UNELMIA

 

 

"Riippuvuus eli addiktio (lat. addictio ’jättäminen jonkun valtaan’) on pakonomainen tarve harjoittaa jotakin toimintoa tai kokea tietynlainen tunnetila."

- Wikipedia

 

Kaksi vuotta sitten oli lumi maassa tähän aikaan. Nyt koivut ovat riisuneet lehtensä ja jokunen vähäinen yöpakkanen kuurannut kattoja. Tämä aika on talven alun odotusta meillä Inarissa. 

   Tämä aika on ollut minulle vuosikymmeniä uusien tavoitteiden asettamisen aika. Pääasiassa ultrajuoksutavoitteiden. Olen viimeksi kilpaillut vuonna 2022, neljä vuotta on pisin koskaan pitämistäni kilpailutauoista. Neljä syksyä ilman juoksutavoitteita seuraavalle vuodelle - aika hyvin huilattu omasta mielestäni.

   Kun juoksin tuhat mailia Suomen halki vuonna 2014, tunnistin jälkeenpäin itsessäni juoksuaddiktion voimakkaampana kuin koskaan. Tuolloin tarkemmin asiaa pohdittuani totesin ensin addiktion olevan positiivinen, voimaa elämääni antava. Myöhemmin addiktio kääntyi negatiiviseksi puurtamiseksi, juoksun ilo katosi. Elämäntapani oli ensimmäistä kertaa liipasimella. Jatkaako vai ei.

   Tyypilliseen tapaani tutkin asiaa pikkuhiljaa. Vuoden 2014 kilometrejä kertyi yhteensä 5103. Seuraavana vuonna 3443 ja seuraavana 2215, kunnes määrä jälleen alkoi nousta.

   Vuonna 2021 ylsin lukemaan 4610, seuraavana vuonna juoksin kaikkien aikojen ennätykseni kuudessa päivässä; 603 kilometriä. Sen jälkeen on ollut varsin vaisua.

   Vaisuuteen on ollut monta syytä. Jatkuvien vasemman jalan kantapään vaivojen (alkava Haglund, nilkan kierto ja koko vasemman takalinjan vinoutuma) takia juoksun ilo katosi. Samalla katosi myös motivaatio kilpailla.

   Tutustuin pyöräilyyn. Tein kaikkia muita asioita elämässäni, jotka olivat jääneet vähemmälle kiihkeimpien ultravuosien varrella. Kävin metsästäjäkurssin ja aloitin linnunmetsästyksen, kalastin enemmän, ja vietin aikaa tekemättä mitään luonnossa. Ja tietenkin, kirjoitin muutaman kirjan.

 

Isälläni oli aktiivikäytössä yli kymmenen moottorisahaa. Kysyin kerran häneltä Talvituvan mökillä, että miksi hän karsii puut vesurilla ja halkoo ne kirveellä. Vastaus oli, että teen joka päivä hissukseen niin kuin hyvältä tuntuu. 

   Toki, miehellä pitää olla koodi. 

   Vastaus oli isän elämänkokemuksen myötä hioutunut, valmis. Ydinasia on miltä jokin tuntuu. Tehokkuudesta tai muusta vaivan välttämisestä ei puhuttu sanaakaan.

   Olen vuosikausia määritellyt juoksuharjoituksen tunteen perusteella. Juoksun pitää tuntua oikealta. Sen pitää tulla luonnostaan, pakottamatta. Olen yrittänyt selittää tapaani zenin kautta: luopumalla tavoitteesta voit saavuttaa sen. Jokainen askel on tässä ja nyt, lopulta viimeinenkin. Miksi murehtia maaliinpääsyä.

   Edelläkerrottu ei poissulje unelmia. Unelmat antavat energiaa, ne ovat uusia alkuja ja niistä voi toteutua vain osia. Unelmat vievät aina eteenpäin, nostavat pääsi ylös ja pakottavat yrittämään. Unelmat pyyhkivät pois perisuomalaisen "ei minusta ole mihinkään, ei tästä mitään kuitenkaan tule"- ahdistuksen.

 

Sairastin syöpää vuonna 1993. Tuona vuonna juoksin 402 kilometriä. Viime vuonna kilometrejä tuli 730. Nämä kaksi vuotta ovat ainoat alle 1145 vuosien 1992 - 2025 välisenä aikana. Tuo 1145 km on vuonna 1992, toiseksi heikoin on 2024; 1653 km.

   Viime vuosi opetti, että juoksin liian vähän. Juoksemisen merkitys minulle on sittenkin paljon suurempi kuin kuvittelin. Päivittäinen juoksulenkki on rituaali, hartausharjoitus ja tyhjä tila. Aika, jolloin parhaat tekstini syntyvät.

   Fyysisesti juoksemattomuus vaikuttaa minuun erikoisilla tavoilla. Koen itseni kömpelömmäksi. Lisäksi koen kehossani paljon ihmeellisiä kipuja, jos en käy lenkillä juosten. Mainittakoon näistä selkä, niska ja ranteet. Ymmärrän muut, mutta ranteita en. 

   Myönnän avoimesti, että alkoholin kulutukseni kasvaa suoraan suhteessa liikkumattomuuteen. Kaikki isoisältä ja isältä peritty ei ole hyväksi, mutta rentouttaa.

 

Oli aika, jolloin henkinen hyvinvointini riippui juoksusta. Tuo aika on taaksejäänyttä elämää. Minun on ollut pakko opetella elämään niin, että jos juoksu joskus kokonaan loppuu, pysyn tasapainossa. Tässä ainoa auttava asia Kirsin lisäksi on zen.

   Täytän ensi vuoden toukokuussa 63 vuotta. Ikä ei ole este fyysiselle harjoitukselle. Ikä ei ole myöskään este unelmille, ei edes ultraunelmille.

   Tänä vuonna tähän mennessä olen pyöräillyt 7741 kilometriä ja juossut 399 km. Alkuperäinen pyöräilytavoite oli 10 000 kilometriä tänä vuonna. Se tuskin toteutuu, vaikka taannoin väitin ihan muuta. 

   Syy on selvä: juokseminen tuntuu juuri nyt vaarallisen hyvältä. 

 

 

HARJOITTELUNI

VIIKKO 39.

Ma- Gravelpyörällä 30,65 km - 1.11.

Ti- Sauvakävelyä Kirsin kanssa 6,03 km - 1.13.

Ke- Gravelpyörällä 53,62 km - 2.31.

To- Lepo, metsästystä. Kävelyä 6 km.

Pe- Rouvy sisäpyörää 30,30 km - 59 min.

La- Juoksua Nellimin vaaroilla 13,06 km - 1.43.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa Konkeloniemeen 7,20 km - 1.51.

 

VIIKON 40. alku

Ma- Kävelyä Kirsin kanssa 2 km - 29 min. (Päivä meni auton ratissa Rovaniemen käynnillä.)

Ti- Juoksua tiellä 10,02 km - 1.08.

Ke- Juoksua poluilla 12,62 km - 1.30.

 

SYYSKUUN SUMMAUS

Pyörällä 440 km - Juosten 127 km. 

 

Aika, rakkaus ja hellyys - Time, love and tenderness. 

 

 

PITKÄ DEJAVU

 

Matkalla Nellimistä Ivaloon ja takaisin. Kuva Pertti Turunen.

 

INTRO

Sosiaalinen media on tyhjyys. Kuka noin on sanonut? Minä. Kuitenkin kirjoitan tässä juuri blogia teille. Ristiriitaista. 

   Synkkinä hetkinä kaikki on tyhjää. Sielunsa rikkonut ei löydä elämänsä värejä eikä täytettä. Meitä kaikkia voidaan kuulla väärin, myös minua. Irralleen otettuna yksittäinen sana tai lause voidaan ottaa omaan käyttöön. Pitää antaa tilaa selittää.

   Ystäväni sanoi kerran eräässä keskustelussa, että Strava on perusteetonta selkääntaputtelua. Lauseessa saattoi olla sana osittain, eikä ystäväni mielestäni dissannut vaan lausui senhetkisen mielipiteensä siinä yhteydessä. Toinen ystäväni taas kysyi Stravassa juostuani 84 kilometriä, että heräsikö matkan varrella ajatuksia juoksemisesta tai elämästä. Hän kysyi myös pääsinkö irti arjesta - mentaalisesti.

   Somelle on aikansa ja paikkansa. Minusta Strava motivoi ja antaa näkemystä ihmisten liikkumisiin ainakin niille ihmisille, jotka ovat taipaleensa alussa. Minun tapaisilleni jumittuneille konkareille Strava antaa uusia ajatuksia numeroiden detaljeista. Valokuvia ihmisten harjoituksista on myös mukava katsoa.

 

Nellimistä Ivaloon ja takaisin, mäet rassaavat. Kuva Pertti Turunen.

Juoksin kahville Ivaloon. Kirsi tarjoili termospullon ja voileivät auton takaluukusta S-marketin pihalla, muuten huolto sujui omasta juoksuliivistä. Matkalle olin järjestänyt pari isompaa pullollista Tailwindiä. Siinä kaikki.

   Keskenkuntoinen harmaantuva mies ja tie. Kilometri toisensa perään. Selkään sattuu. Polveen sattuu. Mutta matka taittuu. Askel hioutuu matalaksi alun tuhlailun jälkeen. Terveisiä kymmenien tuhansien kilometrien harjoittelusta. Terveisiä vuosikausien omistautumisesta, valinnoista. Sitten lakkaa sattumasta. Alkaa pitkä dejavu. Kone käy yskimättä, minä käsken ja mieli tyyntyy. Hetki kahden askeleen välissä, entä jos en palaa vaan jään sinne. Valkoiseen tyhjyyteen.

   Näiden vähän pidempien ilotteluiden tai kunnon kilpailujen jälkeen mieleen nousee aina samat kysymykset: miksi ja kuinka kauan. Vastaukset löytyvät yhä nopeammin mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi tulen. Missään ei ole niin hyvä olla kuin valkoisessa tyhjyydessä. Ja loppuun asti.

   Tottakai jossain vaiheessa on tehtävä valinta kuinka rikkinäisenä haluaa eläkevuotensa viettää. Ultrajuoksu kuluttaa. Ei tunnu missään? Höpötystä. Sosiaalinen media on täynnä tarinoita väsymättömistä sankareista. Loppumattomista ja rikkoutumattomista. Siinä on se mainitsemani tyhjyys.

   Minun ultrajuoksuni on nöyrä kiitos elämälle, jonka sain takaisin 28-vuotiaana sairastetun syöpätaudin jälkeen. Minun ei ole pakko, mutta minä saan.

   Aina kannattaa uskoa tulevaisuuteen.

 Vuoristorata. Kuva Pertti Turunen.

 

OUTRO

Korvaan menisi lunta mutta karvalakki estää sen. Katson kun Kirsi nostaa pilkkireiästä järkyttävän ison ahvenen. Aurinko, tuuli ja lumisade vuorottelevat. Tekee kesää Lappiin mutta tuskastuttavan hitaasti. Minä olen väsynyt, mutta en toivoton. Toivun tästä pian. Ja sitten...

 

Eräällä pienellä järvellä.

 

Ahvenet savustukseen. Hauesta keitto, jossa evistä ja päästä erikseen keitetty kalaliemi.

 

Palauttavaa hiihtoa hangella.
 

 

MINUN RISTINI

VIIKKO 1.

Ma- Umpihankihiihto 5,1 km -1.12. Suojakeli.
Ti- Umpihankihiihto Kirsin kanssa 5,6 km - 1.28. Pakkaskeli.
Ke- Juoksua tiellä 10 km pimeässä lampulla - 1.04. Kevyt lumisade.
To- Perinteistä hiihtoa Pahtalammelle ladulla 12,9 km - 1.18.
Pe- Lepo, viinaa.
La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,9 km - 57.28. Metsässä ja tiellä.
Su- Juoksua urilla Pahtalammelle ja jäällä 17,1 km - 1.59.

Yhteensä: juoksua 27,1 km - 3.03.
                   umpihiihtoa 10,7 km - 2.40.
                   hiihtoa ladulla 12,9 km - 1.18.
                   kävelyä 5,6 km - 1.28.
                   Sandels olutta ja Highland Bird-viskiä.

Ei vituta.
   Oletteko koskaan olleet lähdössä juoksulenkille parin juoksemattoman päivän jälkeen, istuneet kodinhoitohuoneessa penkillä sitomassa juoksukenkienne nauhoja ja huomanneet käsienne tärisevän.
   Minä olen, tänäänkin.
   Se tunne että kohta saa. Ilman pari päivää ja sitten. Ovesta ulos ja kello käymään. Ensimmäiset askeleet ja pian lumisessa metsässä hengittämässä. Keho lämpiää ja pikkuhiljaa endorfiinia alkaa erittyä - vauhti nousee. Täällä taas ja tekee niin hyvää. Piti juosta tunti mutta aika karkaa, pakkanen puree poskia muistuttaen, että olen sittenkin elossa.
   Tunnista tulee kaksi. Kotiinpaluu ja suihku. Tuli puuhellaan ja kahvia. Aloitan kasvispaistoksen tekemisen perunoiden ja punajuurien esikeitolla. Taustalla Spotify työntää tupaan samaa musiikkia mitä osittain kuuntelin kaukana lumisessa kurussa vain vähän aikaa sitten. 
   Kirsiltä tulee viesti, pari tuntia ylitöissä - sunnuntailisät juoksee ja minä juoksen, viihdyn elämässä.

Selässäni on risti kannettavana. Minun addiktioni, riippuvuuteni, juoksuni - elämäni. 
   Koskinen juoksee talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Koskinen juoksee metsässä, maantiellä, vaaroilla ja tuntureilla.
   Koskinen ei pysty olemaan juoksematta ellei ole sairas, vaikka on sairas koko ajan.
   Se on kuin juopon kierre, kaatokänni, krapula ja sitten juoppo kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Sitten kun juoksen tarpeeksi lakkaan nukkumasta, täytyisi varmaan juosta yölläkin. Jos en juokse ollenkaan nukun levottomasti, käteni tärisevät parin päivän juoksemattomuuden jälkeen vaikka ne eivät edellisenä päivänä tärisseet lainkaan korjatessani autotallissa moottorikelkkaa.
   Kohtuus.
   28 vuoden ja 79665 kilometrin jälkeen - mikä on minun kohtuuteni?
   Menestyäkseen kilpailuissa on harjoiteltava. Eri ihmisten harjoittelua ei voi verrata keskenään, on rehellisyys ja lahjakkuus. On muutakin, mutta se ei ole minua varten. En päde keinolla millä tahansa, en päde juosten enää muutenkaan. Mutta pystyn silti juoksemaan paljon kauemmas kuin useimmat muut. Olen varma, että sinne kauemmas juosseista moni katuu, minä en.
   Siellä kaukana on hiljaista. Niin hiljaista, että näkee kauas, eikä siellä kaukana ole enää mitään mutta kääntyä ei enää kannata.

Minä kannan ristini. Ulospääsyä ei ole paitsi juoksukengissä. Se on sairaus mutta myös lääke, kuten ystäväni edellistä blogipäivitystäni kommentoi. Silti varoitan teitä nuorempia sitomasta elämäänne ultrajuoksuun liian kiinteästi. On oltava varasuunnitelma mitä sitten tekee, jos lopullisesti menettää kyvyn juosta. 
   Minulla on useita varasuunnitelmia ja useita erilaisia harrastuksia tarjolla sekä täysjärkinen puolisko, joka on tottunut elämään ultrajuoksijan kanssa. 
   Puolisko, joka on nähnyt yhden vajaan kuukauden ja tuhannen mailin aikana miten annetaan kaikki, miten juostaan mieli ja keho sirpaleiksi. Puolisko, joka kuuden päivän kilpailun yössä on jakanut kanssani mahdottomuuden rajan. Puolisko, joka on nähnyt miten kaikki kasataan pitkän taipaleen jälkeen taas ehjäksi. 
   Ilman Kirsiä ja uskoa Ristiin olisin luhistunut ristini alle.

Kaikki kuvat sunnuntain 5.1. lenkiltä.

SAIRASTA HEVONPASKAA ?

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2020!

Aluksi...

Törmäsin kotipihassa Kirsin moottorikelkalla vauhdikkaasti puuhun. Olimme palanneet vuodenvaihdosta erämaan rauhasta ja siirtelin kelkkoja paikoilleen. Olin vaihtanut ajohanskat tavallisiin liukkaisiin ulkoilukäsineisiin purkaessani pulkasta kuormaa. Sitten kelkka vaan lähti käsistä kun horjahdin. Episodissa oikea alatukivarsi vääntyi mutta henkinen kolaukseni oli vielä suurempi. 
   Säälittävää - omassa pihassa, omaan puuhun, oman kullan Summitilla ja selvinpäin.

Kirsi kelkkailee.

"Mää kamppailen itsenäisyyteni joka päivä punnertamalla ja juoksemalla, koska hengästyneelle ihmiselle te instituutiot ette mahda mitään. Lenkin jälkeen ihminen on tyhjä ja menettää yhteiskunnalliset suhteet, vaikka kestääkin pitkään tajuta, että sovinnon mahdollisuutta ei ole. Se on ainoo mun keino."   - Jouko Turkka

HEVONPASKAA

Alussa kuvattu episodi muistuttaa, että koska tahansa voi lähteä tumpusta, vaikka miten yrittäisi hallita. Olen siirtynyt muutama vuosi sitten omin avuin työelämästä sivuun eikä vuodenvaihteen eläkeputken alaikärajan nosto vuoden 1961 ja sen jälkeen syntyneillä 61 vuodesta 62 vuoteen aiheuta minussa suuria tunteita. Minä olen lähtenyt instituutioiden tumpusta jo kauan sitten.
   Kuten Tuukka Tervonen osuvasti kolumnissaan otsikoi : "Elämme hevonpaskan aikakautta." Filosofi Harry G. Frankfurt on todistanut teoksessaan On Bullshit (Paskapuheesta), että on aivan sama onko hevonpaska totta vai valetta. Meitä koitetaan johtaa harhaan. Eläkeiän nosto on vain yksi harhaanjohtoyritys.
   Sosiaalinen media on täynnä peukkuja ylös mutta missä ovat enemmät tyhjät rivit, joille lukija voisi antaa hieman syvällisempiä kommentteja. Niitä löytyy tämän blogin kommenttikentästä mutta läheskään ei kaikilta muilta alustoilta. Netin keskustelu on pintapuolista, keskustelijat eivät useinkaan tiedä aiheesta mitään ja lopputulema on hevonpaskaa. Nopeaa, tuloksellista ja näyttävää mutta niin kovin aikaa kestämätöntä ja kaukana inhimillisyydestä.
   Tämä blogi ei ole mitenkään erityinen mutta minä annan mahdollisuuden pysähtyä ja miettiä hieman syvällisemmin, ainakin niille jotka siihen tuntevat tarvetta. Esimerkkinä käytän sitä minulle läheistä puuhuntörmäilijää, sitä tumpusta lähtenyttä melko toivotonta tapausta ja sen valintoja.

2019

   Vuosi 2019 oli erittäin seesteinen muun kuin urheiluelämäni osalta. Pääsin Lapissa elämään pääosin juuri sellaista elämää kun halusin. Ainoastaan ultrajuoksu koko vuoden ja kirjan uudelleen kirjoittaminen vasta menneen vuoden lopussa aiheuttivat harmaita partakarvoja - tukkahan minulta lähti syöpähoitojen seurauksena jo 1993.
   Alunperin palatessani erämaan rauhasta vuodenvaihdolta en edes kovin mielelläni halunnut kirjoittaa katsausta urheiluvuodestani. Yleensä ihmiset luettelevat vuotensa numeroina ja listaavat saavutuksensa. Peukkukirjanpito ei minua oikein kiinnosta.
   Aikanaan lähdin lenkille ilman kelloa. Katsoin lähtöajan ja tuloajan sisällä, arvioin matkan ja kirjasin sen almanakkaan. Myöhemmin ajauduin kirjoittamaan blogia, tätä samaa mitä nyt luette ja sitten vielä myöhemmin Strava-nimiseen sovellukseen jakamaan harjoitteluni.
   Vasta Strava on avannut silmäni lopullisesti sille kuinka sairasta ultraurheilu voi olla ja kuinka riippuvaiseksi ihmiset voivat liikunnasta tulla.
   Tulevaan on kuitenkin hankala katsoa ellei mennyt ole jäsentynyt, eli:


Tammikuussa olin kahdesti verikokeissa ja lääkärissä, myös hammaslääkärissä. Vuoden 2018 lopun jatkuvat sairastelut aiheuttivat epäuskoa. Juoksua 177 kilometriä ja liikuntaa 31 tuntia, lisänä kävelyä, hiihtoa ja lumikenkäilyä.

Helmikuussa 9 päivää sairaana, epäusko jatkui ja juoksu jäi 123 kilometriin, hieman latu- ja umpihankihiihtoa ja kävelyä lisäksi. Noin 24 tuntia kokonaisuudessaan.

Maaliskuussa 6 sairaspäivää. Juoksua 76 kilometriä. Vähän hiihtoa ja lumikenkäilyä mutta myös taukoa. Ajatuksena, että ei tästä tule mitään, Unkarin kuuden päivän kilpailusta jo luopuneena. 14 tuntia, muutama hiihto ja lumikenkäily, kävelyä.

Huhtikuussa juoksua 297 kilometriä. Tavoite Nivalan PUF-kilpailuun. 37 tuntia, yksi hiihtolenkki ja kävelyä.

Toukokuussa juoksua 355 km. 43 tuntia.

Kesäkuussa 3 päivää sairaana ja 7 päivää tauolla sairastelukierteen katkaisemiseksi. 216 kilometriä juoksua ja reilut 25 tuntia.

Heinäkuussa 9 päivää sivussa oikean jalan eräänlaisten pes anserinus-oireiden vuoksi. Juoksua 295 kilometriä. 35 tuntia.

Elokuussa PUF. Yhteensä kuukaudessa 557 kilometriä. Otin kaikki mahdolliset riskit harjoittelussa heinä- ja elokuun vaihteessa pystyäkseni ontumaan kilpailun läpi. 80 tuntia.

Syyskuussa 201 kilometriä. 25 tuntia. Vapaata!

Lokakuussa juoksua 383 km. 43 tuntia. Paluu kurinalaisuuteen tavoitteena 2020 6-päivää Unkarissa.

Marraskuussa 428 kilometriä ja 56 tuntia, kurinalaisuus jatkui.

Joulukuussa 43 tuntia joista juoksua 241 kilometriä. Umpihiihtoa 31 kilometriä ja latuhiihtoa 57 kilometriä. Lumikenkäily ja kävely lisänä. Homma lekkeriksi Unkarin järjestäjien vaihtumisen ja kilpailun rahastusmeiningin vuoksi ja uusi tavoite KURFiin.

Yhteensä 456 tuntia joista juoksua 3350 kilometriä.

Vuodesta 1992 juoksukilometrit tähän päivään 79665 kilometriä.

SAIRASTA

Minä olen elämäntapajuoksija jonka elämässä on vuosien varrella ollut paljon muutakin kuin juoksua. 28 vuoden keskiarvo on 2845 kilometriä vuodessa. Syöpätautivuotenani juoksin 402 kilometriä ja sitä edeltävänä vuonna 1992, 1145 kilometriä. Paras vuosi on ollut 5103 kilometriä. Ultrajuoksun kilometreistä puhuttaessa nämä ovat varsin maltillisia määriä.
   Oman ultrajuoksuni kanssa olen saapunut rajalle. Sille viimeiselle rajalle. Pystyn harjoittelemaan kurinalaisesti ja paljon noin kaksi kuukautta kunnes väsyn ja kyllästyn.
    Korostan että ilman intohimoista suhtautumistani juoksuun en koskaan olisi saavuttanut edes sitä mitä olen tähän mennessä saavuttanut.
   Preussilainen kuri, mustavalkoinen, täydellinen periksiantamattomuus ja halu kehittyä myös henkisesti ovat vieneet ja vievät minua eteenpäin. Vihaan niitä ihmisiä, jotka hassun hauskasti höpöstellen suhtautuvat tavoitteelliseen urheiluun. Joko annat kaiken tai sitten et.

SAIRASTA HEVONPASKAA ?

   Minä olen sairas. En suosittele kenellekään tällaisen riippuvuussuhteen kehittämistä. Ilman Kirsiä ja muita läheisiä ystäviäni olisin aikapäiviä sitten juossut itseni hengiltä.
   Nykyisin parhaat hetket juoksun kanssa olen kokenut tavoitteellisuuden ulkopuolella, juostessani yksin Nellimin vaaroilla tai Norjan tuntureilla. Hiihtäessäni, kävellessäni tai lumikenkäillessäni Kirsin kanssa luonnossa on liikuntani kokemuksena parhaimmillaan. Ilman pakkoa tai tavoitetta määrästä tai laadusta.
   En kadu yhtäkään tavoitteellisesti juoksemaani askelta. Juoksu on antanut minulle valtavasti kaikkea, tärkeimpänä kykyä selvitä elämän suurimmista vaikeuksista ja henkistä itse-transsendenssiä, eräänlaista mielen hallintaa. Lisäksi juokseminen luonnossa luonnon kanssa yhtä ollen on huikaiseva kokemus ja syventää ihmisenä olemistani, ymmärrystäni paikastamme ja tehtävästämme maan pinnalla.
   Olen juossut mieleni rikki ja kyennyt tekemään sen uudeksi ja ehjäksi. Pitkissä ultrajuoksuissa kokemieni voimakkaiden tunteiden ansiosta kykenen parhaimmillani kirjoittamaan syvältä. Kirjoittaessani kirjaani näen asiat kuvina joita kuvaan, toivottavasti pystyn uuteen versioon jota minulta on kustantajan taholta pyydetty.
  Nyt vuoden 2020 alkaessa näen edessäni kuvan, josta en halua kirjoittaa. Siinä kuvassa sairas, se tumpusta lähtenyt puuhuntörmäilijä harjoittelee tavoitteellisesti KURFin kuuden päivän juoksuun.

Lopuksi...

Siihen mihin olen ilmottautunut, siihen osallistun. Olen ilmottautunut KURFiin. Sitten se on ohi. Tavoitteellinen harjoittelu on jo nyt ohi. Minua ei johdeta harhaan.

Kirsi Tupajängällä vuoden 2019 viimeisenä päivänä.

Viime aikoina luettua:

Seppo Saraspää/ Kaulahopeiden taru

Suosittelen, kiinnostava kirja varsin vähän käsitellystä aikakaudesta Suomessa.


  

HIENOT HETKET

Aluksi pohdintaa teistä arvoisat lukijat :

Blogikirjoittamisen vaikeus on aiheen valinta. En voi koskaan tietää missä ja millä mielialalla lukija tekstejäni tutkii. Tällä tarkoitan sitä että jos henkilö ottaa käteensä elämän syvempiä merkityksiä käsittelevän teoksen hän lienee omasta mielestään vastaanottavainen juuri tuona valittuna hetkenä. Jos lukija taas on kiinnostunut pelkästään urheilusta hän valitsee sitten sen aiheen. Aiemmin vitsinä heitetty lifestyle-blogi termi saa lukijani kiinnostumaan sitten jostakin muusta mistä kirjoitan. Summa summarum : rohkeus kirjoittaa ilman rajoituksia kaikesta antaa mahdollisuuksia itselleni kuten teillekin.

HIENOT HETKET

Lonkkaa särkee (ei niveltä) ja paidassani on taikinaa. Olen tehnyt aamulla makkarasoppaa, pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja leiponut sämpylöitä joihin ujutin grahamjauhon lisäksi tähteeksi jääneen perunamuusin. Kuten huomaatte tässä oli jo monta aspektia lifestyleen. Ultraurheiluharjoituksen väsyttämä kotimies avautuu ? Ei suinkaan, vaan elän hienoja hetkiä - jälleen kerran.

Hienojen hetkien tärkein merkitys on olla läsnä silloin kun ne tulevat. Viime viikkoina olen viettänyt hienoja hetkiä ystävien kanssa erämaassa pilkkien ja moottorikelkkaillen. Sanalla sanoen luonnosta yhdessä nauttien ja Lapin luontoa ystävilleni esitellen.
Vihernillittäjät kehäkolmosen sisä- mutta myös ulkopuolella sanovat että ei moottorikelkalla vaan jalan. Luonto saastuu ja niin edelleen. Ensimmäiset vieraani olivat seitsemänkymppisiä, molemmilla on valtava kokemus luonnossa liikkumisesta niin ahkiota tunturissa vetäen kuin kevyemmiltäkin kesävaelluksilta. Pitäisikö voimien vanhemmiten vähetessä sitten olla menemättä luontoon ? Tervetuloa nillittäjät hiihtämään rajaseudun puolitoistametriseen hankeen kymmenien kilometrien päähän sivistyksestä - voi olla että moottorikelkkakyyti kelpaa teillekin jo muutaman kilometrin yrityksen jälkeen.

Ylläolevassa kuvassa ystäväni Jani esittelee munahankea. Jani kiireisenä yrittäjänä (monta ihmistä työllistävänä yrittäjänä) ei mitenkään ehdi hankkia töidensä ohella sellaista fyysistä kuntoa jolla hän selviytyisi rajaseudun olosuhteiden umpihiihtohaasteista. Pitäisikö hänen ja monen muunkin moottorikelkkailusta kiinnostuneen siis olla menemättä luontoon ?

Vihernillittäjä tarkastelee harmittavan usein asioita lähiökerrostalon parvekkeelta tai olohuoneensa ydinvoimasähköllä toimivan televisionsa kautta. Olen aina ollut sitä mieltä että luontoon pitäisi päästää jokainen sukupolvi omalla tavallaan. Luontoa kun ei opi kunnioittamaan käymättä siellä. Parasta luonnonsuojelua on kokea erämaa ihollaan tavalla tai toisella - tapahtuu se sitten luvanvaraisilla kelkkareiteillä moottorin avulla tai sitten muualla omin voimin. Ei viherrasisimia tähän, kiitos.

Olen tullut vuosikausia kestäneissä filosofisissa pohdinnoissani lopputulemaan että ihminen kaipaa kuolemaa. Elämän ja kuoleman rajalla käyneenä voin yrittää vakuuttaa että raja on hiuksenhieno ja varsin häilyvä. Kirjoittaessani tällaista otan riskin että minua pidetään hulluna mutta malttakaa hetki ja jatkakaa perustelujeni lukemista.
Alkoholistin sanotaan juovan koska hän ei kestä elämää. Hän on ehkä munaton olmi eikä uskalla tehdä itsemurhaa, joten hän siis juo paetakseen elämänsä tuskaa ja tekee itsemurhan pikkuhiljaa raunioittaessaan elimistönsä kuten elämänsäkin kuningas alkoholilla. Ja tätä kutsutaan sairaudeksi.
Adrenaliiniin koukussa oleva hyppää vuorenrinteeltä liitovarjolla saadakseen hyvät kiksit. Kuten kaikki huumeet annos nousee ja sitten tulee se viimeinen kiksi. Hyppääjä kerätään ämpäriin ja homma on ohi. Päämäärä saavutettiin tässäkin ja se päämäärä oli kuolema.

Paskapuheet omien rajojen mittaamisesta kantavat aikansa. Jossain vaiheessa järkevä yksilö (minä) myöntää olevansa koukussa. Riippuvainen ultrajuoksusta siis. Vai väitättekö että kohta 70-vuotias Schwerk on uskottava kertoessaan joka vuosi lopettavansa monipäiväjuoksut. Ja silti hän osallistuu jälleen tämän vuoden Unkarin 6-vuorokauden kilpailuun ? Vaikka itse vakuutti minulle lopettavansa, kuten vakuuti kolmena vuonna jo aiemmin.
Uskottava yksilö (minä) uskaltaa myöntää addiktionsa. Ollakseni uskottava myös itselleni olen alkanut vuodesta 2014 opettelemaan luopumista. Yksinkertaisesti siitä syystä että en kaipaa kuolemaa vaan nautin hienoista hetkistä.
Myönnän kyllä, että kun moottorikelkan nopeusmittari näyttää hiukan yli sataa kapealla metsätiellä niin olen sillä rajalla että vielä hiukan niin sitten voisin lentää. Tunne kutittaa perseessä (kuivassa) mukavasti mutta sitten järki vie voiton. Uskottava yksilö (minä) pysyy siis maan pinnalla tässäkin eikä halua muuttaa Marsiin kuten voi joskus syödä lihaakin koska tietää että maailma ei ehkä sittenkään pelastu pelkästään salaattia syömällä.

Olen harjoitellut kuin eläin tämän vuoden kuuden päivän kilpailuun. En juurikaan pysty parempaan tai enempään täällä Nellimin talvessa. Olen erittäin hyvässä kunnossa jo nyt mutta kilpailukuntoon on vielä tekemistä.
Pidän kuuden päivän kilpailua kuten koko ultrajuoksua oman kokemukseni perusteella järjettömänä toimintana mutta osallistun siihen silti täysipainoisesti keskittyen ja parhaani antaen. Eikö olekin ristiriitaista ? Voi olla, mutta on myös rehellistä. 

Miksi sitten ? Ainakin olen juoksuvuosieni aikana oppinut läsnäoloa. Olen oppinut pois mustavalkoisesta ylpeydestä jonka muistavat ihmiset pitävät minua edelleen kusipäänä. Kusipää olen edelleen silloin kun puhutaan elämänarvoista avoimesti. Minä sanon suoraan että on ihan helvetin tyhmää tehdä enemmän töitä jotta tienaa enemmän ja voi palkata siivoojan kotiinsa helpottamaan arkeaan. Miksi ei siivoisi itse ja tekisi vähemmän töitä eli olisi enemmän kotona ja myös läsnä siellä kotona mahdollisesti oleville läheisille ?
Monelle entiselle yrittäjätutulleni on statuskysymys olla yrittäjänä. Tehdä epätoivoisen pitkää päivää pelkästään siksi että ego ei kestä mennä Siwan kassalle. Että täytyy repiä perseensä saadakseen yhä isomman plasmateeveen vaikka ulkona luonnossa on laajakulma rajaton.

Pysyäkseen kartalla on oltava läsnä. Hienot hetket tulevat ja sitten on myöhäistä kun ne ovat menneet ellet ole ollut läsnä. Lopputulos on kaikilla sama - kaipasi sitä tai ei. Tai edes myönsikö kaipaavansa. Minä yritän pitää kiinni elämästä, kaksin käsin ja jaloin myös.

VIIKKO 11. HARJOITTELUNI

Ma- 10 km - 1.07.
Ti- 10 km - 1.09. Lihakset tukossa täysin.
Ke- Lepo
To- Päivällä 20 km tiellä 2.03.
       Illalla poluilla 8 km - 0.57.
Pe- Helppo vauhdinvaihteluharjoitus 10 km - 59.57.
La- 10 km - 1.10.
Su- Lepo

Yhteensä 68,3 km - 7 tuntia ja 27 minuuttia - 425 vertikaalista nousuametriä.

Helppo palauttava viikko muiden aktiviteettien ohessa suunnitellusti.

VIIKKO 12. HARJOITTELUNI

Ma- Pakkopullaa 8 km - 0.52.
Ti- Lepo
Ke- Päivällä 18 km perusjuoksua - 1.55.
       Illalla löysät pois 17 km - 1.40.
To- Kollaa kestää 2 -massiiviharjoitus 44 km - 4.56. Pojat perkele täältä pesee !
Pe- 13 km - 1.24. Oikein helppoa edelleen.
La- Lepo
Su- 10 km - 1.01.

Yhteensä 110,2 km - 11 tuntia ja 49 minuuttia - 814 vertikaalista nousumetriä.

Hyvä viikko suunnitellusti muiden aktiviteettien ohella jossa Ke- Pe päivät ja niiden km-kertymä kertovat fanaatikoillekin ehkä jotakin.

Viimeaikoina olen lukenut Pierre Le Maitren tuotantoa ja pidän häntä yhtenä parhaista kirjoittajista ikinä. Miten hienosti hän ihmisen pahuuden osaakaan rinnastaa hyvyyden pyrkimykseen...

Lopuksi kuukauden vinkki ulkomaille aikoville :