POIS MUKAVUUSALUEELTA ?

 

Ihmiset ovat laiskoja yrittämään tehdä kaiken paremmin. Oleellinen kysymys on: pitääkö kaikki aina tehdä paremmin ?

 

Elämässä on useita osa-alueita, missä liika yrittäminen johtaa kärsimyksen lisääntymiseen. Mainiona esimerkkinä parisuhde. Toista ei voi muuttaa, mutta yhdessä voi muuttua. Liika yrittäminen tuo parisuhteeseen väkinäisyyttä. Jos molemmat ovat tai toimivat omana itsenään, voi löytyä luonnollista yhdessäoloa. Väkisin ei synny mitään kestävää.

   Huomattavasti monimutkaisemmaksi paremmin tekeminen muuttuu kun tehtävällä asialla yritetään saavuttaa jotakin. Esimerkkinä käytän mielelläni pitkäaikaista haavettani juosta kuudessa päivässä yli 600 kilometriä. Saavutin tavoitteeni vasta luovuttuani sen tavoittelemisesta. Tajusin, että kun lähtölaukaus ammutaan ei tule ajatella metriä pidemmälle. On oltava läsnä ja ratkottava esiintulevat ongelmat yksi kerrallaan, ongelmia kuitenkaan erityisemmin odottamatta. Mieli ei saa harhailla tavoitteiden numeroissa. Juoksun on tultava luonnollisesti, jopa helposti.

 

Hyvä ystäväni Jani Rautonen vitsaili, että minulle on kehittymässä uusi addiktio pyöräilyn myötä. Hän saattoi olla myös tosissaan, mikä osoittaa ystävästä huolta pitämistä.

   Minä olen omasta mielestäni muuttunut varsin paljon juoksuvuosieni aikana. Pyöräilyn koen positiivisena addiktiona, jos ollenkaan addiktiona. Toistaiseksi. On selvää, että yli kolmeenkymmeneen juoksuvuoteen mahtuu monenlaista elämäntilannetta, kuin myös ajatusmaailmaa. 

   Jälkikäteen pidän tärkeimpänä kahta asiaa: kuka juoksee ja onko lenkille pakko mennä. Samoin on pyöräilyni kanssa. Ensilukemalla nämä ovat typeriä kysymyksiä, mutta tarkemmin pohtien kysymykset karsivat pakko-oireiset itsensä tehostajat ulos leikistä. Kysymys on kokemisesta. Miltä harjoittelu tuntuu. Ja etenkin miksi sitä tekee.

 

Olen pyöräillyt nyt enenevässä määrin melkein kaksi vuotta. Kaikki alkoi lääkärikäynnistä Rovaniemellä, kun Hehku-terveyden Joni Keisala pisti vasemman kantapääni ulkosyrjälle piikin kortisonin ja kipulääkkeen sekoitusta. Kesti aikansa ennenkuin olin kypsä määrittelemään tulevaisuuteni vision urheilijana. Nilkutanko loppuikäni, eli tuhoanko jalkani lopullisestai vai nautinko urheilusta. Valitsin viimeksimainitun vaihtoehdon.

   Minulle urheilusta nauttiminen merkitsee itsensä kehittämistä. Olisi siis mieletöntä olla paneutumatta pyöräilyyn kunnolla. Juoksuvuosien motivaatio vaihteli, mutta uutta löytyi aina uteliaisuudesta määrittää omia rajojaan. Millään muulla ei ollut, eikä ole merkitystä. Ei edelleenkään. Paitsi Kirsillä.

   Kannustan edelleen kaikkia toteuttamaan intohimojaan. Työ, ura ja se kuuluisa muu elämä on merkityksetöntä niihin tunteisiin verrattuna mitä ultra-urheilu minulle on antanut. Ainoa poikkeus ja kaiken edellytys on Kirsi. Eli elämän tasapaino, tausta. On oltava muutakin kuin pelkkää urheilua, mutta sen muun on joustettava, mikäli aikoo riittävän pitkälle.

   Minulta on usein kysytty mikä on riittävän pitkälle?

   Se on tie täydelliseen yksinäisyyteen kesken suorituksen. Siinä kuoriutuu esiin todellinen minä ja todellinen, suuri ja avara mieli. Täydellinen tyhjyys, pelkkä hengitys minun ja ympäröivän maailman välillä.

   Näihin kokemuksiin pääsee vain poistumalla mukavuusalueeltaan. 

 

 

VIIKKO 5.

Ma- Läskipyörällä 30,65 km - 1.58.

Ti- Lepo

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 2,45 km - 33 miuuttia. Pakkasta - 29 astetta.

       Rouvy Maine, USA 22,19 km - 45 min. plus jäähdyttely 3,94 km - 7 min.

To- Rouvy Budapest, Unkari 13 km - 27 min. plus Rouvy Tokio, Japani 12,90 km - 30 min. plus Gdansk Puola 31,90 km - 58 min.

Pe- Rouvy Huilan, Taiwan 20,95 km - 42 min. plus Vansbro, Ruotsi 30,29 km - 49 min.

La- Kävelyä Kirsin kanssa 3,48 km - 51 min. Aamulla - 34 astetta.

Su- Gravelillä 31,39 km - 1.31. Lauhtui - 11 asteeseen.

Yhteensä pyörällä 196,9 km - 7:51 - 1546 m. 

 

VIIKKO 6. 

Ma- gravelillä Kontosjärventie 41,20 km - 2.03.

Ti- Lepo

Ke- Gravelillä Ivalo - Nellim 42,93 km - 1.59.

To- Lepo

Pe- Rovaniemi gravelillä 21,62 km - 1.05.

La- Lapinlahti kävelyä Kirsin kanssa 4,55 km - 1.05.

       Lapinlahti iltagravel 25,57 km - 1.22.

Su- Lepo

Yhteensä pyörällä 131,3 km - 6:31 - 1254 m 

 

VIIKKO 7.

Ma- Kävelyä Kirsin kanssa Tampereella 3,08 km - 39 min. Ei oikein minun kaupunkini enää: keskusta täynnä woltin ja muita ruokalähettejä, kantasuomalaiset vähemmistönä.

Ti- Hämeenkyrö - Ylöjärvi gravel 30,11 km - 1.38.

Ke- Hämeenkyrö gravel Kirsin kanssa 7,26 km - 43 min. plus yksin illalla 40,62 km - 1.58 km.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 3,11 km - 43 min. Hämeenkyrössä.

Pe- La- Lepo, matka takaisin kotiin.

Su- Rouvy Missouri, USA 26,77 km - 58 min. Tehoja yli 200 wattia. plus tasaista Everglades, USA 14,39 km - 25 min.

Yhteensä pyörällä 119 km - 5:44 - 1323 m.

TAMMIKUUSSA PYÖRÄLLÄ 1137 km - kaikki lajit yhteensä 52 tuntia.

 

 Tyytyväinen urheilija pyörähuollossa. Bike&Ski Store Rovaniemi. Kari Jokelainen.

 Linkki kaupan sivustolle: Ski&Bike Store Rovaniemi

 

Reissussa bongattua. Maailma pelastuu mutta miten käy moottoriurheilun ilon?

 

 Matkailuautossa voi kahvitauolla seurata olympialaisia.

 

 Se nyt vaan on tyhmää autolla luistella.

KOHTAAMISIA

Matkustaessani pois Lapin kotiseudultani harvoin menen itsestäni ulospäin vaan pikemminkin sisäänpäin. Kaukana tutuista ympyröistä näen itseeni helpommin, ehkä kyse on jonkinlaisesta vapautumisesta. Tiedän kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät koe oloaan mukavaksi matkustaessaan. Nämä ihmiset kaipaavat heti työtään tai työkavereitaan, perhettään tai vaikkapa sitä tuttua lähikauppaa. He ovat matkustaessaan joutuneet pois mukavuusalueeltaan. Kyse voi olla myös etäisestä pelosta, he eivät halua nähdä itseensä, koska pelkäävät sieltä paljastuvia asioita ja tunnekuvia. Valitettavasti nämä ihmiset eivät elämässään pääse mihinkään ainakaan itsensä kanssa, eivät löydä itsestään uudenlaisia voimavaroja - puhumattakaan eletyn elämän rikkaudesta.
   Eletyn elämän rikkauteen kuuluu panostus aikaan, mihin aikasi käytät. Ajankäyttö on tietyllä tapaa absurdia, koska aikaa on vain rajoitettu määrä käytössä. Jos minä väitän käyttäväni aikaani itseni kehittämiseen on tuo aika jostain muusta toiminnastani pois. Ajattelen ajasta nykyisin kuten Billy Pilgrim (Kurt Vonnegut; Teurastamo 5) : Kaikki mennyt aika on tuolla jossakin kuten myös jo tulevakin. Mihin en voi vaikuttaa, sen hyväksyn tinkimättä. Kun olen mennyt pois minusta tulee osa aikaa, sillä aika on muistoissamme ja sydämessämme.
   Ultrajuoksukauden nyt päättyessä mietin loputtoman toiston mielekkyyttä. Elämänsä vuosista ei voi saada kovin erilaisia jos kauden päätyttyä ilmoittautuu heti uusiin kilpailuihin ja sitten harjoittelee niitä varten vimmaisen tavoitteellisesti. Sitäpaitsi olen elämässäni ottanut ehkä ratkaisevan askeleen ajatellen tulevia vuosiani. Kirsin hellämielisen mutta tiukan painostuksen tuloksena olen liittynyt Ivalon kansalaisopiston kirjoittajapiiriin. Kerran viikossa kokoonnumme kirjailija Seppo Saraspään ohjauksessa Ivalon kirjastolle poistamaan kirjoittamisen esteitä. Mukana piirissä on jo julkaisseita ja tulevia julkaisijoita. Itse haen paikkaani aktiivisesti. Olen ensimmäisen kotiläksyni kirjoittanut ja palaute on ollut enemmän kuin kannustavaa. Kirjoittamiseen minulla on sisäinen pakko. On tarina, joka ansaitsisi tulla julkaistavaksi. Kriteerit ovat itselläni tiukat, jonkun on kiinnostuttava siitä. Itse en sitä omakustanna.
   Kuten kirjoittamisessa, myös ultrajuoksussa kriteerini määrittää vastausta kysymykseeni : "Oletko niin hyvä kuin luulet olevasi ?" Jos en ole, on harjoiteltava eli kehitettävä itseään. Ylpeys karisee ja tilalle tulee nöyrä suhtautuminen uuden oppimiseen. Tässä prosessissa aika- sanalla on ratkaiseva merkitys. Ultrajuoksu, mutta etenkin kirjoittaminen, vaatii keskeytyksetöntä vapaata aikaa. Max Weber kirjoitti kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, että muinoin oli vaikeaa saada ihmiset tekemään tarpeeksi töitä pelloilla, koska he pitivät omaa aikaansa suuremmassa arvossa kuin rahaa. Tämä kuulostaa utopialta tänä päivänä, mutta ei minulle ! Jo kauan sitten olen oivaltanut, että raha on tavara muiden joukossa, tarvitsen sitä vain hengissä pysymiseen. Elääkseni tarvitsen vain yhden asian : tarvitsen aikaa.
   Alussa kerroin ihmisistä jotka eivät pidä matkustamisesta. Usein näillä samoilla ihmisillä on tuhansia euroja ylimääräistä rahaa, mutta he silti tekevät päivästä toiseen pitkiä päiviä ja todennäköisesti ansaitsevat lisää rahaa. Tämä osa ihmisistä ei osaa olla tekemättä työtä. He ovat sisäistäneet luterilaisen etiikan laiskuuden kysymyksestä potenssiin sata, ainakin. Todellisuudessa meidän kaikkien pitäisi huolestua ajatuksestani, että ennen perustettiin yrityksiä palvelemaan ihmistä, tänä päivänä koulutetaan ihmisiä palvelemaan yritystä. Voimme huonosti koska yritämme määrittää rahan arvolla kaiken. Unohdamme, että voidakseen hyvin ihminen tarvitsee ympärilleen maailman, jota ohjaavat tunteet, ei talous tai talouden vaatimukset.
   Eräs ystäväni esitteli kerran lainattua ajatusta : "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta se auttaa etsimään onnea hieman korkealaatuisemmista paikoista." Olen unohtanut kuka näin on sanonut. Lause on kuitenkin enemmän kuin perkeleestä. Lausuessaan näin ihminen nostaa itsensä individualismin jalustalle. Unohdetaan, että ansaittuaan paljon rahaa tuo kyseinen raha on joltakin muulta pois, koska rahan määrä on vakio. Toisaalta ansaitsija sitoutuu noudattamaan yhteiskunnallisia normeja ja sopimuksia kyetäkseen ansaitsemaan rahansa ellei ole rikollinen. Mutta vapaa hän ei ole ja tästä minä olen kiinnostunut.
   Oikein oivallettuna vähällä rahalla toimeentuleminen on ainoa tie riittävän ajan hankkimiseen, ellei sitten ole syntynyt kultalusikka suussa. Individualismia on tämäkin, mutta on jo vuosikymmeniä siitä kun jotain muuta todellisuudessa vallitsevassa yhteiskunnassa on. Sananhelinää yhteisöllisyydestä ja siitä että ketään ei jätetä, riittää kyllä, mutta siihen se sitten jää - erittäin voimakkaasti paikalleen. Minä olen menettänyt uskoni yhteiskuntaan, mutta aikaa minulla omien valintojeni seurauksena on.
   Merete Mazzarella kirjoittaa, että ajatukset elämän tarkoituksesta vaikuttavat helposti keskenkasvuisen mietteiltä. Voi kuinka onnellinen olinkaan lukiessani tuon ! Eräs korkeimmista päämääristäni on pysyä tuoreena ja avoimena loppuun saakka. Olen ennenkin kirjoittanut, että yritän välttää katkeroitumista ja tämä,  jos mikään, on juuri sitä. Matkahan on osaltani kesken ja se matka on oppimista varten.
   Oman matkustamiseni tärkein tavoite on kohdata ihmisiä. Livenä. Pöydän ääressä tai vaikkapa metsässä juosten. Tilanteessa, jossa olen ja olemme läsnä. Ihmisten kohtaaminen heitä kuunnellen on kirjoittamiseni tärkeimpiä taustatekijöitä. Minä uskon siis ihmisten kieleen, kohtaamisiin ja etenkin tunteisiin.
   Matkustaessani matkailuautolla Suomessa oloni on syvältä sisimmässäni lohduton niin kauan kun nokka on kohti etelää. Olo paranee heti kun nokka käännetään kohti Pohjoista eli kotia. Tällä parhaillaan menossa olevalla matkalla Suomea on jäljellä vielä vajaa kaksisataa kilometriä ja sitten saavumme Helsinkiin. Toiveita nokan kääntymisestä siis on, mutta kiire ei ole - minullahan sitä aikaa on. Toisin kuten alussa kirjoitin minä pidän tunteesta jossa olen pois mukavuusalueeltani. Se kehittää, kaiken lohduttomuuden kokemuksen sivussakin.
   Ultrajuoksukilpailujeni jälkeen osa lukijoistani odottaa malttamattomana ensi vuoden kilpailusuunnitelman julkaisua. Ultrajuoksu on tietyllä tapaa kirjoittamisen kanssa samanlaista. Lähdet lenkille ja otat ensimmäisen askeleen, askeleen jota et ole ottanut aiemmin. Istut tietokoneen ääreen ja yrität kirjoittaa tyhjälle ruudulle jotakin jota et ennen ollut kirjoittanut. Molemmissa luodaan uutta. Ratkaiseva ero on, että painettu sana kestää hieman kauemmmin kuin juostu juoksu. Molempien lopputulema voidaan lopulta polttaa. Juoksija krematoriossa ja kirja roviolla. Vain ajatukset ja tunteet jäävät elämään. Uusi kilpailusuunnitelma on tässä vaiheessa tyhjä. Halu luoda siihen uutta on haihtunut - toistaiseksi.
   Tapasin Puffissa Helsinkiläisen kuvataiteilijan Matias Laakkosen. Kilpailun jälkeen kävimme mielenkiintoisen keskustelun juoksusta ja juoksussa kilpailemisesta. Tässä keskustelussa sivuttiin Sri Chinmoyn 52-päivän juoksua. Keskustelun keskeinen teema pyöri juoksemisen kokemuksen, juoksemisen filosofian, ympärillä. Kumpikaan meistä, ei Matias kuten en liioin minä nykyisin, ole kiinnostunut varsinaisesti kilpailemisesta ja tuloksista, vaan kokemuksesta. Suomeksi sanottuna siitä miltä juostessa tuntuu, mihin ultrajuoksullaan pääsee ja voiko sillä kenties luoda jotakin uutta itselleen saati muille.
   Nykyisessä tilanteessani ultrajuoksu sopii hienosti kirjoittamisen vastapainoksi ja päinvastoin. Minä olen kirjoittanut, että elämä täytyy elää niin että ei tarvitse vastapainoa. Tämä pitää edelleen paikkansa, sillä en koe kumpaakaan, kirjoittamista ja ultrajuoksua, työksi. Kummassakin tapauksessa olen valmis kohtaamaan itseni loppuun asti. Olen etuoikeutettu, eikä minun tarvitse pyytää sitä anteeksi. Yksinkertaisesti siitä syystä, että olen molempien, sekä kirjoittamisen että ultrajuoksun, eteen tehnyt valtavan paljon työtä. Etenkin kohdatessa itseni.

VIIKKO 39.

Ma-Pe -Lepo
La- Ap. pyöräilyä Kirsin kanssa 8 km ja ip. Sasin harjulla juosten 11 km - 1.24. Lievässä krapulassa molemmat.
Su- Lepo

yhteensä 11 km - 1.24. - vertikaalia 134 metriä.

Kausi päättyi. Lokakuu ylimenokautta ja itsetutkiskelua.

   Typerää on, että esimerkiksi Karhunkierroksen satamailiseen pitäisi ilmottautua jo 9.10. jos sinne aikoo päästä mukaan. Tästä seuraa saman toisto jälleen kerran ajatellen vuotta 2019. Tosin ostin jo uuden Salomonin isomman juoksuliivin Keskisen kyläkaupasta kun sain sen pulloineen halvalla (?), mutta senhän voi aina myydä tai polttaa roviolla yhdessä lenkkikenkien kanssa.
   Yhtäkaikki on järjetöntä matkustaa New Yorkiin pelkästään juostakseen puistossa kymmenen päivää ympyrää. Mieluummin otan juoksukärryt ja juoksen Nordkappista Välimerelle soolona.

   Mahdollisuuksia on. Pitäisi ensin keksiä, että miksi ihmeessä ?

Lempi. Kipsiveistos, Seija Kellosalmi (äitini)