HARMAA HONKA

 

Nellimissä tupakeittiömme ikkunan alla on koristepensas metrin päässä ulkoseinästä. Kun join lenkin jälkeen vaniljakahvia pitkän pöydän ääressä, havaitsin pensaan oksalla vajaan metrin korkeudella maasta olevan sienen. Orava lienee sen sinne asetellut talvivarastokseen tai sitten se on jätkän kaverin, kuukkelin, eväs.

    Koska sinä olet katsonut viimeksi ympärillesi luonnossa liikkuessasi, ja oletko edes liikkunut luonnossa? Jokainen meistä marssii ymmärryksensä mukaan niiden asioiden puolesta joihin uskoo, mutta on haaskausta jos vieraantuu luonnosta. Samalla vieraantuu omasta alkuluonnostaan.

    Syksy on tullut Lappiin ja se on parasta aikaa hengittää raikasta ilmaa sisään ja ulos. Tämän päivän kahdentoista kilometrin lenkki suuntautui Pyhävaaralle, jossa maa hohtaa osittain punaisena. Tietääkseni ei ole ollut pakkasta vielä, mutta pian on sen aika.

    Lenkillä otin tukea vanhasta kelosta. Mieleen juolahti kuinka monta sukupolvea ennen minua siihen on tukeutunut. Kotimaisemani ei ole kansallispuisto eikä museo. Yhteys luontoon on käsin kosketeltavissa hiljaisuudessa. Äärimmäisen harvoin kohtaan ihmisiä lenkeilläni, eläimiä sitäkin enemmän.

    Äskettäin ihminen kohtasi eräässä etelän kansallispuistossa suden ja soitti hätäkeskukseen. Poliisi pelasti ihmisen ja susi sai karkoitustuomion. Tämä mieletön esimerkki osoittaa yhteiskuntamme suunnan - poispäin luonnosta, mutta etenkin pois omasta alkuluonnosta. Missä susi saa olla? Entä voiko ihminen olla suden kanssa silmätysten ilman kännykällä hosumista?

    Omalla alkuluonnolla tarkoitan ensimmäisen kysymyksen tärkeyttä: mitä minä olen. Luuleeko joku, että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa maailman kulkuun? Luuleeko joku pystyvänsä muuttamaan maailmaa omalla toiminnallaan? Ei kuka luulet olevasi, vaan mitä luulet olevasi.

    Minun maailmaani ei pysty kukaan muuttamaan. Tarkkaan ottaen en edes itse pysty siihen. Jos joku teistä väittää, että on muuttanut minun maailmaani, valehtelee. Minun maailmani on hengitys kahden askeleen välissä. Heiluva ovi ei missään. Ilma virtaa sisämaailmaani sisäänhengityksessä ja ulos hengittäessäni se virtaa ulkomaailmaan. Tarkkaan ottaen näillä maailmoilla ei ole eroa, mutta jos jonkun maailmassani olen kohdannutkin, niin julkisesti siitä emme kumpikaan puhu.

    Juostessani yksin mieleni on tyhjä. Yleensä ihmiset ymmärtävät tämän väärin. Tyhjä mieli on itsessään riittävä ja valmis kaikkeen, valmis vastaanottamaan kaiken. Tyhjä mieli on kirkas ja luo mahdollisuuden havainnoida maailmaa hetki hetkeltä.

    Sieni on edelleen rusopajuangervossa, jonka porot syövät joka kesä. Mutta niin vain pensas sinnittelee vuodesta toiseen, kuten se harmaa honkakin. Tukea tarjoten.

 

VIIKKO 36. JUOKSUT

Ma- Haapakuru polkua 10,20 km - 1.15.

Ti- Poluilla 10,52 km - 1.12. Murskeen lapioinnin jälkeen.

Ke- 10,51 km - 1.23.

To- Kävelyä Kirsin kanssa sienessä ja marjametsässä 2,53 km.

Pe- Lepo

La- Haapakuru 10,26 km - 1.11. Keho jäykkä pienen rakennusprojektin takia.

Su- Asvaltilla 10,09 km - 1.09. Aivan poikki fyysisestä työstä.

Yhteensä 51,5 km - 6:12.

Hyvä viikko kun ottaa huomioon muun kuormituksen. Palautuminen paranee.

Se nyt vaan on tyhmää jos ei käytä ilmaista superruokaa. (superfood; käännös nuoremmille sukupolville - Who is this fucker anyway?)

Syksy tuo vettä soille, juostessa kenkä kastuu ja tuntee elävänsä.

Nellim on muutakin kuin metsää.

RATKAISEMATON YHTÄLÖ

 

Asukkaat

Kotalan takapihalla on paksusta harmaasta kelopuusta tehty telkänpönttö, jonka suuaukko antaa suoraan joenrantaan yli tasaisen nurmikentän. Pöntön kattona on luonnon liuskekivilaatta ja kylkeä koristaa haljennut pahka. Sotka pesii siinä tänäkin vuonna. Olen kerran nähnyt pienten untuvapallojen laskuvarjohyppynäytöksen, ensiaskeleet jokeen ja siitä maailmalle. En koskaan unohda sitä näkyä.

    Etupihan rakoliiteriin pesi ensi kertaa tänä vuonna västäräkki. Uros istui aikansa kompostin kannella ja metsästi kärpäsiä, sitten naaras saapui komentamaan. Muutamassa päivässä pesä rakentui puupinojen päälle piiloon.

    Sotkan ja västäräkin pahimmat vastustajat löytyvät tien toiseltapuolelta männyn latvasta. Varispari pesii ja hallinnoi aluetta. Urosvariksen olen jo kerran nähnyt sotkan pöntön katolla ikkunan läpi. Löin nyrkillä ikkunanpuitteeseen ja varis pakeni. Kostoksi se käveli eräänä iltana omistajan elkein pitkin tonttia ja mielenosoituksellisesti nokkaisi lähes neljäkymmentä vuotta vanhaa halontasirkkeliäni.

    Kolmikon yhteinen uhka on orava. Orava yritti pesiä pihavaraston räystään alle, mutta minä estin sen aikeet. Todennäköisesti sillä on pesä jokirannan vuopajan ryssänpäämättäiden keskellä sojottavan vanhan aihkin pöntössä, jota en ole remontoinut. Olkoon siellä, munarosvo!

    Lintuja ja eläimiä seuratessa näkyviin tulee niiden kyky hyväksyä elämä sellaisenaan. Päivä kerrallaan, tilanne kerrallaan. Luonnonlakeihin ei ole paljon sanomista, vallitsee vahvemman oikeus. Tilaa on kaikille, mutta tarvittaessa omaa reviiriä puolustetaan viimeiseen hengenvetoon asti.

 

Kalevalan mukaan maailma sai alkunsa sotkan munasta, mutta mihin se loppuu?

    Elämme hetkeä historiassamme, jossa ihmisen vaikutus maapallolle on suurin kautta aikojen. Loputtoman talouskasvun vaatimus on kääntynyt itseämme vastaan, vaikka sitä kaikki eivät vielä tunnusta. Ihmisapinan loputon ahneus johtaa sukupuuttoihin, ensin muiden eläinten ja lopuksi omaan.

    Ennen sukupuuttoa koetaan syvää ahdistusta, joka näkyy pahoinvointina ja toivottomuutena, sekä varallisuuden jakautumisen vinoutumana. Yhä harvemmat omistavat paljon, yhä useimmat kamppailevat perustoimeentulonsa kanssa kahta, jopa kolmea työtä tehden. Aivan kuten itse kamppailin jo 90-luvulla kolmen pätkätyön kanssa eteenpäin.

    Muutosta halutaan, mutta keinot ovat vähissä. Raine Koivumäen blogissa käsitellään Jason Hickelin kirjaa Less is More - How Degrowth Will Save The World. Lainaan tässä Rainen vapaata suomennosta Hickelin kirjasta:

"Hickel pyrkii osoittamaan ongelman ihmisessä itsessään ja ihmisen tavassa ajatella. Miksi meillä ylipäätään on mahdotonta edes harkita mitään vaihtoehtoista järjestelmää nykyisen kasvutalouden tilalle?"

     Kommentoin Rainen blogia oman filosofisen ymmärrykseni pohjalta. Edellisessä Kommunistikarsina- nimisessä blogipäivityksessäni otin esimerkiksi Venezuelan. Maassa toimi pitkään riistokapitalismi ja lopullinen niitti annettiin kommunismilla. Esimerkilläni toin esiin ajatukseni, että vaihtoehtoinen järjestelmä kasvutaloudelle ei voi olla mikään poliittinen järjestelmä. Suomeksi sanottuna en siis usko politiikaan, koska se on lopulta oman edun tavoittelua.

    Olen aiemmin jo esittänyt uskontokielteisyyteni maailmanparannuksen suhteen. "Uskoa tarvitsevat ne, jotka eivät halua joutua helvettiin, uskontoa tarvitsevat ne, jotka jo ovat olleet helvetissä." Oikeasti arkkipiispa Tapio Luoma sanoi: "Uskontoon turvaavat ne, jotka pelkäävät joutuvansa helvettiin, uskoa tarvitsevat ne, jotka ovat jo olleet siellä." Uskontokielteisyys ei ole Jumalakielteisyyttä minun tapauksessani, jotain korkeampaa on. Minä olen ollut helvetissä, sitä kutsuttiin syöpäosastoksi.

    Maailmanparannustermin alle niputan tässä nyt kasvutalouden ja henkisyyden tarkoituksella. Ongelman ydin on mielestäni juuri siinä, että ihmisen eri tarpeita ei ole tarkasteltu kokonaisuutena, vaan ihminen on saatu uskomaan historiansa varrella kaikenlaista käsittämätöntä. Esimerkkinä tässä Rainen blogissa esiintyvä filosofi Descartes: "Ajattelen, siis olen." Koko länsimaisen rationalismin perusta!

    Kysyn yksinkertaisen kysymyksen täysin maallikkona: Jos lakkaatte ajattelemasta, lakkaatteko olemasta? 

    Kysyn zen meditaation harjoittajana toisen kysymyksen: Pystyttekö lakkauttamaan ajattelunne?

     En usko, mutta saatatte kyetä hiljentämään mielenne, saatatte kyetä olemaan hiljaisessa tilassa itsenne kanssa takertumatta mihinkään ajatukseen.

    Minä olen menettänyt uskoni siihen, että ihminen koskaan kykenisi lopettamaan jatkuvan kasvutalouden. Sarkastisesti toisaalta kyllä kykenee, ajamalla elinolosuhteensa ja itsensä loppuun. Sitä ennen eletään, ei ole muuta tietä.

    Vaikka elämän yhtälö on mielestäni ratkaisematon, on meillä silti toivoa. Minä laitan toivoni ihmisten henkiseen kasvuun, johon kuuluu olennaisena osana kyky nähdä eteensä, ihan lähelle, tässä ja nyt.

 

Yksin saaressa

Laskin tänään veneen vesille. Istuessani Sulkusjärven Aittasaaressa nuotiolla läsnä olivat vain tuuli, tulvivan veden ääni, viereisessä pöntössä rapisteleva sotka, koivussa laulava peippo, pari västäräkkiä, muutama joutsen ja minä - hiukkanen tähtipölyssä.

  VIIKON 20. HARJOITTELU

Ma- 11,16 km - 1.13. Poluilla.

Ti- 12,02 km - 1.19. Tiellä.

Ke- 6,01 km - 49 min. Aivan poikki.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 3,19 km - 56 min.

Pe- Lepo

La- 53,36 km - 6.00. Nellimin kylällä 7 km lenkkiä kiertäen, huolto kotipihassa. Syntymäpäiväjuoksu ja tukijuoksu Jani Rautoselle, joka osallistui Kokkola Ultran kuudelle tunnille.

Yhteensä 82,5 km - 9:12.

 

Kiitokset kuuden tunnin aherruksen jäljiltä, yksikään päivä ei ole minulle itsestäänselvyys.

No mutta kesä!

Kommunisti takapihalla.

Pitkospuita tarvitaan.

Kotijoki tulvii.

59-vuotta.

 

     

PITKÄ MAA

"Päättyy yö, aamu saa, uusi päivä kun kirkkaana koittaa, 
sulle, oi kotimaa. Sävel kaunehin tuulessa soittaa."

Niin kauan kun on luontoa vierailtavaksi, hiljaista ja ilman ihmisiä omassa rauhassaan elävää erämaata, on toivoa.

   Kesäaikaan siirtymisen myötä kevättä odotellaan. Aurinko nousee meillä Inarissa puoli kuusi aamulla ja laskee iltakahdeksan jälkeen. Ilman aurinkolaseja kirkkaalla ilmalla ei ulos ole mitään asiaa.
   Suomi on pitkä, Helsingin leskenlehdistä on matkaa Nellimin hangille. Lunta on rajaseudulla valtavan paljon. Olimme Kirsin kanssa Sulkusjärvellä pilkillä länsituulen riehuessa. Lumi nousi jäältä pystysuoraan ylös puuskissa ja teimme tulet Aittasaaren itäpuolen rinteeseen kallioiden suojaan. Hain kelkalla kahvivettä Kirsin hoivatessa tulta, kävely on rannan puolitoistametrisessä hangessa mahdotonta. Jossain vaiheessa innostuin ottamaan valokuvia ja lopulta putosin vyötäröäni myöten rantaan kasautuneeseen lumeen. Paksussa rajahaalarissa olikin vaivalloinen kierittely pois hangen sisästä!
   Viimeisen viikon aikana tuuli on puhaltanut lähes taukoamatta. Kyse ei ole kevätauringon virtauksien mukanaan tuomasta nosteesta vaan raivokkaasta, puuskissa lähes kaksikymmentä metriä sekunnissa olevasta jatkuvasta virtauksesta. Paltteet, eli nietokset, kohoavat kohoamistaan ja kaikki tehdyt urat peittyvät joko osittain tai kokonaan. Tuuli kiillottaa järvien hangen pinnan kiiltäväksi teräkseksi, joka kuitenkin moottorikelkan alla murtuu aiheuttaen jatkuvaa keinumista ajamiseen. Mökin kaivon kannen esiinkaivaminen päivittäin käy harrastuksesta.
   Menneellä viikolla vietimme aikaa erämaassa monin tavoin liikkuen ja kelien takia myös tupaillen. Teimme lähes kolmentunnin hiihtolenkin Talvituvan lähellä. Hanki kantoi aluksi ja alkoi sitten lopulta upottamaan, lämpöä oli kaksi astetta. Etsimme näädän jälkiä, emme löytäneet kovin paljon. Loukku oli tyhjä: tuttavamme loukuttaa hetitappavilla raudoilla haittaeläintä pois ansiokkaasti, näätä on lintupoikueiden pahin surmaaja.
   Talvituvan lintujenruokinnalla, kuten kotonakin, on taviokuurnien lisäksi jo urpiaisia, ei kuitenkaan vielä pulmusia. Oravat ja kuukkelit kinastelevat tiaisten kanssa ja joskus paikalle kiipeää käpytikka rasvamakkaraa kurittamaan. 
   Hiihtolenkillä näimme neljä metsoa ja muutaman hyvävoimaisen koppelon. Sunnuntaina kaksi merikotkaa kaarteli majesteetillisesti tuulen pyörteissä Kivilompolon tuntumassa. Lopulta ne syöksyivät alas, todennäköisesti jäniksen perään.

   Seisoimme Kirsin kanssa kelkkojemme päällä ja ihailimme isoja lintuja. Olimme paluumatkalla pilkkireissulta, tuuli tuiversi raivokkaasti ja lumi lensi ympärillämme joka suuntaan. Tunsimme voimakasta yhteenkuuluvuutta Lapin luontoon juuri tuolla hetkellä. Kelkkani perässä ahkiossa, pilkkirepun pussissa, oli huonosta kelistä huolimatta muutama saaliskala. Juuri paljon enempää en voi päiviltäni pitkän maan lopussa enää toivoa.


"Rakastan elämää joka uutena aamussa aukee, rakastan elämää joka uupuen illassa raukee."
  - Pauli Salonen 

Kuvasaraja Talvituvan rannasta kertonee teille siitä, että ei ole kahta samanlaista päivää ihmisen silmien edessä - pitää vain malttaa katsoa.

Kuvassa näädänloukku joen varrella.

Lady K ulkoilee.

Kuukkeli on vekkuli ja erittäin viisas.

Elämä sähköttömässä, tiettömän taipaleen takana olevassa erämökissä ei meidän tapauksessamme ole ollenkaan epämukavaa, hyvä ruoka ja juoma lämmössä kruunaavat päivät ulkona kylmässä.

 
VIIKKO 13.

Ma- Lepo
Ti- 10 km - 1.05.
Ke 6 km saunalenkki - 40,41.
To- Lepo
Pe- Umpihankihiihtoa Kirsin kanssa 8,2 km - 1.58.
La- Su - "Lepoa"

Juoksua 16 km ja hiihtoa 8,2 km

MAALISKUU

Juoksua 81,2 km ja hiihtoa 34,2 km

 

AIKALISÄ

Olen juossut viimeksi 18 päivää sitten. Erämaassa ei ole juoksua ollut ikävä. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa siitä mistä voima tulee, juoksun aika on myöhemmin - nyt on aikalisä.
   Maaliskuussa 76 kilometriä juoksua, yhteensä liikuntaa hiihdon ja kävelyn kanssa 106 kilometriä ja kymmenen päivää sairaana. Vasta-ainetestien tulokset ovat vielä tätä kirjoitettaessa kesken, tunnen itseni nyt terveeksi ja tulehdusarvo oli jo edeltävällä viikolla normaali, vielä alempi kuin helmikuun testissä.

   Maailmassa on hyvin vähän paikkoja, joista puuttuvat kaikki keinovalo ja keinotekoiset äänet. Kuulun niihin onnellisiin, jotka tietävät mistä sellaisia paikkoja vielä löytää. Perille on pitkä matka ja siellä on oltava sen arvoinen. Luontoa tulee kunnioittaa ja pysähtyen kuunnella.
   Kotiinpaluu on aina näiden retkien jälkeen järisyttävä kokemus. Kuinka paljon turhaa onkaan ympärillämme! Tulemme tarpeen vaatiessa toimeen hyvin yksinkertaisesti eläen kunhan kestämme rauhaa ja hiljaisuutta.

Seisomme ystävieni kanssa polvimme myöten lumessa. Kanssamme seisovat majesteetilliset kynttiläkuuset ja valtavat kilpikaarnaiset männyt. 
   Ilma on täysin tyyni. Takanamme moroston rinne nousee korkeuksiin. Ei ääntä, ei eläintä, ei elonmerkkiä - ei mitään muuta kuin syvää rauhaa.
   Kukaan ei sano sanaakaan. 
   Kaikki kuuntelevat.
   Luonnolla on puheenvuoro.

ERÄMAAN KUTSU

Kirjoittaessani tätä kaksi poroa syö takapihallamme Nellimissä horsmia. Luonto on elämässäni iholla jatkuvasti ja tähän elämään sain seuraa Onni Vähäahosta viikoksi Käsivarren Lapin ja Norjan kauneimpiin maisemiin.
Onni oli jo viisi vuotta sitten kirjoittanut haaveestaan päästä  Käsivarren tuntureille ja Norjan vuorille. Nyt sekä aika että mies olivat kypsiä. Juokseminen ja kiipeily noissa maisemissa vaatii hyvää kestävyyttä mutta etenkin oikeaa lähestymistapaa - ei tarvitse kaatua kuin kerran kunnolla niin huonolla onnella juoksut on juostu.
Tutustutin Onnin vuorilla liikkumisen perusteisiin, miten luetaan säätä ja erilaista kiveä sekä otetaan jatkuvasti huomioon luonto samalla yrittäen olla osa sitä. Olen hiukan jäävi sanomaan miten onnistuimme mutta voit lukea itse Onnin ajatuksia kokemastaan hänen blogistaan. Linkki on tämän tekstin lopussa.

Annan kuvien puhua puolestani ja tyydyn sanomaan että Onnissa on valtavasti potentiaalia olla luonnon kanssa yhtä juuri oikealla tavalla. Viikkomme aikana Onni näki käytännössä myös elämäntapani yksinkertaisuuden. Mitä elämä on matkailuautossa asuen ja päivästä toiseen tunturissa ja vuorilla, eli luonnossa liikkuen ja etenkin sitä kunnioittaen.

Oli suuri kunnia saada esitellä erämaata sellaiselle, joka oivaltaa sen kutsun.

Kuvatekstit palvelevat kiinnostuneita paikkojen kuin myös suhteellisuudentajun suhteen. Kuvat eivät aina kerro rinteiden jyrkkyydestä tai muista vaatimuksista mitä luonto kulkijalle asettaa.

Onni Saanan takana Saanajärvellä, ensimmäinen tunturilenkki ja heti kädet pystyssä. Hyvä !

 

Kolmen valtakunnan kierros, aloitamme laskeutumisen Goldahytalle ennen kolmen valtakunnan rajapyykkiä Norjan puolella. Horisontissa Barras ja Pältsan ja muut Lyngenin isot gaissat.

Onni tunnelmoi Signaldalenin zig zag-polulla joka johtaa juoksijan korkeuksiin avotunturille.

Signaldalenissa on useita sotavankien tekemiä tieuria. Niitä kutsutaan nimellä Tyskveien. Laaksossa on pienoisilmasto ja kalkkikiven ja muiden mineraalien ansiosta kasvisto on erikoinen ja osin viidakkomainen.

Hymy herkässä Barraksen huipulla.

Barras eli Paras on huikea elämys jyrkkyyksineen.

Nousussa Pältsanin niskalla. Hetki aiemmin satoi ja tuuli ulvoi. Nyt ikkuna on auki ja pääsemme huipulle.

Onni ihailee Pältsanin länsipuolen maisemaa.

Korkeuksissa on äärimmäisen tärkeää keskittyä ja ymmärtää sään muutokset. Alas eikä ylös ei useinkaan ole kovin montaa reittiä.

Pitkien päivien päätteeksi on syötävä hyvin. Kuva on matkailuauton ruokapöydästä Signaldalenista.

Onni tankkaa vettä matkalla jäätikölle.

Kiipeämme kivivirtaa pitkin kohti jäätikköä, kivien alla lumilaikkujen lomassa vesi kohisee.

Perillä jäätikön reunassa. Ikuinen lumi kesäasussaan rinteellä taustalla ja edessä turkoosi jäinen järvi.

Iltanuotiolla on aikaa pohtia kokemuksia ja yrittää ymmärtää etuoikeutettuina olemista.

Heligskogenin ylängöllä padolla. Vesi on käsittämättömän alhaalla. Taustalla Rihpogaissa.

La Sportiva Akasha on minun suosikkini tällä hetkellä juoksukengästä näihin olosuhteisiin.

Onni Heligskogenin yläparkissa.

Ropinsalmi taustalla. Koarvevarri.

Pelleily ei ole kielletty mutta jos asuu liian kauan yksin tunturissa voi alkaa todellisuudentaju hämärtymään. Alueella on kameravalvonta - voihan foto sentään !

Luonto ja sen kauneus. Olen kuin hyttynen kiven päällä.

Up where we belong.

HARJOITTELUNI  19.7. - 29.7.2018

To- Onnin kanssa Kilpisjärvellä Saanalle ja takakautta alas kiertäen. 16,7 km - 2.28. Vertikaalinen nousu 744 metriä.
Pe- Onnin kanssa kolmen valtakunnan kierros 43,5 km - 7.16. Verttiä 1206 m.
La- Onnin kanssa Norja; Signaldalen Tyskvein Zig Zag 18,26 km - 3.40. Verttiä 1001 m. Kiipeilyä vähän.
Su- Onnin kanssa nousu Barras- tunturille (Paras) 17,31 km - 4.11. Verttiä 1296 m. Kiipeilyä osittain.
Ma- Onnin kanssa Pältsan- tunturille. 35,78 km - 7.23. Verttiä 1530 m. Vähän kiipeilyä.
Ti- Onnin kanssa Finnelvskardet jäätikölle. 20,65 km - 5.16. Verttiä 1004 m. Paljon kiipeilyä.
Ke- Onnin kanssa Heligskogenissa 18,01 km - 3.13. Verttiä 594 m.
To- Onnin kanssa Ropinsalmella 14,71 km - 2.14. Verttiä 238 m. Suota ja mönkijäuraa, lopuksi Koarvevarrille nousua kevyesti.
Pe- Yksin Saariselkä Rumakurun lenkki 16 km - 1.55. Verttiä 457 m. Helppoa turistipolkua.
La- Kotona Palo-Pyhävaara vauhtia vaihdellen 8,4 km - 57,58. Verttiä 199 m.
Su- Lepo / Kirsin kanssa ensin hillassa suolla ja sitten ruohonleikkurin kanssa kävelyä. Helvetin kuuma ja helvetin väsyneet jalat.

Viikko 29 yhteensä 126, 4 km - 22 tuntia ja 12 minuuttia - vertikaalista nousua 4960 metriä.
Viikko 30 yhteensä 113,6 km - 17 tuntia ja 52 minuuttia - vertikaalista nousua 4022 metriä. 

Hyvää harjoittelua ja tässä kuussa vertikaalisen nousun määrä, 14 km 255 metriä, on jo vanhalle teuraalle erinomainen saavutus mutta ei suoritus.

Opas nauttii kun Nivalan mies kiipeää.

 Onnin blogikirjoitus