Jouduin tulemaan sisälle, koska taivaassa joku avasi hanan. Ruohonleikkuu vaihtui blogin kirjoittamiseksi.
Ehdin leikata pihan ruohoa noin kolmasosan ennen kaatosateeksi kääntyneen tihkun alkua. Heinäkuussa annan apilan kasvaa sinne tänne laikuiksi, valkeaa kukkamerta on karussa Lapin maisemassa mukavaa katsella. Lisäksi pölyttäjät saavat mahdollisuuden.
Nyt osittain ruskeiksi muuttuneita apilankukkia niittäessäni tunsin haikeutta. Enää elokuu ja sitten alkaa oikea syksy. Kesä, kuten koko elämäkin menee ohi nopeasti ellei yritä olla läsnä ajassaan päivästä toiseen.
Onnellisuuden mekaniikasta puhutaan paljon - positiivisesta ajattelusta ja ideologiasta, psykiatriasta ja pillereistä - mutta uskon että mekanismi todella on olemassa meissä jokaisessa.
Tarvitsee vain hiljentyä hetkeksi.
Joskus minusta tuntuu, että jotakin puuttuu. Olen tavoitteellisesti harjoitellut kestävyysurheilua vuosikymmeniä ja nyt kun tavoitteita ei ole, tuntuu että en ole menossa mitään kohti.
Tunnistan persoonallisuuteni vääristymän. Minä en ole ultrakoskinen, vaan jotakin aivan muuta. Olen ollut onnekas, kun olen päässyt kokemaan itseni suoraan. Tätä on vaikeaa selittää niille, jotka antavat mielensä pyörittää eräänlaista elokuvaa jatkuvasti. Tähän elokuvaan useimmat ihmisistä käyttävät suurimman osan energiastaan. Minä en enää, olen päästänyt irti.
Irtipäästämisestä huolimatta mieli pyrkii silti palaamaan urautuneisiin ajatuksiin. Ei tarvitse olla menossa mitään tavoitetta kohti, koska kaikki on aina tässä ja nyt. Tällainen ajattelu ei poissulje haaveita ja unelmia, eikä etenkään ponnisteluja niiden toteuttamiseksi. Päinvastoin. Se tekee matkasta kohti haaveita ja unelmia paljon rikkaamman. Voisi sanoa, että matka on osa haaveiden ja unelmien täyttymystä.
Edelläkuvattua pohdintaa moni pitää hyödyttömänä ja jopa vastenmielisenä. Usein kysytään mikä on paremmin, jos toimii noin ? Juju on juuri siinä: minkään ei tarvitse olla paremmin tai huonommin, koska kaikki kelpaa sellaisenaan.
Palat ovat paikallaan, eikä mitään puutu.
ÄLÄHDYS
MTV3 uutisten jutun mukaan osa nuorista roikkuu sosiaalisessa mediassa jopa kuusi tuntia päivässä.
Kuusi tuntia!
Entäpä me hieman vanhemmat täryjyrät? En voisi kuvitella selaavani puhelintani kuutta tuntia päivässä. Myönnän, että siitä tulee helposti tapa. Olen jo vuosia sitten kiinnittänyt asiaan huomiota. Minulla ei ole missään sovellutuksessa viestien saapumisilmoitusta päällä, tulisin hulluksi puhelimen jatkuvassa kilkatuksessa.
Linkin takaa löytyvän jutun tutkimus osoittaa sosiaalisen median aiheuttavan mielenterveyden häiriöitä. Viittaan ylläolevaan, varsinaiseen blogitekstiini: kukaan meistä ei kaipaa tippaakaan lisää häiriöitä mieleensä ja ainoa tapa välttää ne, on hiljentyä.
On täysin turhaa seurata sotauutisia illasta toiseen uutislähetyksistä, aikansa voi käyttää johonkin muuhun, mukavampaan: alla kolme kuvaa esimerkiksi.
VIIKKO 29.
Ma- Gravelpyörällä kylän läheisyydessä 32,94 km - 1.34.
Kävelyä Kirsin kanssa 2,72 km - 39 min.
Ti- Juoksua Haapakurussa 10,06 km - 1.11.
Maantiepyörällä 31,78 km - 1.17.
Ke- Juoksua tiellä 10,03 km - 1.07.
To- Gravel Kontosjärven lenkki 53,41 km - 2.17. Rouheaa hiekkatietä.
Pe- Lepo
La- Juoksua 5,62 km - 41 min.
Su- Läskipyörällä Kirsin kanssa mustikkaan 14,69 km - 1.09.
VIIKKO 30.
Ma- Gravel Kontosjärven lenkki 53,45 - 2.13. Pölyä ja rouheaa hiekkatietä.
Ti- Juoksua 7,23 km - 49 min.
Ke- Maantiepyörällä 51,49 km - 2.13.
To- Juoksua Pyhävaaralle 12,36 km - 1.30.
Pe- Maantiepyörällä 106,10 km - 4.21. Osa hieman kovempaa.
La- Kävelyä Kirsin kanssa 2,46 km - 34 min.
Su- Lepo
Olen juossut muutaman lenkin. Ei maistu. Aivan samoin on pyöräilyn kanssa. Olo on kuin yrittäisi syödä suklaata levyn toisensa jälkeen. Kylläinen.
Vähempikin riittää, aina välillä.
Tavoite on edelleen ajaa 10000 kilometriä pyörällä tänä vuonna. Nyt jo on selvinnyt, että ensi vuonna en aseta pyöräilylleni kilometritavoitetta, sensijaan saatan kyllä ajaa jonkin pyöräkilpailun huvin vuoksi.
Entä juokseminen kilpailussa huvin vuoksi ?
Siihen en taida koskaan enää pystyä.
