ITSE

 

Olen koko elämäni tykännyt tehdä omin käsin asioita, korjata tai rakentaa uutta. Kirjoittaminen on samankaltaista toimintaa. Sen voi ajatella olevan tyhjien tilojen harmonista täyttämistä, rakentamista sanoilla.

    Tee se itse- on minulle itsenäisyyttä. On fantastinen tunne saada Kirsin auton takajarrut korjattua viidentoista asteen pakkasessa kotipihalla. Riippumattomuuden tunne on huikea. Minä tein sen! Ilman apua. Maksamatta mitään.

    Siinä pakkasessa polvillaan unohtuvat facebook kommentit, joiden mukaan olen ollut yrittäjäurani aikana onnekas varmistaessani taloudellisen riippumattomuuteni. Onnekas? Voi tehdä perässä, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, setsemän päivää viikossa, seitsemäntoista vuotta. Ei siinä onnella ole mitään tekemistä vaan sillä, että olen kyennyt ajattelemaan. Ihan itse.

    Itse tehdessään oppii uutta. Rohkeus käydä käsiksi koneisiin ja laitteisiin, joita ei entisestään tunne, lisää läsnäolemisen kokemusta. Syventyessään johonkin tuntemattomaan muu ja erittäin toisarvoinen maailmanhälinä unohtuu. Kokemus on meditatiivinen. Kehittävä.

 

Vajaan viikon olen korjannut parirekeä. Parireki lienee nuoremmalle eteläiselle sukupolvelle tuntematon käsite. Kyseessä on kahdella jalasparilla varustettu puinen talousreki, joka omassa tapauksessani liikkuu moottorikelkalla.

    Lisävarusteina omassa reessäni on sivulaidat, kahdelle irroitettava, avoin matkustushytti tuulilasilla sekä erikokoisia, umpinaisia tavarankuljetuslaatikoita. Parireen idea on, että molemmat jalasparit kääntyvät, jolloin reki on notkea liikkumaan.

    Reki alkaa olla Inarissakin menneen maailman muistoja. Kapine toimii kovalla ja kantavalla lumella auttavasti, mutta nykyisenkaltaisten talvien aikaan sen kanssa joutuu jatkuviin vaikeuksiin. Jäällä ja reiteillä on pehmeitä kohtia ja vesisohjoa, joihin reki vajoaa ja jää kiinni.

    Nykyajan kapineita kelkan perässä ovat lujitemuoviset, erikokoiset ahkiot, jotka liukuvat kevyesti lumen pinnalla. Puureet ovat vanhojen tervaskantojen haikailuja. Nämä tervaskannot käyvät sisukkaasti pilkillä vain kevättalven teräskeleillä, ja ovat autuaan tietämättömiä olosuhteista muina aikoina.

    Reen korjaamiseen minulla on muita syitä. Halusin tutkia sen rakennetta, koska puusta taitavasti käsityönä tehtynä se on kaunis esine ja ansaitsee kunnioituksen. Halusin säilyttää sen käyttökelpoisuuden.

    Etutelin jalasten kärjet olivat lahonneet ja jalasten pohjamuovit (rekimuovit) halkeilleet etuosistaan. Purkaessani reen osiin havaitsin myös takatelin yläpuun lahonneen perusteellisesti nivelensä läpimenosta. Takatelin jalasten kärjet olivat myös rikki ja kärjistä lähtevien ohjainketjujen kiinnitykset murtuneet. Lisäksi telien päällä olevat vesivaneriset liukulevyt olivat kuluneet tai rikki, kuten varsinaisen reen pohjanpuoleisetkin vesivanerit. Komeus kaipasi myös tervaöljyä suojakseen.

    Tänäpäivänä tee se itse- ajattelua vaikeuttaa maailmantilanne. Lähes kaikkien tarvikkeiden hinnat ovat nousseet. Vesivaneri ja rekimuovilevy maksavat lähes kolmekymmentä prosenttia enemmän kuin viime syksynä. Myös metalli, erikoisliimat ja käsittelyöljyt ovat kallistuneet huomattavasti. Hinnannousun taustalla on kallistunut energia ja maailman pelastaminen.

    Valitettavasti kaikki traditionaalinen harrastaminen yritetään tehdä mahdollisimman vaikeaksi. Mutta ne piirtävät, joilla on liitua. Ja liidulla en nyt tässä yhteydessä tarkoita rahaa, vaan kykyä tehdä asiat itse. Kärsivällisyyttä paneutua, ottaa selville ja löytää ratkaisut.

    Seuraavassa päivityksessäni saatte kuvan valmiiksi kasatusta reestä. Tässä vaiheessa on nyt tyytyminen pelkkiin osiin.

Takateli purettuna, kuvassa paikalla vielä vanhat valkoiset jalaksenkärjet, jotka toimivat ohjainketjujen vetolenkkeinä.

Etualalla uusittu etutelin keula ja oikealla vanha, lahonnut takatelin poikkipuu. Vasemmalla pystyssä reen pohja. Tilaa on pajassa vähän, mutta sentään vähemmän pakkasta kuin ulkona.

Valmis takateli tervattuna. Maassa vanha poikkipuu.

Takatelin jalaksen uusi kärki, jossa ohjainketjun kiinnike.

Yksityiskohta etutelin suksenkärjestä korjattuna ja korjaajan oikea turvakenkä.

 

Viikon neljä olen maistellut uutta elämääni. Olen juossut yhden kahdeksan kilometrin lenkin, hiihtänyt metsäsuksilla vajaa kaksikymmentä kilometriä, kävellyt kirsin kanssa ja pitänyt kolme lepopäivää. Juoksemisen sijaan olen ajanut moottorikelkalla vajaa sataviisikymmentä kilometriä. 

    Juoksukilometrejä Tammikuuhun kertyi 242 kilometriä.

Tuntemattomasta syystä rajavyöhykettä kavennettiin matkalta Virtaniemi - Siikajärven vartio - Santapää. Kävin tutkimassa uusia, mahtavia maisemia, jotka aiemmin ovat olleet kielletyllä alueella. Löysin hienoa vanhaa metsää, upeita rinteitä ja kauniita järviä. Todellista erämaata. Kulkua vaikeuttaa järville lumen alle nouseva vesi. Onneksi moottorikelkkani on kapeamattoinen, korkealla matonharjalla varustettu tehokas kaksitahtikone, joka jaksaa pyörittää telamattoa umpisessa ja etenkin sohjossa. Alla olevien kuvien maisemiin ei ole aloittelijoiden turistikelkoilla mitään asiaa.

Taustalla rajavyöhykkeen raja.

Tutkimattomilla teillä tietymättömillä.

Kelekalla uitu on.

Vahingossa kalankuvia. Kuvassa oleva naru on verkkonaru ennen kelalle kelaamista.

Kirsin kanssa on mukava hiihtää hiljokseen.

Linnun jäljet yökiepissä.

Tummuvan illan rauhaa suksilla.

Maksaa se.

"Vain raukka painaa jarrua." - Mikko Vermas

TAKAISIN LUONTOON - KERTOMUKSIA TOIVOSTA

 

ALUKSI

Ajatus tähän tekstiin syntyi Raine Koivumäen Vasen kaista- verkkolehteen kirjoittamasta erinomaisesta, novellimaisesta asiatekstistä Jäätävää kehitystä.

    Muistanette, että olen poliittisesti sitoutumaton. En usko politiikkaan, enkä sen keinoihin. Perusteluna esitän väittämäni, että politiikassa merkitykseltään puhdas pyrkimys kilpistyy lopulta follow the money- periaatteeseen. Jokainen kiinnostunut voi tutkia tätä termiä itse.

 

TAKAISIN LUONTOON

Luontoa on kaikki se, mikä ei ole ihmisen tekemää. Ulkoillessaan voi katsella ympärilleen ja pysähtyä miettimään millaisessa ympäristössä elää tai haluaisi elää.

 

TÄYTTÄKÄÄ MAA...

Usein ihmiset opiskelevat, hankkivat työn, perheen, asunnon ja luulevat elävänsä. Vuosien vieriessä valitettavan moni ei pysähdy miettimään lainkaan miltä elämä tuntuu. Sitten yhtäkkiä huomataan menneiden vuosien merkityksettömyys. On äärimmäisen vaikeaa myöntää itselleen, että on jättänyt elämänsä elämättä.

<sup>"Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja,

turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!

Mitä hyötyä on ihmiselle

kaikesta vaivannäöstänsä,

jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?"  Lainaus Raamatusta 1933/ - 38</sup>

    ^{Salomon sanat kestävät aikaa mutta ihminen itse ei niitä kestä tilanteessa, jossa mieli kaipaa muuta kuin tuttua, turvallista ja uutta. Painettuaan menestyksekkäästi työpaikalla ja perheen parissa, on lähes mahdotonta vain lähteä ja jättää kaikki taakseen.}

    ^{Läheisten ihmisten ja yhteiskunnan luoma paine pakottaa nöyrtymään osaansa. Usein ajatellaan: "Hoidetaan tämä nyt loppuun kunniallisesti, kun kerran aloitettiin."}

    ^{Poikkeuksia on, olen itse yksi. Olen vuosieni varrella jatkuvasti tiukentanut asennettani: yritän elää jokaisen päivän täsmälleen niin kuin itse haluan. Vastavirtaan kulkeminen ei ole ollut helppoa, mutta mielestäni olen selvinnyt haluamaani suuntaan ja saanut tehdä niitä asioita, mitkä koen tärkeäksi itselleni. Nykyisin hetkittäin pystynyt jopa palaamaan alkuluontooni.}

 

^HISTORIA

^{Onko luonto osa meitä vai olemmeko me osa luontoa? Ihmisapinalla on toinen jalka luonnossa ja toinen luomassaan kulttuurillisessa ja teknistyneessä yhteiskunnassa.}

    ^{Katson, että suurimmat ongelmamme johtuvat luonnosta vieraantumisesta. Yrityksemme hallita luontoa johtaa meidän itsemme tuhoon. Luontoa ei voi suojella ellei myönnä, että on itse osa luontoa. Emme siis ole luonnon yläpuolella, emmekä voi omistaa sitä.}

    ^{Homma meni pieleen omenansyönnin jälkeen seuraavaksi maatalouden kehittyessä. Jäimme paikallemme ja aloitimme työt elantomme hankkimiseksi. Sitä ennen kuljeskelimme ja etsimme syötävää. Paikalleen jäädessämme altistimme itsemme paikallisille olosuhteille. Jos ne olivat huonot, aloimme muuttaa niitä mieleiseksemme. Säätä tai huonoa maanlaatua emme voineet muuttaa, joten keksimme keinoja parantaa maata, myöhemmin jopa säätä.}

    ^{Pahin tapahtui kuitenkin yhteisöllisyyden tarpeesta. Yhtäkkiä olikin siedettävä naapureita. Paikalleen jäänyttä suurempaa ihmisryhmää piti alkaa jonkun johtamaan. Syntyi tarve etsiä keskitie ihmisten erilaisten tarpeiden ja vaatimusten paineen alla.}

    ^{Lapsellinen ajatus, että jokin uskonto tai ideologia sellaisenaan kävisi kaikille ratkaisuksi, jäi itämään.}

 

^{JATKUVA KASVU}

^{Nykyhetken suurin ongelma on utopia jatkuvasta kasvusta. Omassa yrityksessäni vuosia sitten kävin kirjanpitäjäni kanssa seuraavan keskustelun:}

    ^{- Paljonko olet ajatellut lisätä liikevaihtoa ensi vuodelle, oletko ajatellut laajentaa.}

    ^{- Olen ajatellut, että tämä riittää. Mieluummin vähän vähemmän. Pääasia, että työntekijöille riittää hommia, vastasin.}

    ^{- Se ei näytä hyvältä taseen kannalta, kirjanpitäjäni vastasi.}

    ^{- Aivan sama, pääasia, että se tuntuu minusta hyvältä, päätin keskustelun.}

    ^{Keskityin jo tuolloin vapaa-aikaan, ultrajuoksuun ja kirjoittamiseen. Yrityksessäni ajattelin asiakkaiden, omaa sekä työntekijöideni parasta, mutta en todellakaan muuta. Ympäristöön liittyvät asiat hoidin lakien ja asetusten mukaisesti, mutta mihinkään hiilijalanjälki- tai muihin kompensaatioihin ei yksinkertaisesti ollut varaa.}

    ^{Jos haluaa itselleen vapautta, ei voi ottaa vastuuta koko maailmasta. Riittää kun hoitaa oman ruutunsa.}

 

^MANTRA? 

^{Jatkuvan kuluttamisen ja mihinkääntyytymättömyyden seurauksena ajamme itsemme tuhoon. Luonto, eli maapallo ei kestä.}

 

^MUTTA!

^{Toisin kuten Rainen Koivumäki kirjoituksessaan, en näe, että omilla valinnoillamme voisimme saada kaikille tällä pallolla hyvän elämän. Sensijaan omilla valinnoillamme voimme saada itsellemme hyvän elämän.}

    ^{Tekemällä vähemmän töitä, kuluttamalla vähemmän ja jakamalla aikaa läheisten kanssa enemmän.}

    ^{Mutta emme voi elää kenenkään muun puolesta, jos emme osaa elää edes itsemme puolesta.}

 

^HARHA      

^{En tiedä mistä on saanut alkunsa illuusio, että muuttaessamme Lappiin Kirsin kanssa, olisimme aloittaneet jonkinlaisen hitaan ja kaikesta luopuvan elämän.}

    ^{Olen vuosikaudet tehnyt yhä vähemmän töitä, kuluttanut vain tarpeellisen ja keskittynyt omaan elämänfilosofiaani: läsnäoloon hetkessä.}

    ^{Syyskuussa 16.9.2022 julkaisin facebookissa minitarinan "Puita pesään sanoi pappa jo aikanaan". Tuossa hieman kieli poskessa otin kantaa muun muassa ihmisiin, jotka istuvat ilmastonmuutoksen puolesta (vastaan) kadulla. Yleensäkin kritisoin niitä, joille ei käy mikään, kun puhutaan energiankäytöstä yleisesti elämässä. Lämmityksestä, liikkumisesta tai hyödykkeiden tuottamisesta.}

    ^{Mainittu päivitys poiki neljäkymmentä kommenttia. Puolesta, vastaan ja myös facebookin arkipäistävään tapaan provosoiden, henkilökohtaisuuksiin mennen. Vaikka siellä luki, että hyvää ne kai tarkoittavat. Se "kai" oli idealisteille liikaa.}

    ^{Jossain kommenteissa ihmeteltiin, että minulla on moottorisaha, mönkijä tai moottorikelkka. Aivan kuten eläisimme täällä jossain sammaleella tilkityssä hirsikömmänässä, käsin halkoja hakaten ja vailla mukavuuksia.}

    ^{Ihmiset siis projisoivat omia haaveitaan ja purkavat turhautumistaan oman elämänsä kulkuun näissä sometuksissaan. Meillä Lapissa on ovi auki. Ihmisiä pitää tavata kasvokkain, ilman ruutuja.}

    ^{Minä ja Kirsi olemme hypänneet pois oravanpyörästä kyllä, mutta emme kuvittele kykenevämme pelastamaan koko maailmaa. Emme voi käsittää tulevaisuuden toivottomuutta, jota lietsotaan jatkuvasti esille yhä mustemmin maalatuin mielikuvin.}

 

^{TAKAISIN LUONTOON?}

^{Alussa mainitussa Jäätävää kehitystä- tekstissä mainitaan, että kun 3,5 prosenttia ihmisistä saadaan mukaan ympäristöystävälliseen elämäntapaan, niin se riittää. Hyvä jos näin tapahtuu, mutta sitä ennen esimerkiksi bensiini virtaa läpi kaasuttimien ja polttoaineruiskujen kunnes se kielletään lailla.}

    ^{Kaupungista ja lämmöstä käsin on helppo huudella ja istuskella jos minkäkin asian puolesta kadulla. Mutta kuinka moni meistä on valmis tinkimään omasta mukavuudestaan palaten todella osaksi luontoa. Väitän, että ei kovin moni.}

    ^{Inarissa olen hiihtänyt kolmenkymmenen kolmen asteen pakkasella sähköttömään, kylmään erämökkiin. Aloittanut lämmityksen puilla ja hakannut kaivon pinnasta kaksikymmensenttisen jään rikki saadakseni vettä.}

    ^{Märkää paitaa vaihtaessa jääkylmässä mökissä ei ihan ensimmäisenä tullut mieleen, että mikä on toimintani hiilijalanjälki.}

    ^{Myöhemmin kokiessani talviverkkoa Venäjän rajan läheisyydessä erämaajärvellä kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa paljain käsin sanoitin seuraavat säkeet hengityshöyryyn:}

^{Hiljaisuudessa kuulee.}

^{Kun on riittävän kylmä, hiljaisuuden kuulee.}

    ^{Ja en saatana hiihdä sille järvelle ja takaisin, vaan ajan sinne moottorikelkalla! Muuten verkkokäyntiin menee koko päivä.} 

    ^{Kysytte, onko kiire. Vakuutan, ei ole. Kun vuosia sitten hankin itselleni elämän, kiire loppui. Eikä elämän hankkiminen maksanut mitään, riitti kun lähti juoksemaan ja alkoi hengittää vapaasti. Antoi ajatusten tulla, mutta etenkin mennä. Tai istui alas, pysähtyi ajattelemaan omaa olemistaan.}

     ^{Sitten kysytte, eikö lähempänä voisi kalastaa. Mitäs jos yrittäisitte ihan itse kalastaa lähempänä, ennenkuin kysytte mitään.}

    ^{Yrittäisitte edes tuntea oman alkuperäisen luontonne.}

    ^{Hankkisitte perspektiiviä kuunnella erilaisia mielipiteitä sellaisenaan, ilman ennakkokäsityksiä.}

 

^{KERTOMUKSIA TOIVOSTA}

Olemme kehittäneet itsellemme ihmisenä olemisen perustalla olevan pelon, pelon että emme olekaan.

 
Olemme pysymättömyys, joka näyttäytyy kiinteänä vaikuttavassa ihmishahmossa, mutta toivoa meillä on.

    ^{Nuokin säkeet ovat osa uutta kirjaani. Novellikokoelman työnimi on kertomuksia toivosta. Tekeillä on myös kolmas kirja, romaani, joka kertoo ihmisten välisestä tasa-arvosta. Muun muassa siitä, kun vastaasi kelaa ihminen pyörätuolilla, niin näetkö ensin ihmisen vai vammaisen.}

    ^{Jos hyvin käy, novellikokoelma julkaistaan aivan tämän vuoden lopussa. Mutta koskaan ei voi olla aivan varma, kakkaa ei minusta pidä kustantaa.}

    ^{Mutta toivoa meillä elämässä on - aina, sillä maailma voi olla kaunis.}

 

^{MAAILMA ON KAUNIS}

^{Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus}

^{Kalervo Halonen - Veksi Salmi}

 

 

 ^{VIIKKO 3.}

^{Ma- 8,61 km - 1.27. Videokuvaussessio Täryhalon kanssa}

        ^{10,14 km - 1.14. Lisää yksin kuvausten jälkeen.}

^{Ti- 18,12 km - 2.02. Matolla.}

^{Ke- 10,13 km - 1.12. Nellimin kylällä. Kylmä!}

^{To- Pe - Lepo}

^{La- Uuttuperän lenkki 20,42 km - 2.17. -20 pakkasta.}

        ^{Matolla reipasta 10,10 km - 58 min.}

        ^{Palauttelua 24-tunnin kilpailuvauhdilla 5,01 km - 35 min.}

^{Su- Kävelyä Kirsin kanssa 4,01 km - 51 min.}

        ^{10,08 km - 1.04.}

^{Yhteensä  92,6 km - 10:53}

^{Viikon kaksi viimeistä päivää kertovat jotain juoksusta ymmärtäville missä kunnossa olen nyt. Kokonaan toinen juttu on, kuinka jalat kestävät Areenan kovaa rataa viiden viikon päästä.}

^{Hyvä harjoittelu ei näytä miltään...}

 

^{Käytiin Kirsin kanssa hiukan kauempana kelkkaretkellä. Sää ja maisemat suosivat. Makkara paistui ja kahvi maistui.}

Pahoittelut toisissa selaimissa esiintyvistä fonttieroista, Blogger nyt ei tottele, vaikka mitä tekisi.

 

MITEN ME TULEMME VOIMAAN

 

Otsikko on kaksisuuntainen miete. Miten Koskinen ja ultrakoskinen tulevat voimaan.

    Viime aikoina olen tavannut vanhaa ystävääni yhä useammin. En kykene muistamaan tarkasti koska viimeksi hänet kohtasin, sen on täytynyt tapahtua vuoden 2014 jälkeen, Suomen halkijuoksun 1622 kilometrin jälkeen. Tai Korona-aikoina. Ehkä jo paljon aiemmin.

    Vanha ystäväni putkahtaa esiin hetkittäin, kun yritän nostaa kilometrimäärää. Kadotan motivaationi juosta hänet tavatessani. Ironista on, että se tapahtuu nyt, 2023, kun juokseminen on helppoa. Juokseminen pitkälle on henkisesti helpointa koskaan. Fyysisellä puolella ei ole ongelmia niin kauan kuin juoksen -  pidän yllä tai kehitän kykyä, jonka hankkimiseen on mennyt kolmekymmentä vuotta.

    Vanha ystäväni julkaisi vähän aikaa sitten esikoisteoksensa. Kirjan nimi on: ja kaikki kivestä. Kirjassa Pasi Koskinen kuvaa miten hänestä tuli minä, ultrakoskinen. On kohtuullista kertoa teille rakkaat ystävät, että en oikeasti tiedä kumpi tätä tekstiä kirjoittaa. Kokemukseni mukaan Koskinen on parempi kirjoittamaan kuin ultrakoskinen, joka taas on parempi juoksemaan.

    On epäselvää miten tulemme voimaan. Koskinen haluaisi keskittyä kirjoittamaan ja ultrakoskinen juoksemaan. Olemme yhdessä kyenneet palaamaan alkuluontoomme, alkuperäiseen minäämme. Tästä on seurannut pelkkää hyvää, mutta taustalla on kammottava tyhjyys.

    Koskisen keho on riippuvainen juoksusta ja ilman Koskisen suurta mieltä ei ultrakoskinen kykene ultrasuorituksiin. Ainoa ongelma on Koskisen motivaatio juosta. Jos motivaatio katoaa, aiheuttaa ultrakoskinen Koskisen keholle vieroitusoireita.

    Kauan sitten näinä hetkinä piirsin harjoituspäiväkirjaani paksun nuolen alaspäin ja katosin. Saattoi mennä vuosi retkeilyn, hiihdon, polkupyöräilyn ja vähäisen juoksun kanssa. Sitten palasin. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin ymmärsin, että meitä on kaksi.

    Ilman kaksinaisuuden ykseyden ymmärtämistä on mahdotonta käsittää mitä tällä tekstillä tarkoitan. Koskinen ja ultrakoskinen ovat sekä kaksi, että yksi. Ruumiimme ja mielemme ovat yksinkertaisesti selittäen saman kolikon eri puolet. Siksi motivaatio tai sen puuttuminen on yhdentekevää, sattumanvaraista lantinheittoa.

    Kammottava tyhjyys avautuu, jos mieleni jakautuu. Käytännössä Koskisen ja ultrakoskisen mieli ovat yksi ja sama, mutta zen ei. Kyseessä on kolmenkymmenen vuoden harjoituksen tulos. Rikkumaton symbioosi. Toinen tarvitsee toista, yhtälailla kuin molemmat ovat toisistaan riippumattomia.

    En voi lopettaa juoksemista, koska en koskaan aloittanutkaan sitä.

    Olen vapaa. 

 

VIIKKO 2.

Ma- 15,36 km - 1.51. Siikajärventie.

Ti- Lepo

Ke- 10,03 km - 1.11. Kylällä.

To- Lepo

Pe- 10,04 km - 1.06.

La- Lepo

Su- Matolla 5,07 km - 35 minuuttia. Ulkona - 27 astetta.

Yhteensä 40, 5 km - 4:44

Juoksusta, jota ei minun mittapuuni mukaan ole ollenkaan, ei voi kommentoida mitään.

     

JUOKSUMEDITAATIONI

 

Juoksumeditaatiossa ojentaudun tälle hetkelle sellaisena kuin se on. En yritä saada aikaan mitään erityistä tilaa tai flowta, pelkästään juoksen. Usein kerron kanssani juokseville, että älkää yrittäkö liian kovaa juosta oikein tai päästä jonnekin.

    Käsite "oikein juokseminen" tarkoittaa puhtaassa perusmerkityksessään pelkkää juoksemista eteenpäin. Tuota hetkeä ei yritetä kontrolloida, muokata, tai edes yritetä päästä jonnekin. Pelkästään juostaan ja kiinnitetään huomio hetkeen sellaisena kuin se on. Kilpailussa tämä tarkoittaa tavoitteesta luopumista ajatuksen tasolla. Tehdään matkaa eteenpäin tavoittelematta mitään. Tehdään matkaa yrittämättä päästä minnekään. Liikutaan vain eteenpäin.

    Todellisuudessa ei ole mitään paikkaa minne päästä, eikä ole mitään mitä saavuttaa. Saavutuksen näkee vasta jälkeenpäin, eikä sekään loppujen lopuksi ole mitään.

    Edelläkerrotun sisäistäminen johtaa väistämättä ajatukseen: juokseminen on hyödytöntä. Sinällään näin voi olla, mutta juoksumeditaatio on huomattavan paljon muuta kuin juoksemista. Se on älykäs harjoitus.

    Älykäs harjoitus käsittelee vain yhtä asiaa, mutta fyysiset hyödyt tulevat ikäänkuin siinä sivussa. Älykkään harjoituksen päämääränä on käsitellä ihmisenä olemisen perustalla olevaa pelkoa, pelkoa siitä että en olekaan tai lakkaan olemasta.

    Filosofisesti ajatellen kukaan ei ole, mutta se on viimeinen asia, mitä kukaan haluaa tietää. Olemme pysymättömiä kaikki - lopulta kuolemme, häivymme olemattomiin. Juostessa pitkiä matkoja pelko ottaa muodon, joka ilmenee jatkuvana ajatteluna, spekulointina, analysointina ja unelmointina. Tällä toiminnalla yritämme pitää itsemme turvassa, ultrajuoksumme muuttuu uskotteluksi. Oikeassa ultrajuoksussa olemme kaikkea muuta kuin turvassa. Ylitämme rajoja, joita muut tai itse olemme asettaneet. Asetamme elimistömme valtavan rasituksen alaiseksi. Toimintaan, mihin sitä ei kenties ole suunniteltu. Hyödyttömään toimintaan.

    Miksi sitten?

    Juoksumeditaatio on kokea totuus siitä kuka todella olemme. Juoksumeditaatio on huomioida ja kokea se missä olemme jumissa, se missä pidämme kiinni ja mikä erottaa meidät todellisesta luonnostamme. Todellinen luontomme juoksee vuosikausia kunhan se saa nestettä, ravintoa ja lepoa. Ultrajuostessa käännymme pois mukavasta ja kivuttomasta.

    Juoksumeditaatio on kääntymistä itsekeskeisestä näkökulmasta elämäkeskeiseen näkökulmaan. Juoksumeditaatio on opettelua onnellisuuteen. Emme koskaan voi olla onnellisia ellemme väsy, hikoile, palele ja kärsi kipua, janoa tai nälkää. Ultrajuoksussa tapahtuva juoksumeditaatio on hidasta kokemisen lisäämistä siitä, kuka olemme ja kuinka suhtaudumme elämään.

    Ultrajuoksu on aina paluuta todelliseen itseen. Koko elämän paradoksi siitä, että vaikka kaikki on sekaisin, kaikki on hyvin, voidaan ymmärtää juoksumeditaatiota harjoittaen.

    Minulla kesti lähes kolmekymmentä vuotta palata todelliseen luontooni. Sanotaan, että mielensä voi opetella hiljentämään. Mieli hiljenee kokemukseni mukaan harjoituksen tuloksena itsestään. Jos yrität hiljentää sen, et onnistu. Mieleen nouseviin asioihin ei saa jäädä jumiin, ei saa takertua. Pelkästään juoksen ja annan asioiden tulla ja mennä - lopulta aallot tyyntyvät ja syntyy kokemus hetkeen sellaisena kuin se on.

    Pysyminen alkuperäisessä ja todellisessa ihmisluonnossani ei ole pysyvää ilman jatkuvaa harjoitusta. Kokemukseni mukaan en ole koskaan valmis, on jatkuvasti sanottava "kyllä" kaikelle, vaikka vihaankin sitä. Juoksumeditaatiossani palaan aina takaisin myöntyvyyteen vain juosta eteenpäin. Eteenpäin ja ongelmia ei ole! Täydellistä, loputonta ultrajuoksua.

    Siihen muuhun elämään, jota kutsun puuhasteluksi, juoksumeditaatio antaa läsnäoloa, rauhaa ja tasapainoa. Toisinaan herkkyys on sotkuista, elämä elämässä elämää. Täydellisenä. 

 

VIIKKO 1.

Ma- 20,11 km - 2.24. Nellimin päätie.

Ti- Matolla 10,15 km - 1.09.

Ke- 10,58 km - 1.15. Kylällä.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 6,09 km - 1.17.

Pe- Metsäsuksilla Kirsin kanssa 6,98 km - 1.37. Matolla 5,04 km - 33 min.

La- 12,02 km - 1.30. Nellimintie.

Su- 23,10 km - 2.38. Matolla.

Yhteensä 81 km - 9:31

Perusharjoittelua varovaisesti määrää lisäten. Meillä on joskus vähän kylmäkin Nellimissä.

     

    

90314 KILOMETRIÄ

 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2023!

 Kuvan otti Seppo Saraspää siellä jossakin.

 

Vanhetessamme olemme usein kovin ylpeitä saavutuksistamme. Kun muistelemme menneitä on muistelu aina yksipuolista. Ylpeily saavutuksilla luo ongelmia, vääristää persoonallisuutta. Meidän ei tarvitse unohtaa tekojamme, mutta niistä ei tulisi jäädä ylimääräisiä muistijälkiä. 

    Jokainen tuleva hetki on aina uusi, mennyt on mennyttä. Meidän ei tulisi tarrautua tekemisiimme millään tavalla. Tarrautuminen urauttaa ja ihminen kietoutuu itsekeskeisiin mielikuviin. Mielestäni tämä estää todellista kokemista tässä ja nyt.

 

ELÄMÄNI SUURIN SAAVUTUS (toistaiseksi)

ja kaikki kivestä

Esikoiskirjani, ja kaikki kivestä- romaani, julkaistiin syyskuun lopussa Helsingissä. Läsnä olivat kirjailija Sami Liuhto, Niilo Rantala, Leena Raitala ja lukuisa määrä muita minulle tärkeitä ihmisiä matkani varrelta.

     Lokakuussa pidin toisen julkaisutilaisuuden Ivalossa, jossa läsnä olivat kirjailija Seppo Saraspää, kirjailija Seppo Konttinen, syöpätautien emeritusprofessori Pirkko Kellokumpu-Lehtinen, psykiatrian dosentti Klaus Lehtinen ja lukuisa määrä muita minulle tärkeitä pohjoisen ihmisiä.

 

JUOKSUVUOSI 2022

 

Ultrajuoksuvuosi 2022 oli kokonaisuudessaan menestys, vaikka juoksukilometrien määrä jäi alle 3400 kilometriin. Ikävuosien karttuessa kyse ei enää ole määrästä, vaan laadusta.

    Kilometrien laatua tärkeämpää on mielenlaatu, onko mieli pieni vai suuri. Kykeneekö mieli kestämään tiukan paikan tullen, silloin kun voimat loppuvat.

 

Maaliskuussa juoksin harjoituksena Nellimistä Ivaloon hieman vauhdikkaammin. 43 kilometriä taittui vähän alle viiden tunnin. Vanhuus ja nopeus eivät kulje käsi kädessä.

 

Kokkolassa 21. - 22.5. juoksin harjoitukseksi 24-tunnin juoksun. Tulokseksi jäi vaatimaton 148 kilometriä.

 

Kuuden päivän juoksu - ultrajuoksun kuningaslaji.

 

Kauhajoella 4. - 10.7. juoksin ensimmäisen kerran elämässäni kuudessa päivässä yli kuusisataa kilometriä. Tulos 603 km on kaikkien aikojen Suomen tilastossa 7. paras. Tässä 30 vuoden ja yli 90.000 kilometrin elämäntehtäväni palkittiin.

 

 

 

Syyskuun alussa juoksin Saanatunturin huipulle uutta reittiä pitkin Mallan parkkipaikalta 41 minuutissa ja 24 sekunnissa. Rakkaus Pohjoisen kivikoissa tanssimiseen jatkuu vieläkin, 58-vuotiaana.

 

Joulukuussa juoksin kotoa Nellimistä Ivaloon pikkujouluihin. Hieman kierreltyäni matkaa kertyi reilu 47 kilometriä ja aikaa kului reilu viisi ja puoli tuntia pakkasessa ja osin pimeydessä.

 

Suuri ja pieni mieli ymmärretään vastuullisessa mielensäpahoittamisen ja maailmaapelastavan yhteiskunnan hälinässä usein väärin. Luullaan, että asetan itseni muiden yläpuolelle.

     Näin ei ole.

     En ole edelleenkään kukaan, enkä mitään, mutta se miten elän elämääni, miten juoksen elämässäni ja miten siitä kirjoitan, voi antaa jollekulle rohkeutta toteuttaa omia unelmiaan.

     Tässä ja nyt. Ei sitten joskus.

 

Jossain vaiheessa marraskuussa 2022 ylitin 90 000 juoksukilometriä laskettuna vuodesta 1992. Vuoden 2022 loppuun sain aikaiseksi 90 314 kilometriä.

 

Tavoitteellinen juokseminen jatkuu edelleen. Kilpailuissa kilpailen, harjoitellessani harjoittelen, mutta suorittamisen olen lopettanut jo kauan sitten. Ne jotka eivät edellisiä lauseita ymmärrä, eivät koskaan pääse täydelliseen yksinäisyyteen askeltensa kanssa.

    Ei siinä yksinäisyydessä ole mitään kadehtimista. Eikä siitä yksinäisyydestä ole mitään kertomista. Siellä ei ole mitään.

    Ja hyvä niin.

 

Läsnäoloa uuteen vuoteen kaikille.

 

Ps. Ei mulla pleksit ihan pienestä huurru, mutta sentään joskus...

 

 VIIKKO 52.

 

Ma- Lepo

Ti- Latuhiihtoa 12,08 km - 1.28.  Iltakävely Kirsin kanssa 4,34 - 56 min.

Ke- Lepo

To- 10,26 km - 1.11.

Pe- 16,04 km - 1.54.

La- Lepo

Su- Metsäsuksilla Kirsin kanssa 5,14 km - 1.26 (Kirsillä liukulumikengät)

       Tiellä juoksua 10,15 km - 1.07.

 

Yhteensä juoksua 36,4 km - 4:13

 

Leppoinen viikko, keskiviikkona ajoin moottorikelkalla melkein sata kilometriä.