TOTUUDEN JÄLKEINEN AIKA

   Lokakuun viimeinen lenkki pysäytti kuukausikilometrimittarin 383 kilometrin kohdalle. Juoksin 15 asteen pakkasessa Siikajärventien kauniissa talvimaisemassa. Ilmassa oleva 88 prosentin kosteus lisäsi kylmäntunteen ainakin 20 pakkasasteeseen. Kylmä pyrki masentamaan minut mutta en antanut periksi sille enkä millekään muullekaan maailmaani masentavalle.

   Täällä elämä on tässä ja nyt, entä sinä.

   Mietelause on minun. Se on ensiviikon kirjoittajapiirin kotitehtävä. Lisäsin ajatukseeni sanan täällä. Lukija voi itse kokea missä, maailmassa, Suomessa, Lapissa, kotona, vessassa, bussissa tai ihan missä tahansa tätä lukeekaan. Siinä ei ole kysymysmerkkiä, voi se silti olla kysymyskin. Vain muutama sana peräkkäin mutta tarkoin valittuina. Joillekin ne merkitsevät, toisille eivät. Jotkut luulevat, että näitä syntyy ihan tuosta vaan.
   Kirjoitetut sanat ovat kuten juostut kilometrit. Ne jäävät taakse ja takaisin niitä ei saa. Hieman surumielinen tyhjyys jäi lokakuusta. Mitenkään helppoa juoksu ei ollut mutta ei nyt vaikeaakaan. Viimeiset kolme viikkoa ilman lepopäiviä, koko kuussa vain neljä päivää lepoa ja niistäkin kaksi matkustamisen vuoksi.
   Systemaattinen kilometrimäärän nosto on alkanut. Tässä vaiheessa on erittäin tärkeää olla yliampumatta. Sen löytää sitten myöhemmin edestään, keholle on annettava aikaa sopeutua. 383 kilometriä on hyvin mutta varsin standardia. Varsinaisen kuuden päivän juoksun harjoittelun kanssa sillä ei ole kovin paljon minun tapauksessani tekemistä. Sitten kun määrä on yli 500 kuussa ollaan jo oikeilla jäljillä. 
   Paljon? Voi olla mutta minä olen rakentanut itseäni jo vuosia. Jollekulle voi olla outoa suhtautumiseni juostuihin kilometreihin. Surumielinen tyhjyys? On paljon ihmisiä, jotka juoksevat paljon ymmärtämättä siitä mitään. Kyse on kokemisesta, millaiseksi minkäkin asian kokee.
   Absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan. Maapallo on pyöreä mutta navoilta hieman litistynyt. Kuinka paljon maapallo on litistynyt ehkä lisää viimeisten vuosisatojen aikana? Onko tämä valeuutinen kuten UAH-satelliitin vuodesta 1978 antama lämpökäyrä, jossa näkyy nousun lisäksi yhtälailla laskua. Twitter kieltää politiikan mutta olemmeko aivopesun uhreja jo nyt.
   Totuuden jälkeinen aika- on romanttinen ilmaus tieteen ja valistuksen ajan jälkeiselle nykyajalle, jossa erilaiset mediavaikuttamisen keinot ovat tehneet totuuden hahmottamisesta lähes mahdotonta. Suomessa eletään eräänlaisen ryhmänarsisimin aikaa. Ihmismassassa touhuaa arjessaan ja liittyy ohessa liikeisiin joissa voimakas "me"-tunne tietyn ideologian tai päämäärän suhteen antaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Saksalais-Amerikkalainen psykoanalyytikko Erich Fromm kirjoitti tästä jo 1941 mutta ei tietääkseni käyttänyt sanaa ryhmänarsisimi, joka on oma tulkintani "Pako vapaudesta"-kirjan teoriasta. 
   Olen vuosikausia käyttänyt juoksemista myös eräänlaisena pakokeinona yhteiskunnasta. Juostessani olen liikkeessä liikkeessä olevalla pallolla ja mitä jos en koskaan pysähtyisi? Siksi elämä on tässä ja nyt mutta minä tiedän täsmälleen missä olen. Olen liikkeessä. Surumielinen tyhjyys syntyy siitä että hyviin kilometreihin ei voi palata kokeakseen ne uudelleen eikä huonoihin parantaakseen niitä. Lenkin, harjoituksen, jälkeen on aina totuuden jälkeiden aika. Se oli siinä aivan ulottuvillasi mutta sitten palasit kotiin ja pysähdyit. 
   Hullu? No mutta tottakai. Takana on jo yli 70000 kilometriä. Sekaisin menee vähemmästäkin mutta minä nautin siitä. Entä Sinä? Sinä uskot, että YLEN uutisissa kaikki on totta. Mannerjäät ovat kohta sulaneet ja asiantuntija on huomannut piiloviestin Valtteri Bottaksen sopimuksessa. Molemmille tapauksille annettiin yhtä paljon palstatilaa. Ennen uutisissa todettiin että jossain Afrikassa sisällissodassa on tapettu niin ja niin monta ihmistä ja sitten kerrottiin jääkiekkotulokset. Nyt tässä välissä on studioon suoraan lentokentältä kiidätetty paskaasyöneennäköinen ja lespaava paikalla vieraillut ulkomaantoimittaja, joka on järkyttynyt näkemästään. Ja sitten kerrotaan jääkiekkotulokset. Kriisiapua tarvittaessa kaikille. Miten tämä liittyy juoksemiseen. Niin, sitä ikäänkuin näkee asiat kirkkaampana koska on aikaa ja tilaa ajatella.
   Aikaa ja tilaa ajatella on Lapissa, mutta täällä voi jäätyä. Näin alkutalvesta ilman kosteus, 88 prosenttia, yhdistettynä 15 asteen pakkaseen on jäätävä yhdistelmä. Ajatus sensijaan ei jäädy. Vauhti nousee pakostakin ellei halua erektiovaikeuksia. Niitä voi estää merinovillalla. Tämäkin on eräiden Etelä-Suomessa asustelevien juoksijoiden mielestä turhaa. Voi tulla tänne kokeilemaan ja mielellään useammaksi kuukaudeksi peräkkäin kerrallaan. Kuvitelma siitä, millaista on juosta kolmen tunnin lenkki 20 asteen pakkasessa kaukana asutuksesta, voi kehittyä realistisempaan suuntaan.
   Nämä edellämainitut ovat niitä kuuluisia omia valintoja. Juokseminen on rehellistä ja yksinkertaista toimintaa. Se ei edellytä henkilöbrändäystä eikä politiikkaa. Lenkillä tai kilpailuissa eteentulevat ongelmat on ratkaistava itse, toisin kuin politiikassa. Ratkaisut on pakko tehdä olivatpa ne miellyttäviä tahi ei - muuten matka katkeaa.
   Ja lopulta matka katkeaa kuitenkin. Totuuden jälkeinen aika on viikonloppuna. Kurpitsojen veistelyn ja täytettyjen korppien sijaan voisitte uhrata ajatuksen ja ehkä kynttilän niille, joita ette enää täällä tapaa. Heillä varmasti oli merkitystä siihen mitä olette nyt ja missä olette nyt. Samalla voitte miettiä onko olemassa tulevaisuutta sillä totuudella minkä uskotte todeksi.


LOKAKUUN SUMMAUS - 383 km - 43 tuntia - 4 lepopäivää - 29 harjoitusta.

VELKAA?

   Mielestäni Suomessa pitkä työura ja työn arvostus ovat keinotekoisen korkealle arvostetut. Johtopäätös, että eliniän odotteen noustessa on myös työuran automaattisesti pidennyttävä, on käsittämätön. Olemmeko yhteiskunnalle jotakin velkaa?
   Suomessa saa helposti laiskan, turhan, yhteiskunnan elätin tai jotenkin muuten vähempiarvoisen leiman kun pyrkii etsimään elämäänsä sisältöä valtavirrasta poiketen. Todellisuudessa puheet, että on "pakko" tai "ei ole muuta vaihtoehtoa kuin painaa pitkää päivää", ovat yksilön omien valintojen seurausta. Ahneus, liika lisääntyminen tai täydellinen kyvyttömyys luopumiseen tai muutokseen ajaa ihmiset loppuun ikeensä alla.

   -En osaa muuta.
   -Olisi aika opetella!

   Oletetaan että Jäppinen syntyy jonnekinpäin suomenniemeä. Päiväkodin ja peruskoulun tasapäistävästä vaikutuksesta suivaantuneena odottaa kärsivällisesti ja tullessaan täysi-ikäiseksi pakkaa vähäiset kamansa ja muuttaa ulkomaille. Jäppinen luo ulkomailla uran, jonka ohessa kouluttaa itseään, harrastaa, lisääntyy ja voi hyvin. Aurinko, toisin kuin Suomessa, paistaa. Verot ovat alhaiset ja elämä hymyilee. Onko Jäppinen velkaa Suomelle jostakin?
   Jäppinen ei voinut vaikuttaa siihen, että syntyi kylmään Pohjolaan. Isä oli viinaan menevä ja äiti muuten vaan menevä. Nuorta Jäppistä tuskin ehti alkaa vituttamaan suomalainen itsentunnon puute tai muu melankolinen pyllistely. Hän tuskin nauttiessaan auringosta ja oman valintansa hedelmistä on kiinnostunut lukemaan Wahlroosin kirjaa näivettyvästä Suomesta, jossa ei enää uskalleta investoida tai yrittää, mutta ollaan jatkuvasti huolissaan mitä muut meistä ajattelevat.
   Olisinpa minäkin tajunnut jo nuorena aikuisena lähteä! Tuskin yhteiskunta Jäppiselle laskua perään laittaa. Jäppinen tilastoidaan aivovuodoksi ulkomaille. Onneksi jollakulla on aivot jo nuorena sanon minä.
   Mitä tulee perimään, niin Jäppinen varmaan välillä vierailee kotona ikääntyviä vanhempiaan tervehtimässä tai kustantaa näille lentoliput luokseen lämpimään. Sikäli mikäli vanhemmat eivät eroa tai tapa toisiaan pimeän melankolian vaikeina aikoina.

   Minun laskuni saattaisi olla hieman suurepi kuin Jäppisen. Meillä on perimässä Jäppisen kanssa tiettyjä yhteneväisyyksiä mutta minä jäin tänne ja hiukan sairastin siinä matkan varrella. Pitkän matematiikan kirjoittaneena eli lihanleikkaajalakin kantajana osasin kuitenkin laskea. Mielestäni olen sujut yhteiskunnan kanssa. Tämä tapahtui silloin kun täytin viisikymmentä. 
   Työurani alkoi heti lukion jälkeen, kahta työtä kerralla ja välillä kolmea. Yksityisyrittäjyyttä viisitoista vuotta jatkuvasti ainakin yhden muun lisäkseni työllistäen. Minusta edelläkerrottu riittää kovastikin, vaikka syöpähoidot kalliiksi tulivatkin.
   On siis kuitattu. Minun kohdallani menee korvasta sisään ja toisesta ulos työuran pidennykset tai vaatimukset lisääntymisestä. En ole tyypillinen ilmastopeilaaja, vaikka joskus urheiluvaatteeni ovat kalliita. Pystyn syömään lihaa, paitsi nautaa, josta en pidä. Ehkä pippuripihvinä punaviinin kera mutta harvoin. Poltan edelleen maitopurkit mutta kierrätän kaiken muun asianmukaisesti, myös jäteöljyn ja painepuun puhumattakaan säilykepurkeista. Viherpestykin siis olen.

   Kannustan kaikkia nuorempia lähtemään. Isänmaallisuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Markkinavoimien ja rahan mahdin vaatimukset ehtii sitten täyttää myöhemminkin jos ei parempaa muualta löydä. Liberaali itsemääräämisoikeus ja vapaa liikkuvuus. Erittäin yksinkertaista.
   Suomen ilmapiiristä on tullut hävettävän näivettävä. Maamme tuskin on iso muurahaiskeko, vaikka poliitikot toisin pyrkivät todistamaan. Yleisradiota myöden kaikki jatkavat valitusvirttään ja ihmettelyään kuinka ennen oli ja kohta tulevaisuudessa ei ole jos. Ei ihme että Jäppinen ja muut nostavat kytkintä kun tarjolla on pelkkää niukkuutta ja raatamista. Mihinkään ei ole varaa ja kaikessa pitää säästää jatkuvasti.
   Julkaistessani tämän tekstin liityn osittain valittajien valittuun joukkoon mutta tarkoitukseni pyhittävät keinoni. Ottakaapa nuoret terveysvakuutus ja alkakaa miettiä mitä haluaisitte oikeasti tehdä. Siitä se lähtee. Ja velkaa ette ole synnyinmaallenne mitään - päinvastoin. 

   Ajatuksistani ollaan kiinnostuneita muuallakin - hyvä niin, kunhan muistetaan että minä en ole tärkeä vaan ehkä esiintuomat ajatukseni.  Artikkeli Inarilainen/ Ville Vaarala.

VIIKKO 43.

Ma- Uuttuperä Kaitavaara mäkistä tiellä 20 km - 2.11.
Ti- Apinavaara luhyesti 20,1 km - 2.06.
Ke- Palauttavaa lumista polkua 10,6 km - 1.13.
To- Mökillä Paltsat ympäri pyöränurissa lumessa 12,5 km - 1.22.
Pe- Mökille kotoa 15,5 km - 1.45. Puita pesiin ja heti perään 8,7 km hiukan kovempaa lumipöperössä - 0.59.
La- Illalla mökiltä 6,3 km - 44.40. -15 astetta pakkasta.
Su- Apinavaara lyhyesti matkalla mökiltä 17 km - 1.56. -11 pakkasta. Ks. kuva alla.

Juoksua 111km - 12 tuntia ja 19 minuuttia - nousua vertikaalisesti 1414 metriä.

   Pikkuhiljaa keho sopeutuu nousevaan kilometrimäärään. Talvikin tuli ja merinovilla etsiytyi ylle. Mitään hirveää paloa ei vielä juoksuun ole mutta käyhän sekin eräänlaisesta vapaaehtoistyöstä.
   Juoksu sisänsä ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Tietty mustavalkoisuus on voimien hallitsemisessa hyvä ominaisuus. Jos ei muuten niin pienellä raivolla. Ja siitä sitten tyyntyy.
   Sensijaan juoksun kautta voi kokea maailmaa ympärillään muuten kuin oravanpyörästä käsin. Työtä toki on tehtävä elääkseen, ehkä ja ehdottomasti vain tiettyyn rajaan asti. Jos työ on elämänsisällöstä sata prosenttia, on aivopesu onnistunut.
   Keskiverto mies usein toteaa, että aika ei kulu ilman työtä. Voihan sitä askarrella linnunpönttöjä talvisin, keväällä ripustaa ne ja talvella tyhjentää. Väliajat voi uida avannossa tai lukea vaikka Dostojevskia. Eikä keko kaipaa.

   Alla reilu kaksi viikkoa sitten Kullan kanssa sunnuntaina Härkävaaran huipulla, talvi on tosiaan tiukentanut otettaan huomattavasti.

   
   Yöhön päättyy päivän tie, uni kaiken viimein vie.

   "Nuku, lapsi, nuku. - // Vähä yössä on ihmisen suku." - Aila Meriluoto
  

PALAPELIT

   Ihmisen elämä on palapeli, kun saa viimeisen palan paikalleen on kuva valmis ja sitten voi lähteä. Minun maailmassani kaikki liikkuu jatkuvasti, joten uskon että viimeisen palan jälkeen aloitetaan jostain uudestaan, jossain muualla. Perusteluna tälle ajatukselle käytän kuvaa siitä, että ei näin hienoa maailmaa olisi kannattanut luoda vain ainutkertaista ihmiselämää varten. Tämän kuvan näen jatkuvasti taustalla kootessani oman elämäni palapeliä.
   Olen matkani varrella lähinnä ultrajuoksun, mutta myös kirjoittamisen kautta tavannut ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet elämänfilosofiastani. Olen aina sanonut, että minä en ole tärkeä enkä voi osoittaa suuntaa kenellekään. Sensijaan voin antaa lukuisia ajatusmalleja siitä miten oman elämän palapeli rakentuu niin että siitä saa irti hieman enemmän. Ajatusmallit ovat valintoja tai oikeastaan valinta on seuraus loppuunviedystä ajatusmallista.
   Ystäväni kysyi blogissaan onko tarinan keskiössä oltava aina henkilö. Tarina muuttuu kiinnostavaksi vasta sitten kun henkilö ajattelee tai tekee toisin kuten muut valtavirrassa ajelehtivat. Henkilön kautta toinen henkilö voi ymmärtää valintoja ja tehdä sitten lopulta omat valintansa. On pelkkää pintaliitoa, jos luodaan henkilökulttia. Sosiaalisessa mediassa seurataan aktiivisesti tai vähemmän aktiivisesti henkilöitä ja heidän tekemisiään. En oikein aina ymmärrä miksi, joten olen osittain samaa mieltä ystäväni kanssa, mutta kirjoittajana joudun usein miettimään miten asiani esittäisin uudella ja kiehtovalla tavalla tullen samalla ymmärretyksi.
   Omaa palapeliään kootessa tulee ikäänkuin peittäneeksi taustalla vellovan negatiivisen kohinan. Pakolaiset kysyvät onko maailma unohtanut heidät. Kyynisyyteni kasvaa vuosien varrella sfääreihin koska tietyissä osissa maailmaa on sodittu koko elämäni ajan. Onko kukaan esittänyt kysymystä tyhmyydestä näille kolmannen polven sotilaille? Olisiko jotain muutakin tapaa hoitaa kunnia-asiat kuin tappaminen tai maksimoida ahneus muuten. Kyynisyydessäni ei ole vikaa, se on hyvä suojautumiskeino maailman pahuudelta mutta jos se muuttuu katkeruudeksi, niin sitten olen täysin väärällä tiellä.

   Ultrajuoksun harjoittelu on palapeli. On äärimmäisen vaikeaa löytää vuodesta toiseen uusia ärsykkeitä kehittyäkseen tai lisätäkseen harjoitusvastettaan. Kyse on osittain motivaatiosta mutta etenkin uteliaisuudesta - vieläkö löytyisi uusia voimavaroja kilpailuun.
   Ultrajuoksun hyvä puoli on filosofinen. Kilpailuissa ei suuria palkintoja jaeta, sponsoreita on vain kaikkein lahjakkaimmilla ja koko touhu on osittain täysin muunlaista oikeaa elämää verrattuna läpimätään perinteiseen huippu-urheiluun, jossa suomalaisille sinisilmille on jäänyt leipäressun osa. On vaikea uskoa dopingista vapaaseen huippu-urheiluun kun jatkuvasti tulee esiin epäselvyyksiä ja kilpailuissa edetään rahan mahdin edellä eikä keskiössä ole urheilija tai tulokset.
   Wisconsinilainen Mike Shattuck on juossut tänä vuonna jo 16154 kilometriä. Tavoite on 20921 kilometriä tämän vuoden aikana. Ilman sponsoreita ja ilman kilpailua. Jokainen voi miettiä miksi ja miten. Omaksi ilokseen. Pääosin varmasti, ainakin minun mielestäni. Mike löytää palapeliinsä joka päivä sopivan palan. Hullu - sanotte. Mitä sitten sanon minä. Hulluna on hyvä olla ja lapsenmielisenä vielä parempi.
   Sain tällä viikolla kasaan 93 kilometriä. Tänään oli kylällä kymmenen astetta pakkasta, enemmän kairassa ja muutama sentti valkoista lunta, vaaroilla vielä enemmän. Marraskuun alku lähenee ja nostan kilometrimäärää hitaasti yli sadan, myöhemmin enemmän ja sitten vielä enemmän. Hullu - sanotte. Mitä sitten sanon minä, käytiin Kirsin kanssa Ivalossa elokuvissakin.

   Common Rail se vasta palapeli onkin, nimittäin matkailuautomme moottori. Etelästä kotiin palatessamme syttyi Saariselän räntäsateessa moottorin vikavalo. Luin koodin jo tienpäällä OBD-lukijalla ja tuttua tutumpi numerosarja kertoi kaasuläppäkotelon odottamattomasta toimintahäiriöstä.

   Kirjoitin joskus karavaanipalstalle kaasuläppäkotelon ongelmista. Tuolloin selitin asiaa hieman huolimattomasti ja eräs vanhempi setämies-karvanaamari ei asiaa oikein sisäistänyt. Karavaanipalstalla törmää aina näihin "Fiat on paska, osta Mersu" - kommentteihin. Tehkää pitkää työpäivää vaan että saatte Mersunne maksettua ja egollenne tehostusta. Entisenä ammattiautoilijana totean karusti, että samanlaisia paskoja ne on kaikki, varsinkin jos niitä tosissaan käytetään eikä seisoteta leirintäalueella.
   Toistan tässä nyt, että Fiatin kaasuläppäkotelossa kaasuläpän tiiviste ei kestä ahtimen ahtamaa ilman ja lievän öljysumun painetta vaan pikkuhiljaa alkaa vuotamaan. Kaasuläppää ohjaavan moottorin elektronikka alkaa kypsyä ja syntyy toimintahäiriöitä. Moottori pitäisi heti uutena optimoida, jolloin pakokaasujen takaisinkierrätys estettäisiin ja moottori pysyisi puhtaampana sisältä. Enempää en tässä yhteydessä selitä, ja kyllä, tiedän optimoinnin olevan tietyllä tavalla laitonta.

   Vaihdoin kotelon uuteen parannettuun malliin autokatoksessa Nellimin pikkupakkasessa. En suosittele kokemattomille. Vaihtoa varten jouduin purkamaan integroidun muovikeulan auki ja poistamaan Fiatin alkuperäisen lukkopellin. 
   Kylmässä kysyy kärsivällisyyttä saada pultit auki ja kiinni sekä tiivisteet paikoilleen. Käytin Würthin keraamista voiteluainetta estääkseni osien kiinnijuuttumisen ja korjasin samalla hieman konepellin tuentoja ja ilmanpuhdistinkotelon kannen kiinnityksiä. Uuden kaasuläppäkotelon johtosarjan liittimiin käytin Würthin silikonirasvaa estääkseni veden pääsyn kontaktipinnoille.
   Taustalla Elovainion Autohuolto hoiti varaosat sekä parin työvaiheen toimintajärjestyksen konsultoinnin. Itse tehden kustannukset olivat neljänneksen verrattuna vieraalla teetettyyn. Vanha kotelo kesti neljä vuotta ja noin 55000 kilometriä, sitä ennen alkuperäinen kesti noin 70000 kilometriä ja seitsemän vuotta. Lopputuloksena toimiva, tasaisesti käyvä auto ja erittäin hyvä mieli kun osasin ihan itse ja myös uskalsin.
   Miten niin uskalsin? Miettikää jos pultti katkeaa moottorin lohkoon täällä kotipihan pakkasessa. Alla kuvissa korjauspaikka, vanha kotelo irrotettuna ja uusi paikallaan ylhäältä edestä kuvattuna ilman lukkopeltiä. Vanhassa kotelossa näkyy selvästi vuoto mustasta läpän moottorin kotelosta.

 
VIIKOT 41 ja 42

Ma- Lepo
Ti- Lapinlahti Sonnilansalmentie 12 km - 1:15.
Ke- Lepo
To- 13,1 km - 1:18. Uudella Nellimintien asvaltilla. Tie on valmis.
Pe- 5,2 km - 39:38. Väsynyt.
La- 15,2 km - 1:37. Siikajärventiellä.
Su- Kävelyä Kirsin kanssa Härkävaaralla 4,4 km - 1:33, luontoretki.
      Illalla 10,6 km - 1:11. Haapakurun polkua.

yhteensä 56,3 km - 6:02.

Ma- 20 km - 2:08, Nokikummun lenkki uutta asvalttia.
Ti- 9,9 km - 1:04.
Ke- 10 km - 1:06. Huonosti nukkuneena.
To- 18,3 km - 1:57. Paatsjoen silta.
Pe- 6 km - 42.50. Palauttelua autoremontin työasennoista.
La- 11,1 km 1:25. Pyhävaara.
Su- 18 km - 1:55. Ahvenjärven lyhyt lenkki. -10 astetta pakkasta.

yhteensä 93,6 km - 10:20

RIITTÄMÄTÖN

   Reilun kolmen viikon matkailuautossa asumisen jälkeen olen palannut kotiin Nellimiin ja istun nyt työpöytäni ääressä kokien suurta riittämättömyyttä. Ulkona pimeys laskeutui iltaseitsemältä, ilmassa maistuu talvi ja lätäköt jäätyvät pudonneiden lehtien peitellessä kuolevaa nurmea.

   Aamupäivällä hoidimme asioita puhelimitse ja verkossa, sekä pesimme pyykkiä. Sitten tein harjoituksen uuden Nellimintien uudella asvaltilla, kävin suihkussa ja söin. Painuin kahvin jälkeen ulos ja vaihdoin pakettiautoon talvirenkaat samoin kuin Kirsin autoon ja myös peräkärryyn. Lisäksi vaihdoin Kirsin autoon ilmansuodattimen ja raitisilmasuodattimen. Huomiselle jäi matkailuauton renkaanvaihto, pesu ja kaikkien vaihdettujen renkaiden pesu. 
   Tulevaisuudessa matkailuauton keulamuovi puskurista pitäisi purkaa, koska odotan uutta kaasuläppäkoteloa. Moottorin vikavalo syttyi paluumatkalla Saariselällä ja koodinlukija kertoi synkät tulokset, jo kertaalleen vaihdettu läppäkotelo kesti tällä kertaa reilun kuusikymmentätuhatta kilometriä. Pakettiautoon pitäisi vaihtaa öljyt.

   Kirjoittajapiiri alkoi. Olin kaksi ensimmäistä kertaa poissa matkan takia. Kolmas kokoontuminen kului Seppo Saraspään uuden kirjan, Kaulahopeiden tarun, julkistamistilaisuudessa. Pitäisi kirjoittaa kirjoittajapiirin kotitehtävä, pitäisi kirjoittaa kirjoittajapiirin tulevaan antologiaan tekstejä, mutta etenkin pitäisi kirjottaa kirjani kolmatta versiota kustantajalle. Sille kustannustoimittajalle, joka on uutta versiota pyytänyt. Lisäksi odotan vielä erään toisen kustantajan lopullista tuomiota toisesta versiosta.
   Pitäisi kirjoittaa ja harjoitella. Nämä kaksi sujuvat yhdessä mutta paskahommat eivät oikein enää kolmanneksi pyöräksi sovi. Renkaanvaihto ei ole paskahommaa mutta kaasuläppäkotelon vaihto ulkona pihassa on. 

   Kirjoittamiseen pitää paneutua. Lisäksi pitäisi kirjoittaa blogia koska edellisestä päivityksestä on jo yli kymmenen päivää ja arvostan lukijoitani - ai niin, minähän kirjoitan parhaillaan blogia. Saunatakissa. Saunan jälkeen. Puhtaita ajatuksia, rennosti.
   Kirjan kirjoittaminen ei ole mitään pelleilyä kuten ei bloginkaan päivitys. Toivon että mahdollisimman moni itse kirjoittava lukee tämän ja yrittää ymmärtää. Riittämättömyyden kokemus kustantajalle käsikirjoitusta tarjottaessa. Olenko tarpeeksi hyvä? Kiinnostaako tarinani? Onko tarinassani riittävästi tasoja joiden avulla lukijaa alkaa kiinnostamaan? Jeesus!
    Maailmassa kaikki virtaa jatkuvasti. Mikään ei todennäköisesti pääty koskaan. Miksi näin hieno systeemi olisi pistetty pystyyn vain yhtä ihmisikää varten, mitä on sen seuraavan oven takana? Minulla on aikaa kirjoittaa vain tämä yksi ihmisikä, noin varmuudella, harmillista että aloitin vasta nyt, yli viisikymmenvuotiaana. En ole varma luetaanko tai kirjoitetaanko sen seuraavan oven takana. Todennäköisesti kyllä.

   Riittämättömyydestä kertominen ei tarkoita stressiä, kiirettä tai teille avautumista. Voisin kirjoittaa kevyttä helinää päättömästä pääministeristä, joka on pistänyt päänsä pantiksi työllisyyden kasvun takuuksi. Voiko päätön olla pääministeri? Voisin kirjoittaa järkyttäviä, vitsi, uutisia siitä että Ruotsin kuningashuone pienenee. Muistatko missä olit kun kuulit uutisen, että Ruotsin kuningashuone pienenee? Minä olin viitostiellä ennen Lapinlahtea, siinä oli kaksihaarainen kuusi oikealla ja suulin seinästä tuli putki ulos. Mutta en halua osaltani lisätä merkityksetöntä kohinaa. 
   Minua ei kiinnosta olla merkityksetön, turhan kevyt ja viihteellinen saati poliittinen. Eikä etenkään negatiivinen vaikka Postin asiakaspalvelu katkaisi puhelun viidenkymmenenkahden minuutin odotuksen jälkeen. Periaatteessa kokeilin minkälaista olisi olla ilman nettiä, en suosittele, etenkään jos on itsehillinnän kanssa vaikeuksia.

   Helsinki näytti matkallani parhaat puolensa. uusi kirjasto, Oodi, on upea ja todellinen viihtymispaikka kaikille. Siellä jopa kehotetaan viettämään aikaa, ei tarvitse edes lainata saati lukea mitään. Zetorissa on edelleen hyvää ruokaa ja olutta. Tarkistin ohikävellessäni myös yhden yksityiskohdan kirjaani varten siitä Kalevankadun alusta. Savoyssa uusi Kipparikvartetti, Tuukka ja Sampo Haapaniemi sekä Petri ja Jouni Bäckström, oli loistava ja hauska.

   Mutta että  kirjan kolmas versio? Haluanko palata sinne taas? Entä sinne? Kirjoittaessani näen kuvia joista kirjoitan, haistan hajut. Yksi hajuista oli sytostaatin, solumyrkyn haju. Toinen haju viinan haju isäni hengityksessä. Muistoja riidoista. Isovanhempien kyyneleet. Muistoja loputtomista harjoituskilometreistä. Muistoja elämästä, jonka edessä olen edelleen aina välillä riittämätön. Ja saan olla, kuten te kaikki joskus.

VIIKKO 40.

Ma- Hämeenkyrössä 6 km - 42:36.
Ti-Ke -Lepo
To- Hämeenkyrössä otsalampulla 10 km - 1:04. Märkää, pimeää ja paskaa.
Pe- 8 km Helsingin Ramsinniemessä illalla - 52:34.
La- Helsinki Husö 22 km - 2:20.
Su- Helsinki Vuosaari kevyt lievässä kankkusessa 6,3 km - 43:26.

Yhteensä 52,5 km - 5 tuntia ja 43 minuuttia.

SYYSKUUN SUMMAUS

201 km - 25 tuntia. Lepokauden juoksentelua vailla päämäärää paitsi palautua.

  Kuvat matkan varrelta, ensimmäinen ei ole väärinpäin - Oodi on hauska rakennuksenakin.
Jätin ylläolevaan tekstiin hengähdystauot lukijalle, ne eivät ole laatikkokappaleita mutta ei rakenne ihan perinteinenkään ole. Miksikö selitän? Miettikääpä sitä jos itse kirjoitatte joskus jotakin.