KILLUA

Pelkkä juokseminen paljastuu lopulta typeräksi touhuksi. Vaikka miten harjoittelisi, niin kehittyminen loppuu iän myötä jossain vaiheessa, ainakin nopeuden suhteen. Vanhemmiten oppii naattimaan ennenkuin laakasee. Toisaalta lenkeillä ei koskaan pääse mihinkään jos aina palaa kotiin ja pelkkiä samoja ympyröitä jää taakse. 
   Voisin juosta Nellimistä Gibraltarille tai maailman ympäri, jos löytäisin hyvän syyn tehdä niin ja etenkin jos joku maksaisi viulut. Syyhän voisi olla maailman katseleminen juosten, tietenkin Kirsi tulisi mukaan ja ystävät, jos ei muuta niin vittuilemaan ja juomaan olutta iltaisin kanssani. Kuka sitä selvinpäin jaksaa koko maailmaa kiertää monotonisesti päivästä toiseen juosten, eikä ainakaan yksin.

   Juoksemisessani on kuitenkin kaksi asiaa, jotka eivät vuosien vieriessä ole haalistuneet: 1. Juostessa ajatus kulkee helpommin, on omaa aikaa ja tilaa ajatella.  2. Lenkeillä myös tapahtuu usein kaikenlaista yllättävää.

Sään muutoksen takia Lapin luonnossakin tapaa aina silloin tällöin sinne eksyneitä vieraslajeja. En vielä tiedä onko syynä ilmastonmuutos, sillä onneksi kohdalleni ei ole sattunut montaa tapausta, mutta yksikin voi olla liikaa. Vieraslajit ovat haitallisia ja vaikuttavat usein alkuperäisen luonnon tasapainoon kielteisesti.
   Menneen vuoden joulukuussa lähdin lenkille kovan pakkasyön jälkeen laserinkirkkaaseen aamupäivään. Vaikka oli kaamoksen lyhyt päivä, oli varsin selkeää ja kimmeltävän hangen kautta valo loisti positiivisesti. 
   Minulla ei ollut suunnitelmaa määränpäästä, ja hetken mielijohteesta poikkesin lumikenkä- ja moottorikelkkaurille metsään ajautuen kohti Kintaskurua. Olin kuullut kurun kauneudesta ja vahingossa löysin lanatun moottorikelkkauran vailla latua. Ura näytti nousevan kurun alun tienoilta ylämaahan, joten lähdin nousemaan ja tutkimaan satumaisia uusia maisemia.
   Loivan ylämäen puolivälissä vastaani tuli kovalla vauhdilla äyriäinen suksilla. Väistin heti kohteliaasti sivuun koska äyriäisen vyötärölle oli sidottu pitkällä flexillä pystykorva ja rinnalla juoksi saksanseisoja vapaana. Kolmikko suhahti jarrutellen ohi ja äyriäinen sai vaivoin vauhtinsa pysähtymään noin kymmenen metrin päähän itsestäni. Ennenkuin ehdin edes tervehtiä äyriäinen alkoi sättimään minua, että eikö minulla ole suksia ja minkä takia juoksen hänen kunnostamallaan uralla.

   Meinasin ensin huutaa, että vittuako se sulle kuuluu. Että pidä sää kuivanahka turpas tukossa ettei tarvitte laittaa sua killuun munista männyn oksalle. Vitun runkkari, meillä on suksia enemmän ku monella Nellimiläisellä yhteensä, ja me myös käytetään niitä. Ja millä jumalallisella voimalla sä ukonkäppyrä kiellät mua juoksemasta metsähallituksen mailla. Eihän mun lenkkareista jää enempää jälkiä ku sun onnettomien piskies tassuista, saati urallas toilailevien porojen koparoista.

   Mutta vedin henkeä ja tervehdin kohteliaasti.

   Äitini opetti, että kaikkia ihmisiä pitää kohdella kunnioittavasti. Sillä oli joskus oppilaina romaaneja ja ne kävi vaan syömässä ammattikoulussa, mutteivät tunneilla ollenkaan. Sitten joku Hagerttien heimopäällikkö kysyi vanhempainillassa, että mites ne meidän pojat ja tytöt pärjää. Äiti sanoi, että oppii ne ainakin syömään ajallaan, mutta ei niistä parturikampaajia tällä menolla tule. Heimopäällikkö lupasi tehostaa kotikasvatusta ja myöhemmin opiskelun tahti parani.
   Kärsivällisyys siis palkitaan ja hyvä käytös - etenkin pitkässä juoksussa. (Saakeli mikä klishee!)
    Esittelin itseni äyriäiselle. Kerroin olevani se ultrajuoksija ja ihastelin hienoa uraa metsän siimeksessä. Äyriäinen alkoi lauhtua ja lopulta toivotti minut tervetulleeksi hiihtämään uralleen. Mutta vaan kuulemma metsäsuksilla, että jää samanlaiset jäljet kuin häneltä itseltään. Käski juosta enemmän tiellä.
   En viitsinyt vanhan soturin mieltä pahoittaa. Siellä metsässä kun oli kävelyjäljet kaikissa ylämäissä, ei tainnut äyriäisellä oikein nousta ylämäkeen enää kaksi ja puolimetrinen metsäsuksi. Myöhemmin kuulin muilta kyläläisiltä, että äyriäisellä oli ollut surua elämässään mutta niinhän meillä kaikilla on ollut. Äyriäinen oli muillekin aiemmin rutissut ties mistä. Olisiko tälle entiselle kurvarille (rajavartija), jäänyt vartiointitehtävä päälle vielä eläkkeelläkin, kun pitää laturaivota vaikka ei ole edes latua.

Episodi pisti miettimään mikä tekee vanhemmasta miesihmisestä noin katkeran. Onko syynä se, että kätilö ei ole puristanut maailmaantullessa tarpeeksi vai onko puristanut liikaa. Tuleeko vanhemmiten mies äyriäiseksi kun mulkunjuuret eivät irtoa aivoista edes eletyn elämän varrella. Maailmassa kaikki muuttuu jatkuvasti ja jokainen sukupolvi kokee ja tekee mitä lystää tai mihin pystyy, toimeen on tultava kaikkien kanssa.

Jotku tosin nykyisi lakkaa syömästä lihaa ja välttää lentämistä. Ne alkaa laskee jotai ihme päästöpisteitä itelle ja jälkipolville ja yrittää tajuta, että jos kuluttaa vähemmä, nii tulevat sukupolvet pelastuu tai ainakin saa sen seittemän päivää aikaa lisää - sillä nii on laskettu ennenku maailmanloppu tulee sitten joskus.
   Säästöjutut ja skutsista huolehtiminen on tervettä, mutta ei kai omaa elämää pidä ruveta rajottaa jonku helvetin ilmastoahdistuksen myötä. Ahdistuksen torjuntaan kantsii yrittää ettiä valosampaa tulevaisuutta ja hoitaa oma ruutu. 
   Mullaki on kelkassa vaa vihreetä ysikasia ja syntsaa öljyä, enkä ihan aina aja edes sataa, joten lientä kuluu nykysin jo alle kolkytä sadalla - saakeli.
   Jumalaki saattaa jelpata, jos se sattuu olemaan silloin lopunaikojen alettua hyvällä fiiliksellä. Kaikkihan me ollaan tasasen syntisiä, viinat ja pornot kaikilla. Ja niillä, joilla muuten on vaa hyvää Zazenii, niin ne vois liittyä siihen ikuisee rundiin vailla murheita ja relata niinku ennenki. Hyvä pössis nääs.

Sitäpaitsi, luin juuri yli kaksikymmntä vuotta vanhan teorian, joka ansaitsee esiinnoston. Eräs kirjailija esitti nimittäin jo vuonna 1998 käänteentekevän ajatuksen uskosta.
   Mitäs, jos jumala onkin kolmivaihevirta? Jumalauta se tulee kolme kertaa kahdenkymmenenviidenamppeerin taulusta joka kotiin tilattuna! Nolla, vaihe ja maa - pyhä kolminaisuus on kaikkien ulottuvilla. Ja oikein kun rasiaa sorkkii, saa kaikkien aikojen sävärit tai perusteellisen valaistumisen.
   Suomalaisten kirkkojen tulisikin alkaa myymään sähköä joka kotiin. Hoituisi kirkollisverotkin siinä siirtomaksujen ohessa. Kirkot, jotka epätoivoisesti yrittävät saada uusia jäseniä sekaantumalla ja myötäilemällä kaikkia ihmisen elämänalueita. On ostoskeskuskappelia, laskettelukeskuskappelia ja elokuvia kirkosalissa (Chaplinia, Turussa), niin miksei sähkönmyyntiäkin.
   Kirkot ovat historiassa olleet selkeitä oppeineen ja kieltoineen, mutta nykyisin kaikki on sallittua. Kaikki saa anteeksi eli kaikkki lopulta käy. Lienee niin, että kirkoilla yhteydet yläkertaan on nykyteknologialla saatu tosi pätkimättömiksi ja nopeiksi. Uskalletaan mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen.
   Ennenvanhaan kun Pohjanmaata sähköistettiin olivat körtti-isännät sitä mieltä, että sähköä ei tarvita ja sitten kun padottiin joet vesivoimaan ja alettiin myydä sähköä naapurikuntiin, niin samat isännät sanoivat ettei sitä kukaan osta kun ei sitä edes näe. 
   "Ei semmosta kukaan osta mitä ei eres näe."
   Sama on näiden nykyisten laajakaistojen kanssa. Sieltä tulee viisigeetä mutta millä tiedät montako geetä sinulla on käytössä. Meillä Lapissa pätkii radiokin välillä ja toimittaja julistaa, että ei, ei ole heidän vika. Kenen vika se sitten on jos nollat ja ykköset sekoaa. Millä mittaat yhteytesi. 
   Ennen oli reilusti johdot tolppien nokassa. Näki missä pirtissä on puhelin tai sähköt. Nyt killut on raksittu pois ja sähköt kaivettu maahan. Kaikki väittävät, että on hyvät yhteydet, mutta silti voidaan yhä huonommin ja ollaan yksinäisiä pahan olon kanssa.
    Sama on uskon kanssa. Ei sitä näe, mutta voi se tulla pistorasiastakin tai vaikka juoksulenkiltä. Juuri silloin kun tuntuu toivottomalta niin alkaa kulkea. Sitten sitä painaa menemään kiitollisena ja yrittää olla vanhetessaan katkeroitumatta.
   Mutta välillä kieltämättä tekisi mieli ripustaa killumaan nämä äyriäiset.

VIIKKO 8.

Ma- Lepo, pystyn tähän.
Ti- Lumikenkäilyä Kirsin kanssa. Ei kelloa, vittu pystyn tähänkin.
Ke- Siikajärventiellä juosten 15,3 km - 1.44.
To- Juosten poluilla ja urilla 7 km - 56.50. Helvetin kylmä tuuli, yöllä -25 astetta.
Pe- Aamupäivällä latuhiihtoa 12,9 km - 1.30.
      Iltapäivällä juosten 10,2 km - 1.11.
La- Siikajärventiellä juosten 15,4 km - 1.46. Keskittyen kuten 6-päivän kilpailussa.
      Illalla kävelyä Kirsin kanssa 3,1 km - 44 minuuttia.
Su- Lepo, pilkillä Kirsin kanssa Keskimöjärvellä. Näitä päiviä ei pilata urheilulla.

Juoksua 48 km - 5:39 - Latuhiihtoa 12,9 km - 1:30 - Ja kävelyä lumikengillä ja ilman...

"Hommat vaikenee ja naama kalpenee mut beibi kyllä täällä tarkenee..."

 Cavan Grogan lähti - musiikki jäi, eikä koskaan kuole. Hipsterit imekää jakaria!

Viimeaikoina lukemiani kirjoja:

Helmi Kellokumpu - Lasteen alaisia
Kirsti Kejonen - Elämää suurella virralla
Sonia Paloahde - Aavistus
Hannu Raittila - Ei minulta mitään puutu
Arvo Myllymäki - Mies isänmaan takapihalla
Jens Lapidus - Top dog
Dennis Lehane - täyttä sotaa
Elina Lampelan toimittama - Ankara savotta

TEE SINÄ SE, MITÄ SINUN TÄYTYY TEHDÄ...

Mike Shattuck Wisconsinin Madisonista on juossut tänä vuonna hiukan yli 10000 kilometriä. Miken tavoite on juosta maratonin verran kilometrejä joka päivä vuoden loppuun asti saavuttaen noin 24140 kilometriä.
   Idea sai alkunsa 30 päivän perättäisen maratonin juoksemisesta. Mike on kertonut, että sekä hänen mielensä että kehonsa hyväksyivät tuon kuukauden aikana kilometrit joten hän jatkoi ja päätti harjoitella vuotta 2020 varten. Tuolloin hän aikoo juosta 20020 mailia eli 32219 kilometriä.
   Yhden vuoden maailmanennätys juostuissa kilometreissä on edelleen Serge Girardin 27011 kilometriä eli 74 kilometriä päivässä ilman ainoatakaan lepopäivää vuoden aikana. Miken tapauksessa hänen tämän vuoden tavoitteensa toteutuminen merkitsisi 66 kilometriä päivässä. Jos projekti 2020 onnistuisi ensi vuonna, hän juoksisi 88 kilometriä päivässä.
   Kokemukseni sekä ultrajuoksusta että/ja mielenhallinnasta antavat ymmärtää että noin 30000 kilometrissä per vuosi ollaan ihmisen suorituskyvyn rajoilla vuodessa. Ajatusta tukee vain yksi asia : vaatii hieman onnea pysyä terveenä koko vuoden noiden kilometrien jäädessä taakse. Miken ja Sergen ero on se, että Mike juoksee kotoaan käsin matkustamatta minnekään, Serge taas kierteli juosten eurooppaa matkallaan käyden tuolloin 2009-2010 myös Suomessa.
   Miksi?
   Siinäpä se! Kysymys joka aina esitetään näissä yhteyksissä. Mike on saanut yllättävän (?) paljon kuraa niskaansa USA:n Let´s Run- nimisellä sivustolla. Kysymyksen -miksi lisäksi on esitetty jenkeissä niin tavanomaiset -kuka maksaa tai -sponsoroi kysymykset.
   Myös vauhtiin on kiinnitetty huomioita ja mietitty mikä on juoksua ja mikä kävelyä. On kaivettu esiin Miken satamailisten (160 km) ultrien tuloksia, jotka pyörivät 20 tunnin vaiheilla ja ihmetelty miksi hilata hitaalla vauhdilla maratonin verran kilometrejä kasaan joka päivä. Miken vauhdit Stravan sovellutukseen päivitettyinä ovat karkeasti 5 minuutin kilometreistä aina yli 12 minuutin kilometreihin, keskiarvot pyörivät jossakin 7 - 8 minuutin vaiheilla.
   Tavalliselle ultrajuoksua tuntemattomalle tällaiset kilometrimäärät ovat uskomattomia. Yleensä kysytään mitä huumeita vedetään tai millä itseä piristetään. Sanotaan että koko touhu on ajanhukkaa ja yritetään kaikin tavoin lytätä. Tyypillisin lyttäämiskeino on rahasta puhuminen. Kuka reissut maksaa, millä elät ja kuka sinut elättää.
   Sellainen henkilö, joka valitsee juoksun ja ultrajuoksun elämäntavakseen viittaa tietenkin kintaalla kaikenlaiselle aliarvostamiselle saati arvostelulle. Mike on todennut että: "Tee sinä se mitä sinun täytyy tehdä, minä teen sen mitä minun täytyy tehdä."
   Ihmisen keho muokkautuu vuosien harjoituksen tuloksena kestämään sitä mihin sitä harjoitetaan. Kun juostaan korkeita kilometrimääriä päivästä toiseen ilman lepoa on kehon loppuunpalaminen sekä henkisesti mutta etenkin fyysisesti ainainen uhka. Juoksemisella tai pelkillä numeraalisilla tuloksilla elämänsä täyttäminen ei pidemmän päälle yksistään kanna. Taustalla on oltava syvempiä arvoja tai motivaation lähteitä. Miksi siis altistaa itsensä?
   Narsistinen lähtökohta tällaisen tekemiselle ei ole mahdollista kun puhutaan ultrajuoksusta. Pidemmän päälle valtavat kilometrimäärät vievät ylpeyden ja itsensä esilletuomisen tarpeen mennessään. Ei riitä motivaatioksi, kun puhutaan näistä kilometrimääristä, olla pelkästään esillä sosiaalisessa mediassa. Juosta noin paljon päivässä pelkkien peukutusten tähden? Uskokaa minua - se ei kanna kauan eikä sen avulla löydä voimavaroja jatkaa päivästä toiseen.
   Täytyy siis olla muuta. Usein puhutaan henkisestä kasvusta, maailman paremmaksi tekemisestä, yhteisöllisyydestä tai muille esimerkkinä olemisesta. Näiden asioiden luo tultaessa ollaan jo lähempänä totuutta vaikka absoluuttista totuutta näistäkään ei vielä löydy.
   Valtavien kilometrimäärien ja kärsimyksen tekee helpommin ymmärrettäväki esimerkiksi hyväntekeväisyyteen rahan kerääminen tai vaikkapa aikanaan omalla kohdallani 1000 mailia-elämälle teema, syövästä toipuneena juhlin terveyttä täyttäessäni 50 vuotta. Mutta vieläkään kysymykseen miksi ei ole löytynyt vastausta.
   Addikti - hullu? Juoksun orja! Eikö sinulla ole muuta tekemistä? Mitä muuta teet? Noita minäkin olen vuosieni varrella kuunnellut vaikka omat kilometrimääräni ovat varsin maltillisia näihin todella paljon juokseviin nähden. Kuten Mike, olen viitannut kintaalla ja todennut saman: tee sinä mitä lystäät niin minäkin teen.
   Kun juostaan paljon päivästä toiseen kaikki muu jää. Jäljellä on ambitionsa avulla voimaa saava juoksija ja juoksu. Juoksusta tulee päivittäinen rutiini ja jotkut kuvittelevat juoksevansa elämänsä ohi kääntyäkseen sitten tarkastelemaan sitä. Ambitio on suomeksi kunnianhimo mutta se ei välttämättä tarkoita arvostuksen odottamista muilta - vai tarkoittaako sittenkin?
   Valtavien kilometrimäärien jälkeen, päättyipä juoksu sitten onnistuneiden tavoitteiden saavuttamiseen tai kehon rikkoutumiseen on yksi asia varmaa: juoksija syvällä sisimmässään tietää mitä rehellisyys itseä kohtaan on. Superkusipää saattaa vielä ulospäin pullikoida mutta useimmiten edes sisäinen kasvu toteutuu.
   Juoksemalla riittävän kauas saat ennepitkää selville kuka olet ja miksi olet.

Kuvassa Nellimin harjua, oikein juostavaa reittiä niille jotka näkevät hieman vaivaa kuntonsa eteen.

VIIKOT 25-26.

Ma 17.6.- Kävelyä omassa pihassa kilometri. 
Ti - Su - Lepoa, nuhaa ja väsymystä. Odottelua viruksesta irtipääsemiseksi.
 ---
 Ma- Haapakuru 10,2 km - 1.07. Hyvin niistää ja kaikki aiemmin rakennettu on luhistunut.
Ti-Ke - Lepoa.
To- Haapakuru 10,2 km - 1.15. Parempaa.
Pe- Aamulla Konkeloniemi 8 km - 58.47. Kaaduin komeasti.
       Ilta Pahtalammen polku 14,7 km - 1.52. Erittäin teknistä polkua hulluille juostavaksi.
La- Tiellä 10 km vesisateessa ja kurassa - 1.02.
Su- Lepo eli pienen terassin (6 neliötä) tekoa takaovelle. Lapiolla kaivamista ja askartelua.

Yhteensä 53,3 km - 6:15 - 364 nousumetriä. 

KESÄKUUN SUMMAUS

Yhteensä 216,1 kilometriä juoksua - 25:40

Huhti- ja toukokuun sekä kesäkuun alun yhteensä 813 kilometriä ja kaikki tehty työ, nousukunto ja hyvä noste alkoivat haihtua savuna ilmaan kun sairastuin 13.6. 
   Ennen sairastumista olin huikeassa nousukunnossa, tein ystävien kanssa liiteritalkoita ja palaneen talon siivoustalkoita. Valitettavasti ystävät toivat mukanaan viruksen johon sekä minä että Kirsi molemmat sairastuimme, liiteritalkoopaikassa lähes kaikki olivat jotenkin kipeitä.
   Tähän voisin nyt kirjoittaa että kiitos vaan ja huutomerkki mutta en kirjoita. Elämää ei voi elää eristyksissä ja kaikella lienee tarkoituksensa. Ystävät ja ihmisten auttaminen ovat minulle joskus kilometrejä tärkeämpiä. Tuossa luki joskus. 
   Olen siis juossut riittävän kauas, jotta olen selvillä siitä kuka olen ja miksi ja myös siksi jatkan juoksemista edelleen. Aina on varaa parantaa.