ja kaikki kivestä- kirjan taustoja - ihminen nimeltä Pasi Koskinen

 

Viimeksi blogiani on luettu näin paljon juostessani Suomen halki, kirjani kiinnostaa - tarinani kiinnostaa - viestini kiinnostaa.

    Kiitos.

ALKU

Syöpätaudin jälkeen pyrin elämään elämääni kuten ennenkin. Otin tavoitteeksi elää ilman elämisen pakkoa ja varoin heti sairaalasta päästyäni elämistä jonkin kautta: tässä tapauksessa siis syövän. Työskentelin tuolloin vammaisten lasten parissa ja olin nähnyt erilaisuutta, mutta etenkin erilaisuuden hyväksymistä henkilökohtaisella tasolla. Valitettavasti näin myös hyväksymättömyyttä, etenkin lasten vanhemmissa. Syöpä oli hyväksyttävä ja sen kanssa opeteltava elämään. Vastausta typerään kysymykseen, miksi juuri minulle piti käydä näin, ei ole.

    On äärimmäisen vinouttavaa elää elämäänsä jonkin asian kautta. Saan paljon kuraa niskaani, kun kirjoitan tai puhun tästä, koska ihmiset eivät pysähdy miettimään mitä tarkoitan. Sosiaalisessa mediassa keräävät irtopisteitä niin poliittisiksi toimijoiksi julistautuneet ja muut yhden lauseen ymmärtäjät. Lukutaito on yksi asia, suomenkieli toinen, mutta vaikeinta on pysähtyä miettimään rauhassa mitä toinen tarkoitti. Harva meistä pystyy tarkastelemaan omaa katsantokantaansa objektiivisesti.

    Isoisältäni lähti oikea käsi sodassa. Hän ei elänyt pitkää elämäänsä valittaen ja ruikuttaen, että kun minulla ei ole toista kättä, niin minua pitää kohdella niin tai näin. Kun Pappa kävi kahvilla, hän ei milloinkaan pyytänyt tuomaan kuppia ja pullalautasta pöytäänsä. Jos kassa ei huomannut, pappa teki kaksi reissua. Hän ei vaatinut ymmärrystä, hän teki oman ymmärryksensä persoonallaan ja käytöksellään näkyväksi. 

    Minut on profiloitu mediassa syöpäselviytyjäksi ja ultrajuoksijaksi, mutta erittäin harva tietää miten kaikki alkoi ja mitä on ihmisen nimeltään Pasi Koskinen taustalla. Lukemalla kirjani ja kaikki kivestä, saa varsin paljon tilaa rivien väliin muodostaakseen oman käsityksensä. Minua taas kiinnostaa enemmän se, saako lukija itselleen jotakin uutta, siksi en selitä koskaan mitään kirjoittaessani - paitsi nyt.

 

JULKISUUS

Minulla oli joskus näppäinpuhelin ja puhelinvastaaja. Tiedättehän, sellainen oikea puhelin joka oli johdolla kytketty seinään, ei siis laturiin vaan oikeaan puhelinpistokkeeseen. Puhelimen vieressä pöydällä oli puhelinvastaaja, jossa minikasetille tallentui soittajan jättämä viesti.

    Eräänä päivänä tulin kotiin töistä syöpätaudin runtelemin, kipein käsivarsin. Liikuntavammaisten nosteleminen töissä oli yhtä helvettiä, palasin töihin puolitoista kuukautta ennen kuin sairasloma loppui. Kyseessä ei ollut näyttämisenhalu vaan ajatus helpommin normaaliin elämään palaamisesta. Olin kalju, kalpea ja turvonnut muumio, kun astuin lukukauden alussa erityiskoulun käytävälle. Lähtiessäni hoitoihin samoilta käytäviltä olin ollut hoikka, vaaleatukkainen, turvallinen iso-Pasi. Lapset ovat suoria, voitte kuvitella mitä koin erilaisten kysymysten myötä. Turvallinen iso-Pasi oli kuitenkin siellä muumion sisällä edelleen.

    Vastaajassa oli viesti. Minusta haluttiin tehdä juttu paikallislehti Tamperelaiseen.

    Kuuntelin viestin, vein koiran ulos ja palattuani istuin typertyneenä yksiöni sohvalle kahvinkeittimen ropistessa keittokomerossa. Juttu minusta, miksi ihmeessä?

    Soitin toimitukseen ja sain kuulla, että joku oli soittanut toimitukseen ja ehdottanut jutuntekoa. En tänä päivänäkään tiedä kuka. Olin erittäin vastahakoinen. Enhän ollut kukaan tai mikään. Tiesin olleeni erittäin suosittu tiskijukkana, palaute tuli ravintolapäälliköiltä suoraan. Siihen aikaan lehdissä oli mainoksia: Tänä iltana dj Pacius. Jos et ollut hyvä, et taatusti soittanut montaa iltaa samassa paikassa. Mutta nyt, miksi juttu minusta?

    Toimittaja kertoi haluavansa tehdä jutun minusta kannustavaksi esimerkiksi muille. Toimittaja halusi, että veisin omalla panoksellani positiivisuutta selvitymisestä eteenpäin. Periksiantamattomuuteni viehätti.

    Mietin pitkään ennenkuin suostuin. Olin täysin rikki fyysisesti ja psyykkisesti syöpäsodan jälkeen. Tilaani tuolloin kuvaa sana "väsynyt" parhaiten. Harva teistä koskaan on kokenut sellaista väsymystä, enkä todellakaan toivo kenenkään sitä kokevankaan.

    Juttu tehtiin. Se poiki positiivista palautetta. Kouluttauduin tukihenkilöksi syöpäjärjestön kautta. Tapasin kohtalotovereita ja laitoin väsyneen persoonani peliin. Tehtiin lisää juttuja. Iltalehteen, Hymyyn, Aamulehteen ja urheilulehtiin. 

    Seuraavaksi otti yhteyttä TV2, Pirkko Vallinoja ja Akuutin sarja Yhteiset sairautemme. Minusta tehtiin 33 minuutin dokumentti, joka meni Euroopan levitykseen ja palaute oli hyvä. Dokumentissa juoksin itseni jalkavaivaisena miltei hengiltä Vammalan Rautaveden maratonilla. Maalissa kuvaus jatkui ja puhuin mikrofoniin polviini nojaten.

    Paljon myöhemmin Inhimillinen tekijä halusi minut jaksoon, jossa minun lisäkseni oli pitkänmatkankävelijä ja vapaasukeltaja. "Miten käy kun harrastuksesta tulee elämänmittainen matka." Julkisuus on jatkunut näihin päiviin asti, podcast "Pasi Koskinen ja syöpätaudin jälkeinen ultraelämä", minut on haluttu puhumaan ja esille.

    Positiivisen palautteen lisäksi tuli myös kateus. Alussa lapset kiusoittelivat julkkikseksi, tietyt "työkaverit" kadehtivat suoraan. Sain kuraa niskaani ja minun väitettiin syöpätautini kautta huoraavan julkisuudessa nostaakseni omaa itseäni. Omaa itseäni? 28-vuotias varaton, syöpäkontrolleissa käyvä, juoksua harrastava mies.

    Tultaessa näihin päiviin on viestini syventynyt. Filosofiani seestyy. Positiivisuuden määrä on kasvanut, mutta kura ja väärinymmärrys myös. Voiko väärinymmärtää? Tarkoituksella? Mitä minun saavutuksissani on kadehtimista?

    Aivan niin.

    Osa kirjoituksistani on tulkittu populismiksi, politiikaksi tai mollaamiseksi. Edellinen blogikirjoitukseni sisälsi tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä, mutta rivien välissä oli myös muuta: kaikki eivät voi pärjätä, mutta kaikki voivat yrittää pärjätä.

    En ole lainkaan kiinnostunut politiikasta vaan ajatteluni keskiöön on tarkentunut ihminen ja hänen merkityksensä, hänen tarkoituksensa. Viktor E. Frankl on kirjassaan Elämän tarkoitusta etsimässä todistanut, että nykyaika on mukanaantuonut massapsykoosia. Elämämme sujuu helpommin, jää aikaa enemmän mutta kaipaamme merkitystä elämäämme. Merkitys ei tulekaan urasta tai varallisuudesta, vaan jostain muusta.

    Francis Fukugaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen todistaa, että globaali markkinatalous on päätepiste yhteiskunnalliselle kehitykselle. Minä menen vieläkin pidemmälle: se on loppu koko ihmiskunnalle. Maapallolla on eletty jo lukuisia erilaisia tapoja elää yhdessä, meillä on vaihtoehtoja jos niin haluamme. 

    Muutos ei tule ilman vastarintaa. Se ei tule "kaikki pelaa" asenteella. Muutoksessa kaikilla ei ole kivaa, mutta asiaansa on uskottava. Tasapäistäminen tappaa lahjakkuuden, luovuuden ja halun kehittyä. Ainoa missä ei pärjää vähemmällä on oman mielen kehittäminen, mielestä on saatava valtava määrä asioita kokonaan sivummalle.

    Mielipiteen esittämiselle on aina annettava mahdollisuus. Olkoon viesti miten käsittämätön tahansa niin se on ensin kuunneltava sellaisenaan, ilman ennakkokäsityksiä, ilman ideologiaa tai opinkappaleita.

    Tulevaisuudessa, jos sitä on, pidetään naurettavana nykypäivän keskustelua yksilön oikeudesta päättää elämästään. Elämän eläminen on pelkästään yksilön oma valinta, kuten on oman elämänsä kehittäminen ja lopuksi koko elämän päättäminen. Se, että jo syntyessämme olemme jonkin kulttuurin kyllästämiä, ei tee tyhjäksi valintojen mahdollisuuksia. Tässä yhteydessä nostetaan esiin yksilön lähtökohdat. Jokaisella meistä on mahdollisuus vaihtaa maisemaa, ainakin mielenmaisemaa.

    Minä olen päättänyt olla lisääntymättä. Tämä tarkoittaa, että kun elän parisuhteessa, niin eräs toinenkin on päättänyt tämän saman asian. Meitä on liikaa tällä pallolla. No. Kuka saa syntyä. Ei kukaan. Kuka sitten saa päättää kuka saa syntyä. Juuri sinä päätät sen, kukaan ei päätä sitä puolestasi.

    Kaikki eivät saa kaikkea. Elämä on pelkkää kärsimystä ja jos tämän hyväksyy, alkaa nauttia kärsimyksestä.

    ja kaikki kivestä- kirja avaa tämän blogin nimeä, toisaalta kirjaa voi lukea myös kolmen miehen tarinana ja tätä blogia voi lukea myös muista näkökulmista, kolmen asian; itsen, itsen tarkoituksen ja elämän tarkoituksen kautta, kuten kirjaakin. Sinä päätät! Tarkoitushan oli elää tässä ja nyt, ei sitten joskus?

    Kuljetan mukanani kahta kirjaa: Shunryu Suzukin Zen mieli, aloittelijan mieli sekä Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa. Näissä kahdessa on mieleni ydin:

Ei ole muuta taikaa kuin elämä itse. Mihin käännyt, kun voimasi loppuvat. Mihin käännyt kun haluat muuttaa maailmaa.

Itseesi.

Muuttamalla itseään muuttaa omalta osaltaan maailmaa. Jos kaikki muuttavat itseään, koko maailma muuttuu.

    Toistan vielä kerran: minä en ole merkityksellinen, mutta se miten ajattelen, kirjoitan tai juoksen, voi olla merkityksellistä jollekulle muulle hänen etsiessään oman itsensä muuttamisen suuntaa ja etenkin rohkeutta tehdä niin.

    Kumarran kaikille niille, jotka väittävät minun ylentävän itseäni.

Te kaikki voitte selvitä, kunhan ette etsi keinoja kovin kaukaa itsestänne. 

 

KIRJAN SYNTY

Sanoin itseni irti erityiskouluavustajan tehtävistä ja ryhdyin ajamaan taksia. Samalla sanouduin irti omantoimen ohella vahtimestarin ja apuvälinevastaavan tehtävistä, mutta etenkin siitä, että en halunnut kohdata lapsia liukuhihnalla. Tampereen kaupunki säästövimmassaan toteutti jo tuolloin sitä, mistä on osittain tullut vallitseva normi yhteiskunnassamme: vammainen on ensin vammainen ja vasta sitten ihminen.

Kirjoitin kynällä taksissa ostamaani vihkoon. Luin vihkoa aina silloin tällöin ja totesin sen olevan täynnä vihaa, pelkkää vihaa. Näin en voi jatkaa, enkä edes elämääni - ajattelin. Hommasin halvan käytetyn läppärin ja printterin. Ryhdyin kirjoittamaan liuskoja. Samalla aloitin systemaattisen luku-urakan, joka jatkuu olemassoloni loppuun asti; et voi kirjoittaa ellet lue. Et voi oppia kirjoittamaan ellet lue.

    Jossain vaiheessa akateemisen äitini kehoituksesta näytin tekstejäni oululaiselle, tämän vuoden joulukuussa tohtoriksi väittelevälle Leena Raitalalle. Leenan viesti oli yksiselitteinen: kirjoita, kirjoita ja kirjoita!

    Uskoni kirjoittamiseen horjui vuosien varrella rajusti. Hoidettavana oli yritys, löysin elämäni valon, Kirsin. Kirsi kannusti kirjoittamaan. Äiti kuoli. Juoksin Suomen halki. Isä kuoli.

    Muutimme Nellimiin. Toisena syksynä Kirsi sanoi:

- Täällä on kansalaisopiston Sanaseppojen kirjoittajapiiri. Sinä menet sinne! (tiukasti)

- Selvä, minä menen sinne. (kuuliaisena)

    Tutustuin piiriläisiin mutta etenkin kirjailija Seppo Saraspäähän. Seppo käski kirjoittamaan kirjan. Kirjoitin sen erään kaamoksen aikana. Tarjottuani sitä useille kustantajille viimein Sami Liuhto löysi minut ja Käsite kustansi kirjan, joka siihen mennessä oli kirjoitettu uudestaan ainakin kolmasti.

    Jälkeenpäin tajusin, että en olisi voinut kirjoittaa kirjaa ennenkuin vanhempani kuolivat. En olisi koskaan voinut kirjoittaa kirjaa eteläsuomessa asuen, koska vasta muutettuani Nellimiin löysin kirjoittamiseen, ultrajuoksuun ja koko elämään oman tapani. Tätä tapaa olin hapuillut vuosikausia, usein erehtyen ja väärään suuntaan askeltaen.

    Tapa löytyi läsnäolosta koko elämän kanssa. Elämästä ilman ennakkokäsityksiä, elämästä sellaisenaan kun se on siinä tiimalasin keskikohdalla, jossa hiekka virtaa tiheimmin. Ymmärsin ajan tulevan minua vastaan. Ymmärsin, että jos haluan juosta pitkälle on minun juostava ajassa, ei sitä vastaan. 

 JATKO

Otsikko ei ole tulevaisuus, koska sitä ei ole. On vain tämä hetki ja sekin meni jo.

    Olen aloittanut toisen kirjani kirjoittamisen.

 

"Anna minulle valtakunta, joka ei joudu kenellekään kelvottomalle perinnöksi", päästä irti.

 

 

 HARJOITTELU

ja kaikki kivestä ensijulkaistiin Antikvariaatti Sofiassa Helsingissä. Tilaisuus oli erittäin onnistunut, kiitos Käsite-kustannuksen ja paikalle saapuneiden tuttujen sekä tuntemattomien ansiosta. 

    Se mitä tilaisuudessa tapahtui tai puhuttiin oli koettavissa siellä, myös tilaisuuden jälkeinen illallinen intiimillä porukalla oli onnistunut. 

    Luonnollisesti harjoittelua en ole mediamylläkän ja ihmisten tapaamisten myötä, muutamaa hyvää yksittäistä lenkkiä lukuunottamatta, tehnyt lainkaan.

    Joskus myöhemmin saatan kirjoittaa kuinka kovan työn takana on päästä esille kirjansa kanssa. Illuusiot, että esikoiskirjaa tai mitään tuntematonta kirjaa Suomessa myytäisiin tuhansia kappaleita voi jättää omaan arvoonsa - raha on tässä vaiheessa heikko motiivi. 

    Illuusiot lehtijuttujen tekemisen tavoista voisin myös oikoa, mutta en nyt viitsi. On olemassa tee se itse-journalismia ja sitten toimittaja, kynä ja vihko plus ammattikuvaajajournalismia. Multitaskaaminen ja fyysisesti ei missään oleminen aiheuttaa henkilökohtaisten tapaamisten puuttumisen ja se sitten näkyy kirjoitetussa tekstissä jos osaa katsoa, useimmat eivät osaa. Tekijöiden vika tämä ei ole, vaan vallitsevien normien; mahdollisimman pienellä tuottoa muille kuin osallistuneille. Ei ole muka aikaa.

 

VIIKOT 37 - 39

Ma- Lepo, kotona.

Ti- 7,76 - 56 min. Norjan reisusta väsynyt ja raskas olo.

Ke- 10,07 km - 1.12. Kurainen tie.

To- Pe- Lepo

La- 10,80 km - 1.20. Haapakurun rauhaa.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 4,14 km - 56 min.

yhteensä 28,6 km - 3:29

Ma- Linjan lenkki Nellimissä, osa hiekassa 11,00 km - 1.16.

Ti- 16,36 - 1.44. Virtaniemi, rajalle.

Ke- 11,53 km - 1.20. Polkua ja perustaa.

To- Kävelyä Kirsin kanssa matkalla Helsinkiin Pyhäjärvellä 1,83 km - 33 min.

Pe- Rastilassa pitkän ajamisen puuduttamana 5,64 km - 42 min.

La- 14,34 km - 1.54. Kirjailija Sami Liuhdon kanssa Vuosaaren huipulle.

Su- Talosaareen 22,32 km - 2.24. Lopussa erittäin kovaa, kova kokonaiskuorma tässä lenkissä.

       Kävelyä Kirsin kanssa 3,24 km - 48 min.

Yhteensä 81, 2 km - 9:23

Ma- Lepo - Kirjani julkaisutilaisuus Helsingin Antikvariaatti Sofiassa.

Ti- Hämeenkyrössä illalla 6,01 km - 44 min.

Ke- Lepo

To- Lenkki Ylöjärvellä lehtihaastattelun päälle osittain Janin kanssa 12.00 km - 1.29.

Pe- Lepo

La- Hämeenkyrön keskustassa 11,33 km - 1.18.

Su- Lepo, matkalla kotiin.

Yhteensä 29,3 km - 3:32

SYYSKUUN SUMMAUS

246,86 km - 34 tuntia

Tähän kirjoittamiseen meni työpäivä kotitöiden ohella. Tästä ei minulle mitään makseta, en halua mainoksia pyörimään blogiini.

Kirjoitan blogia, Inarilaiseen kolumneja ja toista kirjaani. Miksi kirjoitan?

Kirjoitan teidän takianne, hyvät ihmiset!

 

Lauteilla Sofiassa, Sami Liuhto haastattelee, taustalla Iiro Uskonen.

Sami Liuhto ja minä Vuosaaren huipulla.

Samin merkitystä minun löytäjänäni kirjalliseen maailmaan ei voi liikaa korostaa, ja kuten kuvasta näkyy pääsemme eteenpäin myös jalkaisin - per pedes in medias res!

Allekirjoittanut kuvan oikeassa laidassa kirjoittamassa omistuskirjoitusta Sofian hälinässä.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, siinä on käsi joka kirjoittaa, ranteessa Roosa nauha, esikoiskirja ja kirjoittavan ystävän antama lahja julkaisutilaisuudessa.

 

ja kaikki kivestä

 

KÄSITE KIRJAT:

 

Ilouutinen! Käsite-Kirjojen syyskauden ensimmäinen julkaisu on ultrajuoksija Pasi Koskisen esikoisromaani "ja kaikki kivestä". Korpifilosofi Koskisen omakohtainen teos käsittelee yli sukupolvien periytyvää periksiantamattomuutta, juoksemista sekä sairastumista. Miten ihminen reagoi uutiseen syövästä? Millainen on hetki kahden askeleen välissä? 

Nykyään Inarin Nellimissä asuva Pasi Koskinen juoksee nyt kolmatta kertaa maapallon ympäri, kilometrejä on tällä hetkellä koossa noin 90 000.  Juostessaan Nuorgamista Hankoon (1622km) Koskinen kertoo nöyrtyneensä ja ymmärtäneensä, että viha ei vie eteenpäin. Nuo kaksikymmentäseitsemän päivää opettivat, että täytyy löytää jotain muuta. Tästä kaikesta kertoo "ja kaikki kivestä".

 

---

 

Istun tässä samassa paikassa jossa kirjoitin tuon esikoiskirjani kaamoksen hämärässä, yhden asian päivässä. Noina aikoina söimme Kirsin kanssa aamiaisen, sitten Kirsi lähti töihin ja minä epämääräisen hetken kuluttua lenkille. 

    Lenkiltä palattuani tein tulet puuhellaan, keitin kahvit ja aloin kirjoittamaan, jatkoin kirjoittamista, tai istuin tässä kyvyttömänä kirjoittamaan sanaakaan ja katselin Nellimjoen huurteisia puita - Lapin maisemaa.

 

Kaiken kaikkiaan kirjoitin esikoisteokseni noin kolme kertaa uudelleen. Lopuksi Sami Liuhdon kanssa istuimme Rastilan leirintäalueella ja joimme kolme pannullista kahvia käsikirjoitusta läpikäydessämme. Illan päätteeksi juoksimme lumisen lenkin myötäillen Itähelsingin rantoja viiman puhaltaessa kirjaimet päistämme.

 

Ennen tätä kaikkea Leena Raitala Oulusta, kirjailija ja oppi-isäni Seppo Saraspää Inarista sekä toinen oppi-isäni Inarista ja vähän Stadistakin,  kirjailija Seppo Konttinen olivat lukeneet tekstit. Kaikilta heiltä sain itseluottamusta, mutta etenkin teräviä huomioita ja kehoituksen: kirjoita, kirjoita ja kirjoita!

    Vuosien hapuilun jälkeen valitsin raaimman mahdollisen lajin, omakohtaisen romaanin, jossa ei ole vääriä muistoja. Onko kaikki kirjassa totta - ihmettelen sitä joskus itsekin. Vastausta ette saa.

 

Kirjoittaminen minulle on kaksinapaista toimintaa minun ja lukijoideni välillä. Kun viimeisen kerran painoin enteriä olin varma: lapsi lähtee maailmalle ja annan sille luvan onnistua tai epäonnistua - aivan kuten annoin itsellenikin ryhtyessäni työhön.

 

Kirjan ensijulkaisutilaisuus on Helsingissä antikvariaatti Sofiassa 26.9. alkaen kello 18.00 Käsite iltamien yhteydessä.

    Toinen julkaisutilaisuus on Ivalon kirjastolla 12.10. alkaen kello 18.00.

 

Ennen noita julkaisutilaisuuksia matkustan Käsivarteen ja pohjoisen Norjan korkeille vuorille tuulettamaan itseäni.

    Kirjanjulkaisujen yhteydessä ja niiden jälkeen olen käytettävissä haastatteluihin. Esittelen kirjaa sekä kerron siitä ja kirjoittamisestani mielelelläni. Voin matkustaa pyydettäessä minne tahansa.

Syksyn kääntyessä talveen, pohjoisen päivän lyhetessä, palaan toisen jo aloitetun kirjani pariin. Toisessa kirjassani oleva porukka odottaa minua, kaipaa kiihkeästi uutta porukkaa sekä lisää jännittäviä tapahtumia, joilla aina on yhteys tai yhtymäkohta jo tapahtuneeseen, mutta etenkin aiemmin eläneisiin tai vieläkin täällä elämistä yrittäviin ihmisiin.

Kotalassa tuulisen elokuun lämpimänä päivänä,  23.8.2022

Ultrajuoksija, kirjoittaja ja korpifilosofi Pasi Koskinen

Ps. Kirjailijaksi itsensä kutsuminen vaatii kirjailijaliiton jäsenyyden, ja sen saattaa saada toisen kirjan julkaisemisen jälkeen.

    Sitä kohti.

 

Allekirjoittanut keskellä Seppo Saraspään ja Leena Raitalan kanssa.

 

Kiitokset on painettu kirjan loppuun.

--- 

VIIKKO 33.

Ma- Tiellä 10,10 km - 1.04. Ei krapulaa.

Ti- Nellim linjat pehmeässä maastossa 10,09 km - 1.07.

Ke- Lepo, ei sitä vielä jokapäivä juosta.

To- Tiellä 10,08 km - 1.04. Yksinkertaista perusharjoittelua.

Pe- Vaativaa polkua osittain 9 km - 1.10.

La- Lepo

Su- Poluilla 8,05 km - 1.04. Ennen Trifonin juhlaa satamassa koipien oiontaa.

Yhteensä 46,8 km - 5:26. Mutkatonta perusjuoksua, vaihtelevaa, kuntouttavaa, pikkuhiljaa, ei ole kiire minnekään. 

---

kuin kuu ei ole runo kirjan nimeksi

ja säkeenylitykset ja kommentaari unohtunut ei

 

ahdista niin paljon koska se loppui

mennään nyt näin ja seuraavasta pidempi

 

koneella tähän asti muistikirjassa

neljä vuodenaikaa kuin tylsä sävellys

 

- Sami Liuhto

 kirjasta SATELLIITIT EIVÄT MIETI

                                  TYHJ10

MATKALLA MAALIIN

 

 

Elämä on kehittymistä, liikettä ja jatkuvuutta. Jos jää paikalleen odottamaan, mitään tuskin tapahtuu.

   Ne jotka ovat seuranneet tätä blogia vuosikausia, ovat tottuneet siihen, että kun en päivitä blogia viikottain, niin matkustan tai minulla on käynnissä muuta aikaani sataprosenttisesti vaativaa toimintaa. Tämä muu toiminta näkyy suoraan harjoittelussani, joka on viikoilla seitsemän ja kahdeksan laitettu lainausmerkkeihin. Toki kaikki liike on eteenpäin, harjoitusta ja jatkuvuutta, mutta ero tulee määrästä ja intensiteetistä. Toisaalta minun on hyvä olla näinkin välillä - vähän vähemmän juosten. Olenhan tullut jo aika pitkän matkan.

 

Viikolla seitsemän lastasin toisen moottorikelkoistamme, Ski Doo Summit 800 R:n peräkärryyn ja vein sen Rovaniemelle Kelkkapurkaamo Karvolle. Vaihdoin sieltä tilalle Lynx 49 Ranger kelkan. Voin suositella Jaakko Karvon yritystä lämpimästi, jos jossain on asiantuntemusta kelkoista niin siellä on.

Halusin pitkän Summitin tilalle taittoperällä varustetun enemmän työ/retki/yleis tyyppisen kelkan. Ranger on ollut suosittu poro- ja rajamiesten keskuudessa hyvän käsiteltävyytensä sekä etenemiskykynsä vuoksi. Halusin myös pienemmän, 600 kuutioisen moottorin bensiininkulutuksen pienentämiseksi.

    Minun uusi Lynxini on käytetty, vuosimallia 2016 ja paljon ajettu. Siihen tehtiin niin sanottu ennakoiva koneremontti kunnollisilla osilla. Kelkka on säädetty minulle, muun muassa kytkin on täysin erilainen kuin alkuperäisesti. 

   Vaikka ette olisi kelkkailusta kiinnostuneita, lienette kiinnostuneita järkevästä, säästävästä elämäntavastani. Minä en ryntää heti tarpeen tullessa ostamaan uutta, vaan mietin miten voin rahaa säästämällä saavuttaa tavoitteeni. Toistaiseksi olen ollut Lynxiin valtavan tyytyväinen, myös vaikeissa olosuhteissa. 

   Kelkka on meille pohjoisessa arkiväline mökkimatkoihin, talviverkoilla ja kalassa käymiseen tai muuhun eräretkeilyyn liittyvä kulkuneuvo. Meidän etäisyyksillämme on lapsellinen ajatus edes yrittää aina arjessa kulkea lihasvoimin ennenmainittuja matkoja.

Viikolla kahdeksan suuntasin matkailuauton keulan Helsinkiin. Riemukkaiden talvikelien jälkeen pääsin Rastilan tutulle leirintäalueelle. On ihan siinä ja siinä kannattaako meiltä Nellimistä ajaa pariksi päiväksi Helsinkiin. Lennot ja hotellit kustantavat vain hieman enemmän kuin mitä matka matkailuautoillen maksaa.

   Tapasin Helsingissä Käsitekirjojen väkeä, Samin ja Niilon. Allekirjoitin kustannussopimuksen ja painimme reilut neljä tuntia käsikirjoituksen tekstin parissa Samin kanssa, sitten lähdimme lenkille. Kirja ilmestyy syyskuun alussa ja tulee myyntiin kirjaverkkokauppoihin. Julkaisutilaisuudet pidetään Helsingissä ja Ivalossa. Tästä kaikesta lisää sitten kun aika on.

Tätä kirjoittaessani työpöytäni on täynnä papereita alkaen isoisieni sotakantakorteista päätyen käsikirjoitukseeni. Viimeiset viilaukset ovat menossa ja joitakin tarkistuksia ja lisäyksiä romaani vielä vaatii. Saan tai minun on pakko palata jälleen asioihin, joita en enää haluaisi muistella - sensijaan tarinan haluan kertoa.

   Tätä kirjoittaessani tulee entistä enemmän arvoonsa tässä hetkessä läsnäolo tässä maailmantilanteessa. Sosiaalisen median alustoiltani, Facebookista ja Instagramista, löytyy muun muassa video kustannussopimuksen allekirjoittamisen tunnelmista. Sosiaalinen media on kuitenkin vain murto-osa, omanlaisensa palvelija. Rauha oikeaan läsnäoloon syntyy menneisyyden kanssa tasapainossa juuri tätä hetkeä elämällä - tulevasta ei tiedä kukaan, ja siihen yksilö voi kovin vähän omilla valinnoillaan vaikuttaa. 

   Vaikka miten haluaisi varmistua, ei voi olla varma että auttaa kun jättää tankkaamatta Teboililta tai ostaa joditabletteja kaappiin. Me kaikki olemme matkalla maaliin, sitä ennen eletään täysillä.

 

"HARJOITTELUNI" VIIKOILLA 7 - 8. 

Ma- Lepo

Ti- Perinteistä hiihtoa 12,78 - 1.28.

Ke- Juoksumatolla 6,49 km - 47 min. Ennen automatkaa Rovaniemelle.

To- Pe - Lepo

La- Asvalttitiellä 8,02 km - 54 min.

Su- Hiekkatiellä 8,12 km - 53 min.

Yhteensä juoksua 22,6 km - 2:35.

Ma- Oulussa ajomatkan päätteeksi 8,88 km - 59 min.

Ti- Helsingissä ajomatkan päätteeksi 8,08 km - 1.03.

Ke- Helsingissä käsikirjoituspalaverin jälkeen Käsitekirjojen kirjailija Sami Liuhdon kanssa 12,63 km - 1.46. Paljon lunta jokapaikassa.

To- Helsingissä, vaikea sohjo/jääkeli 14,13 - 1.46. Sisältää umpihankea Mustavuorelle.

Pe- Hämeenkyrö mökkitarkistus, umpihankea osin 6,13 km - 46 min.

La- Nivalan Onnin kanssa ennen pitsaa 7,48 km - 46 min.

Su- Lepo, palasin kotiin.

Yhteensä juoksua 57,3 km - 7:05.

Harjoittelu on lainausmerkeissä ja siltä se näyttääkin, mutta minun on hyvä olla välillä näin.

Lynx 49 Ranger 600 E-Tec tupatarkistuksella eräällä morostolla.

Kirsin kanssa mehulla Paksuvuonolla.

Herrat höyryää, kirjailija Sami Liuhto Käsitteeltä ja allekirjoittanut sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kaunis yksityiskohta lenkiltä lumisesta Stadista, Puotilan kappeli on tehty vanhasta viljavarastosta.

ESIKOISTEOKSENI

 

"Älä koskaan poika perkele luovuta, älä koskaan - niin. Periksi voit joskus antaa pikkuisen mutta älä ikinä luovuta kokonaan." - Isoisäni Mauno Koskinen, 1980 Hulppojärven rannalla Silohissa.

Näitte kuvan ja sen alla mottoni, jota olen esitellyt hieman eri muodoissa vuosien aikana. Kuva on erittäin henkilökohtainen, se on Nellimin työnurkkani, tyhjien rivien täyttämisen golgata ja loputon taival. Maailman rauhallisin turvapaikka sekä myrskyisin tunturi, mille olen ikinä yrittänyt nousta.

    Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jää kolme metriä kirjahyllyä. Käsikirjastoni, jota käytän kirjoittaessani - Google ei kerro kaikkea, mutta kirjahyllyssä olevat valokuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvan öljyvärityö on äitini maalaama, en tiedä sen nimeä, koska minä kehystin sen jäämistöstä. Ikkunalaudan kuvassa istuu ensimmäinen ja viimeinen koirani Riku, 60-kiloinen bulmastiffi parhaassa voimassaan.

    Hyllyn alla seinässä lukee: "Luoja, anna sieluni kypsyä ennenkuin se korjataan." - Selma Lagerlöf

 

Usko on ollut vuosien varrella kovalla koetuksella kirjoittamisen kanssa. Kirjoitin ensimmäisiä liuskoja 1990- luvun puolenvälin tienoilla ymmärtämättä mitä kirjoitan, saati mitä varten kirjoitan. Tervehdyin syövän jälkeen, muutin maalle ja perustin yrityksen, koira kuoli, aloitimme Kirsin kanssa yhteisen taipaleen, ultrajuoksu alkoi, äiti kuoli, juoksin Suomen halki, ultrajuoksin, isä kuoli ja muutimme Nellimiin. Aina välillä kirjoitin.

    Ensimmäinen ihminen, joka luki liuskojani oli oululainen Leena Raitala, äitini ystävä ja opiskelukaveri. Palaute oli enemmän kuin rohkaisevaa. Ystäväni Make Karppanen Tampereelta oli lukenut aiemmin muutaman liuskan. Käsky oli selvä: kirjoita ihmeessä lisää. Lapissa Kirsi painosti minut Ivalon kansalaisopiston keskustelevaan kirjoittajapiiriin, Sanaseppoihin. Tapasin kirjailija Seppo Saraspään ja sain ohjausta, tukea ja rauhallista elämänviisautta siinä sivussa. Ystävystyin Sepon kanssa ja hänestä tuli minulle tärkein ihminen kirjoittamiseni taustalla. Kirjoittajapiirin tuki ja kannustava ilmapiiri tekivät kirjoittamiselleni hyvää. Muutama vuosi sitten kaamoksessa istuin alas ja kirjoitin reilun neljän kuukauden työjakson aikana kirjani käsikirjoituksen yhteen nippuun. Prosessi vaati kyyneliä raskaimpien osioiden kanssa - juoksin, kirjoitin ja tein ruokaa töissä käyvälle Kirsille ja yritin olla läsnä muuallakin kuin kirjassani.

    Seppo luki käsikirjoitukseni. Tein siihen hieman parannuksia rakenteeseen ja lähetin sen isolle kustantamolle. Palaute oli rohkaisevaa: olin kuulemma onnistunut kirjoittamaan pitkän pätkän elämää olematta puuduttava, mutta miksi se oli pitänyt pätkiä? Haluttiin toinen versio. En ollut kirjoittanut elämänkertaa, enkä huvikseni. Motivaatio toiseen versioon kangerteli. Ongelma oli rakenteessa - heidän näkökulmansa mukaan. Itse koin hieman toisin.

    Jatkoin kirjoittajapiirissä ja piirin vetäjä vaihtui kirjailija Seppo Konttiseksi. Hänkin luki käsikirjoituksen ja sain jälleen rohkaisevaa palautetta ja uusia ideoita. Käsikirjoitus lähetettiin useille kustantamoille, tuloksetta. Yksi kustantamo olisi halunnut minulta novellikokoelman luettuaan blogini Ivalo-sarjaa ja kirjoittajapiirimme omakustannetta nimeltä Valokirja.

    En ole tottunut antamaan periksi. Jäin tänä syksynä pois kirjoittajapiiristä antaakseni itselleni aikaa kirjoittaa ja aikaa mahdolliselle aivotoiminnalle. Mihin olin tullut kirjoittajana ja etenkin mihin haluan kirjoittajana jatkaa. Inarilainen-lehti julkaisee kerran kuussa Ultrajuoksijan kynästä-palstaani, eräänlaista kolumnia. Mutta se esikoinen. Miksi sitä ei kukaan halua kustantaa tai kukaan näe siinä olevan tarinan voimaa.

    Lähdimme Kirsin kanssa marraskuun lopulla Helsinkiin. Tarkoitus oli käydä verestämässä Esport Arenan ratamuistoja helmikuun kilpailua varten, mutta etenkin tavata matkan varrella ihmisiä Lapinlahdella, Helsingissä, Nokialla, Tampereella ja Hämeenkyrössä. Katsella aurinkoa ennen kaamoksen alkua. Katsella ihmisiä ja kaupunkeja. Elämää.

    Tarkoitus oli alunperin tavata kirjailija Sami Liuhto Helsingissä sekä kirjoittamisen, että ultrajuoksun tiimoilta. Yllätyksekseni Sami pyysi käsikirjoitukseni luettavakseen. Lupasin toimittaa käsikirjoituksen kunhan pääsisin kotiin.

    Lähetin sähköpostissa alkuperäisen käsikirjoituksen Samille. Sen version, jonka olen kirjoittanut justiinsa niin, että minusta hyvä tulee. Sen version, johon olen laittanut kaiken niin syvältä itsestäni kuin ikinä pystyn kaivamaan ja kuvina edessäni kirjoittaessani näkemään. Kuvina kaikkine aikoineen, paikkoineen, väreineen, äänineen, hajuineen, makuineen ja eritoten ihmisineen. Tunteineen.

    13. joulukuuta 2021 kello 13.53 sain viestin Samilta ja Käsite kirjoilta: "Kirja siitä tulee, se on selvä." Puhkesin itkuun ja halasin Kirsiä. Vihdoinkin!

    Käsite kirjat kustantaa esikoisteokseni vuoden 2022 toisella puoliskolla.

    Aloitin kirjoittamaan toista kirjaani, sen kanssa ei ole kiirettä.

 

 

 VIIKKO 50.

Ma- Lepo

Ti- Lepo

Ke- Tiellä 10,04 km - 1.11. Väsynyt edelleen.

To- 10,37 km - 1.13. Kylällä, parempaa.

Pe- Talvipolku 7,13 km - 56.01.

La- Retkihiihto Kirsin kanssa Peiliniemeen 11,47 km - 2.11. Lumisade, sumua.

Su- Matolla reippaasti 16,10 km - 1.40.

Yhteensä juoksua 43,6 km - 5:11.

    

Matkan varrelta:

Peiliniemen uuden kodan pyörivä Jotul-takka.

Peiliniemen uusi kota, taustalla ovat uusi liiteri ja puucee.

Kirsi Inarijärven Rautusalmella.

Minä Käärmeniemen kohdalla tuiskussa.

Muuta ajateltavaa, vanhan pulkan kunnostusta.

Juoksumatto, kuistin ikkunat huurtuvat juostessa pidempään.

Sunnuntaina menossa talviverkoille Kirsin kanssa.

Nellimin harjulla talvipolulla.

Suo puskee veden läpi hiihtoreitille.