ja kaikki kivestä

 

KÄSITE KIRJAT:

 

Ilouutinen! Käsite-Kirjojen syyskauden ensimmäinen julkaisu on ultrajuoksija Pasi Koskisen esikoisromaani "ja kaikki kivestä". Korpifilosofi Koskisen omakohtainen teos käsittelee yli sukupolvien periytyvää periksiantamattomuutta, juoksemista sekä sairastumista. Miten ihminen reagoi uutiseen syövästä? Millainen on hetki kahden askeleen välissä? 

Nykyään Inarin Nellimissä asuva Pasi Koskinen juoksee nyt kolmatta kertaa maapallon ympäri, kilometrejä on tällä hetkellä koossa noin 90 000.  Juostessaan Nuorgamista Hankoon (1622km) Koskinen kertoo nöyrtyneensä ja ymmärtäneensä, että viha ei vie eteenpäin. Nuo kaksikymmentäseitsemän päivää opettivat, että täytyy löytää jotain muuta. Tästä kaikesta kertoo "ja kaikki kivestä".

 

---

 

Istun tässä samassa paikassa jossa kirjoitin tuon esikoiskirjani kaamoksen hämärässä, yhden asian päivässä. Noina aikoina söimme Kirsin kanssa aamiaisen, sitten Kirsi lähti töihin ja minä epämääräisen hetken kuluttua lenkille. 

    Lenkiltä palattuani tein tulet puuhellaan, keitin kahvit ja aloin kirjoittamaan, jatkoin kirjoittamista, tai istuin tässä kyvyttömänä kirjoittamaan sanaakaan ja katselin Nellimjoen huurteisia puita - Lapin maisemaa.

 

Kaiken kaikkiaan kirjoitin esikoisteokseni noin kolme kertaa uudelleen. Lopuksi Sami Liuhdon kanssa istuimme Rastilan leirintäalueella ja joimme kolme pannullista kahvia käsikirjoitusta läpikäydessämme. Illan päätteeksi juoksimme lumisen lenkin myötäillen Itähelsingin rantoja viiman puhaltaessa kirjaimet päistämme.

 

Ennen tätä kaikkea Leena Raitala Oulusta, kirjailija ja oppi-isäni Seppo Saraspää Inarista sekä toinen oppi-isäni Inarista ja vähän Stadistakin,  kirjailija Seppo Konttinen olivat lukeneet tekstit. Kaikilta heiltä sain itseluottamusta, mutta etenkin teräviä huomioita ja kehoituksen: kirjoita, kirjoita ja kirjoita!

    Vuosien hapuilun jälkeen valitsin raaimman mahdollisen lajin, omakohtaisen romaanin, jossa ei ole vääriä muistoja. Onko kaikki kirjassa totta - ihmettelen sitä joskus itsekin. Vastausta ette saa.

 

Kirjoittaminen minulle on kaksinapaista toimintaa minun ja lukijoideni välillä. Kun viimeisen kerran painoin enteriä olin varma: lapsi lähtee maailmalle ja annan sille luvan onnistua tai epäonnistua - aivan kuten annoin itsellenikin ryhtyessäni työhön.

 

Kirjan ensijulkaisutilaisuus on Helsingissä antikvariaatti Sofiassa 26.9. alkaen kello 18.00 Käsite iltamien yhteydessä.

    Toinen julkaisutilaisuus on Ivalon kirjastolla 12.10. alkaen kello 18.00.

 

Ennen noita julkaisutilaisuuksia matkustan Käsivarteen ja pohjoisen Norjan korkeille vuorille tuulettamaan itseäni.

    Kirjanjulkaisujen yhteydessä ja niiden jälkeen olen käytettävissä haastatteluihin. Esittelen kirjaa sekä kerron siitä ja kirjoittamisestani mielelelläni. Voin matkustaa pyydettäessä minne tahansa.

Syksyn kääntyessä talveen, pohjoisen päivän lyhetessä, palaan toisen jo aloitetun kirjani pariin. Toisessa kirjassani oleva porukka odottaa minua, kaipaa kiihkeästi uutta porukkaa sekä lisää jännittäviä tapahtumia, joilla aina on yhteys tai yhtymäkohta jo tapahtuneeseen, mutta etenkin aiemmin eläneisiin tai vieläkin täällä elämistä yrittäviin ihmisiin.

Kotalassa tuulisen elokuun lämpimänä päivänä,  23.8.2022

Ultrajuoksija, kirjoittaja ja korpifilosofi Pasi Koskinen

Ps. Kirjailijaksi itsensä kutsuminen vaatii kirjailijaliiton jäsenyyden, ja sen saattaa saada toisen kirjan julkaisemisen jälkeen.

    Sitä kohti.

 

Allekirjoittanut keskellä Seppo Saraspään ja Leena Raitalan kanssa.

 

Kiitokset on painettu kirjan loppuun.

--- 

VIIKKO 33.

Ma- Tiellä 10,10 km - 1.04. Ei krapulaa.

Ti- Nellim linjat pehmeässä maastossa 10,09 km - 1.07.

Ke- Lepo, ei sitä vielä jokapäivä juosta.

To- Tiellä 10,08 km - 1.04. Yksinkertaista perusharjoittelua.

Pe- Vaativaa polkua osittain 9 km - 1.10.

La- Lepo

Su- Poluilla 8,05 km - 1.04. Ennen Trifonin juhlaa satamassa koipien oiontaa.

Yhteensä 46,8 km - 5:26. Mutkatonta perusjuoksua, vaihtelevaa, kuntouttavaa, pikkuhiljaa, ei ole kiire minnekään. 

---

kuin kuu ei ole runo kirjan nimeksi

ja säkeenylitykset ja kommentaari unohtunut ei

 

ahdista niin paljon koska se loppui

mennään nyt näin ja seuraavasta pidempi

 

koneella tähän asti muistikirjassa

neljä vuodenaikaa kuin tylsä sävellys

 

- Sami Liuhto

 kirjasta SATELLIITIT EIVÄT MIETI

                                  TYHJ10

ESIKOISTEOKSENI

 

"Älä koskaan poika perkele luovuta, älä koskaan - niin. Periksi voit joskus antaa pikkuisen mutta älä ikinä luovuta kokonaan." - Isoisäni Mauno Koskinen, 1980 Hulppojärven rannalla Silohissa.

Näitte kuvan ja sen alla mottoni, jota olen esitellyt hieman eri muodoissa vuosien aikana. Kuva on erittäin henkilökohtainen, se on Nellimin työnurkkani, tyhjien rivien täyttämisen golgata ja loputon taival. Maailman rauhallisin turvapaikka sekä myrskyisin tunturi, mille olen ikinä yrittänyt nousta.

    Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jää kolme metriä kirjahyllyä. Käsikirjastoni, jota käytän kirjoittaessani - Google ei kerro kaikkea, mutta kirjahyllyssä olevat valokuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvan öljyvärityö on äitini maalaama, en tiedä sen nimeä, koska minä kehystin sen jäämistöstä. Ikkunalaudan kuvassa istuu ensimmäinen ja viimeinen koirani Riku, 60-kiloinen bulmastiffi parhaassa voimassaan.

    Hyllyn alla seinässä lukee: "Luoja, anna sieluni kypsyä ennenkuin se korjataan." - Selma Lagerlöf

 

Usko on ollut vuosien varrella kovalla koetuksella kirjoittamisen kanssa. Kirjoitin ensimmäisiä liuskoja 1990- luvun puolenvälin tienoilla ymmärtämättä mitä kirjoitan, saati mitä varten kirjoitan. Tervehdyin syövän jälkeen, muutin maalle ja perustin yrityksen, koira kuoli, aloitimme Kirsin kanssa yhteisen taipaleen, ultrajuoksu alkoi, äiti kuoli, juoksin Suomen halki, ultrajuoksin, isä kuoli ja muutimme Nellimiin. Aina välillä kirjoitin.

    Ensimmäinen ihminen, joka luki liuskojani oli oululainen Leena Raitala, äitini ystävä ja opiskelukaveri. Palaute oli enemmän kuin rohkaisevaa. Ystäväni Make Karppanen Tampereelta oli lukenut aiemmin muutaman liuskan. Käsky oli selvä: kirjoita ihmeessä lisää. Lapissa Kirsi painosti minut Ivalon kansalaisopiston keskustelevaan kirjoittajapiiriin, Sanaseppoihin. Tapasin kirjailija Seppo Saraspään ja sain ohjausta, tukea ja rauhallista elämänviisautta siinä sivussa. Ystävystyin Sepon kanssa ja hänestä tuli minulle tärkein ihminen kirjoittamiseni taustalla. Kirjoittajapiirin tuki ja kannustava ilmapiiri tekivät kirjoittamiselleni hyvää. Muutama vuosi sitten kaamoksessa istuin alas ja kirjoitin reilun neljän kuukauden työjakson aikana kirjani käsikirjoituksen yhteen nippuun. Prosessi vaati kyyneliä raskaimpien osioiden kanssa - juoksin, kirjoitin ja tein ruokaa töissä käyvälle Kirsille ja yritin olla läsnä muuallakin kuin kirjassani.

    Seppo luki käsikirjoitukseni. Tein siihen hieman parannuksia rakenteeseen ja lähetin sen isolle kustantamolle. Palaute oli rohkaisevaa: olin kuulemma onnistunut kirjoittamaan pitkän pätkän elämää olematta puuduttava, mutta miksi se oli pitänyt pätkiä? Haluttiin toinen versio. En ollut kirjoittanut elämänkertaa, enkä huvikseni. Motivaatio toiseen versioon kangerteli. Ongelma oli rakenteessa - heidän näkökulmansa mukaan. Itse koin hieman toisin.

    Jatkoin kirjoittajapiirissä ja piirin vetäjä vaihtui kirjailija Seppo Konttiseksi. Hänkin luki käsikirjoituksen ja sain jälleen rohkaisevaa palautetta ja uusia ideoita. Käsikirjoitus lähetettiin useille kustantamoille, tuloksetta. Yksi kustantamo olisi halunnut minulta novellikokoelman luettuaan blogini Ivalo-sarjaa ja kirjoittajapiirimme omakustannetta nimeltä Valokirja.

    En ole tottunut antamaan periksi. Jäin tänä syksynä pois kirjoittajapiiristä antaakseni itselleni aikaa kirjoittaa ja aikaa mahdolliselle aivotoiminnalle. Mihin olin tullut kirjoittajana ja etenkin mihin haluan kirjoittajana jatkaa. Inarilainen-lehti julkaisee kerran kuussa Ultrajuoksijan kynästä-palstaani, eräänlaista kolumnia. Mutta se esikoinen. Miksi sitä ei kukaan halua kustantaa tai kukaan näe siinä olevan tarinan voimaa.

    Lähdimme Kirsin kanssa marraskuun lopulla Helsinkiin. Tarkoitus oli käydä verestämässä Esport Arenan ratamuistoja helmikuun kilpailua varten, mutta etenkin tavata matkan varrella ihmisiä Lapinlahdella, Helsingissä, Nokialla, Tampereella ja Hämeenkyrössä. Katsella aurinkoa ennen kaamoksen alkua. Katsella ihmisiä ja kaupunkeja. Elämää.

    Tarkoitus oli alunperin tavata kirjailija Sami Liuhto Helsingissä sekä kirjoittamisen, että ultrajuoksun tiimoilta. Yllätyksekseni Sami pyysi käsikirjoitukseni luettavakseen. Lupasin toimittaa käsikirjoituksen kunhan pääsisin kotiin.

    Lähetin sähköpostissa alkuperäisen käsikirjoituksen Samille. Sen version, jonka olen kirjoittanut justiinsa niin, että minusta hyvä tulee. Sen version, johon olen laittanut kaiken niin syvältä itsestäni kuin ikinä pystyn kaivamaan ja kuvina edessäni kirjoittaessani näkemään. Kuvina kaikkine aikoineen, paikkoineen, väreineen, äänineen, hajuineen, makuineen ja eritoten ihmisineen. Tunteineen.

    13. joulukuuta 2021 kello 13.53 sain viestin Samilta ja Käsite kirjoilta: "Kirja siitä tulee, se on selvä." Puhkesin itkuun ja halasin Kirsiä. Vihdoinkin!

    Käsite kirjat kustantaa esikoisteokseni vuoden 2022 toisella puoliskolla.

    Aloitin kirjoittamaan toista kirjaani, sen kanssa ei ole kiirettä.

 

 

 VIIKKO 50.

Ma- Lepo

Ti- Lepo

Ke- Tiellä 10,04 km - 1.11. Väsynyt edelleen.

To- 10,37 km - 1.13. Kylällä, parempaa.

Pe- Talvipolku 7,13 km - 56.01.

La- Retkihiihto Kirsin kanssa Peiliniemeen 11,47 km - 2.11. Lumisade, sumua.

Su- Matolla reippaasti 16,10 km - 1.40.

Yhteensä juoksua 43,6 km - 5:11.

    

Matkan varrelta:

Peiliniemen uuden kodan pyörivä Jotul-takka.

Peiliniemen uusi kota, taustalla ovat uusi liiteri ja puucee.

Kirsi Inarijärven Rautusalmella.

Minä Käärmeniemen kohdalla tuiskussa.

Muuta ajateltavaa, vanhan pulkan kunnostusta.

Juoksumatto, kuistin ikkunat huurtuvat juostessa pidempään.

Sunnuntaina menossa talviverkoille Kirsin kanssa.

Nellimin harjulla talvipolulla.

Suo puskee veden läpi hiihtoreitille.