UUSI OTE

Myllyt lakkaavat pyörimästä, paskat haisemasta ja kullit seisomasta, loppu on lähellä.


Entä alku? Onko sitä. Jos mikään ei loppunutkaan.
   Minulle on usein sanottu:
-Sinä se vaan aina juokset.
   Aina ja vaan. 
   En juokse koskaan ihan samalla tavalla enkä koskaan ihan samalla ajatuksella.

   Juostessani haastavilla Norjan tunturien harjanteilla olen ajatellut että ei pidä koskaan ajatella kulman taakse. Ei voi suunnitella kun ei tiedä eikä näe mitä on tulossa. Silloin kun linja katoaa - yhtäkkiä - kun alapuolella on kuusisataa metriä pystysuoraa pudotusta tarvitaan uusi ote. Otteen on pidettävä ja sen on löydyttävä heti.
   Nyt olen saanut jotenkin katkaistua sairastelukierteen ja olen matkalla jälleen. En ole ihan varma minne. Matkustaessani näen tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, jotka junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   He vaan aina junnaavat tutussa ja turvallisessa.
   Nousevat aamulla, menevät töihin, tulevat kotiin ja sitten etsivät elämää. Voisi sitä nousta aamulla ja miettiä että mitähän tänään tekisi. Tai ainakin mistä elämää tänään etsisi.
   Harjoittelenko jo? En. Tarvitsen kuntouttavaa harjoittelua jaksaakseni harjoitella tavoitteellisesti. Harjoittelulla ja harjoittelulla on eroja. Liikuntaa, yhtäkaikki. Uusi ote tai "new ease" on pikemminkin tahtotila. Halu pitää kiinni ettei putoa. Mukana on aimo annos pelkoa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on päästä kuntoon sairastelujen tai muiden taukojen jälkeen. Siksi jatkuvuus on tärkeintä. 
   Ja otteen täytyy pitää.
   Levoton on ihmisen mieli. Munkit meditoivat yksinäisyydessä vuosikausia saavuttaakseen ymmärryksen mutta samaan pystyy huomaamattaan Tavis. Tavis syntyy ja kasvaa. Käy koulunsa ja opettelee juomaan ja panemaan. Joutuu töihin. Pariutuu, lisääntyy ja velkaantuu. Luulee elävänsä kunnes sitten yhtenä päivänä huomaa olevansa vanha ja täysin yksin. Katkeroituu kun olisi pitänyt sitä ja sitä. Pahottaa mielensä ja hiipuu pois. Unohdetaan. Valtio kiittää veronmaksajaa ja korrenkantajaa perintöverolla.
   Tavis ei kysynyt kertaakaan itseltään mitä todella elämältään haluaisi.
   Mutta kun oli pakko.
   Oliko?
   Kuten minä myös Tavis pelkäsi putoavansa. Että ote ei pidä sittenkään. Minäkin olen Tavis, mitä suuremmassa määrin, mutta otteeni häkin ulkopuolella pitää toistaiseksi. Toistaiseksi, juuri siinä on ydin. Tänään, tässä ja nyt. Ei kulman takana. Mutta otteen pitää olla uusi joka päivä, muuten voi joutua häkkiin.

   Kirjoitan tätä matkailuautossa Hämeen kuusikossa. Kattoon putoilee menneen talven neulasia ja ulkona on seitsemän astetta lämmintä. Peipon varpaita paleltaa mutta se laulaa silti sisukkaasti, tuli tulleeksi maahan jonka itsenäisyyden viimeisiä pelastajia puolivilli pappa ja runotyttö palkitsevat mitalein. Kahvia, kakkua ja vanhoja lauluja oli tarjolla myös, unohtuneeko veteraanien syrjinnän aika punainen näin.
   Maa on kylmä ja pohjoinen. Maassa saa valita vapaasti kunhan tekee niinkuin muutkin. Painaa pitkää päivää, äänestää oikein ja suostuu uskomaan valitut uutiset. Erityispalkinnon saavat ne jotka luulevat tietävänsä.
   Kohta puen lenkkivaatteet ylleni ja poistun hetkeksi. Minun maailmassani tässä samassa maassa on toisenlaista. Olen täällä mutta en silti ole. Unkarissa olisi lämpöisempää mutta kaikkea ei minullekaan joka vuosi suoda. Muistutetaan aina välillä että en ole koskaan valmis.

On mentävä jotta ote pitäisi.

VIIKKO 17.

Ma- 18 km Sasin harjun poluilla ja niiden vieressä - 2.06.
Ti- Lepo
Ke- 26,5 km erikoisharjoitus Nokia-Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö - 3.31. Polkua, asvalttia, hiekkaa, taisteluhautaa ja ylämäkeä.
To- 11,4 km - 1.35
Pe-10 km - 1.11.
La- 14 km - 1.39
Su- 7,35 km - 50.00. Barefoot meditaatio.

Yhteensä 87 km - 10:54 - 1393 metriä vertikaalia.

Epäusko jatkuu. Unkarin kuuden päivän juoksusta luopuminen tänä vuonna on valtava pettymys. En motivoidu juoksemalla maratoneja tai hölkkiä saati tonnin vetoja aikaa vastaan. 
   Kuusi päivää on kuningaslaji. 
   Yleensä kun näin kirjoittaa alkaa kommenttikentässä sönkötys, että kaikki pelaa ja erilaisuus on rikkaus ja että on sitä muutakin. 
   Niin oli minullakin joskus, ei enää. 
   Minun maailmassani kaikki eivät pelaa, eivätkä etenkään pysty pelaamaan. Erilaisuus on elämäni ja muuta ei tarvita. Juoksen pitkälle koska pystyn, nyt en pysty, joten se siitä kunnes taas on aika.

Viimeinen kuva on täältä.

AJATUKSIA KÄRSIVÄLLISYYDESTÄ

---

Vuonna 1950 Kotiliesi-lehti kirjoitti, että perheenemännän on syytä silittää ruokapöytään puhdas damastiliina ja pitää koti harmonisen viihtyisänä, jotta kotiin töistä tuleva aviomies ei lähtisi pahoille teille. Damaskien saati stay-uppien vaikutuksista ei mainittu sanaakaan.
   Ultrajuoksijana olen usein teillä tietymättömillä mutta ne eivät liene pahoja, näin ainakin tulkitsen. Ruoka on lähes poikkeuksetta valmiina pöydässä lenkin jälkeen. Menneen talven aikana ruoka taas oli poikkeuksetta pöydässä minun laittamanani Kirsin tullessa töistä. Tämän viimeisen mainitsen tasapuolisuuden nimissä, ettei kenelläkään ääriajatteluun taipuvalle syntyisi illuusioita sovinismista. Damaskit ja stay-upit ovat sitten yksityisasioita.
   Vanhan linjan arvot näkyvät sensijaan osittain omassa harjoittelussani. Pitkän sairastamisjakson jälkeen kysyy kärsivällisyyttä palata takaisin ultrajuoksuun sillä tavalla kuin minä ultrajuoksun ymmärrän.
   Huvittuneena luen nuorempien blogeista palavia kirjoituksia tavoitteellisuudesta tai vauhti edellä uuteen kauteen tähtäämisestä, kunnes sitten parin kuukauden päästä muutetaan koko homma hauskaksi hupailuksi tai joksikin aivan muuksi. Tuuli puhaltaa ja jos aikoo saavuttaa tuloksia ultrajuoksussa on kyettävä liikkumaan määrätietoisesti valitsemaansa suuntaan pitkiä aikoja, myös vastatuuleen omaa kehitystä odotellen.

   Tällä hetkellä on menossa neljäs viikko viimeisen sairastamisen jäljiltä. Vain täysin mitäänymmärtämätön kysyisi nyt minulta, että joko kohta pääset kuntoon. Pääsen kuntoon? Viisi kertaa sairaana viidessä kuukaudessa! Kohta? Kunhan ensin edes kykenisi aloittamaan harjoittelun! 
   Arvioin pystyväni aloittamaan harjoittelun kesäkuussa mikäli ei tule takaiskuja ennen sitä. Näin minulla on aikaa kaksi ja puoli kuukautta ennen SUPERPEP2019- polkujuoksua. Aikaa on todella vähän. 
   Kahtena edellisenä vuotena en ole selviytynyt 171 kilometrin matkasta, vaan olen juossut vain kaksi kierrosta eli 114 kilometriä. On ihmetelty miksi en ole suoriutunut kolmesta kierroksesta. Harva on ottanut huomioon, että kahtena edellisenä vuotena kumpanakin olen juossut keväällä kuuden päivän juoksun. 
   Tässäkin mitäänymmärtämättömyys korostuu. Ei oikein tajuta kuinka paljon vaatii juosta yli 500 kilometriä tai enemmän kuudessa päivässä keväällä ja heti perään syksyllä vaativassa maastossa 171 kilometriä.
   Tilanne rasituksen suhteen ei nyt ole sama. Jalkani ovat tuoreet mutta kunto sairastelujen jälkeen olematon. Olematon se on omasta mielestäni, minulla kun on hieman erilaiset vaatimukset juoksukunnon suhteen kuin huvikseen ulkoilevalla kuntoilijalla.
   Esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana olen juossut 17943 kilometriä. Tämä tekee keskiarvoksi vain 3588 kilometriä vuodessa. Paras vuosi 5103 km ja huonoin määrässä mitattuna 2215 kilometriä. Keskiarvo kuukauteen on juuri hiukan alle 300 kilometriä. Parhaat kuukaudet ovat olleet yli 500 kilometrin. Tästä voi päätellä, että olen tottunut vaikeuksiin ja samalla harjoitusmäärän vaihteluihin. Tarpeen mukaan - kirjaimellisesti ja myös lepoa.
   Edelläkerrotusta voi tehdä päätelmän, että ultrajuoksussa on mukana muitakin voimavaroja kuin pelkkä fyysisyys ja hyvä suorituskyky. Kärsivällisyys on osa mielenhallintaa, myös harjoittelussa. 
   Suuri joukko nuoria ja lupaavia ultrajuoksijoita painavat menemään sen enempää miettimättä. Sitten ihmetellään, että miksi ei onnistuta. Mikä on onnistumista? Jokainen päättäköön itse, en viitsi taas yrittää selittää.

   Jos pitäisi ultrajuoksusta nostaa esiin yksi kaikkien aikojen karmeimmista kommenteista mitä olen kuullut on se epäilemättä tämä:
   -Miksi se vielä juoksee, vanha mies, lopettaisi kun se on niin kamalan näköistäkin.
   Maailman huipulla 85-vuotiaiden sarjassa 400 metrin kilpailussa voittajan juoksuvauhti on 3.20minuuttia/kilometri. 
   Pystyttekö samaan edes nyt? 
   -Poikkeusyksilöitä, sanotte. 
   Mutta he ovat harjoitelleet kärsivällisesti vuosien ajan. 
   Mitä te teitte ne vuodet?

   Kirjoittamisessa kärsivällisyyttä koetellaan todella perinpohjaisesti. Staattinen istuminen näppäimistön ääressä uutta luoden on kaikkea muuta kuin helppoa. 
   Olen muokannut kirjani käsikirjoitusta. Hionut koherenttia lausetta ja rytmittänyt, tutkinut dialogeja. Kaikki tämä on utopiaa niille, jotka eivät ymmärrä edes yhdyssanoja. 
   En tässä halua tärkeillä mutta totean, että kirjoittamista on monenlaista. Eikä tämän bloginkaan lause ole aina niin koherentti.

   Minä olen kotonani kaikkialla. Asun Lapissa mutta viihdyn matkailuautossa eri puolilla Eurooppaa. Yhtähyvin viihdyn erämaassa pohjoisen Talvitupalompolon mökillä kuin Hämeen kuusikoissakin. Juoksu kulkee mukanani. Juostessani ymmärrän ympäristöni. Ymmärrän vanhenemiseni mutta pyrin säilyttämään poikamaisen liikkumisen ilon juostessani. Kärsivällisyys itseään, ultrajuoksuaan ja koko elämää kohtaan kantaa.

---

Alla Hämäläistä kevätsotkua juoksureiteillä.

VIIKKO 16.

Ma- Nellimintiellä kotona 10,9 - 1.04.
Ti- Sodankylässä asvalttia 8 km - 51,07.
Ke- 11,8 km Jyväskylässä Laajavuorelle - 1.11.
To- Hämeenkyrössä maastossa Sasin harjua Rainen kanssa 12,03 km -1.30.
Pe- Maastossa kuten eilen mutta pidemmästi 18 km - 2.17.
La- Lepo / kävelyä metsässä kumisaappailla.
Su- 8 km pääosin tiellä - o.52.

yhteensä 67,5 km - 7 :46

Viikosta jäi epäuskoisuus.



Alla Nellimin pikkunoitia ennen pääsiäistä.

IVALO SARJAN YHDEKSÄS OSA : KOLMAS LASI

IVALO SARJA on yksi blogini sarjoista, se kertoo ajatuksista ja sattumuksista vakituisesti Lappiin etelästä muuttaneena. Havainnoi olemistani sydämeni kodissa - Pohjoisessa.
   Blogissani näkyi aiemmin OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI-sarja. Tämä sarja on poistettu, koska sen aiheista on tekeillä kirja.
   Ivalo sarja edustaa nykyisin yksin blogissani hiukan kurinalaisempaa, enemmän mietittyä kirjoittamistani.

---

KOLMAS LASI


Istuimme Talvituvan erämökin pyöreän pöydän ääressä Kirsin kanssa kahvilla ja konjakilla. Pöydässä oli kaksi kuppia ja kaksi lasia sekä kynttilä. 
   Ulkona aurinko laski lompolon taakse. Noustuaan aamulla hyvissä ajoin ennen kuutta ja kierrettyään kierroksensa se painui tyytyväisenä unilleen iltayhdeksältä, noin suunnilleen, sillä ei se nyt niin kellontarkkaa ole meillä Lapissa.
   Keinuttelin tuolilla ja pyörittelin konjakkia lasissa, takanani puuhellan pesä humisi.
   -Älä keinuttele, Kirsi sanoi ja nauroi hyväntahtoisesti päälle. 
   Tiesi että minua ärsyttäisi ja sanoisin, että aivan kuin äiti aikanaan. 
   En sanonut tällä kertaa mitään, mutta lakkasin keinuttelemasta.
   Olimme saunoneet pitkään rantasaunassa. Istuessamme höyryämässä kuistilla pohjoistuuli oli yrittänyt vielä, mutta heikolla menestyksellä. Tuuli oli ollut hiukan empivä. Aivan kuin se olisi miettinyt omaa mahdottomuuttaan kevään voiman edessä.
   Sauna oli tehnyt hyvää ja avannossa käyminen vielä parempaa. Päivän lumikenkäily oli ollut katastrofi. Upottavan raskas suojalumi oli pakottanut meidät kävelemään moottorikelkan jälkiä. Paavalintupavaarassa oli ollut kanalintuja ja riekkoja. Aurinko oli pelannut pelejään pilvien kanssa. Hiljaisuus oli katsellut sivusta ja me myös.
   -Jokohan ahma on kiinni, kysyin ja naukkasin konjakkia.
   -Nähtiin sen jäljet viime viikolla kelkalla Kippikselle mennessä, Kirsi sanoi.
   -Itäturisti ja vasominen lähestyy, teettää poromiehillä töitä retale, päätin yksiniittisesti.
   Jatkoimme hiljaa istumista. Katselin varpusen pesän kokoista tupaa. Ei sähköä, ei televisiota, ei kunnollista kännykkäverkkoa eikä nettiä. Mutta silti paljon muuta tarpeellisempaa.
   Talvitupa on minulle kaikkein pyhin. Se on ikkuna tulevaisuuteen ja suljettu ovi menneisyyteen. Isä meni pois siellä. Se menneisyydestä. Erämaan rauha avaa aistit. Se tulevaisuudesta. (Etelän ihmisille on selvennettävä: isäni kuoli Talvituvalle.)
   Kurottaessani kohti konjakkilasia tuli yhtäkkiä tunne, että pöydässä olisi kolmannelle lasille tarvetta. 
   En koskaan ehtinyt saunoa isän kanssa rantasaunassa mutta tuvassa sentään istuttiin  jokunen kerta ja puhuttiin niin kuin isä ja poika puhuvat. 
   Isä puhui ja poika kuunteli.
   Kuilun yli ei ollut siltaa.

   Istuimme siinä vielä pitkään puhumattomina.
   Ulkona hämärä laski peittonsa kevättä odottavan erämaan ylle.
   Nuku, nuku rauhassa, minä jaksan vielä.
   

---

Kuvissa on tekstit, tarkoituksella.

Paavalintupavaaralla.

Yönvanhat riekon jäljet leviävät auringossa.

Metsot ovat hakoneet eli syöneet latvoissa.

Kuukkeli oli täällä.

Elämää.

Lapin mieheksi muuttumassa?

Iltasyönti.

VIIKKO 15.

Ma- Poluilla 10 km - 1.15.
Ti- Tiellä 12,03 km - 1.18.
Ke- Aamupäivällä hankihiihtoa 2,5 metrisillä suksilla Kirsin kanssa 7,8 km - 2.21.
       Iltapäivällä tiellä 10,02 km - 1.00.
To- Lepo
Pe- Lumikenkäilyä/vaellusta 4,9 km - 1.29. Upottava suojalumi ja moottorikelkkaura.
La- Paavalintupavaaralle 6,4 km - 52.09. Moottorikelkkauraa, upotti hiukan.
Su- Nellimintiellä paljaalla hiekalla 10 km - 1.04.

Juoksua 48,6 km - 5:30

PÄIVÄSTÄ TOISEEN JÄLLEEN KERRAN

"Jos maailma on hullu, sitä voi ravistella vain suuremmalla hulluudella."

-Lainaus teatterin käsiohjelman kannesta; Kertomus seitsemästä hirtetystä (Rosenvall, Paloniemi, Rovaniemen teatteri) 

Aloitin päivittäisen juoksemisen. En edes muista kuinka mones kerta tämä on minun elämässäni. Hiukan huikentelevaista todeta neljän juostun lenkin jälkeen olevansa mukana taas mutta mitä sitten. Sen näkee sitten, kyseinen asenteeni on vienyt minut pitkälle eikä ole syytä muuttaa sitä.
   Eräässä haastattelussa eräs haastateltava totesi, ettei pelkää kuolemaa, vaan pelkää ettei ehdi elää. Minä en ota kantaa - paitsi, ettei tämä aina niin hauskaa ole, mutta hyvän elämän salaisuus on hyvä terveys ja huono muisti.
   Hyvä terveys syntyy terveestä elämästä jos on hiukan onnea. Minulla ei viimeaikoina ole ollut. Jos nyt sitten olisi. Yritän päivittäisessä elämässäni elää terveyttäni edistävällä tavalla. Liikunta ja etenkin juoksu kuuluu tähän ajatukseen olennaisesti, kuten myös ruoka, uni ja mielen tasapaino.
   Katselin viikonloppuna aamiaisella hotellissa varsin ryhtevässä kunnossa olevia ihmisiä, jotka söivät neljä kertaa enemmän kuin minä. Olin juuri tullut tunnin ja vartin aamulenkiltä. Ennen lenkkiä join vettä ja mehua. Kaikkea hyvää kaikille mutta inputin ja outputin suhde on joskus hakusessa, minulla myös. Ihminen ei tahdo uskoa yltäkylläisyydessään kuinka pienellä tulee toimeen. Venytettyyn reppuun mahtuu aina enemmän.
   Ultrajuoksijana olen löytänyt jaksamiseni rajat ja siihen kuuluu kehoni energiatason ymmärtäminen. Kunhan on vettä niin matka taittuu melko pitkäänkin vielä senjälkeen kun vatsani huutaa syötävää. En syyllistä ketään mistään, totean vain. Rikkinäisen harjoittelun ja taukojen jälkeen koen olevani iso ja painava juostessani. Minusta on tyhmyyttä raahata lisäpainoa mukanaan.
   Taukojen aikana alkoholinkäyttöni lisääntyy. Olen syönyt nuotiomakkaraa liikaa viimeisen kuukauden aikana. Vararavintoa on omasta takaa myös minulla mutta ei kauan. Ajattelin sulatella sen pois - sinne se jää kilometrien varrelle. Jos kilometrejä ei tule täytyy rajoittaa syömistä mutta juomisesta en ole varma.
   Ultrajuoksu on hullutusta. Siksi se sopii minun maailmankuvaani hyvin. Näin vaalien alla tulee väkisinkin pohdittua syy- ja seuraussuhteita äänestämisrohkeuden suhteen. Voiko vaikuttaa? Minä en usko että voi. Yhdenkään puolueen tavoitteista ei löydy mitään liikuntaan liittyvää. Ei kunto- eikä kilpaurheilun tukemisen visiota. Ei lasten liikkumattomuuden torjuntaa tai vanhusten liikuttamista. Äänistä ollaan kiinnostuneita mutta ei äänestäjien terveydestä?
   Täytän toukokuussa 55 vuotta. Kuten monet muutkin ikäiseni miehet olen hakenut tasapainoa elämääni ja myös löytänyt sen. Tasapainooni kuuluu luopuminen ja ulkopuolelle jääminen. En koe muuten pärjääväni hullussa maailmassa. Valitsen tarpeellisen ja muu saa olla. Ainoastaan kirjoittamalla voin vaikuttaa positiivisesti, muuten olen merkityksetön. 
   Ultrajuoksu palvelee minua hyvin päivästä toiseen niin kauan kuin sitä kestää. Se karsii turhan pois ja pakottaa keskittymään olennaiseen ja käsillä olevaan konkreettiseen - päivästä toiseen.

VIIKKO 14.

Ma-Ti- Lepoa sairauden jälkeen.
Ke- Kävelyä 6 km Kirsin kanssa - 1.21.
To- 10 km - 1.05.
Pe- 10 km - 1.05.
La- Rovaniemellä 10,2 km - 1.08.
Su- Rovaniemellä 11,5 km - 1.15.

yhteensä 41,9 km juoksua ajassa 4:32.

Loppuun kuva-arvoitus,
onko allaolevassa kuvassa

1. Keskiverto Rovaniemeläisiä ulkoilemassa. (Pelkäävät, että taivas putoaa niskaan.)?
2. Ufo on laskeutunut kaupungille ja miehistö on tullut ulos?
3. Turisteja lähdössä kelkkasafarille?
4. Oma ehdotuksesi?

AIKALISÄ

Olen juossut viimeksi 18 päivää sitten. Erämaassa ei ole juoksua ollut ikävä. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa siitä mistä voima tulee, juoksun aika on myöhemmin - nyt on aikalisä.
   Maaliskuussa 76 kilometriä juoksua, yhteensä liikuntaa hiihdon ja kävelyn kanssa 106 kilometriä ja kymmenen päivää sairaana. Vasta-ainetestien tulokset ovat vielä tätä kirjoitettaessa kesken, tunnen itseni nyt terveeksi ja tulehdusarvo oli jo edeltävällä viikolla normaali, vielä alempi kuin helmikuun testissä.

   Maailmassa on hyvin vähän paikkoja, joista puuttuvat kaikki keinovalo ja keinotekoiset äänet. Kuulun niihin onnellisiin, jotka tietävät mistä sellaisia paikkoja vielä löytää. Perille on pitkä matka ja siellä on oltava sen arvoinen. Luontoa tulee kunnioittaa ja pysähtyen kuunnella.
   Kotiinpaluu on aina näiden retkien jälkeen järisyttävä kokemus. Kuinka paljon turhaa onkaan ympärillämme! Tulemme tarpeen vaatiessa toimeen hyvin yksinkertaisesti eläen kunhan kestämme rauhaa ja hiljaisuutta.

Seisomme ystävieni kanssa polvimme myöten lumessa. Kanssamme seisovat majesteetilliset kynttiläkuuset ja valtavat kilpikaarnaiset männyt. 
   Ilma on täysin tyyni. Takanamme moroston rinne nousee korkeuksiin. Ei ääntä, ei eläintä, ei elonmerkkiä - ei mitään muuta kuin syvää rauhaa.
   Kukaan ei sano sanaakaan. 
   Kaikki kuuntelevat.
   Luonnolla on puheenvuoro.