Viikon 51. juoksut
Ma - Lepo
Ti - 16 km - 1,38 - kv. 6,08 min./ km - tiellä, liukasta jäätä...
Ke - Lepo
To - 30 km - 3,14 - kv. 6,29 min./km - mäkinen tiereitti
Pe - 6 km - 41 min. - tietä ja polkua, veryttelyä
La - 9 km - 1,14 - lumista metsää ja tietä
Su - 28 km - 2,54 - kv. 6,15 min./km - vesisateessa vanhaa tietä Hämeenkyrön keskustaan.
yhteensä 89 km - 9 tuntia ja 41 minuuttia.
Rauhallista Joulunaikaa kaikille blogin seuraajille! Tämä päivitys on hieman myöhässä. Tapani-myrsky katkoi sähköt 31 tunnin ajaksi, eli ei sähköä, ei nettiä vaan todellista maaseudun rauhaa...
Eli puulämmitystä, romanttista kynttilänvaloa ja tuulen suhinaa nurkissa? Kyllä ja pieniä maastoharrasteita lisäksi.
24-tunnin sähköttömyyden jälkeen lähdimme Kirsin kanssa tarkistamaan linjoja ja löysimme 20 Kv:n linjaan nojaavan männyn. Soitto vikapalveluun ja odottelua. Asentajille ei vikatieto välittynyt ollenkaan vaan he samoilivat 13 tonnia painavalla maastoajoneuvolla itsensä turpeeseen akseleitaan myöten - täysin väärään paikkaan. Sähköt saimme vasta kun opastin itse asentajat vikapaikkaan ja kuljetin heidät omalla autollani muuntokeskukselle ja sen jälkeen vielä tukikohtaansa.
Tätä kirjoittaessani se 13-tonnin auto on vieläkin siellä naapurin tiellä ja syvässä...mutta onhan meillä valot! Ruuatkin voidaan nostaa ulkoa sisälle jääkaappiin. Pakastin kesti juuri ja juuri eli vitamiinit tulevaan harjoittelukauteen ovat tallessa.
Viikon juoksut rytmitin muiden joulunajan touhujen oheen. Varsinaista harjoittelua en tehnyt - lievää sisäänajoa kylläkin. Palautuminen on alkanut sujumaan, joten kun vuosi vaihtuu taidan siirtyä päivittäiseen juoksemiseen. Viikko on siis vielä jäljellä tätä ns. väliaikaa.
Kelit ovat olleet vaihtelevat, kaikkea paitsi aurinkoa on riittänyt eli erittäin liukastakin on ollut paikkapaikoin. Tämä jos mikä jäykistää jalkoja entisestään.
Alussa kerrottu sähköepisodi osoittaa kuinka helvetin huonossa jamassa yhteiskunnan turvallisuus on. Kun virta loppuu, loppuu myös yhteydenpito kännykällä, koska tukiasemien akustot tyhjenevät. Netistä ei ole apua ilman sähköä. Tasoristeykset, liikennevalot ja muu automaatio on oman onnensa nojassa.
Eri rakenteissa loppuun asti kilpailutetut toimijat koettavat sitten viimeisillään pelastaa tilanteen. Eli maastossa muniaan myöten suossa moottorisahalla - omin käsin. Tässä viimeisessä ja ainoassa konkreettia työtä tekevän haalarimiehen osassa ei ole apua hienoista järjestelmistä ja kyvyttömistä asiakaspalveluista eikä tietokonekikkailuista vaan ihan maalaisjärjestä.
Tämä maalaisjärkikin tuntuu olevan hieman kadoksissa, kun lähdetään ajelemaan tällaisella kelillä pehmeille ja vetisille teille liian painavalla kalustolla.
Tässä tapauksessa olisi tarvinnut kävellä viisisataa metriä moottorisahan ja oksasahan kanssa vauriopaikalle...eli omilla jaloilla eli ulkoilla ihan työkseen!
Ja sitten vielä kysellään onko juokseminen järkevää...
Kosketus Liikkuu
tiistai 27. joulukuuta 2011
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
OMAN TIEN KULKIJA - viikko 50.
Tietyllä tavalla olen koko elämäni ollut oman tieni kulkija. Tietyllä tavalla tarkoittaa tässä yhteydessä valintoja, joita olen tehnyt ja joutunut tekemään. Tarkastelen tässä kirjoituksessa lähtökohtiani, jotka ovat mahdollistaneet ultrajuoksuni. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Syöpätautini hoidot loppuivat 26.6.1993. Hyvä ystäväni Make haki minut silloin Pikonlinnan syöpäsairaalasta. Matkalla kotiin autossa hän totesi : " Se on ohi nyt. " Vastasin : " Nyt se vasta alkaakin. " Aivan sanatarkasti en muista mutta jotenkin noin se meni. Vastauksellani tarkoitin normaaliin elämään palaamista ja edes jonkinlaisen fyysisen kunnon takaisinsaamista. Mitään urheilu tai muita haaveita tuolloin ei ollut. Oli vain lähes loppunajettu keho ja etenkin mieli. Hauras haave terveenä pysymisestä.
Silloiseen työhöni palasin 16.8. samana vuonna - puoli vuotta ennen sairasloman loppumista. Täysin omasta tahdostani. Fyysinen kunto tuolloin oli aivan raunioina. Työni liikuntavammaisten lasten kanssa sisälsi nostoja ja muuta aktiivista liikkumista - olin täysin poikki työpäivien jälkeen. Varsinkin kemoterapiaa kun oli annettu suoniin käsien kautta niin särkyjä riitti öisin. Käsissäni hermoratavauriot aiheuttivat puutumisia, kuten vielä nytkin, eli hauskaa ei aina ollut. Tai oli ! - olinhan "terve" ja töissä. Elin elämää suhteellisen normaalisti.
Lupa juosta annettiin 31.8.1993. Ensimmäisen lenkin tein 6.9. - 3km ja seuraavan 8.9. - 2 km. Näitä seurasi viikon flunssa ja sitten päälle viikon lepo. Kilometrejä kertyi syyskuussa 13 - lokakuussa 64 - marraskuussa 67 ja joulukuussa 139.
Lokakuussa muistan elävästi kun kävelin koirani kanssa metsässä 15 kilometrin lenkin. Tampereen Horhasta miltei Julkujärvelle ja takaisin. Paskansin housuihini kaksi kertaa tuolla lenkillä ja oksensin kerran. Pusikkoon ei siis aina yksinkertaisesti ehtinyt. Jopa koirani mielestä olisi kannattanut luovuttaa - siksi säälittäviä katseita siltä sain... Kemoterapia oli vienyt paitsi voimat myös suolinukan ja vatsa oli sananmukaisesti paskana. Hemoglobiini tuolloin hieman yli neljä kuukautta siraalastapääsyn jälkeen oli 110 - melko laihaa 183 senttiselle ja 83 kiloiselle miehelle ? Ei tarvetta hemohesiin... En luovuttanut. Jatkoin sisukkaasti kolme kertaa viikossa juoksua ja kävelyt päälle.
Vuoden 1993 lopussa sairastin vielä toisen flunssan. Vuosi vaihtui 283 juoksukilometriä rikkaampana. Kaikki kilometrit syöpätaudin jälkeen.
1994 tammikuussa harjoittelua kertyi 143 kilometriä. Oli käytävä hallissakin pakkasia paossa. Tautia oli löytynyt myös toisesta keuhkosta eli arkuutta kylmään esiintyi häiritsevästi.
Pakkaset jatkuivat helmikuussa ja taakse jäi 159 kilometriä. Lisäksi yksi hiihtolenkki ja kävelyä koiran kera. Maaliskuussa olin ensimmäisellä viikolla mahataudissa ja juoksin 28 km. Toisella viikolla 53 kilometriä kolmannella viikolla jälleen flunssa ! 26.3.1994 juoksin sitten ensimmäisen maratonin syövän jälkeen pakkasessa Toholammilla. Aikaa kului noin neljä ja puoli tuntia. 273 päivää syöpäsairaalasta pääsyn jälkeen.
Erittäin moni piti minua tuolloin täysin hulluna kun 1994 alkuvuodesta ilmoitin osallistuvani maratonille. Yhteinen toteama oli, että en voi selviytyä siitä mitenkään näin lyhyen ja repaleisen jakson jälkeen - syövän jälkeen. Jo tuolloin oli itselleni selvää, että nöyrästi työtä tehden unelmia voi saavuttaa. Tavoitteet täytyy myös asettaa riittävän korkealle ja on vain rohkeasti yritettävä. En koskaan olisi tässä, ellen olisi yrittänyt. En koskaan olisi juossut Kaustisella 243 kilometriä "ei pysty"-asenteella. Jos ei pysty ensimmäisellä kertaa niin sitten toisella tai kolmannella tai...
Tänä vuonna juoksin yhteensä 563 kilometriä kolmessa ultrakilpailussa. Tähän on ollut pitkä matka vuodesta 1993. Tämä on vaatinut paljon uhrauksia ja uskoa omiin tekemisiin, uskoa omaan tiehen. Näinä vuosina olen oppinut tuntemaan itseni aina vain paremmin sekä fyysisesti että henkisesti.
Henkisesti ensin oli rankkaa elää syöpätaudin uusimisen pelossa. Kontrollit jatkuivat viisi vuotta ja sitten jäin omilleni. Myöskin kehon vaurioiden korjaaminen on kestänyt kauan. On ollut henkisesti raskasta kun ei aina ole tiennyt kuinka paljon rasitusta sietää. Kyse oli ensin elämästä. Nyttemmin myös ultrajuoksusta mutta edelleen elämästä - jokainen päivä on lahja.
Olen valinnut elämääni asioita, jotka tukevat filosofiaani elää, juosta ja olla läsnä joka päivä. Ystävät ympärillä ovat auttaneet minua suuresti hahmottamaan haasteiden mittavuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Niinpä olikin pieni yllätys, kun maanantain saunalenkin yhteydessä sain tuomion liian kovasta 2012 kilpailuohjelmasta Rainelta. Semminkin kun kisakilometrejä olen suunnitellut noin 429 eli vähemmän kuin tänä vuonna. Tosin kilometrien ennakointi on hieman vaikeaa kun ei tiedä varmasti kuinka paljon niitä kertyy 6-tunnin ja 24-tunnin kisoissa. Tähän lisäksi olen suunnitellut 100 km maantiekilpailua ja 84 km maastokisaa.
Vaikka kisat lyhenevät ei rasitus toki putoa - joskus päinvastoin.
Mutta entäpä jos elänkin vain tämän yhden kerran? Tähänasti olen asettanut tavoitteet hyvin korkealle ja myöntänyt jälkeenpäin, jos oli liikaa. Joskus myöntämiseen on mennyt hieman aikaa mutta näin vanhemmiten virheitä on helpompi myöntää. Kaikki ylläoleva on kerrottu, jotta ymmärrettäisiin mistä olen matkalle lähtenyt. Matka jatkuu. Eteenpäin katsoen - mennyttä kunnioittaen.
Etukäteen rajojen asettaminen on mielestäni kahlitsevaa ja jopa "tuloksia" rajoittavaa. Myöskin henkisiä kasvun "tuloksia" rajoittavaa. Koskaan ei varmasti voi ennustaa mitä tapahtuu - kuinka keho ja mieli reagoivat. Nouseeko taso vai putoaako se. Jos aina ollaan "järkeviä" ei koskaan saavuteta mitään. Keskinkertaisuus kokemisessakaan ei minua viehätä. Varsinkaan kaiken jo kokemani jälkeen. Itsensä likoon pistäminen kiehtoo. Elämän nälkä on edelleen läsnä. Kunnioitus elämää kohtaan kasvaa suoraan oman rajallisuuden tajuamisen kautta.
Kyky juosta mielen toiselle puolelle vaatii rohkeutta. Haaveiden tavoittaminen henkistä kasvua. Kasvua syntyy vain haaveiden toteuttamisyritysten kautta.
" Even though we face the difficulties today and tomorrow, I still have A DREAM. "
-Martin Luther King Jr.
Viikon 50. juoksentelut
Ma - 11,5 km - 1.07 - Saunalenkillä Rainen kanssa Hervannassa, pitkästä aikaa! kv. 5.49 min./km
Ti - 15 km - 1.36 - Lumessa, viimeinen kilometri metsää 9.00 min./km. kv. 6.27 min./km
Ke- Hieronta - Lepoa
To - 8.5 km - 1.00 - Jäiset tiet. kv. 7.13 min./km
Pe - 20 km - 1.54 - Helsingissä Malmin lentoaseman ympärillä. kv 5.44 min/km
La - 14 km - 1.33 - Liukkaat tiet, osa metsässä umpihangessa. kv 6.36 min/km
Su - 12 km - 1.12 - Sohjoa. kv. 6.03 min./km
yhteensä 81 km - 8 tuntia ja 22 min.
Tämä ei ollut varsinaista harjoittelua. Kunhan juoksin ja nautin siitä.
Syöpätautini hoidot loppuivat 26.6.1993. Hyvä ystäväni Make haki minut silloin Pikonlinnan syöpäsairaalasta. Matkalla kotiin autossa hän totesi : " Se on ohi nyt. " Vastasin : " Nyt se vasta alkaakin. " Aivan sanatarkasti en muista mutta jotenkin noin se meni. Vastauksellani tarkoitin normaaliin elämään palaamista ja edes jonkinlaisen fyysisen kunnon takaisinsaamista. Mitään urheilu tai muita haaveita tuolloin ei ollut. Oli vain lähes loppunajettu keho ja etenkin mieli. Hauras haave terveenä pysymisestä.
Silloiseen työhöni palasin 16.8. samana vuonna - puoli vuotta ennen sairasloman loppumista. Täysin omasta tahdostani. Fyysinen kunto tuolloin oli aivan raunioina. Työni liikuntavammaisten lasten kanssa sisälsi nostoja ja muuta aktiivista liikkumista - olin täysin poikki työpäivien jälkeen. Varsinkin kemoterapiaa kun oli annettu suoniin käsien kautta niin särkyjä riitti öisin. Käsissäni hermoratavauriot aiheuttivat puutumisia, kuten vielä nytkin, eli hauskaa ei aina ollut. Tai oli ! - olinhan "terve" ja töissä. Elin elämää suhteellisen normaalisti.
Lupa juosta annettiin 31.8.1993. Ensimmäisen lenkin tein 6.9. - 3km ja seuraavan 8.9. - 2 km. Näitä seurasi viikon flunssa ja sitten päälle viikon lepo. Kilometrejä kertyi syyskuussa 13 - lokakuussa 64 - marraskuussa 67 ja joulukuussa 139.
Lokakuussa muistan elävästi kun kävelin koirani kanssa metsässä 15 kilometrin lenkin. Tampereen Horhasta miltei Julkujärvelle ja takaisin. Paskansin housuihini kaksi kertaa tuolla lenkillä ja oksensin kerran. Pusikkoon ei siis aina yksinkertaisesti ehtinyt. Jopa koirani mielestä olisi kannattanut luovuttaa - siksi säälittäviä katseita siltä sain... Kemoterapia oli vienyt paitsi voimat myös suolinukan ja vatsa oli sananmukaisesti paskana. Hemoglobiini tuolloin hieman yli neljä kuukautta siraalastapääsyn jälkeen oli 110 - melko laihaa 183 senttiselle ja 83 kiloiselle miehelle ? Ei tarvetta hemohesiin... En luovuttanut. Jatkoin sisukkaasti kolme kertaa viikossa juoksua ja kävelyt päälle.
Vuoden 1993 lopussa sairastin vielä toisen flunssan. Vuosi vaihtui 283 juoksukilometriä rikkaampana. Kaikki kilometrit syöpätaudin jälkeen.
1994 tammikuussa harjoittelua kertyi 143 kilometriä. Oli käytävä hallissakin pakkasia paossa. Tautia oli löytynyt myös toisesta keuhkosta eli arkuutta kylmään esiintyi häiritsevästi.
Pakkaset jatkuivat helmikuussa ja taakse jäi 159 kilometriä. Lisäksi yksi hiihtolenkki ja kävelyä koiran kera. Maaliskuussa olin ensimmäisellä viikolla mahataudissa ja juoksin 28 km. Toisella viikolla 53 kilometriä kolmannella viikolla jälleen flunssa ! 26.3.1994 juoksin sitten ensimmäisen maratonin syövän jälkeen pakkasessa Toholammilla. Aikaa kului noin neljä ja puoli tuntia. 273 päivää syöpäsairaalasta pääsyn jälkeen.
Erittäin moni piti minua tuolloin täysin hulluna kun 1994 alkuvuodesta ilmoitin osallistuvani maratonille. Yhteinen toteama oli, että en voi selviytyä siitä mitenkään näin lyhyen ja repaleisen jakson jälkeen - syövän jälkeen. Jo tuolloin oli itselleni selvää, että nöyrästi työtä tehden unelmia voi saavuttaa. Tavoitteet täytyy myös asettaa riittävän korkealle ja on vain rohkeasti yritettävä. En koskaan olisi tässä, ellen olisi yrittänyt. En koskaan olisi juossut Kaustisella 243 kilometriä "ei pysty"-asenteella. Jos ei pysty ensimmäisellä kertaa niin sitten toisella tai kolmannella tai...
Tänä vuonna juoksin yhteensä 563 kilometriä kolmessa ultrakilpailussa. Tähän on ollut pitkä matka vuodesta 1993. Tämä on vaatinut paljon uhrauksia ja uskoa omiin tekemisiin, uskoa omaan tiehen. Näinä vuosina olen oppinut tuntemaan itseni aina vain paremmin sekä fyysisesti että henkisesti.
Henkisesti ensin oli rankkaa elää syöpätaudin uusimisen pelossa. Kontrollit jatkuivat viisi vuotta ja sitten jäin omilleni. Myöskin kehon vaurioiden korjaaminen on kestänyt kauan. On ollut henkisesti raskasta kun ei aina ole tiennyt kuinka paljon rasitusta sietää. Kyse oli ensin elämästä. Nyttemmin myös ultrajuoksusta mutta edelleen elämästä - jokainen päivä on lahja.
Olen valinnut elämääni asioita, jotka tukevat filosofiaani elää, juosta ja olla läsnä joka päivä. Ystävät ympärillä ovat auttaneet minua suuresti hahmottamaan haasteiden mittavuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Niinpä olikin pieni yllätys, kun maanantain saunalenkin yhteydessä sain tuomion liian kovasta 2012 kilpailuohjelmasta Rainelta. Semminkin kun kisakilometrejä olen suunnitellut noin 429 eli vähemmän kuin tänä vuonna. Tosin kilometrien ennakointi on hieman vaikeaa kun ei tiedä varmasti kuinka paljon niitä kertyy 6-tunnin ja 24-tunnin kisoissa. Tähän lisäksi olen suunnitellut 100 km maantiekilpailua ja 84 km maastokisaa.
Vaikka kisat lyhenevät ei rasitus toki putoa - joskus päinvastoin.
Mutta entäpä jos elänkin vain tämän yhden kerran? Tähänasti olen asettanut tavoitteet hyvin korkealle ja myöntänyt jälkeenpäin, jos oli liikaa. Joskus myöntämiseen on mennyt hieman aikaa mutta näin vanhemmiten virheitä on helpompi myöntää. Kaikki ylläoleva on kerrottu, jotta ymmärrettäisiin mistä olen matkalle lähtenyt. Matka jatkuu. Eteenpäin katsoen - mennyttä kunnioittaen.
Etukäteen rajojen asettaminen on mielestäni kahlitsevaa ja jopa "tuloksia" rajoittavaa. Myöskin henkisiä kasvun "tuloksia" rajoittavaa. Koskaan ei varmasti voi ennustaa mitä tapahtuu - kuinka keho ja mieli reagoivat. Nouseeko taso vai putoaako se. Jos aina ollaan "järkeviä" ei koskaan saavuteta mitään. Keskinkertaisuus kokemisessakaan ei minua viehätä. Varsinkaan kaiken jo kokemani jälkeen. Itsensä likoon pistäminen kiehtoo. Elämän nälkä on edelleen läsnä. Kunnioitus elämää kohtaan kasvaa suoraan oman rajallisuuden tajuamisen kautta.
Kyky juosta mielen toiselle puolelle vaatii rohkeutta. Haaveiden tavoittaminen henkistä kasvua. Kasvua syntyy vain haaveiden toteuttamisyritysten kautta.
" Even though we face the difficulties today and tomorrow, I still have A DREAM. "
-Martin Luther King Jr.
Viikon 50. juoksentelut
Ma - 11,5 km - 1.07 - Saunalenkillä Rainen kanssa Hervannassa, pitkästä aikaa! kv. 5.49 min./km
Ti - 15 km - 1.36 - Lumessa, viimeinen kilometri metsää 9.00 min./km. kv. 6.27 min./km
Ke- Hieronta - Lepoa
To - 8.5 km - 1.00 - Jäiset tiet. kv. 7.13 min./km
Pe - 20 km - 1.54 - Helsingissä Malmin lentoaseman ympärillä. kv 5.44 min/km
La - 14 km - 1.33 - Liukkaat tiet, osa metsässä umpihangessa. kv 6.36 min/km
Su - 12 km - 1.12 - Sohjoa. kv. 6.03 min./km
yhteensä 81 km - 8 tuntia ja 22 min.
Tämä ei ollut varsinaista harjoittelua. Kunhan juoksin ja nautin siitä.
 |
| Oman tien kulkija. Kuvan nappasi Kirsi. |
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
KOVUUTTA
After this there is some english too...
Usein ultrakilpailujen jälkeen juoksijoiden kuulee soimaavan itseään, että pää petti tai kovuutta ei ollut tarpeeksi. Toisaalta myös juoksijoita kehutaan hyvän suorituksen jälkeen koviksi jätkiksi tai naisiksi. Mielestäni kovuus ei ole aina yksioikoista eli tarkastelen sitä tässä omasta näkökulmastani.
Kovuus merkitsee usein kykyä saattaa itsensä tiukkaan tilanteeseen henkisesti ja fyysisesti ja myös selviytyä siitä. Ultrajuoksussa siis kovuudella pitäisi syntyä kilometrejä seläntaakse. Näin kiistatta onkin mutta kovuus ei ole vihanomaista voimaa vaan pikemminkin nöyrää puurtamista ja uskoa omaan tekemiseen. Kovuus on tiukassa paikassa myös uskallusta jatkaa yli vaikean vaiheen. Kovuus on myös oman rajallisuuden myöntämistä - tämä unohdetaan usein.
Ennätysjahdeissa tulisi muistaa, että ensisijassa ultraamista ja mahdollista ultraennätystä tehdään itselle, ei muille. Jakajia hyvälle tulokselle on aina enemmän kuin huonolle. Kuitenkin oma tunnetila kilpailun jälkeen on tärkeintä oli tulos sitten toivottu tai ei.
Monilla vaelluksillani Lapissa olen kokenut tilanteita, joista selviämällä olen saanut aineksia oman kovuuteni kehittämiseen. Kerrankin itäkairassa en löytänyt pitkän hiihtopäivän päätteeksi tupaa millään eli oli pakko leiriytyä - 25 asteen pakkaseen taivasalle. Mukanani olleet varusteet ja erätaidot pelastivat minut jäätymiseltä. Käsivarressa kahlasin Porojärven kahlaamon alapuolelta rinkka selässä yli ja astuin tyhjään. Uimataito ja fyysinen kunto pelastivat sekä minut että varusteeni virtaavassa vedessä. Uintiretken jälkeen alkoi räntäsade eli taival Taabman tuvalle oli märkä ja erittäin kylmä. Tällaisia kokemuksia ja epämukavuuden sietämisiä kun miettii niin ultrajuoksu, jossa oma kulta kilometrin välein taputtaa pyllylle ja antaa hyvää syötävää, tuntuu lastenleikiltä.
Sitä se ei kuitenkaan ole. Kovuutta ja tekemisen nöyryyttä tarvitaan. Kuitenkaan kovuus ei yksin riitä. Bisletin halliultrassa yllätyin kuinka nopeasti väsyin jo 12 tunnin jälkeen. Juostessani kävin läpi energian, juomisen ja varusteet. Tarkistin alkuvauhdin ja keskityin. Yritin kaikkeni säilyttääkseni vauhdin mutta mikään ei auttanut. Jossain vaiheessa kun kävelin seiniä pitkin huoltopaikalleni mietin myös, että pettääkö pää? Totesin, että keskittyminen ja halu juosta ennätys/hyvä tulos ja samalla kokea ultraurheilun hienoja hetkiä on kohdallaan mutta jalat menevät alta eli jos en hellitä niin pyörryn. Sain mikrotauoilla ja tankkauksilla tilanteen siedettäväksi ja kykenin toipumaan lopun hyvään vauhtiin ja ennätykseen.
Olisin kuitenkin halunnut vielä enemmän. Silti olen tyytyväinen lopputulokseen ja tunteeseen mikä kisasta jäi. Kesti melkein kaksi viikkoa kilpailun jälkeen ymmärtää, että en olisi pystynyt yhtään parempaan. Vaikka olisin kuinka kova niin se ei auta mitään jos voimat loppuvat. Kovuus ei pelkästään kehoa liikuta, tarvitaan fyysinen balanssi ja suorituskyky. Ultraurheilun suola onkin juuri se, että kaikkina päivinä keho ei kertakaikkiaan luovuta ulos haluamaamme. Olimmepa kuinka kovia tai nöyriä tahansa. Näin jatkuu taival ja kaikesta jotain opimme.
Minä opin Bisletillä hieman lisää nöyryyttä -hyvä niin. Seuraavan kerran kun puen numeron rintaani ja astun ultrakilpailun lähtöviivalle olen taas piirun verran "kovempi". Eli hyvin nöyrä.
Jos et ole vielä katsonut hienoa Hannu Kallion tekemää ultrajuoksuvideota minusta ja elämänajatuksistani, klikkaa tästä.
Toivon, että saat siitä voimaa, olipa Sinulla vaikeuksia tai ei. Tapaamme taas ensi viikolla!
Viikko 49.
Ma- Lepo
Ti- 8 km - 50 min
Ke- 8 km - 57 min. Lunta nilkkaan, metsässä.
To- 13 km - 1.28. Lumisilla teillä ja umpeen menneillä poluilla.
Pe- 11 km - 1.21. Myrskyssä.
La- Lepo (aivan poikki)
Su- Lepo
yht. 40 km - 4 tuntia 36 min.
Off-time
First at all I am very sorry, that I have not write on english for a long time. Or maybe it is not so long time, maybe the time has slowed a little bit on my side.
After three ultras this year, I am on off-time now. It means not daily running, just fun and recovery runs. Winter has come and trails and roads are covered on snow -white world. Forests are quiet and there are just few footprints on new snow - mine and elks, hares and some birds.
When I was getting low point on Bislett 24-hour Indoor Endurance Challenge I was little suprised that it came so early. Altough I manage to do my personal best 157 K, I was aiming higher. After the race it took almost two weeks to understand that those kilometers were my limit then. It is very good for my ego to notice that humbleness is still missing sometimes in my head. But I learn. And I am very patient. I had a cancer 19 years ago and after that I have been able to buid up my levell of running farther every year better and better. So I keep going.
You have to have hard head and ability to concentrate but you have to humble too.
If You have not yet seen great ultrarunning video of me that Hannu Kallio have buit up, click this.
See You next week!
Usein ultrakilpailujen jälkeen juoksijoiden kuulee soimaavan itseään, että pää petti tai kovuutta ei ollut tarpeeksi. Toisaalta myös juoksijoita kehutaan hyvän suorituksen jälkeen koviksi jätkiksi tai naisiksi. Mielestäni kovuus ei ole aina yksioikoista eli tarkastelen sitä tässä omasta näkökulmastani.
Kovuus merkitsee usein kykyä saattaa itsensä tiukkaan tilanteeseen henkisesti ja fyysisesti ja myös selviytyä siitä. Ultrajuoksussa siis kovuudella pitäisi syntyä kilometrejä seläntaakse. Näin kiistatta onkin mutta kovuus ei ole vihanomaista voimaa vaan pikemminkin nöyrää puurtamista ja uskoa omaan tekemiseen. Kovuus on tiukassa paikassa myös uskallusta jatkaa yli vaikean vaiheen. Kovuus on myös oman rajallisuuden myöntämistä - tämä unohdetaan usein.
Ennätysjahdeissa tulisi muistaa, että ensisijassa ultraamista ja mahdollista ultraennätystä tehdään itselle, ei muille. Jakajia hyvälle tulokselle on aina enemmän kuin huonolle. Kuitenkin oma tunnetila kilpailun jälkeen on tärkeintä oli tulos sitten toivottu tai ei.
Monilla vaelluksillani Lapissa olen kokenut tilanteita, joista selviämällä olen saanut aineksia oman kovuuteni kehittämiseen. Kerrankin itäkairassa en löytänyt pitkän hiihtopäivän päätteeksi tupaa millään eli oli pakko leiriytyä - 25 asteen pakkaseen taivasalle. Mukanani olleet varusteet ja erätaidot pelastivat minut jäätymiseltä. Käsivarressa kahlasin Porojärven kahlaamon alapuolelta rinkka selässä yli ja astuin tyhjään. Uimataito ja fyysinen kunto pelastivat sekä minut että varusteeni virtaavassa vedessä. Uintiretken jälkeen alkoi räntäsade eli taival Taabman tuvalle oli märkä ja erittäin kylmä. Tällaisia kokemuksia ja epämukavuuden sietämisiä kun miettii niin ultrajuoksu, jossa oma kulta kilometrin välein taputtaa pyllylle ja antaa hyvää syötävää, tuntuu lastenleikiltä.
Sitä se ei kuitenkaan ole. Kovuutta ja tekemisen nöyryyttä tarvitaan. Kuitenkaan kovuus ei yksin riitä. Bisletin halliultrassa yllätyin kuinka nopeasti väsyin jo 12 tunnin jälkeen. Juostessani kävin läpi energian, juomisen ja varusteet. Tarkistin alkuvauhdin ja keskityin. Yritin kaikkeni säilyttääkseni vauhdin mutta mikään ei auttanut. Jossain vaiheessa kun kävelin seiniä pitkin huoltopaikalleni mietin myös, että pettääkö pää? Totesin, että keskittyminen ja halu juosta ennätys/hyvä tulos ja samalla kokea ultraurheilun hienoja hetkiä on kohdallaan mutta jalat menevät alta eli jos en hellitä niin pyörryn. Sain mikrotauoilla ja tankkauksilla tilanteen siedettäväksi ja kykenin toipumaan lopun hyvään vauhtiin ja ennätykseen.
Olisin kuitenkin halunnut vielä enemmän. Silti olen tyytyväinen lopputulokseen ja tunteeseen mikä kisasta jäi. Kesti melkein kaksi viikkoa kilpailun jälkeen ymmärtää, että en olisi pystynyt yhtään parempaan. Vaikka olisin kuinka kova niin se ei auta mitään jos voimat loppuvat. Kovuus ei pelkästään kehoa liikuta, tarvitaan fyysinen balanssi ja suorituskyky. Ultraurheilun suola onkin juuri se, että kaikkina päivinä keho ei kertakaikkiaan luovuta ulos haluamaamme. Olimmepa kuinka kovia tai nöyriä tahansa. Näin jatkuu taival ja kaikesta jotain opimme.
Minä opin Bisletillä hieman lisää nöyryyttä -hyvä niin. Seuraavan kerran kun puen numeron rintaani ja astun ultrakilpailun lähtöviivalle olen taas piirun verran "kovempi". Eli hyvin nöyrä.
Jos et ole vielä katsonut hienoa Hannu Kallion tekemää ultrajuoksuvideota minusta ja elämänajatuksistani, klikkaa tästä.
Toivon, että saat siitä voimaa, olipa Sinulla vaikeuksia tai ei. Tapaamme taas ensi viikolla!
Viikko 49.
Ma- Lepo
Ti- 8 km - 50 min
Ke- 8 km - 57 min. Lunta nilkkaan, metsässä.
To- 13 km - 1.28. Lumisilla teillä ja umpeen menneillä poluilla.
Pe- 11 km - 1.21. Myrskyssä.
La- Lepo (aivan poikki)
Su- Lepo
yht. 40 km - 4 tuntia 36 min.
Off-time
First at all I am very sorry, that I have not write on english for a long time. Or maybe it is not so long time, maybe the time has slowed a little bit on my side.
After three ultras this year, I am on off-time now. It means not daily running, just fun and recovery runs. Winter has come and trails and roads are covered on snow -white world. Forests are quiet and there are just few footprints on new snow - mine and elks, hares and some birds.
When I was getting low point on Bislett 24-hour Indoor Endurance Challenge I was little suprised that it came so early. Altough I manage to do my personal best 157 K, I was aiming higher. After the race it took almost two weeks to understand that those kilometers were my limit then. It is very good for my ego to notice that humbleness is still missing sometimes in my head. But I learn. And I am very patient. I had a cancer 19 years ago and after that I have been able to buid up my levell of running farther every year better and better. So I keep going.
You have to have hard head and ability to concentrate but you have to humble too.
If You have not yet seen great ultrarunning video of me that Hannu Kallio have buit up, click this.
See You next week!
tiistai 6. joulukuuta 2011
AJATTOMUUDEN ASKELEET
VIDEO
Endurancen jäsen, ultrajuoksunoviisi, ketjuatleetti, kamerataituri ja hyvä ystäväni Hannu Kallio kuvasi ultrajuoksuvideon, joka toivoakseni antaa voimaa kaikille niin juoksuun kuin elämäänkin yleensä.
Endurancen jäsen, ultrajuoksunoviisi, ketjuatleetti, kamerataituri ja hyvä ystäväni Hannu Kallio kuvasi ultrajuoksuvideon, joka toivoakseni antaa voimaa kaikille niin juoksuun kuin elämäänkin yleensä.
You tuben suora linkki , josta video näkyy suurempana.
maanantai 5. joulukuuta 2011
MARRASKUUN KILOMETRIT JA VIIKKO 48.
Marraskuu
Marraskuussa juoksua kertyi yhteensä 364 km - 46 tuntia 29 minuuttia - 11 lepopäivää
Kulunut kuukausi oli erittäin tyydyttävä urheilullisesti, aivan kuin koko vuosikin on ollut. Marraskuussa kuitenkin pitkästä aikaa oli myös vaikeuksia. Vasemman jalan kireydet ja tästä johtuneet monet lepopäivät ja harjoittelun liiallinen pakkokevennys jättivät hieman rikkonaisen maun. Myös Bisletin kisan realisoitunut tulos kertoi aavistuksen liian pehmeästä kuukaudesta. Kuitenkin kokonaisuuteen olen tyytyväinen ja etenkin mahdollisuuteen juosta lähes päivittäin hyvän henkisen tunnelman kanssa.
Perseestä - viikko 48.
Ensimmäinen välikauden toipumisviikko on takana ja se oli otsikon mukainen. Ultrakilpailun jälkeinen henkinen tyhjyys iski koko voimallaan voimakkaampana kuin koskaan aiemmin. Tähän kun lisätään yleinen väsymys on siis takana turta ja mitäänsanomaton viikko hukkaanheitettyä aikaa urheilun kannalta.
Jalat toipuivat kivuttomiksi parissa päivässä mutta samea olo jatkui läpi koko viikon. On voimakkaasti sanottu tuo "hukkaanheitettyä aikaa". Todellisuudessa on eittämättä selvää, että tarvitsen ylimenoaikaa ja lepoa. Takana on kolmen ultrakilpailun vuosi ja väsyy se hyväkin hevonen joskus. Ahneus juoksuun ja harjoitteluun sensijaan on voimakkaana jo nyt läsnä eli tällä voin selitellä tuon hukkaanheitetyn ajan- ilmauksen käytön.
Henkisesti teki mielelle hyvää sunnuntaina, kun juoksin 13 kilometriä. Aluksi umpimetsässä ja sitten maanteiden kautta kohiseville poluille. Sitten katkesin täysin seitsemän kilometrin kohdalle ja ultrasin kotiin turhautuneena oman kehon rajallisuuteen.
Aikani kiukuteltuani totesin olevani onnekas. Elää ja olla läsnä - juosta päivästä toiseen. Tästä se palautuminen sitten alkanee?
viikko 48.
Ma - Lepo / illalla lento Oslosta isänmaahan
Ti - Lepo / 2 km kävelyä
Ke - Lepo
To - lepo / 3 km kävelyä metsässä
Pe- Lepo
La -Lepo / Ulkoilua Marjanlahden laavua kunnostaen.
Su - Polttopuiden halkomista koneella. ip. 13 km - 1.30
yhteensä 13 km - 1 tunti 30 min.
Marraskuussa juoksua kertyi yhteensä 364 km - 46 tuntia 29 minuuttia - 11 lepopäivää
Kulunut kuukausi oli erittäin tyydyttävä urheilullisesti, aivan kuin koko vuosikin on ollut. Marraskuussa kuitenkin pitkästä aikaa oli myös vaikeuksia. Vasemman jalan kireydet ja tästä johtuneet monet lepopäivät ja harjoittelun liiallinen pakkokevennys jättivät hieman rikkonaisen maun. Myös Bisletin kisan realisoitunut tulos kertoi aavistuksen liian pehmeästä kuukaudesta. Kuitenkin kokonaisuuteen olen tyytyväinen ja etenkin mahdollisuuteen juosta lähes päivittäin hyvän henkisen tunnelman kanssa.
Perseestä - viikko 48.
Ensimmäinen välikauden toipumisviikko on takana ja se oli otsikon mukainen. Ultrakilpailun jälkeinen henkinen tyhjyys iski koko voimallaan voimakkaampana kuin koskaan aiemmin. Tähän kun lisätään yleinen väsymys on siis takana turta ja mitäänsanomaton viikko hukkaanheitettyä aikaa urheilun kannalta.
Jalat toipuivat kivuttomiksi parissa päivässä mutta samea olo jatkui läpi koko viikon. On voimakkaasti sanottu tuo "hukkaanheitettyä aikaa". Todellisuudessa on eittämättä selvää, että tarvitsen ylimenoaikaa ja lepoa. Takana on kolmen ultrakilpailun vuosi ja väsyy se hyväkin hevonen joskus. Ahneus juoksuun ja harjoitteluun sensijaan on voimakkaana jo nyt läsnä eli tällä voin selitellä tuon hukkaanheitetyn ajan- ilmauksen käytön.
Henkisesti teki mielelle hyvää sunnuntaina, kun juoksin 13 kilometriä. Aluksi umpimetsässä ja sitten maanteiden kautta kohiseville poluille. Sitten katkesin täysin seitsemän kilometrin kohdalle ja ultrasin kotiin turhautuneena oman kehon rajallisuuteen.
Aikani kiukuteltuani totesin olevani onnekas. Elää ja olla läsnä - juosta päivästä toiseen. Tästä se palautuminen sitten alkanee?
viikko 48.
Ma - Lepo / illalla lento Oslosta isänmaahan
Ti - Lepo / 2 km kävelyä
Ke - Lepo
To - lepo / 3 km kävelyä metsässä
Pe- Lepo
La -Lepo / Ulkoilua Marjanlahden laavua kunnostaen.
Su - Polttopuiden halkomista koneella. ip. 13 km - 1.30
yhteensä 13 km - 1 tunti 30 min.
 |
| Yksinkertaiset asiat ovat parhaita. Oman rajallisuuden tajuamisen kautta voi kehittyä. |
tiistai 29. marraskuuta 2011
Viikko 47. - BISLETT 24 HOUR INDOOR CHALLENGE
NORJALAINEN MUKI
Kauan sitten järjestimme ystäväni Maken kanssa diskoiltoja, joissa myös pidimme erilaisia kilpailuja. Palkinnoksi jaoimme levyjä ja hauskaa krääsää. Joukossa oli fajanssimukeja, joissa luki : Norge Muggen. Niissä oli kahva sisäpuolella...
Ollessani 90-luvulla juoksemassa Norjassa St Olavsloppet-maantieviestiä tarjottiin joukkueellemme eräänä iltana iltapalaksi hirvenlihaa vadillinen ja vettä - ei siis muuta...
Sensijaan kun viikoilla 37. ja 38. pohjoisen harjoitusleirin yhteydessä poikkesin Norjan puolella Kilpisjärveltä useastikin oli sekä tarjoilu että -välineet kunnossa!
Bislett 24 Hour Indoor Challenge 2011 oli hyvin järjestetty. Huolto toimi ilman sisäkahvallisia mukeja ja tarjoilu oli juoksijalle sopivaa - ei siis hirvenlihaa. Puitteet reilun 540 metrin sisähalliradalla olivat kunnossa paitsi ilmanvaihdon osalta. Juoksijoita oli otettu mukaan ehkä hivenen liikaa ja kun ilmastointia ei jostain syystä saatu toimimaan koko kisan ajan tuli hieman kuuma ja hiilidioksidipitoisuus nousi turhan korkealle. Tämä aiheutti pahoinvointia ja merkillistä yllättävää ja hieman ennenaikaistakin väsymystä useille juoksijoille. Järjestäjät yrittivät parhaansa mukaan pitää ovia avoinna ja kilpailun lopulla olosuhteet olivat jo hieman paremmat kuten alussakin.
Itse lähdin juoksuun hyvässä kunnossa joskin hieman ylilevänneenä vasemman jalan kireyksien parantelun takia. Tämä aiheuttti lihaksissa liikaa pehmeyttä ja jalkani olivat hieman yllättäen turvoksissa jo ennen kisaa. Varovaisesta alusta huolimatta väsyin aivan liian aikaisin ajatellen huipputuloksen tekemistä. Välillä "kävelin pitkin seiniä" huoltoon ja kävin hengittämässä viileää yöilmaa ulkosalla pariin otteeseen. Loppua kohden olo taas parani ja pystyin kuitenkin uuteen ennätykseen 157 km ja 569 metriä tarkalleen, juostuna siis 24 tunnissa.
Kilpailun jälkeen kävimme Kirsin kanssa illalla Oslon viehättävässä keskustassa syömässä kuten myös kävelemässä seuraavana päivänä. Oma kävelyni oli molemmilla kerroilla surkeaa raahautumista ja kilpailun jälkeiset kaksi yötä sujuivat viiltävien hermosärkyjen kanssa painiessa. Onneksi ei tarvinnut olla yksin reissussa!
Sekä oman että Kirsinkin jo kokeneen ultrahuoltajan mielipiteen perusteella lopputulema oli varsin selkeä. 48-tunnin juoksu tuntui edelleen jossain syvällä lihaksissa eikä ennenaikaista väsymistä edesauttanut lihasten pehmeys kuten ei myöskään Bisletin hallin ilmanvaihto.
Hyvän ystäväni Rainen konsultointi kotimaahan päästyäni vahvisti vielä tuntemuksiani lisää ja edesauttaa nyt jatkossa harjoittelun yhä jatkuvaa positiivisuutta. Vuosi on ollut urheilullisesti positiivinen, joten positiivisuudesta on syytä pitää kiinni kun sen kerran on tavoittanut.
Tästä alkaa kuitenkin ylimenokausi. Päivittäinen juokseminen ei ole nyt seuraavien viikkojen fokus ollenkaan vaan palautuminen ja sitten liikkeelle taas päästyäni hieman toisenlaisesta juoksusta nauttiminen. On siis aika vetää hieman happea ja - tietenkin - miettiä ensivuoden kilpailuja.
Tulokset kilpailusta
VIIKKO 47.
Ma - 5 km kevyesti ? - 31 min
Ti - Lepo
Ke - Lepo / Kävelyä metsässä 3 km
To - 8 km poluilla - 52 min.
Pe - Lepo / lento Norjaan
La-Su- Bislet 24 Hour Indoor Challenge, 157 km 569 metriä. (Oma ennätys)
yhteensä. 170 km - 25 tuntia 23 minuuttia
Tässä yhteydessä on jälleen kerran yritettävä selittää tavoitteellista ultraamista omalla kohdallani. Tuloksilla ja ajalla ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on sillä tunteella minkä matkallasi ajassa koet.
Teen sen nyt hieman toisella tavalla kuin ennen:
1994 Maaliskuussa tasan 273 päivää senjälkeen kun käsivarrestani oli vedetty viimeinen syöpähoitokanyyli pois olin Toholammin talvimaratonin lähtöviivalla. Tuota maratonia varten olin syöpätautini jälkeen juossut 682 km harjoitusta. Nämä harjoitukset oli ajallisesti tehty viiden ja puolen kuukauden aikana. Jakso sisälsi kaksi viikon flunssaa ja yhden mahataudin eli "tehokasta" harjoitusta tuli alle viisi kuukautta. Harjoituspäiväkirjassa noiden harjoitusten perässä ei ole aikaa. Eikä ole sen Toholammin läpijuostun talvimaratoninkaan perässä aikaa.
Aika menetti tuolloin elämässäni merkityksensä.
Tänä vuonna olen juossut sata mailia alle kolmessakymmenessä tunnissa. Tänä vuonna olen juossut 243 kilometriä kahdessa päivässä. Tänä vuonna olen juossut 157 kilometriä päivässä.
Tänä vuonna pisin matka liikkua minulle oli Kalevankankaan kappelin uurnahuoneelta äitini tuhkauurna sylissä haudalle.
Aika matkassa vai matka ajassa?
Pelkällä tuloksentavoittelulla en koskaan olisi päässyt tähän. Enkä edes olisi motivoitunut harjoittelemaan yhtä paljon näiden vuosien aikana kuin mitä olen tehnyt.
Salaisuus on usko omiin tekemisiin, usko elämään - jokaiseen päivään. Jokainen päivä on lahja.
Miten Sinä sen käytät ?
Kauan sitten järjestimme ystäväni Maken kanssa diskoiltoja, joissa myös pidimme erilaisia kilpailuja. Palkinnoksi jaoimme levyjä ja hauskaa krääsää. Joukossa oli fajanssimukeja, joissa luki : Norge Muggen. Niissä oli kahva sisäpuolella...
Ollessani 90-luvulla juoksemassa Norjassa St Olavsloppet-maantieviestiä tarjottiin joukkueellemme eräänä iltana iltapalaksi hirvenlihaa vadillinen ja vettä - ei siis muuta...
Sensijaan kun viikoilla 37. ja 38. pohjoisen harjoitusleirin yhteydessä poikkesin Norjan puolella Kilpisjärveltä useastikin oli sekä tarjoilu että -välineet kunnossa!
Bislett 24 Hour Indoor Challenge 2011 oli hyvin järjestetty. Huolto toimi ilman sisäkahvallisia mukeja ja tarjoilu oli juoksijalle sopivaa - ei siis hirvenlihaa. Puitteet reilun 540 metrin sisähalliradalla olivat kunnossa paitsi ilmanvaihdon osalta. Juoksijoita oli otettu mukaan ehkä hivenen liikaa ja kun ilmastointia ei jostain syystä saatu toimimaan koko kisan ajan tuli hieman kuuma ja hiilidioksidipitoisuus nousi turhan korkealle. Tämä aiheutti pahoinvointia ja merkillistä yllättävää ja hieman ennenaikaistakin väsymystä useille juoksijoille. Järjestäjät yrittivät parhaansa mukaan pitää ovia avoinna ja kilpailun lopulla olosuhteet olivat jo hieman paremmat kuten alussakin.
 |
| Numero rintaan ja ajanottochipit kenkiin. |
 |
| Matkalla. |
Itse lähdin juoksuun hyvässä kunnossa joskin hieman ylilevänneenä vasemman jalan kireyksien parantelun takia. Tämä aiheuttti lihaksissa liikaa pehmeyttä ja jalkani olivat hieman yllättäen turvoksissa jo ennen kisaa. Varovaisesta alusta huolimatta väsyin aivan liian aikaisin ajatellen huipputuloksen tekemistä. Välillä "kävelin pitkin seiniä" huoltoon ja kävin hengittämässä viileää yöilmaa ulkosalla pariin otteeseen. Loppua kohden olo taas parani ja pystyin kuitenkin uuteen ennätykseen 157 km ja 569 metriä tarkalleen, juostuna siis 24 tunnissa.
 |
| 24 tuntia aikaa käytetty ja nyt on mukavaa... |
Kilpailun jälkeen kävimme Kirsin kanssa illalla Oslon viehättävässä keskustassa syömässä kuten myös kävelemässä seuraavana päivänä. Oma kävelyni oli molemmilla kerroilla surkeaa raahautumista ja kilpailun jälkeiset kaksi yötä sujuivat viiltävien hermosärkyjen kanssa painiessa. Onneksi ei tarvinnut olla yksin reissussa!
Sekä oman että Kirsinkin jo kokeneen ultrahuoltajan mielipiteen perusteella lopputulema oli varsin selkeä. 48-tunnin juoksu tuntui edelleen jossain syvällä lihaksissa eikä ennenaikaista väsymistä edesauttanut lihasten pehmeys kuten ei myöskään Bisletin hallin ilmanvaihto.
Hyvän ystäväni Rainen konsultointi kotimaahan päästyäni vahvisti vielä tuntemuksiani lisää ja edesauttaa nyt jatkossa harjoittelun yhä jatkuvaa positiivisuutta. Vuosi on ollut urheilullisesti positiivinen, joten positiivisuudesta on syytä pitää kiinni kun sen kerran on tavoittanut.
Tästä alkaa kuitenkin ylimenokausi. Päivittäinen juokseminen ei ole nyt seuraavien viikkojen fokus ollenkaan vaan palautuminen ja sitten liikkeelle taas päästyäni hieman toisenlaisesta juoksusta nauttiminen. On siis aika vetää hieman happea ja - tietenkin - miettiä ensivuoden kilpailuja.
 |
| Allekirjoittanut ja Jari Tomppo. |
 |
| Mari Toivonen ja Tarja Antell - valmiina lähtöön. |
VIIKKO 47.
Ma - 5 km kevyesti ? - 31 min
Ti - Lepo
Ke - Lepo / Kävelyä metsässä 3 km
To - 8 km poluilla - 52 min.
Pe - Lepo / lento Norjaan
La-Su- Bislet 24 Hour Indoor Challenge, 157 km 569 metriä. (Oma ennätys)
yhteensä. 170 km - 25 tuntia 23 minuuttia
Tässä yhteydessä on jälleen kerran yritettävä selittää tavoitteellista ultraamista omalla kohdallani. Tuloksilla ja ajalla ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on sillä tunteella minkä matkallasi ajassa koet.
Teen sen nyt hieman toisella tavalla kuin ennen:
1994 Maaliskuussa tasan 273 päivää senjälkeen kun käsivarrestani oli vedetty viimeinen syöpähoitokanyyli pois olin Toholammin talvimaratonin lähtöviivalla. Tuota maratonia varten olin syöpätautini jälkeen juossut 682 km harjoitusta. Nämä harjoitukset oli ajallisesti tehty viiden ja puolen kuukauden aikana. Jakso sisälsi kaksi viikon flunssaa ja yhden mahataudin eli "tehokasta" harjoitusta tuli alle viisi kuukautta. Harjoituspäiväkirjassa noiden harjoitusten perässä ei ole aikaa. Eikä ole sen Toholammin läpijuostun talvimaratoninkaan perässä aikaa.
Aika menetti tuolloin elämässäni merkityksensä.
Tänä vuonna olen juossut sata mailia alle kolmessakymmenessä tunnissa. Tänä vuonna olen juossut 243 kilometriä kahdessa päivässä. Tänä vuonna olen juossut 157 kilometriä päivässä.
Tänä vuonna pisin matka liikkua minulle oli Kalevankankaan kappelin uurnahuoneelta äitini tuhkauurna sylissä haudalle.
Aika matkassa vai matka ajassa?
Pelkällä tuloksentavoittelulla en koskaan olisi päässyt tähän. Enkä edes olisi motivoitunut harjoittelemaan yhtä paljon näiden vuosien aikana kuin mitä olen tehnyt.
Salaisuus on usko omiin tekemisiin, usko elämään - jokaiseen päivään. Jokainen päivä on lahja.
Miten Sinä sen käytät ?
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
HILJAINEN MIELI - QUIET MIND - VIIKKO 46.
 |
| Jossain siellä, polun pää. Aika lähteä juoksemaan, kohtaamaan aika. There is trail for me, time for me, meet the time. |
 | |
| Marjanlahti - edesmenneen kunniaksi nimesin. Voi kuinka olisinkaan halunnut hänet tavata. Marjas bay - R.I.P. Unlucky me, I never met You. |
 |
| Alussa juoksu tuntui vaikealta, tulin metsästä tielle - näkyville pois piilosta. First I feel tired running, I came out of woods - it was road show time. |
 | ||
| Joskus kaikki päättyy. Minkälaisen jäljen jätät maailmaan, ihmisiin? Sometimes all ends. How you make them feel, how you make the world feel? |
 | |
| Taakseni on jäänyt lukemattomia kilometrejä sammaloitumaan, muiden koettavaksi uudestaan, erilailla, paremmin? I have pass thousand miles. Somebody is coming after me, better, different? |
 |
| On löydettävä polun pää. Rohkeus valita toisin. Oma polku. You have to find your truth. Courage to be different. To run your own trail of life. |
 | ||||||||
| Kuinka monta henkäystä olenkaan vetänyt tätä puhdasta ilmaa. | Osana pysyvää, vierailijana. | To breath this fresh air. Be part of something forever stays, as visiitor. |
 |
| Yöllä oli satanut. Pisaroiden läpi kuulsi uusi päivä. Juoksin siihen. It was rainy night. I run trough raindrops. There was new day. |
 | |
| Maisemassa. Hiljaiset polut. Hiljainen mieli. In the nature. Quiet trails. Quiet mind. |
 | |
| Eteenpäin. Päämäärä häämöttää. On vain hetki kahden askeleen välissä. Go can go. It is just moment between two steps. |
 | |
| Onko oikeus tallata kaikkea kaunista? Sinä liikut - luonto pysyy paikallaan. Sinä voit valita. Do you have right? You move - nature stays. It is your choice. |
 | ||
| Elämä on seitinohuella langalla kiinni. Tänään terve - huomenna sairas. Nöyryys palkitaan. You never know. Today healthness, tomorrow sickness. Humble it. |
 |
| Onko aikaa pysähtyä katselemaan kauneutta? Do you have time for beaty? |
 |
| Useilla on kiire jonnekin. Kysyttäessä he eivät itsekään tiedä minne. Palaan kotiin. Lähteäkseni taas. People hurry. They do not know why. They do not know the way. I am going home. To leave again. |
 | |
| ...kolme - kivestä...arvoitus...Kolme kivestä... ...three - from boulder ... riddle ... Three boulders... |
26.11.2011, Oslo, Bisletin stadionin alla oleva 545 metrin sisärata. Kello kymmenen. Aika kohdata aikaa kaksikymmentäneljä tuntia.
My next race in Norway. It is time to meet time, 24 hours .
VIIKON 46. HARJOITTELU
Ma - Lepo
Ti - 19 km - 2.02 - poluilla
Ke - 12 km - 1.18 - lenkistä 5 km tiellä kevyesti vauhtileikitellen
To - 14 km - 1.29 - puolet poluilla
Pe - 19 km - 2.08 - Rannikon pienessä kalastajakylässä (Helsinki), Villa Gårdsbacka - Mogadishu - Ramsinniemen polut ja takaisin kiertäen Rastilan ohi. Harjoitus sisälsi kaksi kilometrin kiihdytystä vauhtiin 4.00 min./km. Kauniit merimaisemat.
La - Lepo
Su - Lepo / 10 km kävelyä Kirsin kanssa hiljaisilla poluilla 2.23
yht. 64 km - 6 tuntia 57 min.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA - OSA 3. JA VIIKKO 46.
ÄITI
Jossakin pohjoisen perukoilla, vaaran rinteellä mökkikylässä nainen huokaisee syvään ja sulkee oven takanaan. Kuistilla tuuli lehteilee viimeisen ennen juhannusta ilmestyneen aamulehden sivuja.
Kuruun avautuva näkymä on henkeäsalpaava. Hiljaisuus ja yötön yö. Alhaalla pieni lampi on peilityyni. Vain sääsket tanssivat ja jossain loiskahtaa.
Hän istahtaa kuistin pöydän ääreen. Sisällä miesystävä kuolaa sohvalle sammuneena. Tästä juhannusaatosta piti tulla kaunis. Piti tanssia yöttömän yön juhlaa yhdessä. Miksi ihmeessä minulle käy aina näin. Niinkuin silloin kauan sitten.
Se oli ollut tapaus. Kaikki ystävättäret ja työtoverit kampaamossa olivat olleet kateellisia. Hän jolla yleensä ei ollut onnea arvonnoissa oli voittanut naistenlehden palkintomatkan Las Palmasiin. Hän ei ollut koskaan käynyt ulkomailla pohjoismaita lukuunottamatta. Muutoinkaan silloin kuusikymmenluvun lopussa ei paljon matkusteltu. Kallistakin se oli.
Paavo ei tietenkään ollut suostunut lähtemään mukaan. Oli tullut hirveä riita.
-Saatana, sinne et lähde!
-Mutta palkintoa ei voi muuttaa rahaksi.
-Paskaa, poikakin on vasta kuuden vanha. Kukas sen hoitaa sillä välin kun olen yöt postilla?
-Jos mummulaan...
-Perkele, jos lähdet niin poika jää tänne, kyllä pappa ja mumppa selviävät. Ei tartte sun sukuas vaivata. Köyhiä sukulaisia.
Niin hän oli lähtenyt. Opiskellut jopa espanjaa hieman kansanopistossa. Tämä ei ollut mikään seiväsmatka vaan aurinkomatkojen parempi lento. Ihana Las Palmas. Niin kaunista. Kaikki kauniit kukat ja värit. Pieniä kujia Vaguetassa. Meren tuoksua.
Paavo oli muuttunut seitsemän avioliittovuoden aikana paljon. Poissa oli hauska moottoripyöräilevä ja varakas nuorimies. Tilalle oli tullut nuuka ja ryypiskelevä ärisijä. Urheilukin oli jäänyt. Mökki oli Paavolle kaikki kaikessa. Hän itse ei viihtynyt siellä kuusten keskellä hyttysten syötävänä.
Hän muisti oman äitinsä marmatuksen.
-Tiiviisti jo olette. Pitäisi mennä naimisiin...Ihmiset jo puhuvat.
-Mutta jos vielä katsellaan..
-Ei mitään muttia. Naimisiin vaan jos meinaatte! Johan tässä maine menee...
Tätä oli jatkunut kuukausikaupalla. Lopuksi oli ollut pakko antaa periksi.
Hän oli vaan nauttinut lämmöstä Las Canterasin rannalla. Kävellyt kaupungilla ja ostanut tuliaisia. Lähettänyt postikortteja ystäville ja sukulaisille. Mennyt sitten juomaan rantabaariin jotain limsaa.
-Ola, como estas?
Jostain oli ilmestynyt nuorimies. Tavallisen näköinen laiha ja vaatimaton. Enemmän ristiverinen kuin tumma ja tulinen.
-Habla espanjol? Norte ? Finlandese ?
He olivat vain alkaneet jutella. Espanjaa ja englantia sekaisin. Armando oli kotoisin pienestä kylästä Las Palmasin takana olevilta vuorilta. Tavallinen, mukava nuorukainen maalta. Ei gigolo. He olivat sopineet menevänsä illalla tanssimaan. Jotenkin siinä oli vain käynyt niin. Lämmin ja tumma ilta. Ehkä vähän liikaa sangriaa. Ei hän ollut tottunut alkoholiin. Armando riisumassa hänen valkoisia rintaliivejään hotellihuoneen hämärässä. Jossain soi kitara hiljaa. Un amor, viva la vida loca, un amor, lo lai lo lai lo lai...
-Querida...
-Tengo nino mi casa Finland...
-No pasa nada, amado mio...
-Mmmm...
Jälkeenpäin koneen laskeutuessa kylmään Seutulaan Paavo oli ollut vastassa. Jotakin oli pysyvästi mennyt rikki. Kaksi täysin vierasta ihmistä autossa kohti Tamperetta. Takapenkillä pieni poika sombrero päässä syöden tobleronea. Pakkasta. Puhumaton hiljaisuus.
Myöhemmin he olivat kirjoitelleet Armandon kanssa. Hän oli elänyt kaukorakkauden unessa unohtaen että oma mies oli postissa töissä. Eräänä päivänä Paavo oli tuonut kirjeen kotiin.
-Sulle on rakkauskirje Kanarialta.
Paavo heitti kirjeen pöydälle. Hän näki, että se oli avattu.
-Olet avannut minun kirjeeni...
-Kyllä ja perkele lukenutkin!
-Mutta ethän sinä osaa espanjaa etkä englantia, se nyt vaan on kirje ystävättäreltä...
-Matti sen mulle töissä käänsi, saatana Armando mikään naisen nimi ole.
Sitten Paavo oli antanut tulla täyslaidallisen. Oli huudettu huoraa ja perkelettä senverran tiiviisti, että pappa tuli alakerrasta yläkertaan.
-Saatanaako täällä tappelette! Pasi tuli pakoon alakertaan itkien. Nyt loppu tämä. Huora ulos talosta ja Paavo perkele lopetat juomisen. Olis tarvinnu nuorempana lyödä vielä kovempaa kun ei susta ole edes yhtä naista kurissa pitämään, saatanan vetpu.
-Isä älä...
-Turpa kiinni ja sinä nainen alat katteleen uutta kortteeria ittelles. Aatteleeko teistä Pasia kumpikaan, täh?
Jotenkin elämä oli jatkunut. Hän ei koskaan ennen tätä eikä tämän jälkeen ollut nähnyt Mauno-pappaa niin vihaisena.
Hän oli kuitenkin lähtenyt Kanarialle uudestaan. Yllättäen Armandon isä olikin tullut pihalle vastaan ja selittänyt ontuvalla englannilla, että poika on Madridissa, ei kotona. Ei tavattavissa. Comprendo? Myöhemmin Armandon sisar ilmestyi hotellille. Oli selvinnyt että ei Madridissa vaan married. Armando olikin mennyt naimisiin! Väärinkäsitys. Quien saber?
Tuon matkan jälkeen kaikki oli muuttunut. Hän oli alkanut opiskella iltakoulussa ja lopulta päässyt Jyväskylään opiskelemaan opettajaksi. Asumusero oli jo voimassa. Silti vuosia myöhemmin hän oli itkenyt vuolaasti kun oli tullut tieto, että Armando oli menehtynyt kolarissa matkalla Dragonalista Las Palmasiin. Excelente amor.
Äkisti nainen muistaa poikansa. Mitenkähän sen Pasin juhannus sujuu. Maalla on aina mukavaa. Ja nyt kun on uusi moottoripyöräkin. Isänsä osti. Vaarin rahoilla. Katkeruus tunkee mieleen.
Poika oli halunnut takaisin isän luo. Uudestaan oikeuteen. Nöyryytystä ja valheita. Muutos huoltajuuteen. Sisimmässään hän tiesi, että vielä joskus pojan silmät aukeaisivat ja hän oivaltaisi totuuden. Elämän ainutkertaisuuden. Ei kannata olla enempää kuin oma itsensä. Kävi miten kävi.
Rantasipi vinkaisee lammen rannassa. Lapin luonto pyyhkii mietteet pois ja jäljelle jää kumman rauhallinen, tyyni olo. A Mi Manera, I Did It My Way...
---
Äitini muistoa kunnioittaen,
Pasi Koskinen, Kolme kivestä
VIIKKO 46.
Ma - 15 km - 1.53 - vaativat polut
Ti - 6 km - 0.36 - verryttelyä tiellä otsalampun kanssa
Ke - aamu: Hieronta. Iltapäivä 13 km - 1.21 vauhtileikittelyä lapsuuden Tampereen Pyhäjärven rantamaisemissa Hannu Kallion valvovan silmän alla.
To - Lepo
Pe - 15 km - 1.31 - maantiellä
La - 10 km - 1.02 tiellä ja poluilla
Su - 13 km - 1.21 - poluilla
yht. 72 km - 7 tuntia 44 minuuttia
Kolmenviikon henkisesti raastava harjoittelun säätäminen vasemman jalan ehdoilla alkaa olla ohi. Jalka alkaa normalisoitumaan mutta jatkuvan hieronnan ja venyttelyn myötä juoksun tuntuma on täysin kadoksissa. Pilkahduksia paremmasta on jo kuitenkin näkyvissä ja henkinen olotila suhteessa tulevaan 24-tunnin kilpailuun on levollinen.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
KENKIEN KERTOMAA JA VIIKKO 44. + LOKAKUU
Juoksijan jalkineet ovat lenkkikenkiä. Tossuja käytetään kotona tai baletissa. Lenkkikengästä tulee tossu kun sillä juostaan 1000 km. Tämän jälkeen itsellä ne siirtyvät juoksukäytöstä pois.
Tässä lista tällähetkellä harjoittelu- ja kilpailukäytössä olevista juoksukengistäni.
Maantiekengät:
2 paria Nike Air Pegasus +28
1 pari Nike Air Max Moto 8
2 paria Nike Vomero 5
1 pari Nike Zoom Vomero
1 pari Nike Lunarglide 2
1 pari Asics GT 2150
Maastokengät:
1 pari Inov8 Roclite 319
1 pari Inov8 Terroc 330
1 pari Asics Trabucco
1 pari Nike Air Pegasus Trail 26
Erikoiskengät talveen :
1 pari Nike Air Pegasus Winter
1 pari Icebug Gryllo Bugrip nastakengät
Maantiekengissä Pegasus ja Vomero toimivat myös kilpailukäytössä. Kevyempiäkin kisakenkiä olisi mutta se on makuasia. Lunarglide on mielenkiintoinen niinsanotun aktiivisen tuen kenkä, jonka juoksutuntumaa ei voi verrata mihinkään aiempaan kokemaani kenkään. Pegasuksen pohjakuvio on todella pitävä eli tavallisella maantiekengällä uskaltaa polullekin mennä.
Maastokengissä ylivoimainen on Inovin Roclite, joka toimii kaikenlaisessa maastossa ja suojaa hyvin jalkaa. Ainoa miinus on kengän kovan keskiosan lievä liukkaus märillä puunjuurilla mutta siihenkin tottuu. Juoksuvaelluksilla Lapissa Inovit, myös vanhemmat Terrocit ovat mielestäni täysin ylivoimaisia hinta - laatusuhteeltaan. Inovin kärjen ja pohjan kivisuojat yhdistettynä hyvään juoksutuntumaan tekevät kengästä nautittavan juosta.
Esimerkiksi Salomonin aiempien vuosien XCR-mallit olivat kyllä loistavia mutta kun niillä juoksi repun kanssa Käsivarren kivikossa kolmessa päivässä 200 km oli kenkä varsinkin kantaosansa puolesta valmis. Uusimmista Salomoneista ei ole kokemuksia.
Trabucco ja Pegasus Trail ovatkin lähempänä maantie- ja maastokengän yhdistelmää. Goretex kengässäkin on suomen oloissa usein kova juttu, varsinkin jos maastossa viivytään pari kolmekin tuntia.
Talvella kylmillä pakkaskeleillä Pegasus on todella lämmin ja pitävä peruskenkä. Icebug taas kovametallinastoineen on jäisten ongelmakelien kenkä. Icebugin tapauksessa vaimennusta ei ole eli paljon juostuna kenkä rassaa jalkoja kovuudellaan melkoisesti - pito taas on aivan käsittämättömän hyvä. Muutenkin Suomen oloissa pärjää normaaleilla juoksukengillä mainiosti kunhan kengän pohja ei pakkasella kovetu liikaa ja pito katoa tyystin.
Yleisesti maailmalla ollaan menossa kevyempiin ja liikettä konttrolloimattomiin kenkiin. Varsinkin kantapää laskeutuu alemmas verrattuna takavuosien malleihin. Mielestäni kaikki mikä tukee juoksun luonnollisuutta on hyväksi. Moni vaivoista kärsinyt on ns. barefoot-kenkien ansiosta päässyt takaisin juoksun hurmaan.
Juoksukenkiä ostaessa kannattaa luottaa itseensä ja omaan askeltamiseen, kaupassakin voi ostotilanteessa juosta muutaman askeleen! Verkkokaupat jyräävät hinnoilla paikalliset mennen tullen.
VIIKKO 44.
Ma - verryttely ja venyttelylenkki 9 km - 1.14
Ti - Hieronta - Lepo
Ke - verryttelyä erittäin varovasti 8 km - 56 min.
To - Hieronta - Lepo
Pe - 17 km kohisevat polut - 1.51
La - 12 km hiljaiset polut - 1.14
Su - illalla 12 km Tampereen Iidesjärven ja Hatanpään maisemissa - 1.10
yht. 58 kilometriä - 6 tuntia ja 25 minuuttia
Viikon ainoa tavoite oli saada vasemman jalan jännekalvot auki ja aineenvaihdunta normaaliksi. Kiitos hieroja ja kuntohoitaja Kari Mäntysen käsien tässä myös onnistuttiin. Osaksi myös kuuluisa maltti pelasti rasitusvamman synnyltä.
Loppuviikolla askel rentoutui ja polut alkoivat kaventua. Tästä on hyvä jatkaa valmistautumista Bisletille ja jälleen päivittäiseen juoksuun. Tosin edelleen varovasti ja vaihteeksi myös venytellen.
Syksy on pitkällä ja media rummuttaa kelien lämpöisyyttä. On syytä muistaa, että ihmisellä on sekä ranteissa että nilkoissa erittäin ohuita lihasrunkoja, jotka johtavat kylmää sisään ja aiheuttavat vaivoja. Eli nilkanlämmittimet käyttöön pikkuhiljaa. Säärystin vielä menettelee mutta rannestin eli rannelämmitin on kyllä ehdottomasti yksi suomenkielen typerimmistä sanoista.
Eli jos käytettäisiin nilkan- ja ranteenlämmittimiä - ei rannestimia...
LOKAKUUN HARJOITTELU
Lokakuussa juoksua kertyi 432 km - yhteensä 46 tuntia ja 54 minuuttia - 4 lepopäivää
Lokakuu oli erittäin onnistunut ja erittäin raskas. Raskaaksi sen teki harjoitusten teho, ei määrä. Kilometrejä kertyi 46 km vähemmän kuin syyskuussa, lepopäiviä taas kaksi enemmän. Teho muodostui juoksuvauhdista suhteessa maastoon tai reittiin. Pelkkien keskimääräisten km-vauhtien laskeminen ei anna oikeata kuvaa kokonaisrasituksesta.
Lokakuun lopputulemana olen jälleen erittäin kiitollinen saamastani mahdollisuudesta päivittäiseen liikuntaan - minulle se ei koskaan ole itsestäänselvyys. Jokainen päivä on lahja.
Tässä lista tällähetkellä harjoittelu- ja kilpailukäytössä olevista juoksukengistäni.
Maantiekengät:
2 paria Nike Air Pegasus +28
1 pari Nike Air Max Moto 8
2 paria Nike Vomero 5
1 pari Nike Zoom Vomero
1 pari Nike Lunarglide 2
1 pari Asics GT 2150
Maastokengät:
1 pari Inov8 Roclite 319
1 pari Inov8 Terroc 330
1 pari Asics Trabucco
1 pari Nike Air Pegasus Trail 26
Erikoiskengät talveen :
1 pari Nike Air Pegasus Winter
1 pari Icebug Gryllo Bugrip nastakengät
Maantiekengissä Pegasus ja Vomero toimivat myös kilpailukäytössä. Kevyempiäkin kisakenkiä olisi mutta se on makuasia. Lunarglide on mielenkiintoinen niinsanotun aktiivisen tuen kenkä, jonka juoksutuntumaa ei voi verrata mihinkään aiempaan kokemaani kenkään. Pegasuksen pohjakuvio on todella pitävä eli tavallisella maantiekengällä uskaltaa polullekin mennä.
Maastokengissä ylivoimainen on Inovin Roclite, joka toimii kaikenlaisessa maastossa ja suojaa hyvin jalkaa. Ainoa miinus on kengän kovan keskiosan lievä liukkaus märillä puunjuurilla mutta siihenkin tottuu. Juoksuvaelluksilla Lapissa Inovit, myös vanhemmat Terrocit ovat mielestäni täysin ylivoimaisia hinta - laatusuhteeltaan. Inovin kärjen ja pohjan kivisuojat yhdistettynä hyvään juoksutuntumaan tekevät kengästä nautittavan juosta.
Esimerkiksi Salomonin aiempien vuosien XCR-mallit olivat kyllä loistavia mutta kun niillä juoksi repun kanssa Käsivarren kivikossa kolmessa päivässä 200 km oli kenkä varsinkin kantaosansa puolesta valmis. Uusimmista Salomoneista ei ole kokemuksia.
Trabucco ja Pegasus Trail ovatkin lähempänä maantie- ja maastokengän yhdistelmää. Goretex kengässäkin on suomen oloissa usein kova juttu, varsinkin jos maastossa viivytään pari kolmekin tuntia.
Talvella kylmillä pakkaskeleillä Pegasus on todella lämmin ja pitävä peruskenkä. Icebug taas kovametallinastoineen on jäisten ongelmakelien kenkä. Icebugin tapauksessa vaimennusta ei ole eli paljon juostuna kenkä rassaa jalkoja kovuudellaan melkoisesti - pito taas on aivan käsittämättömän hyvä. Muutenkin Suomen oloissa pärjää normaaleilla juoksukengillä mainiosti kunhan kengän pohja ei pakkasella kovetu liikaa ja pito katoa tyystin.
Yleisesti maailmalla ollaan menossa kevyempiin ja liikettä konttrolloimattomiin kenkiin. Varsinkin kantapää laskeutuu alemmas verrattuna takavuosien malleihin. Mielestäni kaikki mikä tukee juoksun luonnollisuutta on hyväksi. Moni vaivoista kärsinyt on ns. barefoot-kenkien ansiosta päässyt takaisin juoksun hurmaan.
Juoksukenkiä ostaessa kannattaa luottaa itseensä ja omaan askeltamiseen, kaupassakin voi ostotilanteessa juosta muutaman askeleen! Verkkokaupat jyräävät hinnoilla paikalliset mennen tullen.
VIIKKO 44.
Ma - verryttely ja venyttelylenkki 9 km - 1.14
Ti - Hieronta - Lepo
Ke - verryttelyä erittäin varovasti 8 km - 56 min.
To - Hieronta - Lepo
Pe - 17 km kohisevat polut - 1.51
La - 12 km hiljaiset polut - 1.14
Su - illalla 12 km Tampereen Iidesjärven ja Hatanpään maisemissa - 1.10
yht. 58 kilometriä - 6 tuntia ja 25 minuuttia
Viikon ainoa tavoite oli saada vasemman jalan jännekalvot auki ja aineenvaihdunta normaaliksi. Kiitos hieroja ja kuntohoitaja Kari Mäntysen käsien tässä myös onnistuttiin. Osaksi myös kuuluisa maltti pelasti rasitusvamman synnyltä.
Loppuviikolla askel rentoutui ja polut alkoivat kaventua. Tästä on hyvä jatkaa valmistautumista Bisletille ja jälleen päivittäiseen juoksuun. Tosin edelleen varovasti ja vaihteeksi myös venytellen.
Syksy on pitkällä ja media rummuttaa kelien lämpöisyyttä. On syytä muistaa, että ihmisellä on sekä ranteissa että nilkoissa erittäin ohuita lihasrunkoja, jotka johtavat kylmää sisään ja aiheuttavat vaivoja. Eli nilkanlämmittimet käyttöön pikkuhiljaa. Säärystin vielä menettelee mutta rannestin eli rannelämmitin on kyllä ehdottomasti yksi suomenkielen typerimmistä sanoista.
Eli jos käytettäisiin nilkan- ja ranteenlämmittimiä - ei rannestimia...
LOKAKUUN HARJOITTELU
Lokakuussa juoksua kertyi 432 km - yhteensä 46 tuntia ja 54 minuuttia - 4 lepopäivää
Lokakuu oli erittäin onnistunut ja erittäin raskas. Raskaaksi sen teki harjoitusten teho, ei määrä. Kilometrejä kertyi 46 km vähemmän kuin syyskuussa, lepopäiviä taas kaksi enemmän. Teho muodostui juoksuvauhdista suhteessa maastoon tai reittiin. Pelkkien keskimääräisten km-vauhtien laskeminen ei anna oikeata kuvaa kokonaisrasituksesta.
Lokakuun lopputulemana olen jälleen erittäin kiitollinen saamastani mahdollisuudesta päivittäiseen liikuntaan - minulle se ei koskaan ole itsestäänselvyys. Jokainen päivä on lahja.
 |
| Kalustoa - lisäksi käytössä kolmet tukipohjalliset ja alkuperäisiä. |
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
KEVYTTÄ SEKSISMIÄ ? VIIKKO 43.
After this there is some english too...
Tapahtui kerran eräässä ultrakilpailussa :
Kilpailua katsomassa ollut povipommi huusi naisultraajalle : - Minne ryntäät ?
Kilpailija vastasi : Eteenpäin !
Jos olisin kirjoittanut yllämainitun niin että katsojan sukupuoli ei ilmenisi, olisi automaattisesti oletettu että huutaja oli mies ja samantien minua olisi nyt syytetty seksistisestä herjanheitosta, kuten oletettua mieskatsojaakin. Povipommistakin joku voi närkästyä.
Kun nyt totean harjoitusviikkoni olleen suunniteltua kevyemmän johtuen vasemman jalan kireydestä kiveksestä kantapäähän, minua tuskin syyttää kukaan mistään. Ihmisellä, edes miehellä, on harvoin kahta samanlaista jalkaa. Kolmesta nyt puhumattakaan vaikka huomioidaan elokuvatähdet ( Jeremy) ja yksityisetsivät ( Holmes). Minulla vasen nilkka kiertää hieman. Tämä rasittaa ultrajuoksumäärissä aina joskus lihaksistoa liikaa.
Jokatapauksessa reiden ja säären sisälinjaa on hieman kiristellyt, joten viikkoon on mahtunut pelkkiä roskakilometrejä. Toisaalta nk. roskakilometrejä ei mielestäni ole olemassakaan. Puhun nautittavasta juoksusta luonnon helmassa rauhallisesti. Tämänkin viikon harjoitusten seuraaminen rinnallani juosten vaatisi useimmilta hieman ulkoilun lisäämistä - noin ystävällisesti yleistäen.
Kevyellä viikolla ryntäilyyn ei siis ole aihetta. Myös mieli on mukana keveyden ja palautumisen aikana. Muut sitten ovat ryntäilleet minunkin puolestani. Viikolla ministeritason ryntäilevät mikrofoninkorjaukset ovat herättäneet keskustelua laajasti. Kuinka ollakaan on paheksuttu kielenkäyttöä, jota tapauksessa ei tietääkseni ollut. Soviteltiin vaan mikrofonia ylemmäs, tarkoituksella ryntäillä. Hyvä ettei suuhun laitettu, sillä se vasta olisi jotain ollut. Jopa paheksuttavaa.
Kevyen viikkoni tunnelma on siis ollut kevyt. Kuormaa on syytä aina välillä keventää, näin rasitus jaloissa ja kehossa pysyy hallinnassa. Kuormankevennyksessä pätee vanha tositarina Henriksonin hevosesta. Tampereen Tesomalla silloisessa Ristimäessä Henrikson hakkasi hevostaan halolla, kun hevonen teki liian raskaan kuorman alla lakon ylämäkeen. Pappani katseli aikansa touhua keittiön ikkunasta ja hermostui. Haki kaapista palvelusrevolverinsa ja juoksi tapahtumapaikalle. Selvitti Henriksonille, että patruuna on pesässä ja kohta käy kalpaten ellei hakkaaminen lopu. Henrikson tunsi Maunon senverran hyvin, että tiesi ettei se vanhana hevosmiehenä ainakaan hevosta ampuisi. Joten halkoja jäi tienposkeen ja tulevat kuormat olivatkin sitten pienenpiä. Ja hevonenkin jaksoi.
Edelläkerrottu tarina liittyy senverran omaan asenteeseeni, että taannoin noin kilometrin päässä kotoani kolme koiraa riistäytyivät emäntänsä hallinnasta ja osoittivat murhanhimoisia ajatuksia meikäläistä kohti. Kun koitin omistajalle selittää, että asun täällä, ei sekään oikein mennyt jakeluun. Koirat kun vaistosivat ajatukseni. Seuraavalla kerralla saatan toimia samoin kuin pappani - enkä minäkään niitä koiria...
Eli jos joku kaupunkilainen tulee maaseudulle sienimetsään, jättää autonsa keskelle kotitietä niin ettei ohi pääse edes juosten ja ulkoiluttaa koiriaan sienestyksen ohessa toisen tontilla kylvien kaiken kukkuraksi paperinenäliinoja pitkin metsää voi ymmärtämys loppua. Ja jokamiehenoikeudet. Eli lenkillä edelleen kokee kaikenlaista täällä maaseudun rauhassakin.
Toisaalta maaseutua pelätään jo nykyään. Citymaasturilla kun karautetaan peruslämpömökkiin ja saapuessa jotakin karvaista vilahtaa puiden lomassa pihassa niin tokihan soitellaan sitten paikallisille alkuasukkaille ja hätäkeskukseen. Pissattaakin vielä kun tulomatkalla tuli poikettua kahvilla eikä uskalla tulla autosta ulos. Sitten kun paikallinen alkuasukas on kiertänyt maat ja mannut varmistaen että sudet ja karhut ovat poissa niin palkakseen hän saa syytteen eläinrääkkäyksestä. Kun sitä naapurin hirvikoiraa pimeässä pelotteli sieltä mökin pihasta pois ja aseen kanssa vielä.
Voi tulevaisuudessa olla että paikallisia alkuasukkaita maaseudulla ei ole. Käy kuten hirvikannan. Että naaraita on enemmistö. Tutkimusten mukaan suomen hirvikanta on vinoutunut säätelyn tuloksena. Vinoutunut on myös maaseudun asujaimisto. Miehiä on enemmän kuin naisia. Naiset kun muuttavat kaupunkiin paremman toivossa. Voi olla, että urbaanissa miljöössä onkin lampaita susien vaatteissa ja taskussa sinisiä pillereitä. Touhua on muttei rehellistä tulosta. Toisaalta en ymmärrä maaseudun vanhan tradition hylkäämistä - saunan jälkeen neljä kertaa peräkkäin aina lauantai-iltana. Sehän tekee kuussa jo 12 kertaa eli keskimäärä ylittynee. Tämän siitä saa - mikään ei kelpaa enää maaseudullakaan ja väki vähenee.
Toisaalta olen oman autonkuljettajani (ammattinimike yrityksessäni, ajan toistaiseksi vielä omat ajoni itse) sopinut, että jos tienposkessa on karhu se otetaan kyytiin jos sillä on rahaa. Maaseudullahan suositaan nykyisin sekä susi- että karhukoulukuljetuksia. Tämä on seurausta siitä, että maalle muuttaa munatonta väkeä. Ollaan etäännytty luonnosta ja valitettavasti myös liikunnasta. Munattomuuden seurauksena sekä petojen että ihmisten perimä on muuttunut. Pedot eivät pelkää ihmistä, ihminen kylläkin petoja entistä enemmän. Ennen oli ilmeisesti isommat pakastimet kun ongelmia ei ollut. Kuljetukset nimittäin maksavat rahaa - ja paljon. Ja vievät koululaisilta mahdollisuuden luonnolliseen liikuntaan koulumatkan ohessa. Munattomuudella siis tässä yhteydessä ei tarkoiteta kykyä lisääntyä vaan täysin älyttömiä vaatimuksia palvelutasoon pienkunnissa. Kaikkea ei voi saada. Jostakin maalla on aina luovuttava verrattuna asvalttiviidakkoon. Tilalle saa sitten rauhaa ja luontoa. Myös petoeläimiä.
Näitäkin tulee mietittyä joskus pimeässä otsalampun kanssa. Ja mitäs jos susi tulee tai karhu? Ja mihinkäs soitat kun on puraistu? Edellyttäen että olet hengissä. Karhukin juoksee 50 km/h ja siihen minäkään en pysty - susista nyt puhumattakaan. Nimittäin meillä vajaan 30 kilometrin päässä Tampereen keskustorilta kännykkä ei pätkimättä aina välillä toimi. 3G -verkkoon on kaksi kilometriä... Onneksi on langallinen internet elleivät puut kaadu linjalle. Lapin Lismassa hinkuvat myös oravanpyörään mukaan. Unohtavat, että sitten kun yhteydet toimivat niin kännykkä ja sähköposti alkavat laulaa ja pääosin työasioita. Rauhoita siinä sitten - kevyestikin.
Kevyt harjoitusviikko vaikuttaa joskus myös negatiivisesti esimerkiksi unirytmiin. Itse nukun yöni erittäin hyvin yleensä mutta alkuviikosta en saanut nukuttua ja sain kahvin väärään kurkkuun yöllä kolme ja kolmekymmentä kuunnellessani radiota. Entinen pääministeri haastattelussaan totesi, että menneeltä kaudeltaan jäi hampaankoloon se työurien pidennys. Valitteli, että kun ei ollut argumetointikykyä ja voimia runnoa ehdotusta väkisin läpi. Vaikkakin 95 % suomalaisista ehdotusta vastusti. On se rankkaa olla uranuurtaja. Historiassa joskus leijanlennätyksestä on seurannut mullistavia keksintöjä - harvoin hiihtäessä Lapin lumilla.
Näkemykseni mukaan pitäisi keskittyä työurien lyhentämiseen, jotta luotaisiin ihmisille mahdollisuus kokea ja harrastaa elämässään muutakin kuin muurahaisen elämää. Globaali yhteisvastuu kaikesta ja kaiken maksamisesta kaikille ei toimi.
Itse kuulun louskuttavaan paariaryhmään : yrittäjiin. On louskutettava, jotta valtaeliitti hienoine ideoineen edes vähän olisi maanpinnalla. Mikään ei rassaa työnantajaa enemmän kuin pidättää ahkeran työntekijänsä palkasta ylisuuria veroja ja muita maksuja leviteltäviksi pitkin euroopan kasinoita. Luullaanko että nykyinen työväki jaksaa olla marssimatta tulevaisuudessa edelleen paitsi vappuna?
Itse olen marssinut viimeisten vajaan viiden kuukauden aikana 2149 kilometriä ja vain 18 päivää lepoa. Ja vielä louskuttaa. Työnteon mentaliteettia siis on. Minun tapuksessani korvaus on terveys ja hyvä mieli. Hyvän mielen voi siis pilata kuuntelemalla yöllä radiota, jos ei nukuta. En suosittele. Lähtekää vaikka lenkille.
Mieleni kyllä kestää löysät puheet. Surullista sensijaan on että nykysuomessa kaikenlainen argumetointi tulkitaan heti joko rasismiksi, vihapuheeksi tai seksismiksi. Jostakin ponnahtaa aina jokin vähemmistö tai enemmistö vaatimaan etujaan suhteessa muihin. On surullista, että asiallinenkin keskustelu ja avausyritykset lytätään heti alkuunsa. Tämä kitkee myös osan elämän iloisuudesta, huumorista ja tilannekomiikasta pois. Vapaan jakamisen mediassakin on syytä tarkentaa kielenkäyttöään - vapaus ilmaisuun kärsii? Tökätä tissiin on siis eri asia kuin kiinnittää rintaan. Ryntäisiin sovittamisesta puhumattakaan. Kiveksestä kantapäähän on nyt lanseerattu. Saa nähdä loukkaantuuko siitä joku. Sen uhallakin totean että pallista jalkapöytään olisi ollut parempi.
“People will forget what you said, people will forget what you did but they will never forget how you made them feel.” Maya Angelou.
"Ihminen unohtaa aina mitä olet sanonut tai tehnyt mutta ei koskaan unohda sitä minkälaisen tunteen sait hänessä aikaan." Maya Angelou.
Olematta edelleenkään filosofisesti mihinkään päin kallellaan totean edelleen, että maailma on yhtä. Kaikkien meidän tulisi rehellisesti omana itsenämme elää ainutkertainen elämämme täällä niin, että nautimme siitä. Ja se seuraava elämä siellä jossain taas. Kokemalla itselle tärkeitä asioita, loukkaamatta toisia.
Ainoa mahdollisuus hypätä oravanpyörästä on valita toisin. On kyettävä omalla polullaan löytämään itselle oikea reitti. Vastuu lähimmäisestä kuuluu tähän mutta koko maailmaa ei koskaan saada talkoisiin mukaan - inhimillisyyden talkoisiin.
Ma - Lepo
Ti - 8 km - kevyesti puolet poluilla pehmeällä - 56 min.
Ke - 13 km - hiljaislla poluilla - 1.23
To - 15 km - kohisevilla poluilla - 1.38
Pe - 17 km - poluilla - 1.51
La - Lepo
Su - 17 km - tiellä 10 ja loput kohisevilla poluilla - 1.52
yht. 70km 7 tuntia 40 minuuttia
Viikon lopputulema oli kaksijakoinen. Vasen jalka loppuviikosta parani asteittain mutta ei vielä kokonaan. Toisaalta olen paljon väsyneempi kuin oletin kevyen viikon jälkeen eli juoksumäärä todennäköisesti tulevalla viikolla jäänee hieman suunniteltua alhaisemmaksi.
Yleensäkään en harrasta ulkokultaisuutta, edes kisassakaan roolinveto ei kiinnosta. Eli jos olo on kehno, sanon sen suoraan. Sitäpaitsi tätäkin blogia saattaa lukea joku nuorempi juoksija, joka lukiessaan mitoittaa omia tekemisiään suhteessa muihin - myös minuun. Kehotan olemaan rehellinen ja rohkea. Tie juoksussa, kuten elämässäkin onnistumisiin, vaatii rohkeutta ja omaan tekemiseen uskomista. Kärsivällisyyttä!
LIGHT TRAINS ON WEEK 43.
Week was very light. My left foot`s inner tendons were bit sore and tight. Maybe asphalt on last week special 63 k run was not doing good. And after this light week I was much more tired than I expect so maybe the next week should be a bit lighter than planned?
Above in finnish version there are some jokes but I´m very sorry - these are very difficult to translate on english. There is some sarcasm for finnish politicians. But pols are everywhere the same? Big talks and nothing really happens.
“People will forget what you said, people will forget what you did but they will never forget how you made them feel.” Maya Angelou.
I read Joe Grant`s blog and there was that marvellous Maya Angelou`s idea. For the future I certain read some of her books. Humanity is missing also here in Finland. Joe´s pictures are very good and you can feel the call of trails when you look them.
I´m interested in next day´s run much more than my next race. My philosophy of running is be part of nature between two steps. My mind is open and unrelevant everyday fuss dissappear during runs. The world is full of greed and inequality - take care that you are not part of it.
Tapahtui kerran eräässä ultrakilpailussa :
Kilpailua katsomassa ollut povipommi huusi naisultraajalle : - Minne ryntäät ?
Kilpailija vastasi : Eteenpäin !
Jos olisin kirjoittanut yllämainitun niin että katsojan sukupuoli ei ilmenisi, olisi automaattisesti oletettu että huutaja oli mies ja samantien minua olisi nyt syytetty seksistisestä herjanheitosta, kuten oletettua mieskatsojaakin. Povipommistakin joku voi närkästyä.
Kun nyt totean harjoitusviikkoni olleen suunniteltua kevyemmän johtuen vasemman jalan kireydestä kiveksestä kantapäähän, minua tuskin syyttää kukaan mistään. Ihmisellä, edes miehellä, on harvoin kahta samanlaista jalkaa. Kolmesta nyt puhumattakaan vaikka huomioidaan elokuvatähdet ( Jeremy) ja yksityisetsivät ( Holmes). Minulla vasen nilkka kiertää hieman. Tämä rasittaa ultrajuoksumäärissä aina joskus lihaksistoa liikaa.
Jokatapauksessa reiden ja säären sisälinjaa on hieman kiristellyt, joten viikkoon on mahtunut pelkkiä roskakilometrejä. Toisaalta nk. roskakilometrejä ei mielestäni ole olemassakaan. Puhun nautittavasta juoksusta luonnon helmassa rauhallisesti. Tämänkin viikon harjoitusten seuraaminen rinnallani juosten vaatisi useimmilta hieman ulkoilun lisäämistä - noin ystävällisesti yleistäen.
Kevyellä viikolla ryntäilyyn ei siis ole aihetta. Myös mieli on mukana keveyden ja palautumisen aikana. Muut sitten ovat ryntäilleet minunkin puolestani. Viikolla ministeritason ryntäilevät mikrofoninkorjaukset ovat herättäneet keskustelua laajasti. Kuinka ollakaan on paheksuttu kielenkäyttöä, jota tapauksessa ei tietääkseni ollut. Soviteltiin vaan mikrofonia ylemmäs, tarkoituksella ryntäillä. Hyvä ettei suuhun laitettu, sillä se vasta olisi jotain ollut. Jopa paheksuttavaa.
Kevyen viikkoni tunnelma on siis ollut kevyt. Kuormaa on syytä aina välillä keventää, näin rasitus jaloissa ja kehossa pysyy hallinnassa. Kuormankevennyksessä pätee vanha tositarina Henriksonin hevosesta. Tampereen Tesomalla silloisessa Ristimäessä Henrikson hakkasi hevostaan halolla, kun hevonen teki liian raskaan kuorman alla lakon ylämäkeen. Pappani katseli aikansa touhua keittiön ikkunasta ja hermostui. Haki kaapista palvelusrevolverinsa ja juoksi tapahtumapaikalle. Selvitti Henriksonille, että patruuna on pesässä ja kohta käy kalpaten ellei hakkaaminen lopu. Henrikson tunsi Maunon senverran hyvin, että tiesi ettei se vanhana hevosmiehenä ainakaan hevosta ampuisi. Joten halkoja jäi tienposkeen ja tulevat kuormat olivatkin sitten pienenpiä. Ja hevonenkin jaksoi.
Edelläkerrottu tarina liittyy senverran omaan asenteeseeni, että taannoin noin kilometrin päässä kotoani kolme koiraa riistäytyivät emäntänsä hallinnasta ja osoittivat murhanhimoisia ajatuksia meikäläistä kohti. Kun koitin omistajalle selittää, että asun täällä, ei sekään oikein mennyt jakeluun. Koirat kun vaistosivat ajatukseni. Seuraavalla kerralla saatan toimia samoin kuin pappani - enkä minäkään niitä koiria...
Eli jos joku kaupunkilainen tulee maaseudulle sienimetsään, jättää autonsa keskelle kotitietä niin ettei ohi pääse edes juosten ja ulkoiluttaa koiriaan sienestyksen ohessa toisen tontilla kylvien kaiken kukkuraksi paperinenäliinoja pitkin metsää voi ymmärtämys loppua. Ja jokamiehenoikeudet. Eli lenkillä edelleen kokee kaikenlaista täällä maaseudun rauhassakin.
Toisaalta maaseutua pelätään jo nykyään. Citymaasturilla kun karautetaan peruslämpömökkiin ja saapuessa jotakin karvaista vilahtaa puiden lomassa pihassa niin tokihan soitellaan sitten paikallisille alkuasukkaille ja hätäkeskukseen. Pissattaakin vielä kun tulomatkalla tuli poikettua kahvilla eikä uskalla tulla autosta ulos. Sitten kun paikallinen alkuasukas on kiertänyt maat ja mannut varmistaen että sudet ja karhut ovat poissa niin palkakseen hän saa syytteen eläinrääkkäyksestä. Kun sitä naapurin hirvikoiraa pimeässä pelotteli sieltä mökin pihasta pois ja aseen kanssa vielä.
Voi tulevaisuudessa olla että paikallisia alkuasukkaita maaseudulla ei ole. Käy kuten hirvikannan. Että naaraita on enemmistö. Tutkimusten mukaan suomen hirvikanta on vinoutunut säätelyn tuloksena. Vinoutunut on myös maaseudun asujaimisto. Miehiä on enemmän kuin naisia. Naiset kun muuttavat kaupunkiin paremman toivossa. Voi olla, että urbaanissa miljöössä onkin lampaita susien vaatteissa ja taskussa sinisiä pillereitä. Touhua on muttei rehellistä tulosta. Toisaalta en ymmärrä maaseudun vanhan tradition hylkäämistä - saunan jälkeen neljä kertaa peräkkäin aina lauantai-iltana. Sehän tekee kuussa jo 12 kertaa eli keskimäärä ylittynee. Tämän siitä saa - mikään ei kelpaa enää maaseudullakaan ja väki vähenee.
Toisaalta olen oman autonkuljettajani (ammattinimike yrityksessäni, ajan toistaiseksi vielä omat ajoni itse) sopinut, että jos tienposkessa on karhu se otetaan kyytiin jos sillä on rahaa. Maaseudullahan suositaan nykyisin sekä susi- että karhukoulukuljetuksia. Tämä on seurausta siitä, että maalle muuttaa munatonta väkeä. Ollaan etäännytty luonnosta ja valitettavasti myös liikunnasta. Munattomuuden seurauksena sekä petojen että ihmisten perimä on muuttunut. Pedot eivät pelkää ihmistä, ihminen kylläkin petoja entistä enemmän. Ennen oli ilmeisesti isommat pakastimet kun ongelmia ei ollut. Kuljetukset nimittäin maksavat rahaa - ja paljon. Ja vievät koululaisilta mahdollisuuden luonnolliseen liikuntaan koulumatkan ohessa. Munattomuudella siis tässä yhteydessä ei tarkoiteta kykyä lisääntyä vaan täysin älyttömiä vaatimuksia palvelutasoon pienkunnissa. Kaikkea ei voi saada. Jostakin maalla on aina luovuttava verrattuna asvalttiviidakkoon. Tilalle saa sitten rauhaa ja luontoa. Myös petoeläimiä.
Näitäkin tulee mietittyä joskus pimeässä otsalampun kanssa. Ja mitäs jos susi tulee tai karhu? Ja mihinkäs soitat kun on puraistu? Edellyttäen että olet hengissä. Karhukin juoksee 50 km/h ja siihen minäkään en pysty - susista nyt puhumattakaan. Nimittäin meillä vajaan 30 kilometrin päässä Tampereen keskustorilta kännykkä ei pätkimättä aina välillä toimi. 3G -verkkoon on kaksi kilometriä... Onneksi on langallinen internet elleivät puut kaadu linjalle. Lapin Lismassa hinkuvat myös oravanpyörään mukaan. Unohtavat, että sitten kun yhteydet toimivat niin kännykkä ja sähköposti alkavat laulaa ja pääosin työasioita. Rauhoita siinä sitten - kevyestikin.
Kevyt harjoitusviikko vaikuttaa joskus myös negatiivisesti esimerkiksi unirytmiin. Itse nukun yöni erittäin hyvin yleensä mutta alkuviikosta en saanut nukuttua ja sain kahvin väärään kurkkuun yöllä kolme ja kolmekymmentä kuunnellessani radiota. Entinen pääministeri haastattelussaan totesi, että menneeltä kaudeltaan jäi hampaankoloon se työurien pidennys. Valitteli, että kun ei ollut argumetointikykyä ja voimia runnoa ehdotusta väkisin läpi. Vaikkakin 95 % suomalaisista ehdotusta vastusti. On se rankkaa olla uranuurtaja. Historiassa joskus leijanlennätyksestä on seurannut mullistavia keksintöjä - harvoin hiihtäessä Lapin lumilla.
Näkemykseni mukaan pitäisi keskittyä työurien lyhentämiseen, jotta luotaisiin ihmisille mahdollisuus kokea ja harrastaa elämässään muutakin kuin muurahaisen elämää. Globaali yhteisvastuu kaikesta ja kaiken maksamisesta kaikille ei toimi.
Itse kuulun louskuttavaan paariaryhmään : yrittäjiin. On louskutettava, jotta valtaeliitti hienoine ideoineen edes vähän olisi maanpinnalla. Mikään ei rassaa työnantajaa enemmän kuin pidättää ahkeran työntekijänsä palkasta ylisuuria veroja ja muita maksuja leviteltäviksi pitkin euroopan kasinoita. Luullaanko että nykyinen työväki jaksaa olla marssimatta tulevaisuudessa edelleen paitsi vappuna?
Itse olen marssinut viimeisten vajaan viiden kuukauden aikana 2149 kilometriä ja vain 18 päivää lepoa. Ja vielä louskuttaa. Työnteon mentaliteettia siis on. Minun tapuksessani korvaus on terveys ja hyvä mieli. Hyvän mielen voi siis pilata kuuntelemalla yöllä radiota, jos ei nukuta. En suosittele. Lähtekää vaikka lenkille.
Mieleni kyllä kestää löysät puheet. Surullista sensijaan on että nykysuomessa kaikenlainen argumetointi tulkitaan heti joko rasismiksi, vihapuheeksi tai seksismiksi. Jostakin ponnahtaa aina jokin vähemmistö tai enemmistö vaatimaan etujaan suhteessa muihin. On surullista, että asiallinenkin keskustelu ja avausyritykset lytätään heti alkuunsa. Tämä kitkee myös osan elämän iloisuudesta, huumorista ja tilannekomiikasta pois. Vapaan jakamisen mediassakin on syytä tarkentaa kielenkäyttöään - vapaus ilmaisuun kärsii? Tökätä tissiin on siis eri asia kuin kiinnittää rintaan. Ryntäisiin sovittamisesta puhumattakaan. Kiveksestä kantapäähän on nyt lanseerattu. Saa nähdä loukkaantuuko siitä joku. Sen uhallakin totean että pallista jalkapöytään olisi ollut parempi.
“People will forget what you said, people will forget what you did but they will never forget how you made them feel.” Maya Angelou.
"Ihminen unohtaa aina mitä olet sanonut tai tehnyt mutta ei koskaan unohda sitä minkälaisen tunteen sait hänessä aikaan." Maya Angelou.
Olematta edelleenkään filosofisesti mihinkään päin kallellaan totean edelleen, että maailma on yhtä. Kaikkien meidän tulisi rehellisesti omana itsenämme elää ainutkertainen elämämme täällä niin, että nautimme siitä. Ja se seuraava elämä siellä jossain taas. Kokemalla itselle tärkeitä asioita, loukkaamatta toisia.
Ainoa mahdollisuus hypätä oravanpyörästä on valita toisin. On kyettävä omalla polullaan löytämään itselle oikea reitti. Vastuu lähimmäisestä kuuluu tähän mutta koko maailmaa ei koskaan saada talkoisiin mukaan - inhimillisyyden talkoisiin.
Ma - Lepo
Ti - 8 km - kevyesti puolet poluilla pehmeällä - 56 min.
Ke - 13 km - hiljaislla poluilla - 1.23
To - 15 km - kohisevilla poluilla - 1.38
Pe - 17 km - poluilla - 1.51
La - Lepo
Su - 17 km - tiellä 10 ja loput kohisevilla poluilla - 1.52
yht. 70km 7 tuntia 40 minuuttia
Viikon lopputulema oli kaksijakoinen. Vasen jalka loppuviikosta parani asteittain mutta ei vielä kokonaan. Toisaalta olen paljon väsyneempi kuin oletin kevyen viikon jälkeen eli juoksumäärä todennäköisesti tulevalla viikolla jäänee hieman suunniteltua alhaisemmaksi.
Yleensäkään en harrasta ulkokultaisuutta, edes kisassakaan roolinveto ei kiinnosta. Eli jos olo on kehno, sanon sen suoraan. Sitäpaitsi tätäkin blogia saattaa lukea joku nuorempi juoksija, joka lukiessaan mitoittaa omia tekemisiään suhteessa muihin - myös minuun. Kehotan olemaan rehellinen ja rohkea. Tie juoksussa, kuten elämässäkin onnistumisiin, vaatii rohkeutta ja omaan tekemiseen uskomista. Kärsivällisyyttä!
LIGHT TRAINS ON WEEK 43.
Week was very light. My left foot`s inner tendons were bit sore and tight. Maybe asphalt on last week special 63 k run was not doing good. And after this light week I was much more tired than I expect so maybe the next week should be a bit lighter than planned?
Above in finnish version there are some jokes but I´m very sorry - these are very difficult to translate on english. There is some sarcasm for finnish politicians. But pols are everywhere the same? Big talks and nothing really happens.
“People will forget what you said, people will forget what you did but they will never forget how you made them feel.” Maya Angelou.
I read Joe Grant`s blog and there was that marvellous Maya Angelou`s idea. For the future I certain read some of her books. Humanity is missing also here in Finland. Joe´s pictures are very good and you can feel the call of trails when you look them.
I´m interested in next day´s run much more than my next race. My philosophy of running is be part of nature between two steps. My mind is open and unrelevant everyday fuss dissappear during runs. The world is full of greed and inequality - take care that you are not part of it.
torstai 20. lokakuuta 2011
VIIKKO 42. JA KERTOMUS LENKISTÄ 20.10.2011
Viikko 42.
Ma - illalla 10 km - 1.06 - poluilla
Ti - iltapäivä 20 km - 2.10 - maa- ja metsäautotietä, umpimetsää
Ke - Lepo
To - 63 km - 6.23 - kertomus alla
Pe - illalla myöhään otsalampulla 6 km - 0.37, tietä
La - illalla myöhään otsalampulla 8 km - 0.50, tietä
Su - illalla 16 km - 1.37 - Tampereen Kaupista Niihaman kautta Atalaan ja takaisin valaistua hiekkaa
yht. 123 km - 12 tuntia 43 minuuttia
Lenkillä 20.10.2011
Heräsin aamulla maaseudun hiljaisuuteen, kuten yleensäkin. Nostettuani makuuhuoneen kaihdinta totesin sään olevan luvattua parempi eli sopiva minun tarkoituksiini. Eipä silti, ei näitä harjoituksia sään takia jätetä tekemättä. Totesin, että illalla tankkaamani makaroni-kanapaistos pyrki alakautta ulos patjaa kohti eli oli syytä suoriutua ylös peiton alta.
Suoriutumiseni jälkeen keitin viisi kuppia kahvia, sekoitin mysliin jugurttia ja mustaherukka-omena marjaseosta. Tein täysjyväsämpylälle leivät, joihin poikkeuksellisesti kesäkurpitsan ja juuston lisäksi eksyi tällä kertaa myös kinkkua. Aamiaisella katselin ikkunasta järvelle ja totesin tuulen olevan seurana tänään. Join vettä ja kävin myös puntarissa (vaaka).
Keräilin lenkkikamat kasaan ja otin rahaa, puhelimen sekä Nathanin kevyen kaksipulloisen vyön (alle litra) esille. Tarkistin lämpötilan ja istahdin hetkeksi sohvalle rauhoittumaan ennen lähtöä, onhan aamiaiselle annettava aikaa alasmenoon. Tosin ultrajuoksussa oppii syömään omituisissa rytmeissä eli ongelmaa tuskin tulisi. Hyvän ystäväni Rainen termein kävin vielä kuitenkin psykologisella istunnolla posliinilla ottaen samalla hieman paperia taskuun kakan , äsh, siis kaiken varalle.
Lukitsin portin, käynnistin Garminin ranteessa ja lähdin kohti suurta tuntemattomuutta - jälleen kerran. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli yli 30 sekuntia tavoiteltua parempi ja säikähdin samalla myös kotitien tutun mutkan takaa lentoon lehahtavaa komeaa metsoa. Yleensäkin on ihme ettei tuonkokoinen lintu törmää mihinkään paetessaan puiden välissä.
Ensimmäiset kilometrit menivät jatkuvasti alle tavoitteen, joten kyllästyin kellon kyttäämiseen ja keskityin kuuluisaan kevyeen rullaukseen epävarmana lopputuloksesta.
Hämeenkyrön raja jäi taakse ja saavuin Metsäkylän kyläyhteisöön. Morjestin (tervehdin) tuttua koiranulkoiluttajaa ja nautin pilkahtelevasta auringosta. Hiukan ennen Siperian valintaa (Siwa) se sitten tapahtui. Edessäni kävelytiellä vanhempi mieshenkilö ulkoilutti ilmeisesti kahta sukunsa nuorta toivoa, jotka hoipertelivat sinne tänne.
- Kato pappa, toi juoksee!
Aivan loistavaa. Totuus kuultiin ennen viidettä kilometriä lasten suusta. Siis juoksee - ei hölkkää. Ikuinen ristiriita tältä päivältä oli ratkaistu. Jatkoin rinta kaarella matkaa.
Oikeiden urheilijoiden pyhätön (jäähalli) kohdalla totesin, että vasempaan polven etujänteeseen sattuu hieman. Olin tähän varautunut, viimeaikoina asvaltti on taas jäänyt (onneksi) vähiin. Muutin hieman polvikulmia ja kipu katosi.
Jatkoin vääjämättä kohti ensimmäistä väliaika-asemaa, Ylöjärven kirkkoherranvirastoa. Nyt ei pidä luulla, että olin hengenravintoa vailla vaan menin palauttamaan avaimen, joka oli ollut lainassa tienhoitokuntamme kokoustilaa varten. Virasto hohtaa uutuuttaan ja portit (ovet) aukenevat itsestään. Palauttaessani avainta toimistossa Garmin värisi ranteessani. Katsoin kelloa ehkä pitkään ilman silmälaseja koska virkailija sanoi :
- Tämä on tällä selvä, jos on kiire ei tarvitse kuitata
- Ei ole kiire, vastasin, yhteys yläilmoihin vaan katkesi...
Kävin vielä vessassa täyttämässä toisen tyhjentyneen pullon ja jätin virkailijan vino hymy huulilla ihmettelemään.
Kymppi täyttyi hieman alle tunnin ja poikkesin seuraavaksi markettiin ostamaan geelejä. Löysin viisi Guzzyn 40 grammaista ja vielä mansikanmakuista eli kassan lausahdukseen:
-Näilläkö pärjätään...
Oli vastattava:
-Tottakai, koko päivän.
Jätin kassan ihmettelemään ja mietin onko ulosannissani jotain vikaa kun kaikki virnuilevat. Ulkonäkö Endurancen uuden harjoitteluasun myötä piti olla kunnossa ja ryhtikin oli Leijan (kirjasto) ikkunoista tsekattaessa hyvä.
Annoin piut paut virnuiluille ja keskityin Keijärven tiehen. Keijärveä on mainostettu Ylöjärven helmeksi, tosin toiset kutsuvat järveä poikajärveksi. Lake Gay- englanniksi. Järvi on saanut nimensä 1900-luvun alkupuolella sen rannalla asuneen englantilaisen merimiehen John Gayn mukaan. John nimittäin oli kova poika uimaan ja nousi kerran munasillaan vedestä. Rannalle sattui paikallisen tilan ruotsiakin puhuva piika, joka huudahti Johnin nähdessään :
-Jösses!
John oli kuitenkin kiertänyt maailmaa, ymmärsi kieliä ja kuuli piian sanovan jönsson ja korjasi ruotsiksi :
- Nej, jag är absolut Gay.
Näin nimi jäi elämään - kerrotaan.
Seuraava stoppi oli M.Marttilan vanhempi Nesteen huoltamo, jossa täyttyi 17 kilometriä. Kahvia, maitoa, kaksi palaa sokeria, lasi vettä ja täytetty ruisleipä. Leivän sisältö oli viimekäynniltä parantunut; paistettua munaa, kinkkua, juustoa ja salaattia. Myös vesipullojen täyttäminen tupakkalainsäädännön myötä on helpottunut, koska kyseisen aseman peliautomaatteja pelaavat isot pojat ja tytöt eivät enää kärytä vessoille johtavaa peräkäytävää savusukelluskelpoiseksi. Eräänlainen hapenottoharjoitus oli kun veti lenkillä ensin raikasta ilmaa sisään tasaisesti ja sitten yritti olla hengittämättä norttien käryjä.
Syyllistyin myös törkeään valehteluun, kun tuttu asemantyöntekijä uteli lenkin pituutta:
- Vähän alle viiskymppiä taitaa tulla...
Jätin kassan ihmettelemään maratoneja ja jatkoin matkaa kohti Tamperetta. Kiivetessäni Pispalan valtatietä ylös tein ensimmäisen muutoksen reittiin ja laskettelinkin vanhan ammattikoulun ohi Pyynikin viertä kiertäen näkötornille. Näkötornilla kilometrejä oli 27 takana ja ostin nuukana poikana ison kahvin ja eilisen pienen munkin, vesilasin sai toki ilmaiseksi.
Olin mäelle kiivetessä saanut kaksi tekstiviestiä ja kun en nähnyt kumpaakaan ilman laseja kunnolla, koitin soittaa Kirsille kysyäkseni mitä hänen viestissään oli. Toinen oli töistä ja ne saavat odottaa... Kirsi ei vastannut, joten jatkoin matkaa. Muutenkin tauot on syytä pitää lyhyinä ja kyseinen kahvila kun on vielä ahdaskin ei motivoi istuskella pitkään.
Laskettelin alas Tahmelan rantaan ja tulevat eläkkeidemme maksajat olivat spreijanneet muuntajan kylkeen : nappaa kasvia. Kyseessä lienee cannabis sativa- niminen kasvi ja murheellisena nuorison harrastuksiin puutarhanhoidon saralla liikunnan harrastamisen sijaan jatkoin kohti kaunista Pyhäjärven rantapolkua kohti lapsuuden maisemia. Ranta-Kaarila ja Ala-Rahola. Matkalla ohitin Pispan palvelutalon ja kunnioitin edesmenneen Pappani muistoa. Hän vietti viimeiset vuotensa siellä. Ikinä et poika luovuta...poika perkele...
Raholan vatkaamo (puhdistuslaitos) häiritsi hieman raikasta ilmaa mutta matka sujui upeissa rantamaisemissa kohti seuraavaa etappia, Nokiaa.
Tutut energiahuoltoon liittyvät tuntemukset tulivat 36 km kohdalla mutta tasoittuivat ja vauhti pysyi edelleen alunkaltaisena. Sarpatissa Nokialla muistelin kääntyneeni ennenvanhaan ympäri takaisin kotiin mutta nyt jatkoin Vihnusjärven ohi laattajalkakäytävää, joka tarjosi hieman hierontaa jaloille. Nokialla haisi kumi, eli kumitehdas toimii lamasta? huolimatta.
Mäenpäällä on lenkin varrelle sattuvista erikoisista paikannimistä huomioitava Hinttala, Nokian keskusurheilukentän kupeessa. Hinttalalla ei tietojeni mukaan ole yhteyksiä Keijärveen, enkä tiedä nimen historiasta mitään faktoja mutta olen kuullut tarinan eräästä, no annetaan olla...
Maratonin täyttymisen kunniaksi söin hampurilaisen kolalla (juoma, ei lumensiirrin). Kassa tiedusteli oliko ranskalaisiin tarvetta mutta ei ymmärtänyt ollenkaan, kun selitin saaneeni ranskalaisista tarpeekseni eilen kun Citroen merkkisen autoni lukko hajosi. Lisäksi hän ei ymmärtänyt puhtaan puolen tiedusteluistani mitään. Nokialla on nimittäin oleellista ollaanko puhtaalla puolella vai ei kun on kyse vedenjuomisesta. Tässä viittaan vesikriisiin muutamia vuosia sitten kun lika- ja puhdasvesi menivät sekaisin. Mökkinaapurini 85-vuoden kokemuksella (syntyperäinen Nokialainen) totesi kuitenkin jo silloin, että omiaan kaikki juovat.
Maraton oli täynnä (väliaika 4 tuntia 10 minuuttia). Aika suunnata kotia kohden. Ammattini puolesta paikallistuntemukseni on kohtuullinen eli muistelin, että Kankaantaankadun päästä umpiperästä nousee juurakkoinen polku ylös kohti Tampereen Kalkkua. Polulla oli kuitenkin kyltti : Läpikulku kielletty ! Jo maratonin juosseena en ollut aikeissakaan kulkea kyltin läpi vaan kiersin sen ja pääsin ketään häiritsemättä Tampereen puolelle.
Garmin näytti tässä vaiheessa jo 47 kilometriä eli harjoituksen suunniteltu kesto alkoi ylittyä. Tästä en masentunut vaan juoksin läpi Kolmenkulman teollisuusalueen ihmettelemään pistävää hajua tienposkessa. Nokian Koukkujärven kaatopaikalta valuu läpi Juhansuon ja ohitustien alitse mustanruskeaa pistävänhajuista kuravettä avo-ojassa. Surullista on, koska kyseinen töhkä valuu kohti Ikurin lapsiperheiden suosimaa asuntoaluetta. Ja tietenkin lopuksi Pyhäjärveen? Greenpeace ahoi!
Saavuin Ylöjärvelle ja vastatuuli alkoi taas kääntyessäni kohti Hämeenkyröä. Kirsi soitti ja sain sanallisen oikoluennan viestistä. Poikkesin vielä Vaasantien Shellillä täyttämässä vesipullot. Shellillä on nykyisin tankkauspalvelu mutta poika oli varattu - naisautoilijan hellässä huomassa eli jouduin täyttämään pullot itse.
Metsäkylässä tuttu koiranulkoiluttaja tervehti (morjesti) toistamiseen ja sanoi:
- Ai sinäkin olet jo toista kertaa tänään lenkillä...
- Ei kun tämä on sitä samaa lenkkiä.
- Siis hetkinen, siitähän on jo kuusi tuntia kun nähtiin.
- Niin koiraa ei saa pitää liian kauan sisällä.
- Mutta...
Jotensakin näistä lausunnoista alkaa saamaan tarpeeksi, ajattelin ja painoin menemään. 60 kilometriä täyttyi ajassa 6 tuntia 3 minuuttia ja käännyin kohti Tornivuoren rauhoittavia polkuja.
Kotiin saavuin ajassa 6 tuntia 23 minuuttia, 63 kilometriä juosseena - tyytyväisenä ja pääosin kevyesti rullanneena.
Tällaiset harjoitukset ovat mielestäni ns. kolmen päivän juttuja. Edellisenä päivänä on syytä miettiä tekemisiään niin juoksun kuin muunkin fyysisen elämän suhteen, koska rasitukseen tulee piikki.
Tankkaus ei ole pahasta ennen eikä harjoituksen aikana. Joskus kuulee elvistelyjä hurjan pitkistä harjoituksista ilman energiaa, pelkällä vedellä... Tämä on joskus hyvästäkin mutta harjoituksen ja sen kuuluisan muun elämän kulutus tulisi huomioida. En näe omalla kohdallani mitään hyötyä polttaa jatkuvalla katabolialla kehoa turhaan, varsinkaan kun takana on jo kaksi pitkää ultraa ja kolmas tulossa samana vuonna.
Harjoituksen jälkeen allekirjoittanut otti Gainomaxin palautusjuomaa ja söi hetken levättyään kunnolla sitä kuuluisaa makaroni-kanapaistosta. Huolehdin myöskin näin jo kylmempänä vuodenaikana jalkojen lämpimyydestä jälkeenpäin (Kirsin kutomat villasukat). Ja muista ns. pienistä asioista.
Tällaisen harjoituksen jälkeen ei lähdetä vaimon eikä lasten kanssa mihinkään säätämään vaan oleillaan kotona rauhassa. Suomen lain harmaa alue : uhkailu, kiristys ja lahjonta tulee ottaa käyttöön, jos perhe ei muuten ymmärrä levon tarvetta.
Näiden keikkojen kovuudesta ollaan montaa mieltä. Näkökantani mukaan harvoin tehtynä ne palvelevat kokonaisuutta ja antavat kullanarvoista tietoa missä harjoituksessa mennään.
Kovuus on mielestäni liioiteltua. Tähän kun laitetaan kolmenpäivän juoksureppu selkään ja juostaan tunturissa esim. 68 km noin 12 tuntiin, saavutaan autiotuvalle, peseydytään kylmällä vedellä, pilkotaan puut kamiinaan, keitellään makaronit ja syönnin päälle oikaistaan puulaverille piereskelemään (Lapin puhtaita vesiä) tietoisena, että huomenna taas samat kuviot on "kovuus" hieman toisenlaista.
Tässä tarkoitan kovuuden perspektiiviä, joka tuntuu suomalaisesta huippu-urheilustakin aina katoavan välillä. All inclusive resortissa keikutaan missi kainalossa lämpimässä ja aina välillä otetaan aurinkoa urheilukentällä. Sitten on kisat ja karsintarajojakaan ei saavuteta. Syytetään valmennusta ja huonoa rahatilannetta ja ties mitä. Kyse lienee työnteon mentaliteetista.
Omassa harjoituksessani keskivauhti jäi hieman alle kuuteen minuuttiin per kilometri. Sammutin kellon ruokataukojen ajaksi mutta vettä ja neljä geeliä meni vauhdissa.
Omat normaalit harjoitusmaastoni ovat aivan toiselta planeetalta tällaiseen asvaltti ja kävelytielenkkiin verrattuna. On aivan eri asia juosta poluilla kymppi esim. 1.10 kun tiellä kymppi 1.00. Olen vahvasti sitä mieltä, että asvaltti pelkästään juostuna tappaa lihakset niin hermotuksen kuin voimaominaisuuksienkin kannalta. Pururata ei ole polkua kuten ei myöskään hiekkakävelytie. Polulla on kiviä, juuria, kuraa ja hiljaisuutta. Liikenteen kohinassa ja pakokaasussa tarpominen eivät palvele psykofyysistä kokonaisuutta. Toinen tarina sitten on jos kisa johon tähdätään on pelkkää asvalttia. Tällöin on syytä siedättää kinttuja tavallista enemmän kestämään iskuja.
Oman harjoitukseni lopputulema vahvisti tekemisieni oikeansuuntaisuutta. Kunto on vähän liiankin hyvällä mallilla kun Bisletin kisaan on vielä viisi täyttä viikkoa. Kokemani pitkien lenkkien kankeus jaloista on hävinnyt pikku hiljaa. Se oli lähtöisin sieltä 48-tunnin osastosta. Missään tapauksessa en Bisletillä tule lähtemään näin lujaa. Harjoitus pikemminkin lisäsi alun rauhallisuuden suunnitelmaa. Eri asia on sitten maltanko...
Maailmassa kaikki on edelleen yhtä - opetelkaa nauttimaan siitä.
Ma - illalla 10 km - 1.06 - poluilla
Ti - iltapäivä 20 km - 2.10 - maa- ja metsäautotietä, umpimetsää
Ke - Lepo
To - 63 km - 6.23 - kertomus alla
Pe - illalla myöhään otsalampulla 6 km - 0.37, tietä
La - illalla myöhään otsalampulla 8 km - 0.50, tietä
Su - illalla 16 km - 1.37 - Tampereen Kaupista Niihaman kautta Atalaan ja takaisin valaistua hiekkaa
yht. 123 km - 12 tuntia 43 minuuttia
Lenkillä 20.10.2011
Heräsin aamulla maaseudun hiljaisuuteen, kuten yleensäkin. Nostettuani makuuhuoneen kaihdinta totesin sään olevan luvattua parempi eli sopiva minun tarkoituksiini. Eipä silti, ei näitä harjoituksia sään takia jätetä tekemättä. Totesin, että illalla tankkaamani makaroni-kanapaistos pyrki alakautta ulos patjaa kohti eli oli syytä suoriutua ylös peiton alta.
Suoriutumiseni jälkeen keitin viisi kuppia kahvia, sekoitin mysliin jugurttia ja mustaherukka-omena marjaseosta. Tein täysjyväsämpylälle leivät, joihin poikkeuksellisesti kesäkurpitsan ja juuston lisäksi eksyi tällä kertaa myös kinkkua. Aamiaisella katselin ikkunasta järvelle ja totesin tuulen olevan seurana tänään. Join vettä ja kävin myös puntarissa (vaaka).
Keräilin lenkkikamat kasaan ja otin rahaa, puhelimen sekä Nathanin kevyen kaksipulloisen vyön (alle litra) esille. Tarkistin lämpötilan ja istahdin hetkeksi sohvalle rauhoittumaan ennen lähtöä, onhan aamiaiselle annettava aikaa alasmenoon. Tosin ultrajuoksussa oppii syömään omituisissa rytmeissä eli ongelmaa tuskin tulisi. Hyvän ystäväni Rainen termein kävin vielä kuitenkin psykologisella istunnolla posliinilla ottaen samalla hieman paperia taskuun kakan , äsh, siis kaiken varalle.
Lukitsin portin, käynnistin Garminin ranteessa ja lähdin kohti suurta tuntemattomuutta - jälleen kerran. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli yli 30 sekuntia tavoiteltua parempi ja säikähdin samalla myös kotitien tutun mutkan takaa lentoon lehahtavaa komeaa metsoa. Yleensäkin on ihme ettei tuonkokoinen lintu törmää mihinkään paetessaan puiden välissä.
Ensimmäiset kilometrit menivät jatkuvasti alle tavoitteen, joten kyllästyin kellon kyttäämiseen ja keskityin kuuluisaan kevyeen rullaukseen epävarmana lopputuloksesta.
Hämeenkyrön raja jäi taakse ja saavuin Metsäkylän kyläyhteisöön. Morjestin (tervehdin) tuttua koiranulkoiluttajaa ja nautin pilkahtelevasta auringosta. Hiukan ennen Siperian valintaa (Siwa) se sitten tapahtui. Edessäni kävelytiellä vanhempi mieshenkilö ulkoilutti ilmeisesti kahta sukunsa nuorta toivoa, jotka hoipertelivat sinne tänne.
- Kato pappa, toi juoksee!
Aivan loistavaa. Totuus kuultiin ennen viidettä kilometriä lasten suusta. Siis juoksee - ei hölkkää. Ikuinen ristiriita tältä päivältä oli ratkaistu. Jatkoin rinta kaarella matkaa.
Oikeiden urheilijoiden pyhätön (jäähalli) kohdalla totesin, että vasempaan polven etujänteeseen sattuu hieman. Olin tähän varautunut, viimeaikoina asvaltti on taas jäänyt (onneksi) vähiin. Muutin hieman polvikulmia ja kipu katosi.
Jatkoin vääjämättä kohti ensimmäistä väliaika-asemaa, Ylöjärven kirkkoherranvirastoa. Nyt ei pidä luulla, että olin hengenravintoa vailla vaan menin palauttamaan avaimen, joka oli ollut lainassa tienhoitokuntamme kokoustilaa varten. Virasto hohtaa uutuuttaan ja portit (ovet) aukenevat itsestään. Palauttaessani avainta toimistossa Garmin värisi ranteessani. Katsoin kelloa ehkä pitkään ilman silmälaseja koska virkailija sanoi :
- Tämä on tällä selvä, jos on kiire ei tarvitse kuitata
- Ei ole kiire, vastasin, yhteys yläilmoihin vaan katkesi...
Kävin vielä vessassa täyttämässä toisen tyhjentyneen pullon ja jätin virkailijan vino hymy huulilla ihmettelemään.
Kymppi täyttyi hieman alle tunnin ja poikkesin seuraavaksi markettiin ostamaan geelejä. Löysin viisi Guzzyn 40 grammaista ja vielä mansikanmakuista eli kassan lausahdukseen:
-Näilläkö pärjätään...
Oli vastattava:
-Tottakai, koko päivän.
Jätin kassan ihmettelemään ja mietin onko ulosannissani jotain vikaa kun kaikki virnuilevat. Ulkonäkö Endurancen uuden harjoitteluasun myötä piti olla kunnossa ja ryhtikin oli Leijan (kirjasto) ikkunoista tsekattaessa hyvä.
Annoin piut paut virnuiluille ja keskityin Keijärven tiehen. Keijärveä on mainostettu Ylöjärven helmeksi, tosin toiset kutsuvat järveä poikajärveksi. Lake Gay- englanniksi. Järvi on saanut nimensä 1900-luvun alkupuolella sen rannalla asuneen englantilaisen merimiehen John Gayn mukaan. John nimittäin oli kova poika uimaan ja nousi kerran munasillaan vedestä. Rannalle sattui paikallisen tilan ruotsiakin puhuva piika, joka huudahti Johnin nähdessään :
-Jösses!
John oli kuitenkin kiertänyt maailmaa, ymmärsi kieliä ja kuuli piian sanovan jönsson ja korjasi ruotsiksi :
- Nej, jag är absolut Gay.
Näin nimi jäi elämään - kerrotaan.
Seuraava stoppi oli M.Marttilan vanhempi Nesteen huoltamo, jossa täyttyi 17 kilometriä. Kahvia, maitoa, kaksi palaa sokeria, lasi vettä ja täytetty ruisleipä. Leivän sisältö oli viimekäynniltä parantunut; paistettua munaa, kinkkua, juustoa ja salaattia. Myös vesipullojen täyttäminen tupakkalainsäädännön myötä on helpottunut, koska kyseisen aseman peliautomaatteja pelaavat isot pojat ja tytöt eivät enää kärytä vessoille johtavaa peräkäytävää savusukelluskelpoiseksi. Eräänlainen hapenottoharjoitus oli kun veti lenkillä ensin raikasta ilmaa sisään tasaisesti ja sitten yritti olla hengittämättä norttien käryjä.
Syyllistyin myös törkeään valehteluun, kun tuttu asemantyöntekijä uteli lenkin pituutta:
- Vähän alle viiskymppiä taitaa tulla...
Jätin kassan ihmettelemään maratoneja ja jatkoin matkaa kohti Tamperetta. Kiivetessäni Pispalan valtatietä ylös tein ensimmäisen muutoksen reittiin ja laskettelinkin vanhan ammattikoulun ohi Pyynikin viertä kiertäen näkötornille. Näkötornilla kilometrejä oli 27 takana ja ostin nuukana poikana ison kahvin ja eilisen pienen munkin, vesilasin sai toki ilmaiseksi.
Olin mäelle kiivetessä saanut kaksi tekstiviestiä ja kun en nähnyt kumpaakaan ilman laseja kunnolla, koitin soittaa Kirsille kysyäkseni mitä hänen viestissään oli. Toinen oli töistä ja ne saavat odottaa... Kirsi ei vastannut, joten jatkoin matkaa. Muutenkin tauot on syytä pitää lyhyinä ja kyseinen kahvila kun on vielä ahdaskin ei motivoi istuskella pitkään.
Laskettelin alas Tahmelan rantaan ja tulevat eläkkeidemme maksajat olivat spreijanneet muuntajan kylkeen : nappaa kasvia. Kyseessä lienee cannabis sativa- niminen kasvi ja murheellisena nuorison harrastuksiin puutarhanhoidon saralla liikunnan harrastamisen sijaan jatkoin kohti kaunista Pyhäjärven rantapolkua kohti lapsuuden maisemia. Ranta-Kaarila ja Ala-Rahola. Matkalla ohitin Pispan palvelutalon ja kunnioitin edesmenneen Pappani muistoa. Hän vietti viimeiset vuotensa siellä. Ikinä et poika luovuta...poika perkele...
Raholan vatkaamo (puhdistuslaitos) häiritsi hieman raikasta ilmaa mutta matka sujui upeissa rantamaisemissa kohti seuraavaa etappia, Nokiaa.
Tutut energiahuoltoon liittyvät tuntemukset tulivat 36 km kohdalla mutta tasoittuivat ja vauhti pysyi edelleen alunkaltaisena. Sarpatissa Nokialla muistelin kääntyneeni ennenvanhaan ympäri takaisin kotiin mutta nyt jatkoin Vihnusjärven ohi laattajalkakäytävää, joka tarjosi hieman hierontaa jaloille. Nokialla haisi kumi, eli kumitehdas toimii lamasta? huolimatta.
Mäenpäällä on lenkin varrelle sattuvista erikoisista paikannimistä huomioitava Hinttala, Nokian keskusurheilukentän kupeessa. Hinttalalla ei tietojeni mukaan ole yhteyksiä Keijärveen, enkä tiedä nimen historiasta mitään faktoja mutta olen kuullut tarinan eräästä, no annetaan olla...
Maratonin täyttymisen kunniaksi söin hampurilaisen kolalla (juoma, ei lumensiirrin). Kassa tiedusteli oliko ranskalaisiin tarvetta mutta ei ymmärtänyt ollenkaan, kun selitin saaneeni ranskalaisista tarpeekseni eilen kun Citroen merkkisen autoni lukko hajosi. Lisäksi hän ei ymmärtänyt puhtaan puolen tiedusteluistani mitään. Nokialla on nimittäin oleellista ollaanko puhtaalla puolella vai ei kun on kyse vedenjuomisesta. Tässä viittaan vesikriisiin muutamia vuosia sitten kun lika- ja puhdasvesi menivät sekaisin. Mökkinaapurini 85-vuoden kokemuksella (syntyperäinen Nokialainen) totesi kuitenkin jo silloin, että omiaan kaikki juovat.
Maraton oli täynnä (väliaika 4 tuntia 10 minuuttia). Aika suunnata kotia kohden. Ammattini puolesta paikallistuntemukseni on kohtuullinen eli muistelin, että Kankaantaankadun päästä umpiperästä nousee juurakkoinen polku ylös kohti Tampereen Kalkkua. Polulla oli kuitenkin kyltti : Läpikulku kielletty ! Jo maratonin juosseena en ollut aikeissakaan kulkea kyltin läpi vaan kiersin sen ja pääsin ketään häiritsemättä Tampereen puolelle.
Garmin näytti tässä vaiheessa jo 47 kilometriä eli harjoituksen suunniteltu kesto alkoi ylittyä. Tästä en masentunut vaan juoksin läpi Kolmenkulman teollisuusalueen ihmettelemään pistävää hajua tienposkessa. Nokian Koukkujärven kaatopaikalta valuu läpi Juhansuon ja ohitustien alitse mustanruskeaa pistävänhajuista kuravettä avo-ojassa. Surullista on, koska kyseinen töhkä valuu kohti Ikurin lapsiperheiden suosimaa asuntoaluetta. Ja tietenkin lopuksi Pyhäjärveen? Greenpeace ahoi!
Saavuin Ylöjärvelle ja vastatuuli alkoi taas kääntyessäni kohti Hämeenkyröä. Kirsi soitti ja sain sanallisen oikoluennan viestistä. Poikkesin vielä Vaasantien Shellillä täyttämässä vesipullot. Shellillä on nykyisin tankkauspalvelu mutta poika oli varattu - naisautoilijan hellässä huomassa eli jouduin täyttämään pullot itse.
Metsäkylässä tuttu koiranulkoiluttaja tervehti (morjesti) toistamiseen ja sanoi:
- Ai sinäkin olet jo toista kertaa tänään lenkillä...
- Ei kun tämä on sitä samaa lenkkiä.
- Siis hetkinen, siitähän on jo kuusi tuntia kun nähtiin.
- Niin koiraa ei saa pitää liian kauan sisällä.
- Mutta...
Jotensakin näistä lausunnoista alkaa saamaan tarpeeksi, ajattelin ja painoin menemään. 60 kilometriä täyttyi ajassa 6 tuntia 3 minuuttia ja käännyin kohti Tornivuoren rauhoittavia polkuja.
Kotiin saavuin ajassa 6 tuntia 23 minuuttia, 63 kilometriä juosseena - tyytyväisenä ja pääosin kevyesti rullanneena.
Tällaiset harjoitukset ovat mielestäni ns. kolmen päivän juttuja. Edellisenä päivänä on syytä miettiä tekemisiään niin juoksun kuin muunkin fyysisen elämän suhteen, koska rasitukseen tulee piikki.
Tankkaus ei ole pahasta ennen eikä harjoituksen aikana. Joskus kuulee elvistelyjä hurjan pitkistä harjoituksista ilman energiaa, pelkällä vedellä... Tämä on joskus hyvästäkin mutta harjoituksen ja sen kuuluisan muun elämän kulutus tulisi huomioida. En näe omalla kohdallani mitään hyötyä polttaa jatkuvalla katabolialla kehoa turhaan, varsinkaan kun takana on jo kaksi pitkää ultraa ja kolmas tulossa samana vuonna.
Harjoituksen jälkeen allekirjoittanut otti Gainomaxin palautusjuomaa ja söi hetken levättyään kunnolla sitä kuuluisaa makaroni-kanapaistosta. Huolehdin myöskin näin jo kylmempänä vuodenaikana jalkojen lämpimyydestä jälkeenpäin (Kirsin kutomat villasukat). Ja muista ns. pienistä asioista.
Tällaisen harjoituksen jälkeen ei lähdetä vaimon eikä lasten kanssa mihinkään säätämään vaan oleillaan kotona rauhassa. Suomen lain harmaa alue : uhkailu, kiristys ja lahjonta tulee ottaa käyttöön, jos perhe ei muuten ymmärrä levon tarvetta.
Näiden keikkojen kovuudesta ollaan montaa mieltä. Näkökantani mukaan harvoin tehtynä ne palvelevat kokonaisuutta ja antavat kullanarvoista tietoa missä harjoituksessa mennään.
Kovuus on mielestäni liioiteltua. Tähän kun laitetaan kolmenpäivän juoksureppu selkään ja juostaan tunturissa esim. 68 km noin 12 tuntiin, saavutaan autiotuvalle, peseydytään kylmällä vedellä, pilkotaan puut kamiinaan, keitellään makaronit ja syönnin päälle oikaistaan puulaverille piereskelemään (Lapin puhtaita vesiä) tietoisena, että huomenna taas samat kuviot on "kovuus" hieman toisenlaista.
Tässä tarkoitan kovuuden perspektiiviä, joka tuntuu suomalaisesta huippu-urheilustakin aina katoavan välillä. All inclusive resortissa keikutaan missi kainalossa lämpimässä ja aina välillä otetaan aurinkoa urheilukentällä. Sitten on kisat ja karsintarajojakaan ei saavuteta. Syytetään valmennusta ja huonoa rahatilannetta ja ties mitä. Kyse lienee työnteon mentaliteetista.
Omassa harjoituksessani keskivauhti jäi hieman alle kuuteen minuuttiin per kilometri. Sammutin kellon ruokataukojen ajaksi mutta vettä ja neljä geeliä meni vauhdissa.
Omat normaalit harjoitusmaastoni ovat aivan toiselta planeetalta tällaiseen asvaltti ja kävelytielenkkiin verrattuna. On aivan eri asia juosta poluilla kymppi esim. 1.10 kun tiellä kymppi 1.00. Olen vahvasti sitä mieltä, että asvaltti pelkästään juostuna tappaa lihakset niin hermotuksen kuin voimaominaisuuksienkin kannalta. Pururata ei ole polkua kuten ei myöskään hiekkakävelytie. Polulla on kiviä, juuria, kuraa ja hiljaisuutta. Liikenteen kohinassa ja pakokaasussa tarpominen eivät palvele psykofyysistä kokonaisuutta. Toinen tarina sitten on jos kisa johon tähdätään on pelkkää asvalttia. Tällöin on syytä siedättää kinttuja tavallista enemmän kestämään iskuja.
Oman harjoitukseni lopputulema vahvisti tekemisieni oikeansuuntaisuutta. Kunto on vähän liiankin hyvällä mallilla kun Bisletin kisaan on vielä viisi täyttä viikkoa. Kokemani pitkien lenkkien kankeus jaloista on hävinnyt pikku hiljaa. Se oli lähtöisin sieltä 48-tunnin osastosta. Missään tapauksessa en Bisletillä tule lähtemään näin lujaa. Harjoitus pikemminkin lisäsi alun rauhallisuuden suunnitelmaa. Eri asia on sitten maltanko...
Maailmassa kaikki on edelleen yhtä - opetelkaa nauttimaan siitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)