AUKI

 

On kiehuvan lämmintä. Katselen Kirsiä, joka kahlaa polviaan myöden matalassa rantavedessä. Tullessa piti visusti varoa karikkoja, vesi on alhaalla. En muista, että se olisi koskaan ollut näin alhaalla, mutta enhän minä muista kaikkea muutakaan.

   Silti vieläkään ei ole olemassa vääriä muistoja. Siitä on kauan, silloinkin oli kiehuvan lämmintä. Istuttiin tauolla mökillä Hämeessä. Oltiin kaivettu lapiolla maata pois autotallin tulevalta paikalta. Autotallia ei koskaan rakennettu, isällä oli aina muuta tärkeämpää. Mutta kuluihan aika siinä kaivaessa, niinkuin isoisä kerran tokaisi.

   Sillä tauolla isoisä opetti, että jokaisella meistä on suojauksessa aukko. Reikä, josta yhtäkkiä pääsee jotakin pahaa sisälle. Hän kertoi, että pitäisi varoa niitä ihmisiä, joilla on elämäntehtävänään tuon reiän löytäminen.

   Minä viattomana poikasena kuuntelin. Katselin kahden sodan kokenutta käsipuolta veteraania ja ihmettelin, että mistä ne ihmiset tunnistaa. "Just siinähän se on, ei niitä tunnista ennenkuin on myöhäistä." Siinä oli kaikki mitä isosisä sillä kerralla suostui kertomaan.

   Myöhemmin on löytynyt vikoja, ja myös niitä reiänmetsästäjiä.

 

Kirsi kahlaa takaisin ja istahtaa viereeni. Nojaan päätäni monisatavuotiaaseen mäntyyn. Katselemme rantasipiä. Lintu lentää edestakaisin ja piipittää surumielisesti. Se on sitä mieltä, että olemme sen tontilla. Nostan kiikarit silmille ja haravoin poukaman molemmat rannat. Pohjoisen puolella jonkin matkan päässä on tämänkesäinen sipin poikanen. Se vaappuu kokemattona harmaalla rantakivellä ja koittaa näyttää vahvalta.

   Siirrymme kolme metriä taaemmas varjoon istumaan ja aloitamme kahvistelun. Tulipaikka saa olla rauhassa. On metsäpalovaroitus ja kuntta rutikuivaa. Vaikka tulipaikka onkin hiedalla, niin ei tarvita kuin yksi kipinä ja sitten roihahtaa. Nellimin kylän alueella salama sytytti Ylimmäisellä Santajärvellä rinteen viikko sitten ja äskettäin Inarijärvellä Tissisaaressa paloi pari hehtaaria. Sitäpaitsi makkaraa ei tee mieli tällä helteellä ja kahvi on valmiina termoksessa.

   Syödessäni voileipää haistan kalan tuoksun käsissäni. Matkalla tänne koimme katiskan ja kalastimme karikolla syvänteen reunalla. Aalloissa vaappuvassa veneessä katselimme merikotkaa, joka tapansa mukaan ilmaantui auringosta kuin tyhjästä. Perkasin ahvenet tulipaikan vieressä hiedalla. Suolasin ne ja laitoin kylmälaukkuun. Voisin lyödä vetoa, että kotka ei ehdi ennen lokkeja sitten kun olemme menneet. Mutta kummatkaan eivät tule, ennenkuin vene on poissa. 

   Täällä rajavyöhykkeen tuntumassa ei liiku paljon ihmisiä. Ehkä minun pitäisi tilata se t-paita. Siinä lukee englanniksi, että erämaan lisäksi rakastan vain yhtä ihmistä. Juuri siksi olemme täällä. Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi. Yksikään reiänmetsästäjä ei tänne eksy. Ei heille ole täällä mitään metsästettävää.

Kirsi lähtee vielä etsimään mustikoita. Kerron hänelle, että olen kävellyt nämä kurut ja harjanteet syksyn linnustusta varten. Että huudan kun pääsen toiselle puolelle, jos sinne kannattaa tulla.

   Erottuamme suunnistan hietaa pitkin polun päähän ja alan nousta rinteeseen. Isoja mustikoita on varjopaikkojen mättäissä siellä täällä. Osa marjoista on vielä raakoja, eikä niitä loppujen lopuksi ole kovin paljon. On ollut liian kuivaa. Nousen ylemmäs. Tiedän tarkkaan mitä harjanteen takana on. Siksi tänne onkin aina yhtä jännittävää tulla.

   Harjanteen niskalla pysähdyn. Edessäni on muutama neliö paljaaksi kuovittua maata. Nyt siinä on vain poron jälkiä ja kanalinnun kylpykuoppa. Vähän edempänä on ensimmäinen hajotettu muurahaispesä ja vähän matkan päässä toinen. Sitten on kaadettu koivupökkelö ja mättäissä reikiä siellä täällä. Palokärki ei tee tällaista, tuumin ja laskeudun seuraavaan kuruun, jossa mustikoita on vielä harvemmassa.

   Palatessani seisahdun vielä kerran harjanteen niskalle. Kuvittelen mielessäni metsän kuninkaan makaamassa tässä. Täydellisessä suojassa kun järveltä käy raikas tuuli turkkiin. Miltähän jatkuva varuillaanolo mahtaa karhusta tuntua. Eläin elää vaistojensa varassa hetkessä, ihminen yleensä mielensä mielikuvissa jossain muualla.

   Pikkupojasta asti olen ymmärtänyt, että minulla on kyky tuntea hetki. Isälläni oli sama kyky. Hän yritti hukuttaa tunteen viinaan, koska ei kestänyt sitä. Isoisä opetti minulle, miten hetken kanssa voi elää. Miten sen tunteen, kun näkee syvemmälle, voi kestää. Hän sanoi, ettei milloinkaan pidä luulla näkevänsä enemmän kuin muut ihmiset. Ei pidä yrittää olla parempi, vaan nöyrempi. "Ja just tätä eivät ihmiset ymmärrä." Eikä isoisä tapansa mukaan suostunut selittämään silloinkaan enempää.

   Isosisän sanat korvissani jatkan eteenpäin. Nyt olen ymmärtänyt. Kun on auki, niin suojaus pettää. Täällä saa olla auki, eikä mikään uhkaa. 

   Kuntta rahisee jalkojeni alla. Käkkäräisten koivujen lehdissä on ruskeaa ja kurun pohjalla tavallisesti soliseva puro on lomalla. Huudan puolivälissä Kirsiä ja jatkan alemmas. Kohtaamme polun päässä. Tokaisen, että mulle ei ole siis nyt astiaa. "Ei ole nyt, pelkät piirakkamarjat riittävät", liinapäinen sanoo ja nousee tarmokkaasti ylemmäs.

   Jätän Kirsin rinteeseen ja kuljen polkua seuraavalle lahdelle. Kiikaroin tyhjät rannat. Tässä kuumuudessa ei huvita kalastaa enempää. Onhan noita jo savuahveniksi. Paluumatkalla löydän poron kalloluun palasen. Nostan luun oksanhankaan silmänreiästä roikkumaan.

   Palaan hiedalle puun juurelle istumaan. Kirsillä oli pikkuämpäri jo yli puolillaan, kohta on aika lähteä kotiin. Rantasipi aloittaa lentelyn ja piipityksen, mutta rauhoittuu sitten. 

   Kaikki on paikallaan.

VIIKOT 29. - 30.

Ma-Ke- sairas/lepoa.

To- Hiukan kävelyä.

Pe- Läskipyörällä Kirsin kanssa 17,06 km - 1.25.

La-Su- Lepoa.

---

Ma- 7,01 km - 51 min.

Ti- Lepo

Ke- 10,24 km - 1.09. Asvaltilla.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 1.10.

Pe-Lepo

La- 10,02 km - 1.06. Hiekkatiellä.

Su- Lepoa.

Taudin jälkeen varovaisesti liikkeelle. Hellesäät.

---

KUVIA SELITYKSINEEN

Kaikki blogin kuvat suurenevat jonoon katsottaviksi niitä klikattaessa.

Hyttyshatun läpi voi pussata, juoda kahvia ja sylkeä. Viimeksimainitussa tapauksessa täytyy tietää, ettei ole limppi.

Hillaa kello 23.30.

Inarijärven eli Erämeren saaret ovat paratiisi.

 

 

 

Maakaapelia ulkovaloille, aika kuluu edelleen kaivaessa.

Metsästyskausi lähestyy. Koulutuksessa haulikkoradalla.

Ylimmäisen Santajärven paloaluetta.

Nauttikaa vielä kesästä, käännymme elokuuhun. Tätä kirjoittaessani Nellimissä on 14,5 astetta lämmintä. Helteet ovat täällä toistaiseksi ohi.

KAVERI

 

Pakatessani moottorikelkkaa tiesin, että hiki tulee. Niillä, jotka väittävät ettei moottorikelkkailu ole luontoliikuntaa, on pieni mieli. Suuri mieli hyväksyy kaiken sellaisenaan, pieni mieli on rajoittunut.

    Ajelin tuttuja keinoja kylältä kauemmas. Juoksemajärvien ketjun lopussa päätin, että ajan Kivijärven vanhan kentän kautta. Matti asuu kylällä, on jo ikämies. Harvoin enää talvisin käy synnyinkodissaan. Ohiajaessani katson, että kaikki on kunnossa. Ikkunat ehjät ja luonnonkivipiippu suorassa.

    Yllätys tuli heti Vesijärven vasomispaikan jälkeen, HP ei ollut ajanut pidemmälle porojensa perässä, vaan oli koukannut Sivakkajärvien harjukivikoihin. Saisin itse ajaa koskematonta eteenpäin. Ulkomuistista.

    Taljankadottamajärven jälkeen nousin epävarmana vanhalle keinolle. Ennen keskimmäistä Kivijärveä on hirveä kivikko, johon mausteeksi on lisätty korkeuseroa ja painanteita. Koko kivikon läpi on vain yksi kelvollinen reitti, jonka muistaminen haastaa. Lisäksi tänä vuonna haastaa lumenvähyys, mutta ei huolta - lunta tulee kyllä riittämiin aikanaan. Täällä sinisen valon maassa kaikki tulee aikanaan.

    Pysähdyin kivikon jälkeen ennen Keskimmäistä Kivijärveä. Hiki oli tullut. Istuin kelkan päällä ja hörpin kuumaa mehua kuksasta. Missään ei ketään, ei mitään - ei ääntäkään. Ihmiset ajattelevat, että ongelmat tulevat ulkopuolelta. Todellisuudessa ongelmat ovat vain oman mielen esiinnostattamia aaltoja. Aallot ja vesi ovat yhtä. Ei ole toista ilman toista.

   Jatkoin matkaa. Jäät ovat paksuja ja pinnat vielä kuivat, vesi nousee järville vasta isommilla lumilla. Löysin reitin yli soiden ja virtaavien vesien. Ennen kenttää on kaksi isoa kiveä, joiden välistä keino ohjautuu suoraan kentälle. Ikkunat olivat ehjät ja piippu suorassa.

    Kivijärvellä nostin nopeuden sataan kilometriin tunnissa hetkeksi. Kiire ei ole minnekään, mutta minun maailmaani mahtuu hiukan kaasuakin silloin tällöin. Siitäkin huolimatta, että täytän kuusikymmentä vuotta parin vuoden päästä. Kuusikymmentä! Miten tässä näin on päässyt käymään, onko minua petetty:

    "Lääkäri väänsi ja välskäri käänsi, ja poika oli kelvollinen. Pojasta tehtiin kruunun joukkoon asevelvollinen. Eikä ne tiedä siviilit sen sotapojan taksaa. Sotapoika se tyttöjen silmissä kymmentä muuta vastaa." (Maantie on kova kävellä)

     Kivijärven jälkee oijustin Kivilompolan sivuitse Sulkusjärvelle. Kahvihammas ilmoitti ja ajelin hissukseen Aittasaareen. Tein tulet ja seivästin hiillosmakkaran käristymään. Asetellessani voileipiä lämpiämään folion päälle kuulin selkäni takaa tutun tervehdyksen. Tervehdysääntä on vaikea kuvailla, mutta se muistuttaa vanhanajan sähköisen soittokellon lyhyttä naksautusta. Naksautusta edeltää oikosulun aiheuttama surahdus.

 

      Juttelin kaverin kanssa hetken. Syötyäni asettelin istuinpuulle kaverin eväät tarkkaan järjestykseen. Ollaan sovittu, että järjestyksestä ei poiketa. Saatavilla tulee olla juustoa, leipää, pullaa tai muuta makeaa ja makkaraa. Kalareissuillani olemme sopineet, että tietynlainen kala leikataan leu´ulla tietynkokoisiksi palasiksi ja asetellaan avannon reunalle hieman koholle nautittavaksi. Kaveri erämaan asukkina on tarkka ja hienovarainen elossaan.

    Alkoi pimentymään. Yhden asian päivä ennen joulua, siniseen taipuva kajo loppuu kahden jälkeen iltapäivällä. Pakkasin kamat ja toivotin hyvät illat kaverille.

    Suunnistin Sulkusjärveltä ylös kohti Apinavaaraa. Pikkujärvien väliset kannakset olivat vistot ajaa, pounut heittelevät pitkää telamattoa puolelta toiselle. Kotiinpäin mennessäni tarkistin linkkimastotyömaan. Isot betoniset perustat oli jo siirretty ylemmäs. Mitenkähän vaaran haltija, Cahalik (kirjoitusasu nykyaikaistettu haltijan luvalla), suhtautuu kotipaikkansa myllerrykseen. Tapasin hänet muutamia vuosia sitten vaaran korkeamman huipun tuntumassa. Sen huipun, jonka olemassaolosta vain harvoilla on käsitystä. Hän arvosteli laktoosittoman suklaani makua, mutta tyyntyi kun selitin. Arvosti minua. Kertoi, että ei vuosikausiin ollut tavannut ihmistä, joka kykeni juoksemaan alhaalta ylös huipulle asti yhtämittaa.

 

     

    Juoksemavaaran alapuoliselle uralle ehtiessäni oli jo pimeämpää. Ajaessani mietin, kuinka Sulkusjärven kaverini ruokailu oli sujunut. Oliko ruoka ollut hyvää ja järjestys moitteeton. 

    Minulla kesti kolme vuotta saavuttaa kaverin luottamus. Aina kun kaarsin verkkoavannolle hän lähti Mitrin Paloniemen tähystyspaikaltaan kohti Aittasaarta. Koettuani verkon ja palasteltuani sen tietyn kalan siihen tiettyyn järjestykseen käynnistin kelkan ja poistuin paikalta taakseni katsomatta.

    Sitten kerran tunsin niin. Pysähdyin rantaan, mutta en sammuttanut kelkkaa. Käännyin hitaasti ympäri ja näin kaverin olevan matkalla saaresta avannolle. Sammutin kelkan. Valtava ja yönmusta. Lensi ensin kaarroksen yläpuolellani. Laskeutui sitten rauhallisesti verkkoavannolle, vilkaisi minua vielä kerran aloittaen hitaasti ruokailunsa.

    Vanhat sanovat, että jokaisella sudella on oma korppinsa. 

 

VIIKKO 51.

Ma- 5,01 km - 37 min. Keskeytin harjoituksen, liian väsyneet jalat.

Ti- Kävelyä Kirsin kanssa 3,69 km - 51.00.

Ke- 10,07 km - 1.10.

To- Erittäin hidas 10, 07 km - 1.17. Paranee kun malttaa.

Pe- Liukulumikengillä 8,46 km - 1.59.

La- 10,24 - 1.12. Perinteinen jouluaaton kymppi.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 5,29 km - 1.16. Matolla 10,1 km - 1.03. Pakkasta -24 astetta.

Yhteensä juoksua 45,4 km - 5:21

Hyvän mielen viikko. Motivaatio edelleen huono lyhyttä kilpailua (24-tunnin hallijuoksu) varten, mutta harjoitellaan kevyesti nyt pois tuo - kaksi kertaa koronan takia peruttu. 

ILLUUSIOITA

 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA LUKIJAT!

 

Aloitin harjoituspäiväkirjan pidon 6.4.1992. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta järjestelmällistä juoksemista, järjestelmällisen juoksemisen ylösmerkitsemistä keltaisiin almanakkoihin, jotka on päällystetty kontaktimuovilla. Niiden kansissa vuodesta 2008 on lukenut jokin tunnusomainen ajatus kuluvalle vuodelle.  

    Matkalla edelleen.

    Noin kirjoitin uuden kanteen. Matka jatkuu eikä päämäärää näy.

    Todellisuudessa menneet juoksuvuoteni ovat olleet enemmän tai vähemmän järjestelmällisiä. Elää sitkeä illuusio, että elämäni on pelkkää juoksemista ja että juokseminen olisi tärkein asia elämässäni. Usein noin sanovat ne, jotka eivät itse tiedä minne ovat menossa omassa elämässään. Minä taasen tiedän tasan tarkaan minne olen menossa elämässäni: En minnekään.

    Lähes mahdotonta on kuvata kulttuurishokkia, jonka koen joka kerta kun palaan Talvituvalta kotiin Nellimiin. Vaihdoimme Kirsin kanssa vuoden erämaassa sähköttömässä mökissä, jonne ei pääse autolla talvella ja kesälläkin matka on hieman kivinen. Hiihdimme, kävimme pilkillä moottorikelkoilla hieman kauempana sijaitsevalla salaisella järvellä, saunoimme ja kävin avannossa - sanalla sanoen vietimme hidasta elämää.

    Lämmitys hoituu puulla, on aggregaatti ja muutama akkuvalo. Virtavesi ja kaivo. Kaasukeitin ja kaasujääkaappi. Puuliesi ja kamina. Vesi tulee mökistä ulos kunhan sen kantaa sisään ensin ämpärillä. On patteriradio. Jatkuva luonto-ohjelma on kun katsoo ikkunasta ulos tai istuu tulilla. Kännykkä kuuluu huonosti, myös Venäjän verkossa ehkä joskus, internet on kahden ja puolen kilometrin päässä vaaran puolessavälissä.

    Rauhaa. Tilaa ajatuksille. Turha on poissa.

    Kotiin ajoimme viisitoista kilometriä moottorikelkoilla pimeässä. Joimme glögiä puolessavälissä termospullosta. Pakkanen naukui 25 miinukseen. Kaikki oli huurteessa, teeriä ja riekkoja pölähteli valoihin lumikiepeistä. Valkoista. Risureittejä vetisillä järvillä. Poroja. Vaarojen rinteitä ja metsäautotietä. Lopulta kylän valojen hento kajo. Koti.

    Kolmeen päivään en muistanut olevani ultrajuoksija. Mikään juoksuun liittyvä ei edes etäisestikään käynyt mielessäni.

    Purin tavarat pulkasta pois pihavaloissa, ajoin kelkan katokseen Kirsin kelkan viereen ja tulin sisälle takakuistilta ohi juoksumaton. Haalaria riisuessani jossain soi Sandstorm, Kirsi oli avannut television. Olimme hiihtäneet, saunoneet ja syöneet mökillä juuri ennen lähtöä. Istuin kahvipöytään, ruudussa nuoret voimistelivat elektronisen tanssimusiikin tahtiin eriväriset alushousut vilkkuen. Tunnelma ohjelmassa pökkelöi kuten koulun joulunäytelmässä, paitsi että joulunäytelmässä eivät alushousut vilkkuneet. Kännykän olin laittanut laturiin, se piipitti erinäisiä viestejä ja päivityksiä, urheilukelloon tuli päivitys. Kodin sähkövalot häikäisivät, ilma sisällä tuntui kuivalta.

    Tein takkaan ja leivinuuniin tulet, istuin sohvalle turhuuksien ympäröimäksi. Televisio, tietokone, tulostin, modeemi, tupakeittiön tasolla mikrouuni, kahvinkeitin ja vedenkeitin. Mökillä on kolme pannua: vesipannu, kahvipannu ja nokipannu ulos. Pöydällä palaa kynttilä. Ulkona myrskylyhdyt, joihin lisään silloin tällöin lamppuöljyä.

    Ennen lähtöä erämaahan olin tehnyt päivityksen sosiaaliseen mediaan, toivottanut seuraajilleni uutta vuotta. Kertonut, että taakse jäi 610 tuntia harjoittelua ja 4610 kilometriä juoksua. Todellisuudessa harjoittelua ja liikuntaa kertyi varmaan toistatuhatta tuntia, milloin moottorisaha kädessä, milloin lumilapio, milloin sienikori tai marjanpoimuri, onki, airot tai puunkantoteline. Hiekkalapio. Mitattuja kilometrejä, joihin sisältyy kävely ja hiihto sekä pyöräily, kertyi viitisen tuhatta. Ja kaikki muu siihen päälle, ruohonleikkuukin, saatana.

    Kirjoitan toista kirjaani, luen, elän hidasta elämää. Seuraan luontoa. Kalastan, myös talvella. Tapaan ihmisiä. Ajattelen.

    Lepään. Väsyn.

    Askartelen, nikkaroin.  Korjaan, myös koneita.

    Juon viiniä ja viskiä. Nykyisin myös giniä. Syön hyvin, leivon ja laitan ruokaa. Siivoan.

    Olen läsnä elämässäni.

    Palkkatyöni olen toistaiseksi tehnyt.

    Minähän vaan juoksen.

    Edellisessä blogipäivityksessäni vastasin kohtuullisen karusti kysymykseen Miksi juoksen. Sekä siihen Miksi en juoksisi- kysymykseen.

    Tulossa on jatkoa hieman, erittäin paljon, syvällisemmin. Mitä juoksu oikeasti minulle merkitsee. Olen lukuisia kertoja kertonut sitä teille mutta kertomisen kulma muuttuu, koska liikun juostessani. Mieleni liikkuu.

    Mutta totisesti, minä en pelkästään juokse, eikä juokseminen ole minun elämäni tärkein asia. Sensijaan juoksu ja etenkin ultrajuoksu on intohimo, elämäntapa ja kokemisen väline.

 

VIIKKO 52.

Ma- Matolla 40,10 km - 4.46.

Ti- Matolla 21,10 km - 2.17. Pakkasta yli kolmekymmentä edelleen ulkona.

Ke- Siikajärventie - Nellimintie 21,15 km - 2.23.

To- Umpihankea metsäsuksilla 3,14 km - 47 min.

Pe- Metsähiihtoa ja umpihankea osin eilisillä urilla 3,12 km - 43 min.

La- Lepo

Su- Kirsin kanssa metsäsuksilla 3,91 km - 1.03. - 20 celsiusta.

       Illalla matolla 10,09 km - 1.07. Tästä pätkiä 4.35 min/km vauhdilla.

Juoksua 92,39 km - 10:33

Hyvä viikko, itseä säästäen.

 

JOULUKUUSSA: 322,21 km - 43:24.

VUOSI 2021: 4610, 32 km - 610 tuntia.

VUODET: 1992 - 2021 yhteensä 86 944 kilometriä juoksua.

Keskiarvo 2998 km vuodessa.

Ei edes kymppiä päivässä, mutta lähdetäänpä vetämään!

     

MINÄ, DISSIDENTTI JALAN KÄÄNTEESSÄ

Lähdin metsään, koska halusin elää tarkoitusperäisesti, kohdata ainoastaan elämän olennaiset seikat, ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavanaan - ja jotta en kuolemani koittaessa joutuisi huomaamaan, etten ollut lainkaan elänyt. Elämä on niin kallis asia, etten halunnut kuluttaa sitä johonkin, mikä ei olisi elämää. (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Suomessa on EVA:n vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan 79 000 miestä, iältään 24 - 54, pysyvästi työelämän ulkopuolella. He eivät tee töitä, opiskele tai eivät ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Heistä kolmasosa on kirjautuneena työttömäksi ja suunnilleen saman verran heistä elää ilman tuloja ja ilman toimeentulotukea. Kadonneet työmiehet, kuten varmasti myös naiset, sivuun hypänneet?

   Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä kun aloitin hapuilun kohti täydellistä sivuunhyppäystä, muutin Lappiin, lopetin yritykseni ja aloitin toden teolla elää jokaisen päivän niin kuin se hyvältä tuntuu. Vaikka käytän sanaa hapuilla, mitenkään päämäärätöntä elämänkulkuni ei ole, pikemminkin päinvastoin. Minulla on pitkä lista ulkoisia tavoitteita ja vielä pidempi lista sisäisiä tavoitteita.

   Alussa siteerattu Thoreau ennakoi luontoa käsittelevissä kirjoituksissaan jo 1800-luvulla ekologisuutta. Kirjassaan Kansalaistottelemattomuudesta hän esitteli käsitteen kansalaistottelemattomuus, että on olemassa siviililain yläpuolella oleva laki, jota on noudatettava rangaistuksenkin uhalla. Hän ei hyväksynyt orjuutta ja sotaa tukevaa hallitusta, joten kieltäytyi maksamasta veroja ja päätyi lyhyeksi ajaksi putkaan.

   Mediassa on tasaisin väliajoin juttuja ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Nämä ihmiset ovat hypänneet pois oravanpyörästä ja ryhtyneet toteuttamaan omia tavoitteitaan. Osa on ryhtynyt elämään ekologisesti ja mahdollisimman vähän kuluttaen, osa on vetäytynyt hiljaisuuteen, jopa erakoitunut yksin tai läheisen kanssa. Niin tai näin, yksi yhdistävä tekijä löytyy näiden kaikkien juttujen kommenttiosioista: aivan hirvittävä arvostelu ja vetäytyjien mielipiteiden lyttääminen niiden taholta, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä omia valintojaan. Niiden, jotka omasta mielestään kokevat olevansa yhteiskunnan tukipilareita, ahkeria veronmaksajia ja rattaissa raatajia.

   Todellisuudessa monen sivuun hypänneen historiasta löytyy varsin mittava yhteiskuntavastuun kantaminen, joka on lopetettu omasta vapaasta tahdosta kun on ryhdytty ajattelemaan toisin. Näin on omalla kohdallanikin, taakse on jäänyt miltei kymmenen vuoden työura vammaisten lasten kanssa ja sitä seurannut seitsemäntoista vuotta muita työllistävänä yrittäjänä. Kadonnut työmies onkin siis saattanut jo tehdä työnsä vai pitäisikö jaksaa pikkuisen pidemmälle. Ja mikä on pikkuisen ja etenkin miksi?

   Sivuunhypännyt ei useinkaan ole mitenkään syrjäytynyt vaan seuraa aikaansa tarkasti mutta ei löydä siitä juurikaan mitään hyvää. Omaa mieltäni vaivaavat jatkuvat sodat, turha kuluttaminen, mutta etenkin ihmisten elämän muuttuminen lyhyen hetken kertakäyttömuoviksi. Henkinen kehittyminen ei ole pikavoitto eikä myöskään ole saavutettavissa yhdellä klikkauksella, vaan itseään joutuu vaivaamaan - harjoittamaan. Aivan kuten ultrajuoksussa. Ei tietoisuuden lisääminen omassa elämässä käy käden, tai pitäisikö sanoa jalan, käänteessä.

   Istuutuessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta olen palannut erämaasta Nellimin kotiin internetyhteyksien pariin. Lukemattomien sähköpostien joukossa oli lukijani kiitokset ja siinä sivussa toive, että kirjoittaisin useammin. Viimeisestä postauksesta näkyy kulunnen kaksi viikkoa mutta minä, dissidentti eli toisinajattelija, tarvitsen tilaa ajatuksilleni. Tilaa löydän erämaasta, jossa nyt viimeksi olen Kirsin kanssa kalastanut ja etsinyt hilloja. Elänyt ekologista elämäntapaa siinä mitassa mihin tällä hetkellä pystyn.

   Suomessa on 23 tuhatta ilman sähköverkkoa olevaa asuttua asumusta ja 340 tuhatta, jotka eivät kuulu vesijohtoverkkoon. Talvitupa, jossa erämaassa aikaa vietän on mökki, mutta voisi se olla vakituinenkin asutus - ilman sähköä ja vesijohtoa tottakai. Juostessani tai mieluummin muuten liikkuessani erämaassa koen vahvaa yhteyttä luontoon. Hiljaisuus puhuttelee enemmän kuin tuhannet sanat ja uutisten sijaan seuraan mieluummin vaikkapa viklon käyttäytymistä reviirillään poikasiaan suojellen. Kyse on siitä miten minä tulen toimeen luonnon kanssa, ei toisinpäin.

Sellainen elämä, jota ihmiset ylistävät ja pitävät menestyksekkäänä, on vain yksi tapa elää. Miksi nostaisimme jonkin elämäntavan ylitse muiden? (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Ajattelen kuten Thoreau edellä, jokainen saa valita mahdollisuuksiensa rajoissa itse. En saarnaa - kehotan kylläkin. Mielestäni meillä jokaisella pitäisi olla olohuoneen pöytänä oma ruumisarkku. Buddha kehotti ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan päivittäin. Tästä voi johtaa helposti kysymyksen: Mitä haluaisit tänään elämässäsi tehdä? Vastaus on sinun oman henkisen kehittymisesi tulos, haluatko ostaa vai kokea. Haluaisin ainakin, että olisit läsnä omassa elämässäsi joka päivä, teet sitten mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan.

Blogikirjoittaminen näin vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ajatukset eivät kypsy hetkessä, eivätkä ilman itsensä sivistämistä. Arvoisille lukijoilleni tämä riittänee perusteluksi postauksieni julkaisurytmiin.

   Olen tavattavissa 21.8. illalla Nivalan Pyssymäellä, jossa pidän luennon monipäiväjuoksuista; seuraavana päivänä siellä on Super Pep-polkujuoksutapahtuma. Ennen luentoa tai sen jälkeen olen avoin keskusteluille muistakin elämän asioista jos joku kokee siihen tarvetta. Erilaisten ihmisten tapaaminen on mielestäni aina rikkaus.

HARJOITTELU VIIKOILLA 29. - 30.

Ma- Nilsiässä saunalenkki 8,07 km - 53 min.

Ti- Kävelyä Rovaniemellä Kirsin kanssa 4,51 km - 1.03.

Ke- "Lepo", kotitöitä; ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

To- 8,14 km Palo-Pyhävaaralle - 58 min. Päivällä ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

Pe-La-Lepo, väsynyt.

Su- 5 km Paavalintupavaaralle erämaassa - 39 min. Helvetin kuuma ja paarmoja.

Yhteensä juoksua 21,2 km

Ma- Haapakurussa 10,22 km - 1.01. Hyvää kulkua.

Ti- Lepo

Ke- Asvalttia pääosin Uuttuperälle 12,02 km - 1.18. Illalla kävelyä 4,22 km - 1.04.

To-Pe- Lepo

La- 8,03 -53 min. Kevyttä verenkierrätystä ennen erämaahan lähtöä.

Su- Lepo

Yhteensä 30,3 km

Niin, minähän juoksin vajaa neljä viikkoa sitten kahdessa päivässä 207,24 km. Joskus on levättävä - muuten menee rikki päältä ja sisältä.

8-9/30

Palasin kairasta. 
   Jokainen sukupolvi ymmärtää asiat tavallaan. Blogiani saattaa lukea joku minua huomattavasti nuorempi, joten selitän nyt hieman toisin miksi siellä kairassa, erämaassa, kiveliössä, palkisella tai pöpelikössä on niin rentouttavaa viettää aikaa.
   Erämaassa ei ole yhtään bottia. Ei ainuttakaan algoritmia eikä silmukkaa kaulaani. Mikään keinotekoinen ei reflektoi minuun siellä. Niin kauan kun kännykkä ja radio ovat kiinni olen siellä vapaa. 
   Jos ette ymmärrä niin googlettakaa effi. Jos ette usko, niin istukaa alas tukevasti ja selvittäkää mihin algoritmit ja tekoäly yltävät. Huomaatte, että maailmassamme on kovin vähän aitoa jäljellä. Mihinkään ei voi sokeasti luottaa - ei mihinkään. Paitsi tulitikkuihin ja kirveeseen ja näihinkin varauksella. Tikut on pidettävä kuivana ja kirves terävänä.

   Lähtiessäni torstaina aamulla oli -27 pakkasta. Täytyi laittaa huppu päähän ja moottorikelkalla ajaessa hanskat käteen (vitsi). Tuossa kylmyydessä on syytä värkeissä olla varaa ja suunnitelma pelastautumiseen valmiina jos tekniikka pettää. Jos mies pettää niin sitten ei voi mitään, ei ole minun murheeni. 

   Tein lumikengillä reilun tunnin lenkin. Lunta oli paljon mutta ei todella paljon, silti syvää ja upottavaa. Pahimmissa paikoissa eteneminen oli vaikeuden rajamailla kenkää ylösnostettaessa.

   
   Tänään pilkin mutta kylmä tuuli ajoi pois jäältä. Ei kalaa.

   Menossa on Arne Dahlin esikosteos, Verikyynel. Toivottavasti se ei ole koneen kirjoittama, sillä siihenkin keinoäly jo pystyy.
   Taustalla ei soi mitään.
   Huomiseen.

   electronic frontier finland eli effi

6/30

Kirsin vapaapäivä ja erämaa kutsui, terveyskin alkaa kohentua mutta vielä on tällaisten päivien jälkeen ihan poikki.
   Lumisade ja - 10 pakkasta, lunta puolireiteen rajaseudulla, kylällä vähemmän. Hiljainen palkinen. Siis kaira. Ei jääkaira.
   Täytyy nyt vielä käydä ostoksilla Nasuneuvoksen autolla. Kiertävä kauppias tulee Nellimiin 19.00 ja myy lihatuotteita mutta myös kaalikääryleitä.
   Tänään ruokapöydässä illalla tortilla wraps kasviksilla ja Cerro Tinto, joten lyhyestä virsi kaunis.
   Hauki on kala ja huomenna keitossa. Kuvat kertovat loput.
   Huomiseen.
   Taustalla honkapuu napsuu takassa.

Nikon D3300, VR 18 - 55mm (25mm) f8 1/80s  ISO 400