voin löytää sen keskellä kysymyksien. " (Jouko Piitulainen, 1981)
Vesipumppu hajosi. Maatessani luonnottoman vaikeassa asennossa kotini saunan lauteiden alla uutta pumppua asentaen tuli mieleen, että onpa yksinkertaista : vettä tulee tai sitten ei.
Olisipa se elämässäkin noin yksinkertaista. Mutta kun ei ole. Eikä ole muuten vesipumpunkaan elämässä. Saattaa tulla vähän vettä ja välillä ei mitään. Aivan kuten elämässäkin - onnea on välillä, välillä ei ole.
Minä en ajattele onnesta noin. Mielestäni ihmiset tekevät elämästään liian vaikeaa. He etsivät onneaan lakkaamatta. Yhä pidemmälle viedyin keinoin haetaan kokemuksia. Yritetään löytää jotakin parempaa kuin arki tarjoaa. Etsitään valmista vastausta. Pahimmassa tapauksessa ostetaan keino. Käytetään se ja huomataan tyhjyyden syventyneen.
Torstai iltana juoksin omiin ajatuksiini vaipuneena syvässä kokemuksessa hämärtyvään iltaan. Vastaani tuli kolme kulkijaa, kaikilla oluttölkki kädessä. Kohdatessamme he toivottivat minulle hyvää pääsiäistä. Nostin katseeni ja vastasin toivotukseen. Matka jatkui.
Pitäisikö nyt vetää johtopäätös, että kokeakseen onnellisuutta minä tarvitsen juoksua ja he olutta ? Sanovatko he, että tässä nyt vähän vaan otetaan. Katsellaan ihmisiä. Näin juhlan kunniaksi. Ihan niinkuin aina viikonloppuna. Ja joskus muutenkin kun on aikaa. Ihan vaan pikkusen tissutellaan. Kun ei ole muutakaan.
Hetkinen ! Kun ei ole muutakaan ? Miten niin ei ole ? Tässähän se on. Se on juuri siinä vieressäsi. Elämä koettavana. Vahvana ja elämänmakuisena.
"Tie valmis on,
nyt tunnen sen ja lähden matkaan palvellen.
Voin jakaa,
minkä itse saan,
rohkaista muita kulkemaan. "
Ultrajuoksu ei ole jatkuvaa euforista askellusta. Arki tulee ja lyö polvilleen. Juoksija raataa jäätiköllä nastat rapisten. Hikoilee tahmeasti edeten. Väsyy harjoitukseen. Päämäärä hämärtyy. Rajat tulevat vastaan. Tulee vilu ja nälkä. Jalkaan sattuu. Kyllästyy. Motivaatio rakoilee. Tulee vanhaksi ja kankeaksi. Kotiväki kiukuttelee. Aika loppuu. Yksinkertaisesti sanottuna harjoitus tekee tehtävänsä.
Juuri tässä se on. Juoksemisen salaisuus. Elämän kokemisen salaisuus. Onnellisuus on aina läsnä. Se on otettavissa käyttöön vaikeimpanakin hetkenä. Harjoitus tekee tehtävänsä. Kyse on nöyryydestä uskoa päämääräänsä. Kyse on kyvystä päästää onnellisuus sydämeensä. Kyse on tien valinnasta.
Olen erittäin otettu blogini jatkuvasti kasvavasta lukijamäärästä. On valtava rikkaus jakaa kokemuksiaan ja saada niistä kommentteja. Vielä suurempi rikkaus on istuttaa ajatus. Ajatus oman elämänsä valinnoista. Valitseeko oluttölkin tien vai juoksijan tien. Minä en kuitenkaan tarvitse juoksua kokeakseni onnellisuutta. Vastaus on paljon yksinkertaisempi. Vastaus on ollut luettavissa blogissani rivien välistä alusta asti. Rohkaisenkin kaikkia valitsemaan oikean tien.
Tie on usein keskellä kysymyksiä. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia. Omiin valintoihin tarvitaan uskoa ja rohkeutta, olivatpa ne mitä tahansa. Usein ympärillä oleva maailma kohtelee kaltoin jos valitsee valtavirrasta poiketen. Jos valinta ei ole muodissa tai mediaseksikäs saattaa kysymyksiä herätä. Jää valintansa kanssa yksin vailla ymmärrystä. Siltikin rohkaisen kulkemaan valitsemallaan tiellä. Ennenpitkää huomaa ettei olekaan tiellään yksin. Siellä on muitakin kulkijoita.
Itse olen ollut valitsemallani tiellä jo kohta kaksikymmentä vuotta. Päämäärä on ollut rajusti kadoksissa aina välillä. On tullut housuihin - joskus jopa kirjaimellisestikin. On ollut myrskyä ja sumua. On istuttu kivellä tienposkessa ja itketty. Ei tästä mitään tule kumminkaan. Ja silti on tullut. Aina on perille päästy. Joskus verissäpäin - joskus kevyesti rullaten. Yli 55000 juostua kilometriä ja sisäinen rauha puhuvat puolestaan.
Toivotan kaikki rohkeasti kulkemaan omaa tietään. En pysty yksin suuntaa näyttämään. Yhdessä voimme kuitenkin suunnistaa kohti päämäärää. Rikkaus on huomata tien olevan yhteisen. Sain jälleen kirjeen ystävältäni Arilta. Arin kanssa pohdimme syviäkin kysymyksiä - usein löydämme niihin jopa yhteisiä vastauksiakin. Tässä niistä kaksi jaettavaksi eteenpäin matkallenne.
Reilu kaksituhatta vuotta sitten pääsiäisen aikoihin jäi eräs hauta tyhjäksi. Kukaan ei ensin uskonut, että sinne haudattu voisi kadota tuosta vain. Todellisuudessa Hän ei ole minnekään kadonnutkaan. Hän on täällä tänään ja joka päivä. Kulkee kanssamme omalla tiellämme. Suinkaan aina emme kiinitä Häneen mitään huomiota. Hän on yksi kulkijoista. Tärkeämpää on yhteinen suunta ja halu olla samalla tiellä. Tuon valmiin tien päästä löytyy vastaus ikuinen.
VIIKON 13. HARJOITTELU
Ma- 8 km tiellä - 53 min. Pitkän työpäivän päälle tämä riitti tälläkertaa.
Ti- 14 km poluilla - 1.30.
Ke- Lepo.
To- 34 km - 3.40.
Pe- ap. tunti lumikenkäilyä Kirsin kanssa auringossa.
ip. 12 km osittain poluilla - 1.23.
La- 15,5 km mäkistä ja jäistä maaseututietä - 1.49.
Su- 16,5 km vähän sulaa asvalttiakin - 1.42.
yhteensä 100 km - 10 tuntia ja 57 minuuttia
MAALISKUU PAKETISSA
juoksua 379 km - 4 lepopäivää - 3 sairaspäivää - yhteensä 41 tuntia ja 20 minuuttia
YLIÄÄNIÄ KEVÄTAURINGOSSA
Juoksija Liu kastuu. Tässä siis atleetti itämaalta saa vettä niskaansa. Sensijaan poika pohjolasta saattaa kevätriemussaan liukastua ja kausi menee spagaatissa sananmukaisesti munilleen. Ilman pääsiäistäkin. Jos kyseessä on naisatleetti niin saattaa koko kausi liukastumisen seurauksena mennä päin ... no niin, jätetäänpä kirjoittamatta. Tässä hömppää suoltavassa maailmassa siveellisyys on paitsi hyve myös piristävä poikkeus.
Kevätaurinko sulattaa ja yö jäädyttää. Ansat on siis juoksijan tielle viritetty.
Lisää yliääntä lisää jään alta paljastuva sula maa. Asvaltti ja hiekka on kivikovaa mutta ah niin pitävää. Tämä houkuttelee juoksemaan kovaa ja korkealta. Samalla saattaa sitten jokin paikka oudokseltaan kipeytyä, jopa hajota.
Eli otetaanpa iisisti. Mustarastas laulaa kuusenlatvassa ja on jo kesäaika. Toivoa on hosumattakin. Toki voi Liu kastua suihkussakin mutta se on jo toinen tarina.