä ja nyt. Kääntäen: jos hoet itsellesi, että pystyt kyllä ja sitten et kuitenkaan pysty, olet harjoitellut liian vähän tai väärin. Jos hoet itsellesi, että et pysty, niin sitten et kyllä ainakaan pysty, asetat itsellesi rajat. Mutta jos vain juokset, ajattelematta erityisemmin mitään, voit päästä perille - mikä se perillä sitten ikinä onkaan.

    Motivaatio ja ns. terveys tulee oikeaan suuntaan oikeaan aikaan menemisestä. Kehoaan vasten ei voi juosta joka päivä. Silloin tällöin on pidettävä itseään lujilla mutta ei, jos ei huvita tai on sairas. Toisaalta "ei huvita" on huvittavaa. Jokainen meistä haluaisi menestyä ja kokea satorin, mutta sen eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa tai ei olla valmiita luopumaan jostakin. Kaikkea ei voi saada. Voi maata sohvalla ja syödä itsensä valtaisaksi, mutta sitten on valtaisa. Satorilla ei ole mitään tekemistä oman itsen valtavaksi tulemisen kanssa. Ei fyysisesti eikä psyykkisesti.

    Sekoitan tässä tarkoituksellisesti zen-buddhalaisuutta ja ultrajuoksua. Sana buddha tarkoittaa hereillä olevaa - perusmerkitykseltään. Buddhalaisuus ei ole uskonto minun mielestäni, enkä ole buddhalainen, mutta zenin tiellä kyllä. Meille ei ole muuta tietä olemassa ja jos väitätte, että on, niin erinomaista - sitten olette tyytyväisiä, vailla ongelmia ja läsnä.

    Yllätin ilmeisen monet taannoisella facebook-päivityksellä, joka koski talviverkoilla käymistä. Listasin järjestykseen:

Kirsi, kirjoittaminen, talviverkoilla kalastus ja ultrajuoksu.

    Luuliko joku, että ultrajuoksu olisi ensimmäisenä. Entä pitääkö "asioilla" olla järjestys. Ei minusta, mutta jotenkin virtaavaa elämääni on kuvattava niille, jotka ovat jumiutuneet valikoimiseen. 

    Yksi päivä hyvää elämää, hyvä. Sata vuotta hyvää elämää, hyvä.

 

     KEVYT VIIKKO 47.

Ma- 15,86 km - 1.55. Vatsavaivaa.

Ti- 15,90 km - 1.48. Lopussa 5 km aivan liian kovaa.

Ke- Lepo, uitimme jään alle verkon.

To- Matolla 6,05 km - 39 min. Ei jalkoja.

Pe- 12,23 km - 1.23. Kylällä.

La- Matolla 6 km - 45 min. Ei jalkoja, heikko olo.

Su- Lepo, koettiin verkko ja syötiin tuoretta kalaa.

Yhteensä 56 km - 6:33

 

Verkonlaittoa.

Kirsi ja uittolauta määränpäässä. Eli toisessa päässä.

 

Haukea.

Jauhettua haukea.

Haukipihvejä.

 

 

Keskellä Nellimin kylänvanhin Katri Jefremoff 90-vuotispäiväkakullaan. Oikealla Maire Aikio ja vasemmalla allekirjoittanut. Kuva Kirsi Martikainen.

 

 

KÄRPÄSEN VASTUU

 

Tapoin kärpäsen Kotalan keittiön ikkunasta. Ulkona oli kaksikymmentä astetta pakkasta. Näin käy kun ei ota vastuuta, vaan yrittää kohti helpompaa elämää salamatkustajana polttopuiden väliin piiloutuen. Kärpäsen vastuulla on joutua linnun nokkaan tai munia kompostiin, jonka kunnan kompostitarkastaja tarkistaa täyttäen pyhän tehtävänsä.

 

Silloin kun on vihreää ja jaloissa villasukkien sijaan jeesus-sandaalit. Tiedättehän sellaiset varvastossut, joissa ukkovarpaan ja sen viereisen varpaan, jolle ei ole nimeä, välistä kulkee nahkahihna sandaalin pohjan sivuille. Oikeat läpykkäät eikä mitään kiinalaisia, öljyltä haisevia ja hiostavia Crocseja. Juuri silloin on kompostitarkastajan iskun paikka. Sillä hetkellä, kun olen käynyt joessa uimassa hiostavan nurmikonleikkuun jälkeen, kuivannut itseni ja istunut kuistille pyyhe lanteilla nauttimaan hyvin ansaitsemaani Kronenburgin vehnäolutta sitruunatwistillä. Potkaissut jaloistani jeesus-sandaalit pois ja oikaissut liian matalasta ruohonleikkurin aisasta kipeytyneeen selkäni kovapuisen, ruskean puutarhatuolin korkeaa selkänojaa vasten, kaartaa pihaan auto.

    - Kunnan kompostitarkastaja, päivää, saako isäntää hetken häiritä, kysyy autosta ulosvääntäytyvä paksumahainen perusvirkamies.

    Juuri tuolla hetkellä äidin, isän, mummun ja papan opetukset kohteliaasti käyttäytymisestä joutuvat testiin. Ei auta zen eikä itämainen itsehillintä. Ei auta vittu tässäkään, sanoisi Jorma Uotinen. Mutta Jorma ei ole nyt tässä, eikä tässä kaivata mitään erityistä törinää pyttyyn. Ei edestä, eikä takaa.

    Katselen murhanhimoisesti jeesus-sandaaleita. Siinä minä seison kuistilla pyyhe lanteillani, kädessäni olutpullo siniseen vivahtavalla etiketillä. Paljain jaloin kuten maailmaan tullessani. Vieressäni jeesus-sandaalit ilman Jeesusta. Ei auta Jeesuskaan. Pakko on vastata.

    - Toki, eihän tässä mitään erikoista, vastaan ja lasken olutpullon kuistin kaiteelle, jota edesmennyt isäni maalasi huolellisesti punavalkoiseksi selvinpäin ollessaan.

    Sovittelen jeesus-sandaalit jalkoihini ja astelen hitaasti portaat alas kiveykselle, josta aion jatkaa pitkin vastaleikattua nurmea kohti virkamiestä. Keskeytän kuitenkin matkani huomatessani surisevan kärpäsen, joka laskeutuu olutpullon suulle.

    - Helvettiäkö sinne änkeät, minulta lipsahtaa.

    Virkamies valahtaa kalpeaksi ja siirtyy askeleen lähemmäs autoaan.

    - Ei kun kärpäselle minä vain. Te virkamiehethän olette meillä töissä kuten poliitikotkin. Täytyy muistaa että valtio on pelkkä kulu. Valtio ei itsessään tuota mitään, vaan sen tulee toimillaan turvata suotuisat olosuhteet elämään. Myös kärpäsille. Joten mennäänpä nyt tuonne takapihalle niitä komposteja katsomaan, päätän, ja silmäilen jo hieman rentoutunutta virkamiestä.

    Virkamies astelee perässäni kohti komposteja varovasti. Meillä on kolme kompostia. Yksi valkoinen vanhasta pakastimesta tehty, yksi vihreä - isäni ostama pyöreä muovipallo ja yksi minun itse tekemäni puinen, iso laatikko, jonka kanteen olen kiinnittänyt mustan Ondulex-huopalevyn vanhoilla kateruuveilla. 

    Kateruuvit sain aikanaan isäni toisen vaimon veljeltä, Ahdilta. Hain Lapinlahdelta kuorman vanhoja, mutta erittäin käyttökelpoisia kuusimetrisiä kattopeltejä ja pari ämpärillistä purettuja kattoruuveja. Ajaessani Nellimistä Lapinlahdelle sain ylinopeussakot. Naispoliisi pysäytti minut Ranuan lentokentän lähellä ja torui, että olin ylittänyt suurimman ajoneuvoyhdistelmälle sallitun nopeuden. Hän ei ymmärtänyt lainkaan huumoria kun väitin, etten muistanut peräkärryn olevan pakettiauton perässä. Hän otti kasvoilleen peruskoulunopettajamaisen ilmeen ja kertoi, että täällä on porojakin, ei saa kaahata. Kerroin asuvani Nellimissä ja valotin ymmärrystäni porojen suhteen, että on niitä meilläkin - mutta en muista montako. Naispoliisi punastui ja ei saanut sanotuksi mitään, mutta se toinen poliisi, mies, sai sanottua. Jokatapauksessa pelti tuli sittenkin edulliseksi ja sain vielä Ahdin vaimon, Leenan tekemää rusinapullaa.

    - Nykyisin päättäjät syyttelevät toisiaan, että otetaan rusinat pullasta. Onkohan kenellekään selvinnyt, että jos siltarumpu hajoaa, niin ei pääse enää joen yli. Ei pääse oikealta vasemmalle, eikä vasemmalta oikealle. Mitenkäs sitten asiat hoidetaan. Keskustapuoluetta on syytetty siltarumpupolitiikasta, kerroin kompostitarkastajalle avatessani valkoisen kompostin kantta.

    Kompostitarkastaja katseli minua epäluuloisesti ja kurkkasi varovasti kompostiin, jossa päällimmäisenä oli seitsemänkymmentäsenttisen taimenen ruoto päineen poikittain.

    - Kun me juuri syötiin kalakeittoa, niin paistettiin tuo kokonaisena uunissa, vakuutin.

    Näin kompostitarkastajan nuolaisevan huuliaan.

    - Olipa komia kala, se sai sanotuksi.

    - Käyköhän ensi talvena niin, että kun ryssä sotii siellä Ukrainassa, niin tulee vaikeuksia energian riittävyyden kanssa. Todennäköisesti ne alkavat syytämään kansalle erilaisia ohjeita, kun eivät muuta keksi. Näistä komposteista voisi tehdä biopolttoainetta. Taimenta tankkiin. Meinaan jos se siltarumpukin hajoaa, kysyin ja suljin kompostin kannen.

    - Virkamiehenä en voi ottaa tähän kantaa, sanoi kompostitarkastaja ja suoristi hiukan ryhtiään.

    - Oliko tämä nyt tässä, kysyin ja suoristin ryhtiäni.

    Pyyhe putosi maahan.

    Kompostitarkastaja katse valui alemmas.

    - O...oli, se änkytti ja kiirehti autolleen.

    Kokoilin pyyhkeen maasta kainalooni ja palasin kuistia kohti. Siinä vaiheessa kompostitarkastaja oli jo mennyt. Vastajaetulla nurmella näkyi, että toinen pyörä oli lähdössä sutaissut. Kävin potkimassa jeesus-sandaalilla turpeen tasaiseksi ja palasin istumaan kuistille. Istuin ja tiirasin olutpulloon, siellä ei ollut kärpästä.

 

Tappaessani sitä kärpästä minulla oli pyyhe lanteilla. Olin juuri tullut lenkiltä ja suihkusta. Tein takkaan tulet, istuin punaiseen keinutuoliin ja mietin, miltä olut kärpäsestä kesällä oli maistunut - sitruunatwistillä.

    Tulet oli pakko tehdä - näillä sähkönhinnoilla. Ja siinä on käynyt juuri niinkuin kompostitarkastajalle ennustin. Viimeksi Fingrid kehotti olemaan käyttämättä auton sisätilanlämmitintä talvella. Jotenkin huvittaa keskustelu sähköauton lataamisesta verrattuna bensiiniauton esilämmitykseen. Mehän Lapissa jätetään auto käymään koko yöksi kovemmilla pakkasilla, ainakin jos on aikainen lähtö. Mutta täytyy muistaa tankata, on joskus unohtunut ja auto on ollut aamulla kylmä. Ei senpuoleen, meillä täällä mitään aikaisia lähtöjä ole. Kuitenkin jäi harmittamaan, kun se yksi etelän vanha kaveri käski Kirsiä ostamaan sähköauton. Tälle pedagogille ei ole selvinnyt mitä hidas elämä pienillä rahoilla tarkoittaa. Hyvä kun näillä polttoaineenhinnoilla kannattaa edes lähteä, saati tähän kun vielä lisättäisiin uuden sähköauton pääomakulut.

    Minussa on vieläkin hiukan sitä vikaa, että jään kiinni paskaan. Takerrun. Se toinen kaveri, poliittinen toimija, sanoi, että Lapissa asuminen ei merkitse asumista lähempänä luontoa tai luonnon kunnioittamista. Väitti tuo, että ylennän itseni. Tännehän me muutimme juuri luonnon keskelle hidastamaan. Pois loputtoman kasvun ihannoimisen myrkyttämästä ilmapiiristä ja sairaasta kiireestä. Miten on mahdollista, että joku turpoaa sellaiseksi, että veri ei kulje aivoihin. Turpoamisella en tässä tarkoita ulkomuotoa, vaan ammattiyhdistyspolitiikan mukanaan tuomaa sokeutta. Että ei ymmärrä, ettei voi jakaa mitään ellei ensin joku tee sitä jaettavaa.

    Julkisuuteen tulee toinen toistaan pöljempiä sähkön säästöohjeita kansalaisille. Että ikäänkuin ennen olisi jotenkin tuhlaamalla tuhlattu sähköä. Talvisodan hengessä kansalaisia kehotetaan säästämään, tinkimään ja vähentämään. Oikealla puolella jokea globaaliuden huumassa myytiin energiayhtiöiden määräysvalta pois ja uusi ydinvoimala ei todennäköisesti toimi kunnolla koskaan. Poliitikkojen ja virkamiesten vastuulla on huolehtia sähkön riittävyydestä kaikille. Saksassa olisi halpaa kaasua, mutta mitä tekevät uskossaan vahvat punavihreät. Lentävät isolla joukolla ilmastokokoukseen tekemään päätöksiä, joilla suomalaistenkin rahoilla tuetaan ilmastonmuutoksesta kärsiviä maita, joissa törinää pytyissä riittää ja sen mukana ihmispopulaatio kasvaa.

    Pääomasta puheenollen, alan minäkin aidosti hämmästyneenä ihmetellä, kun vasemmalla puolellakin jokea aletaan huolestua valtion tulopuolesta. Siltarumpu kesti äskettäin juuri senverran, että toivottavasti Inarinsaamelaisia ei enää enempää syrjitä. Vuoden 1962 haastattelujen perusteella tehty vaaliluettelo kummittelee saamelaiskäräjien pöydällä. Pöydän alla saattaa kummitella käräjien rahankäyttö, minne on mennyt 2,5 miljoonaa euroa. Osittain juristien palkkioihin. Nämä juristit etsivät puutteita hakemuksista päästä äänioikeutetuksi, eli hieman oikoen: tunnustetuksi saamelaiseksi. On alentavaa, kun ihmisellä ei ole yhtäläistä arvoa yhteiskunnassa muuta kuin veroamaksavana yksilönä. Eikä kummallakaan puolella jokea ymmärretä edes vähemmistön omaa vähemmistöä.

    Nousin keinutuolista ja päätin keittää kahvit. Pyyhe ei pudonnut. Poskia kuumotti. Inarijärvi eli Erämeri jäätyy selkävesiltään hitaasti. Vuonoista ja Nellimjoesta nousee ilmaan kosteutta, joka tekee pakkasen pisteliääksi.

     Rusinoita ei saa pullasta ellei joku leivo. Poliitikon ja virkamiehen vastuu ei ole kärpäsen vastuu: munia mädäntyvään tai joutua nokituksi. Täytyisi huolehtia, että leipominen on mahdollista ja kannattavaa.

    Aikanaan oli hiukan minua ulkonäöltään muistuttava ukko, joka sanoi:"Saatanan tunarit!" Noilta ajoilta suomeen pesiytyi perseennuolemisen kulttuuri itäänpäin. Nyt ei nuoleskella enää. Perinnöksi on valitettavasti jäänyt sokea kuuliaisuus valtiovaltaa kohtaan, muutenhan me olisimme jo barrikadeilla.

    Ja kärpäset saisivat lisää vastuuta.

 

VIIKKO 46. JUOKSUT

Ma- Juoksumatolla 20,20 km - 2.16.

Ti- 20,11 km - 2.24. Nellimin päätiellä ja kylällä.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 7,33 km - 1.55. Jalat väsyneet terveesti.

To- 20,23 km - 2.21. Kylällä. Pakkasta -18 astetta.

Pe- Matolla 10,31 km - 1.07.

La- Lepo

Su- 10,56 km - 1.11. Pakkasta 20 astetta.

Yhteensä 81,4 km juoksua - 9:22

Pakkanen on Nellimissä alkutalvesta kostean pistelevää tänä vuonna. Erämeri (Inarijärvi) jäätyy ja vuonot sekä Nellimjoki nostavat kosteuden ilmaan. Lunta ei ole vielä metsässä moottorikelkkailuun saati hiihtämiseen.

 

Kiristin Rangerin maton ja se sai uudet sukset, joissa Brp:n omat, epäsymmetriset muovit. Talven jälkeen tiedän tuleeko muutosta rinneajoon toivomaani suuntaan.

Kirsi Santapäällä, eli Santalahdenpäällä. Kun kolttakansa asui Venäjällä Ozero Madsash-Yaurilla näkyi tämä tunturi Suomen puolella suoraan hiekkaisen lahden takaa, siitä nimi.

    

 

IVALO SARJAN 11. OSA - TAJUNNANVIRTAA

 

Kirsi näkee aamukahvipöydässä silmistäni, että nyt on aika.

- Menen tänään lenkille.

- Mene rauhassa, niin sinun täytyykin mennä.

Ulkona on pari astetta lämmintä ja kaikki tiet kirkkaalla jäällä. 

    Puen kodinhoitohuoneessa kevyesti talvitrikoot ja kuoritakin, alusasun paidan, villanilkkasuojat, Lenzin multisport sukat, mutta kuitenkin Hokan ATR goretex- kengät. Ei nastakenkiä, ei ei, tuumin. Pari buffa-huivia, yksi kaulalle ja toinen ranteeseen varalle, pipo ja hanskat. Camelin vyöhön lötköpullo, 750 millilitraa Tailwindiä, puhelin Kirsin ompelemaan pussiin roikkumaan kaulasta takin alle, poskille Shokzin luukuulokkeet. Jaa niin, Haltin pieni nyrkkitakki vielä taskuun, jos alkaa sataa vettä.

 

- Hei hei.

- Pysy pystyssä.

 

Kello on valmis. Tajunnanvirta alkaa. 

    Kuulokkeissa Saint Etienne aloittaa Only Love Can Break Your Heart. Napsautan kellon päälle ja otan muutamat nopeat korkeat, jalkoja herättävät askeleet. Kotitie on kirkkaalla peilijäällä. Täytyy mennä pientareen lumiselle ruoholle. Vasemmalla suo-oja lotisee.

    Käännyn kulmasta vasemmalle asvaltille ja etsin jäättömän pyöränuran. Ei ketään raitilla. Pyhävaara on utuinen. Kankeaa. Kaksi ja puoli viikkoa kipeänä. Juoksemattomuus tappaa ja kerää paskaa sisään, myös päähän. 

    Biisi vaihtuu: James Newton Howardin The Hanging Tree. Tuletko hirsipuulle. Tuletko? Siltä tämä tuntuu. Are You Coming To The Tree. I told You to run so we both will be free. Vain näin olen vapaa. Juosten. Yksin.

    Ensimmäinen kilometri täyttyy. Kello värisee ranteessa. Siikajärventie muuttuu hiekalle. Tie on peilijäässä. Vain reunoilla on hiekanmuruja. Nousen mäkeä. So do it! Get it right laulaa Aretha Franklin poskiini. Luukuulokkeet ovat kätevät, kuulen liikenteen ja linnut.

    Laskettelen alamäkeä. Keho alkaa lämmetä. Pyrin täydelliseen yksinäisyyteen sanoin Hesarin toimittajalle. Tässä sitä ollaan yksin pienessä tuulessa peilijäällä lihavana sikana. Arkivaara (Pyhä-Palovaara) nousee edessäni jylhänä pystyyn ja vasemmalla pellon jälkeen alkavat pienet lompolot ennen Nellimjärveä. 

    Ystävät ympäriltä lopettavat ultrajuoksemisen yksi toisensa jälkeen. Saavat tarpeekseen. Osa löytää mukavia muita liikuntaharrastuksia ja pysyy kunnossa, mieleltään virkeinä ja läsnä olevina. Osa turpoaa omaan mahdottomuuteensa, kääntyy idealismiin, suuntauksiin tai uskontoihin. 

    Sinisilmät rakentavat yhteiskuntaa ja muut syövät rusinat pullasta. Sensitiivisyys kasvaa, mitään ei saisi sanoa. En minä tiedä miten tätä humppaa pitäisi tanssia, ei velaksi ainakaan. 30 vuotta on supistettu kaikkea. Vanhukset ja vammaiset heitteillä. Rahat muka loppuu ja isot pojat vaan silti turpoaa. Jos ei Venäjän pankki niin sitten Kiinan, luomet leikattuna pysyvästi sokeaksi - hyvät veljet. 

    Ihmisen sisäinen arvokkuus. Onko siitä enää mitään jäljellä mullan alla. Hyvä puu palaa täydellisesti. Jäljelle jää pelkkää tuhkaa. Nellimjärvi on jäässä. Rasa tunnelmoi Aaltoja Emmalle. Kaikki mikä unohtuu takaisin jumalten luo joutuu.

    Olen minä, raskaskin, välillä. Mustaa kuraa.

    On helvetin liukasta. Crazy Frog ja Axel F. Koskinen juoksee. Ding ding. Koskinen harjoittelee. Brake it. 

    Olemme yhteiskuntana käyttäneet valtavasti aikaa, energiaa ja resursseja tehdäksemme elämästä helppoa. Siitä huolimatta ahdistus, stressi ja pahoinvointi lisääntyy koko ajan. Ihminen tarvitsee tätä. Hikeä ja palelua. Vaikeita olosuhteita. 

    Enää ei tarvitse metsästää ruokaa itselleen, mutta niin voi yhä tehdä. Emme pääse perimästämme eroon. Meitä ei ole luotu käsittelemään kaikkea sitä informaatiota, jota tuupataan erilaisista elektronisista vempaimista tajuntaamme. Joudumme tukahduttamaan ihmisen elämän ja hyvinvoinnin kannalta tärkeitä prosesseja mielissämme ja kehoissamme.

    Riverside motherfucker! Sidney Samson. Pysähdyn kuselle ja kuulen auton takaani. Kusen rauhassa loppuun ja jatkan sitten. Lenkillä kustaan, ei pissata. Tuttu kylältä heilauttaa kättään, metsälle menossa. 

    Ylämäki ja kohta viisi kilometriä. Minne olen menossa ja miksi. Ihminen on luotu selviytymään. Ei häkkiin ja kahleisiin. Juostessani olen vapaa, irti kahleista. Itkisitkö onnesta jos panisin sua kunnolla. Sleepy Sleepers. No ehkä elämässä tarvitsee joskus selitellä itselleen ja eritellä mielessään miksi kuviot on pielessä. Kuka saa ja kenelle annetaan. Ja miten raukkamaisesti onnenlantit täällä jaetaan.

    Kävelen muutaman askeleen ja hörpin juomaa. Tänään on jaksettava seitsemään ja puoleen. Sitten ympäri ja takaisin. On päästävä standardiin takaisin. Ei ole olemassa mitään ultrajuoksua ilman tätä hiljaista perusjuoksua. Jengi tumputtaa Stravassa kilometrivauhteja. Yli 7 minuuttia kilometrille. Harhaa, koko ajan on juostava alle seitsemää kun välillä ottaa kävelyaskeleita juodessaan tai sitoo nauhoja. Kusee. Ja tänään luistelee. Ihmettelee maailmaa.

     Ja sitten kysytään miten pystyin 603 kilometriin kuudessa päivässä. 30 vuotta harjoittelua. Zen. Malttia. Hyvä harjoittelu ei näytä miltään. Niistän nenää, minä en luovuta.  

    Born in USA ja Bruce Springsteen. Mitä ne sitten sanoo kun tulee yli 150 kilometriä viikossa. Unohtavat nämä askartelut. Peukkuja sataa. Mitä sitten. Ei peukkujen vaan itsen tähden. Hyvä kun vanhaa raatoa jaksavat seurata.

    Upside Down ja Diana Ross. Boy You turn me! Oikealla on pari mökkiläisten autoa parkissa. Kelopuita Juoksemavaaran eteläpäässä. Kohta yleinen tie päättyy. Iso metso rävähtää lentoon ja vaappuu hetken tien päällä kunnes kaartaa piiloon. 

    Biisi vaihtuu, Riki Sorsan Joki alkaa. Kaukaa taas palaan joelle kerran ja huuhdon huoleni jokeen taas kerran. Ympärilläin loi vieraat kasvot rahasta taikaa, ne taivasta kai lavastaa.

     Kuinka kauan jaksan tätä. Edessä on ensin Endurancen 24 tuntia hallissa ja mitä sitten? Ranskan kuusi päivää? Täytän 60 vuotta 2024. En ole juossut tuhatta mailia kymmeneen vuoteen. Joko nyt olisi aika. 

    Korona vei pari vuotta elämästäni, enkä ole ainoa, jolta se vei vuosia ja juoksuja. Elämästäni? En ole koskaan elänyt juoksulle mutta juoksusta kylläkin. En ole koskaan elänyt työlleni mutta töilläni olen elänyt. Loppu on valintoja.  

    Springsteenin River vaihtuu Kolmen kuninkaan marssiin. Loiri. Käännyn paluumatkalle. Vielä seitsemän ja puoli.

    Kone lähtee käyntiin. Alistuu. Juoksee. Aika alhaalta on taas lähdettävä. Helvetin virukset käyvät vuosi vuodelta hankalemmiksi. Ehdin olla yli pari vuotta terve ja sitten kirjanjulkistamisissa tapasin valtavasti ihmisiä. Tämän siitä saa kun asuu kuudenkymmenen asukkaan kylässä. Vastustuskyky. 

    Jalka luistaa alamäessä. We got the time. Cause I want man with the slow hand. The Pointer Sisters.

    Souda kalastaja souda, kotona on neljä nälkäistä lasta. Row Fisherman. Inna De Yard. Kuinka monta kertaa olen juossut tämän lenkin. Mitä teen vastauksella. 

    Elämä on kärsimystä. Arjessa yhdeksänkymmentä prosenttia ajattelusta on itsekeskeistä. Mutta minä olen vapaa. Zen ja läsnä, ja minulla ei ole ongelmia. Ainakaan nyt kun juoksen. Annan kaiken mennä.

    Aurinko paistoi lämpimästi Palpakan mäen maita. Palpan killi ja Mauri Mannakorpi. Ei auta vittu tässä, sanoi Jorma Uotinen. Isojen poikien laulu vaihtuu yhteen kaikkien aikojen parhaimmista ultrajuoksubiiseistä: Katariinan kamarissa. Georg Malmstenin ja Dallapen fraseeraus on juuri oikeantahtista kun laittaa väsyneeseen askeleeseen rytmillä painetta. 

    Ne jotka eivät ole juosseet riittävästi, eivät usko kuinka paljon pystyy juoksutekniikkaa muuttamalla lisäämään eteenpäinmenemisen tempoa. Talvi tuli rakenteli järviin jäät. Siltä se näyttää.

    Viisi kilometriä vielä. Mean Blues ja Floyd Lee Band ei jätä jossittelunvaraa tulkinnan aitoudesta. Aito on oltava tässäkin. Askel askeleelta. Juoksemajärvet ovat juuri ja juuri jäässä. Kolme vuotta sitten oli jo talviverkkokelit. 

    Ilmastonmuutos. Osta sähköauto. Ostin viidensadan euron Nissanin. Minulla on aikaa, omaa aikaa. Ainakaan ei tarvitse sähköautoa maksella. 

    Hiki valuu. Minä elän ja joku istuu vieläkin Tampereen taksissa perse hiessä ja odottaa sydänkohtausta. No. Saa sen tässäkin jos niikseen. Ei minun tapani ole yhtään muita parempi.

    Ja etenkään minä en ole kukaan. Ainakaan yhtään parempi. Ei ole muuta taikaa kuin hetki kahden askeleen välissä. Ei voi selittää. Mutta pitää yrittää, kun aina kysytään miten pystyy. Pystyy kun jättää turhan pois. Ura pois. Lapset pois. Mersut ja marmorit pois. Tinkii niin saa väsymyksen halvemmalla.

    California Blue ja Roy Orbison. Kesä kuinka sinua kaipaankaan tänne sinisen jään keskelle. Talvella ultrajuoksija kysyy itseltään kuka on kuka. Talvella luodaan murtumaton pohja, ja sille sitten rakennetaan kilpailukunto. Lopulta kilpailussa kaikki hävitetään maan tasalle. Paitsi aina osa pohjaa jää paikkauskelpoiseksi. Joskus jos Sri Chinmoylaiset päästävät minut yrittämään New Yorkiin 52 päivän juoksua, niin jääkö sen jälkeen mitään. Pitäisikö juosta omatoimisesti koko homma. Ja hiukan enemmän. Ihan kiusalla. Kiertää Nellimissä kilometrin lenkkiä 52 päivää ja kutsua kaikki juoksuystävät käymään kahvilla seuraksi. Nellim Nec Plus Ultra. Tästä ei edemmäs.

    Juomapullo tyhjenee. Otanko joesta vettä. En ota. Näin lyhyellä lenkillä mitään tarvita, mutta minä juon huomista varten. Ja sitä seuraavaa päivää varten. Itsestään on huolehdittava.

    Viisi kilometriä Venäjän rajalle. Rakkauden Haudalla ja Sakari Kuosmanen. Rakkaus on kuollut elämän virtaan. Järjetön sota. Ryssä on aina ryssä sanoi Pappa. Pappa tappoi ihmisiä, jotta minä saan juosta tässä vapaasti. Olen vannonut, että jos rajan yli tullaan niin helpolla eivät pääse. Olen sen velkaa Papalle. Pystyisinkö ampumaan ihmisen.

    Viimeiseen korttiin. Topi Sorsakoski. Loppuun asti. Minä juoksen kunnes en enää. Tämä on sovittu Kirsin kanssa. Annat vain kaiken. Elän jokaisen päivän niin, että ei tarvitse miettiä jäikö jotain tekemättä. Aina jää. Ei kysellä keltään.

    Laskettelen lenkin viimeistä alamäkeä. Suora asvalttia ohi kylätalon ja sitten kohta käännyn oikealle koivukujalle kohti Kotalaa Nellimjoen rantaan. Täällä on hyvä. Täältä se lähtee. Kuukausi ja sitten juoksen Ivaloon tai Ivalosta kotiin. Kaksi kuukautta niin sitten otetaan enemmän ulos. Mikäli terveys kestää. Ava Max. Kings and Queens.

    Ennen koivukujaa hyppään yhden biisin yli. 

    Kaikki tässä tekstissä kursiivilla olevat löydät Spotifyn avoimelta Ultrarunning-soittolistaltani. 

    Vielä tulee Sash ja ikisuosikkini Encore Une Fois. Aina vaan. Vielä vaan. 

    41 biisiä (laskin kirjoittaessani). Muutama yli hypittynä. 

    Lenkki päättyy. Sammutan kellon. 15,23 kilometriä. Tunti ja neljäkymmentäviisi minuuttia.

    Kaikkea sitä ehtii tuumia yhden lenkin aikana. Ja vielä paljon muutakin, mutta kaikkea en kerro. Koskaan. Osan saatte lukea toisesta kirjastani. Jos joku senkin kustantaa. Ja etenkin jos kirjoitan sen. Ei puhuta kenellekään siitä mitään.

    Hymyilen kohti suihkua, aistit avoimina.

VIIKKO 44. HARJOITTELU

Ma- 10,02 km - 1.10. Tietä ja polkua.

Ti- Juoksumatolla 10,20 km - 1.03.

Ke- 12,04 km - 1.19. Asvaltilla. Kova tuuli.

To-10,02 km - 1.18. Poluilla palauttelua.

Pe- Lepo

La- 15,23 km - 1.45. Siikajärventie, jäinen hiekkatie.

Su- 13,08 km - 1.28. Asvalttia ja vajaa kilometri hiekkaa.

Yhteensä 70,5 km - 8:06.

Harjoittelua harjoitteluun. Katsotaan pysyykö kasassa, vieläkin limaa irtoaa aina välillä.

MARRASKUUSSA 47,6 km - 10 päivää sairaana... 

Kaitavaaran kallioleikkauksella 6.11.2022.

MUUTA MUKAVAA

Aloitimme lintujen talviruokinnan. Ukrainan sodan takia kuorellisen auringonkukansiemenen hinta on noussut älyttömyyksiin. Teimme päätöksen syöttää kuorittuja sieminiä, jolloin maksamme vain jyvistä, emme roskista. Lisäksi lintujen on helpompaa säästää energiaa, kun ei tarvitse nokkia kuorta irti. Lisäksi rasvapötköjä ja oikeaa rasvaa. Alkukokemukset kuorituilla jyvillä ovat olleet lupaavia.

 

Esimerkki blogissa mainitusta musiikista:

 

TIEDOLLA VAI TUNTEELLA

 

Olin äskettäin tilaisuudessa, jossa eräs luottamushenkilö heitti jargonin: johdetaan tieto edellä. 

    Mitä sitten tehdään, jos tieto osoittautuukin vääräksi?

Säilyttääkseni mielenterveyteni en katso päivittäin uutisia enkä seuraa tiedon tulvaa, joten minun ei tarvitse vastata kysymykseen - välttämättä.

    Kiinnostavampaa minusta on, että juoksin marraskuussa 47,6 kilometriä. Rehellisyyden nimissä en edes viitsinyt tarkistaa milloin olen juossut noin vähän viimeksi kuukaudessa.

    Jäin pohtimaan miten tästä eteenpäin, tiedolla vai tunteella. Tieto opettaa, että sairastelun jälkeen tulisi harjoitella kevyemmin yhtä kauan kuin sairaus kesti. On tiedossa, että aerobinen kunto laskee jopa 25% sairastelun aikana. Tästä johtuu tahmeuden tuntu uudelleen aloittaessa.

    Tärkein parametri on kuitenkin oma tunne. Miltä juoksu tuntuu, on eri asia kuin vimmainen halu juosta tauon jälkeen. Edelleen olen sitä mieltä, että hyvä harjoittelu ei näytä miltään, ja hyvä sairauden jälkeinen harjoittelu nyt ei sitten ainakaan näytä yhtään miltään.

    Minusta on tuntunut erityisen kurjalta viime aikoina. Sen voi selittää vähäisellä juoksun määrällä eli vähäisellä dynaamisen meditaation harjoitusmäärällä. Huomaan selvästi kääntyväni negatiivisuuteen ilman mielentyyneyden harjoittelua. 

    Myönnän myös avoimesti, että jos en juokse minua alkavat ärsyttää jos vaikka mitkä asiat, etenkin yhteiskunnassamme. Yhteiskuntaamme, jos mitä, johdetaan tunne edellä varsin kapea-alaisella tiedolla. Peräänkuulutetaan vastuunottamista, joka käytännössä osoittautuu täysin konkretiaa vailla olevaksi sanahelinäksi, jargoniksi.

    Mutta ei nyt mennä siihen, eihän?

    Pöydälläni on maannut kaksi järkälettä: Francis Fukugaman Historian loppu ja viimeinen ihminen sekä Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Molemmat ovat kulttikirjoja, joista Pynchonilla on takanaan historiaa huomattavasti Fukugamaa enemmän.

    "Modernien yhteiskuntien edetessä kohti demokratiaa moderni ajattelu on päätynyt umpikujaan pystymättä pääsemään yhteisymmärrykseen siitä, miten ihminen ja hänen erityinen sisäinen arvokkuutensa on määriteltävä, joten se ei ole myöskään pystynyt määrittelemään ihmisen oikeuksia."

- Francis Fukugama

    "Jos lohtua kaipaatte, on vielä aikaa koskettaa lähimmäistä tai työntää käsi omien kylmien jalkojen väliin..."

- Thomas Pynchon

    Onko sillä erityisellä sisäisellä arvokkuudella loppujen lopuksi niin väliä, kysyn minä.

    Tunne edellä kannattaa mennä, elämässä täytyy tehdä juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Demokratia sensijaan loppuu silloin, kun jaettava on loppunut. Tätä ennen ovat jaettavan tekijät loppuneet. 

    Jäljelle jäävät ovat turvonneet omaan mahdottomuuteensa, omaan liikkumattomuuteensa, omiin idealistisiin saavuttamattomuuksiinsa.

    Haluatko jäädä jäljelle?

”Hävittämällä metsänsä Suomi on saanut sen vaurauden pohjan, jonka ansiosta meillä on - muun muassa - kaksi miljoonaa autoa, miljoonia mustanharmaankiiltäviä sähköviihdelaatikoita tuhatta eri lajia ja päättömästi tarpeettomia rakennuksia vihreää maata peittämässä. Vauraus, ylimääräinen raha on myös tehnyt mahdolliseksi kasinotalouden lähes käsittämättömän vehkeilyn, lähes käsittämättömän sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden, jossa golfkenttien, huippuhotellien, lomapalatsien, nurkanvaltausten ja Sveitsin pankkitilien ruletti on tullut ’tavallisten ihmisten’ maksettavaksi. Mutta ennen kaikkea tämän vaurauden ansiosta ihmiset ovat turhautuneempia, työttömämpiä, onnettomampia, itsemurhaisempia, liikuntakyvyttömämpiä, elinkelvottomampia, elämäntarkoituksenhukanneempia kuin koskaan historian aikana. Vihonviimeisen surkea vaihtokauppa.” 

- Pentti Linkola

 VIIKOT 41- 42

Ma- 5,10 km - 36.58. Varovasti.

Ti- 7.00 km - 55.17.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 2,40 km - 27 min. 

To- La- Lepoa. En ole terve.

Su- Kävelyä 1,1 km - 21 min.

Yhteensä 12,1 km juoksua.

 

Ma- Ke - Lepoa.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 50 min.

Pe- Lepo

La- 6,08 km - 42 min.

Su- 8,08 km - 53 min. Kävelyä Kirsin kanssa 5,07 km - 1.09.

Yhteensä 14,1 km juoksua.

 

NISSAN PRIMERAN EHEYTYS JATKUU

 

Kuvassa Nissanin kuljettajan puoleinen ovi verhous poistettuna. Keskellä ikkunannostimen moottori.

Kuvassa Nissanin ikkunahissi, eli ikkunannostin oven sisäpuolelta. Kuvassa nostimen yläosa on oikeassa laidassa.

Vaihdoin Nissaniin ikkunahissin kuljettajan oveen. Valeo- merkkisen tarvikkeen sai Motonetistä hyllystä. Omastani olivat käyttöpyörän muovisiivet antautuneet. Piharemonttina taivasalla miinus yhdessä asteessa tämä kysyi kärsivällisyyttä.