Aluksi pohdintaa teistä arvoisat lukijat :
Blogikirjoittamisen vaikeus on aiheen valinta. En voi koskaan tietää missä ja millä mielialalla lukija tekstejäni tutkii. Tällä tarkoitan sitä että jos henkilö ottaa käteensä elämän syvempiä merkityksiä käsittelevän teoksen hän lienee omasta mielestään vastaanottavainen juuri tuona valittuna hetkenä. Jos lukija taas on kiinnostunut pelkästään urheilusta hän valitsee sitten sen aiheen. Aiemmin vitsinä heitetty lifestyle-blogi termi saa lukijani kiinnostumaan sitten jostakin muusta mistä kirjoitan. Summa summarum : rohkeus kirjoittaa ilman rajoituksia kaikesta antaa mahdollisuuksia itselleni kuten teillekin.
HIENOT HETKET
Lonkkaa särkee (ei niveltä) ja paidassani on taikinaa. Olen tehnyt aamulla makkarasoppaa, pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja leiponut sämpylöitä joihin ujutin grahamjauhon lisäksi tähteeksi jääneen perunamuusin. Kuten huomaatte tässä oli jo monta aspektia lifestyleen. Ultraurheiluharjoituksen väsyttämä kotimies avautuu ? Ei suinkaan, vaan elän hienoja hetkiä - jälleen kerran.
Hienojen hetkien tärkein merkitys on olla läsnä silloin kun ne tulevat. Viime viikkoina olen viettänyt hienoja hetkiä ystävien kanssa erämaassa pilkkien ja moottorikelkkaillen. Sanalla sanoen luonnosta yhdessä nauttien ja Lapin luontoa ystävilleni esitellen.
Vihernillittäjät kehäkolmosen sisä- mutta myös ulkopuolella sanovat että ei moottorikelkalla vaan jalan. Luonto saastuu ja niin edelleen. Ensimmäiset vieraani olivat seitsemänkymppisiä, molemmilla on valtava kokemus luonnossa liikkumisesta niin ahkiota tunturissa vetäen kuin kevyemmiltäkin kesävaelluksilta. Pitäisikö voimien vanhemmiten vähetessä sitten olla menemättä luontoon ? Tervetuloa nillittäjät hiihtämään rajaseudun puolitoistametriseen hankeen kymmenien kilometrien päähän sivistyksestä - voi olla että moottorikelkkakyyti kelpaa teillekin jo muutaman kilometrin yrityksen jälkeen.
Ylläolevassa kuvassa ystäväni Jani esittelee munahankea. Jani kiireisenä yrittäjänä (monta ihmistä työllistävänä yrittäjänä) ei mitenkään ehdi hankkia töidensä ohella sellaista fyysistä kuntoa jolla hän selviytyisi rajaseudun olosuhteiden umpihiihtohaasteista. Pitäisikö hänen ja monen muunkin moottorikelkkailusta kiinnostuneen siis olla menemättä luontoon ?
Vihernillittäjä tarkastelee harmittavan usein asioita lähiökerrostalon parvekkeelta tai olohuoneensa ydinvoimasähköllä toimivan televisionsa kautta. Olen aina ollut sitä mieltä että luontoon pitäisi päästää jokainen sukupolvi omalla tavallaan. Luontoa kun ei opi kunnioittamaan käymättä siellä. Parasta luonnonsuojelua on kokea erämaa ihollaan tavalla tai toisella - tapahtuu se sitten luvanvaraisilla kelkkareiteillä moottorin avulla tai sitten muualla omin voimin. Ei viherrasisimia tähän, kiitos.
Olen tullut vuosikausia kestäneissä filosofisissa pohdinnoissani lopputulemaan että ihminen kaipaa kuolemaa. Elämän ja kuoleman rajalla käyneenä voin yrittää vakuuttaa että raja on hiuksenhieno ja varsin häilyvä. Kirjoittaessani tällaista otan riskin että minua pidetään hulluna mutta malttakaa hetki ja jatkakaa perustelujeni lukemista.
Alkoholistin sanotaan juovan koska hän ei kestä elämää. Hän on ehkä munaton olmi eikä uskalla tehdä itsemurhaa, joten hän siis juo paetakseen elämänsä tuskaa ja tekee itsemurhan pikkuhiljaa raunioittaessaan elimistönsä kuten elämänsäkin kuningas alkoholilla. Ja tätä kutsutaan sairaudeksi.
Adrenaliiniin koukussa oleva hyppää vuorenrinteeltä liitovarjolla saadakseen hyvät kiksit. Kuten kaikki huumeet annos nousee ja sitten tulee se viimeinen kiksi. Hyppääjä kerätään ämpäriin ja homma on ohi. Päämäärä saavutettiin tässäkin ja se päämäärä oli kuolema.
Paskapuheet omien rajojen mittaamisesta kantavat aikansa. Jossain vaiheessa järkevä yksilö (minä) myöntää olevansa koukussa. Riippuvainen ultrajuoksusta siis. Vai väitättekö että kohta 70-vuotias Schwerk on uskottava kertoessaan joka vuosi lopettavansa monipäiväjuoksut. Ja silti hän osallistuu jälleen tämän vuoden Unkarin 6-vuorokauden kilpailuun ? Vaikka itse vakuutti minulle lopettavansa, kuten vakuuti kolmena vuonna jo aiemmin.
Uskottava yksilö (minä) uskaltaa myöntää addiktionsa. Ollakseni uskottava myös itselleni olen alkanut vuodesta 2014 opettelemaan luopumista. Yksinkertaisesti siitä syystä että en kaipaa kuolemaa vaan nautin hienoista hetkistä.
Myönnän kyllä, että kun moottorikelkan nopeusmittari näyttää hiukan yli sataa kapealla metsätiellä niin olen sillä rajalla että vielä hiukan niin sitten voisin lentää. Tunne kutittaa perseessä (kuivassa) mukavasti mutta sitten järki vie voiton. Uskottava yksilö (minä) pysyy siis maan pinnalla tässäkin eikä halua muuttaa Marsiin kuten voi joskus syödä lihaakin koska tietää että maailma ei ehkä sittenkään pelastu pelkästään salaattia syömällä.
Olen harjoitellut kuin eläin tämän vuoden kuuden päivän kilpailuun. En juurikaan pysty parempaan tai enempään täällä Nellimin talvessa. Olen erittäin hyvässä kunnossa jo nyt mutta kilpailukuntoon on vielä tekemistä.
Pidän kuuden päivän kilpailua kuten koko ultrajuoksua oman kokemukseni perusteella järjettömänä toimintana mutta osallistun siihen silti täysipainoisesti keskittyen ja parhaani antaen. Eikö olekin ristiriitaista ? Voi olla, mutta on myös rehellistä.
Miksi sitten ? Ainakin olen juoksuvuosieni aikana oppinut läsnäoloa. Olen oppinut pois mustavalkoisesta ylpeydestä jonka muistavat ihmiset pitävät minua edelleen kusipäänä. Kusipää olen edelleen silloin kun puhutaan elämänarvoista avoimesti. Minä sanon suoraan että on ihan helvetin tyhmää tehdä enemmän töitä jotta tienaa enemmän ja voi palkata siivoojan kotiinsa helpottamaan arkeaan. Miksi ei siivoisi itse ja tekisi vähemmän töitä eli olisi enemmän kotona ja myös läsnä siellä kotona mahdollisesti oleville läheisille ?
Monelle entiselle yrittäjätutulleni on statuskysymys olla yrittäjänä. Tehdä epätoivoisen pitkää päivää pelkästään siksi että ego ei kestä mennä Siwan kassalle. Että täytyy repiä perseensä saadakseen yhä isomman plasmateeveen vaikka ulkona luonnossa on laajakulma rajaton.
Pysyäkseen kartalla on oltava läsnä. Hienot hetket tulevat ja sitten on myöhäistä kun ne ovat menneet ellet ole ollut läsnä. Lopputulos on kaikilla sama - kaipasi sitä tai ei. Tai edes myönsikö kaipaavansa. Minä yritän pitää kiinni elämästä, kaksin käsin ja jaloin myös.
VIIKKO 11. HARJOITTELUNI
Ma- 10 km - 1.07.
Ti- 10 km - 1.09. Lihakset tukossa täysin.
Ke- Lepo
To- Päivällä 20 km tiellä 2.03.
Illalla poluilla 8 km - 0.57.
Pe- Helppo vauhdinvaihteluharjoitus 10 km - 59.57.
La- 10 km - 1.10.
Su- Lepo
Yhteensä 68,3 km - 7 tuntia ja 27 minuuttia - 425 vertikaalista nousuametriä.
Helppo palauttava viikko muiden aktiviteettien ohessa suunnitellusti.
VIIKKO 12. HARJOITTELUNI
Ma- Pakkopullaa 8 km - 0.52.
Ti- Lepo
Ke- Päivällä 18 km perusjuoksua - 1.55.
Illalla löysät pois 17 km - 1.40.
To- Kollaa kestää 2 -massiiviharjoitus 44 km - 4.56. Pojat perkele täältä pesee !
Pe- 13 km - 1.24. Oikein helppoa edelleen.
La- Lepo
Su- 10 km - 1.01.
Yhteensä 110,2 km - 11 tuntia ja 49 minuuttia - 814 vertikaalista nousumetriä.
Hyvä viikko suunnitellusti muiden aktiviteettien ohella jossa Ke- Pe päivät ja niiden km-kertymä kertovat fanaatikoillekin ehkä jotakin.
Viimeaikoina olen lukenut Pierre Le Maitren tuotantoa ja pidän häntä yhtenä parhaista kirjoittajista ikinä. Miten hienosti hän ihmisen pahuuden osaakaan rinnastaa hyvyyden pyrkimykseen...
Lopuksi kuukauden vinkki ulkomaille aikoville :
