HIDASTA

Pohjoisen ihmiselle nili on selvä asia. Minä tein uuden aluevaltauksen: nilimyllyn. Kymmenen vuotta vanhan tuulimyllyn jalusta lahosi, joten korvasin sen. Saa matkia.

 

HIDASTA AJATTELUA

Daniel Kahneman voitti taloustieteen nobelin vuonna 2002 ja pohtii ajattelua kirjassaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Kahnemanille nopea ajattelu on automaattista, intuitiivista ja itsestään käynnistyvää. Ajattelua, jossa reagoidaan ilman tietoista ponnistelua. Jossain tilanteissa nopea ajattelu on elinehto. Eläimille päivittäin villissä luonnossa ja ihmiselle esimerkiksi polkupyörän satulassa, kun auto yrittää ajaa päällesi. 

   Näin kävi minulle Tampereen Epilässä. Pyöräilin kaikessa rauhassa ajoradan vieressä erillisellä pyörätiellä, kun yhtäkkiä auto syöksyi suoraan kohti. Ilman vilkkua ja viistossa kulmassa, ajoradalta kääntyen pihaanajoon. En käynyt kysymässä mitä kuljettajan päässä liikkui. Tiedän sen kysymättäkin.

   Hidas ajattelu vaatii keskittymistä ja ponnistelua. Se on analyyttistä, tahdon alaista ja kriittistä. Hidas ajattelu vaatii pysähtymistä ja sitä tarvitaan uutta opittaessa tai yrityksissä ymmärtää suuria kokonaisuuksia. 

   Hidasta ajattelua voi harrastaa kauan kestävän urheilusuorituksen aikana. Ultrajuoksussa tai pitkänmatkan pyöräilyssä ehtii tuumia asioita monista eri näkökulmista. Yhtälailla romaania kirjoittaessa hidas ajattelu on tarpeen kokonaisuutta ajatellen. Draaman kaari ja niin edelleen.

   Hidasta ajattelua soisin hyödynnettävän ihmisen elämässä enemmänkin. Ihmisten pahoinvointi johtuu suurimmaksi osaksi ylenmääräisestä teknologiasta, jota väkisin tuputetaan jokaiseen tilanteeseen elämän varrella.

   Ihminen on luotu kohtaamaan ihminen. Oikeassa maailmassa niissä olosuhteissa, jotka kulloinkin sattuvat juuri siinä kohtaamisen hetkessä olemaan. Ilman kohtaamisia näivetymme ja alamme elää omaa elämäämme virtuaalisen virran keinotekoisten kohtaamisten saastuttamana.

   Yksi hyvä esimerkki on ruokarobotti. Miksi ei ihminen? Nuori kesätöissä tsupparina? Miksei ihminen voi viedä toiselle ihmiselle hänen tilaamiaan tavaroita, soittaa ovikelloa ja tervehtiä? Miksi pitää olla äppiä ja robotiikkaa? 

   Älkää sanoko, että se on mennyt sellaiseksi. Minä en ainakaan ole "päästänyt" mitään "sellaiseksi". Haluan kohdata ihmisiä, en koneita.

 

KYLMÄ ALKUKESÄ

Euroopan kierroksen jälkeen olen viikon nauttinut Pirkanmaalla normaalista Suomen kesästä normaalissa kesävarustuksessa. Vesisateessa ja pipo päässä. Kotona Lapissa jäät alkavat väistyä Inarijärvestä ja aurinko on pitkään paistanut yötöntä yötä.

   Suomessa herättää pahennusta sään arvostelu. Syy on selvä: paskakelejä yritetään epätoivoisesti puolustella isänmaallisella paatoksella. "Ei Suomesta kesällä mihinkään tarvitse matkustaa."

   Vitsit sikseen. Lämmön kokemus on hyvin henkilökohtainen. Se missä plus viisitoista on toiselle kuuma, toinen alkaa nauttia vasta plus kolmessakymmenessä. Karu totuus on, että jos todellisesta lämmöstä ja leppeistä illoista haluaa nauttia, on Suomesta lähdettävä etelämmäs. Niin kovin vähän meillä on keskimäärin kauniita päiviä.

 

STIHL

Ostin 23 vuotta sitten moottorisahaksi Stihl 25- merkkisen laatulaitteen. Nyt se päätti elämänsä. Saha ei suostu käymään enää tasaisesti puhumattakaan tyhjäkäynnistä. Kampiakselin tiivisteet vuotavat. Yritin viimeisenä keinona vaihtaa siihen kaasuttimen kalvot muun huollon ohessa. Ei auta mikään: sähköt ovat kunnossa ja tulppa uusi. Ilmansuodatin ja bensiininsuodatin ovat uudet. Kaasutin on puhdas, kalvot uudet ja säädöt kohdillaan. Mutta ei.

   Aika kultaa muistot. Minulla on Nellimissä kaksi erilaista Stihliä lisää. Toinen on legendaarinen 241C, jonka valmistus on lopetettu päästömääräysten vuoksi. Tämä saha on noin viisitoistavuotias. Sikäli on ihmeellistä miksi juuri tämän, elektronisesti ohjatun sahamallin valmistus lopetettiin, koska se käy aina optimaalisella ilman/polttoaineen seoksella.

   Toinen Stihl on isäni vanha saha, jonka mallia en muista, mutta ei sekään vanha ole. Tai mikä on vanha? Sahaksi? Karu totuus on, että on pakko ostaa uusi saha etelän mökille. Emme tälläkään kertaa olisi päässeet pelipaikalle ilman moottorisahaa. Syy tuulikaadot.

 

   Ilmastonmuutos näkyy kuusen kasvussa pitkin eurooppaa. Kuusikot kuivavat lukuunottamatta pohjoista ulottuvuutta ja kuusi pinnallisine juuristoinen on potentiaalinen tuulikaatopuu elinvoiman heikennyttyä tai kirjanpainajan toukkien jäljiltä.

   Nyt joku sähköautolataaja kiihottuu: "Alkaa se Koskinenkin taipua ilmaston suhteen." Kuten monesti olen todennut, en kiellä ilmastonmuutosta, vaan peräänkuulutan suhteellisuudentajua yrityksiin hoitaa sitä. En usko, että me pystymme sitä hoitamaan. Syynä on ihmisen ahneus.

   Ilmaisen puun polttaminen tuskin on ahneutta. Tai tuulikaatojen sahaaminen polttopuiksi. Eivät ainakaan sähköä tuottavan tuulimyllyn lavat heilu maisemassani. Eivätkä aurinkopaneelipellot, joita on häkellyttävän paljon Euroopassa, estä ympärilläni sadeveden imeytymistä maahan. Puhumattakaan paneelipeltojen ruuantuotantoon tarkoitetun maan varastamisesta.

 

LIIKUNTAA

Matkan aikana liikunta oli pääosin pyöräilyä joitakin lyhyitä juoksuja lukuunottamatta. Pyöräily maistuu myös kotimaassa, mutta juokseminen on alkanut kiinnostaa jälleen. En silti lupaa vielä mitään. Olo on edelleen Tsekeissä tapahtuneen sairastumisen jäljiltä puolikuntoinen.

VIIKKO 21.

Ma- Tsekeissä. Lepo/kurkku kipeä

Ti- Puolan Poznanissa kaupunkiin tutustumista, kävelyä 7,70 km - 1.52.

Ke- Lepo

To- Puolan Suwalkissa pyöräilyä Kirsin kanssa 12,19 km - 1.02.

Pe- Lepo

La- Viron Pärnussa pyörällä Kirsin kanssa 19,66 km - 1.33. Happi ei kulje.

Su- Lepoa, matka Suomeen. 

VIIKKO 22.

Ma- Lepo

Ti- Kirsin kanssa pyörillä, osin poluilla 24,19 km - 1.51.

Ke- Pyörällä 44,58 km - 2.14. Happi ei kulje vieläkään.

To- "Lepo" Metsätöitä.

Pe- Kirsin kanssa pyörillä asioilla 24 km - 1.42.

       Oma lenkki pyörällä, vetoja 30,96 km - 1.13. Nyt jo kulki hiukan paremmin.

La- Lepo/selkäkipu.

Su- Lepo/selkäkipu.

 

UUDET KUMIT

Vaihdoin pyörääni uudet renkaat. Entisten Vittoria Terreno Dry- renkaiden jälkeen halusin kokeilla Continentalin Terra Speediä leveydessä 45 mm. Ensikokemukset sekä polulta, että asvaltilta ovat rohkaisevat. Rengas pitää hyvin märällä ja nappulakuviosta huolimatta rullaa kohtuullisesti myös asvaltilla. Paineet ovat 3,5 barin luokkaa. Joku voi pitää tätä isona paineena grevelrenkaalle, mutta minulle se sopii.

Yläkuvan alimmainen rengas on takarengas, joka oli kuluneempi. Renkaat kestivät hiukan alle tuhat kilometriä. Terra Speed on muodinmukaisesti ruskeasivuinen. Tämä väri tuskin vaikuttaa ominaisuuksiin, mutta hintaan kylläkin.

 

Lopuksi kysyn, haluatko että pohtisin blogissani jotakin sinua kiinnostavaa aihetta tai ilmiötä? Jos näin, niin kommentoi. Kommentin voit jättää myös nimettömänä.

   Vuosien varrella, alkaen vuodesta 2011, tässä blogissa on kirjoitettu monista aiheista. Toisin kuten eräs omasta tahdostaan edesmennyt ystäväni, en kysele lukeeko tätä kukaan. Sen näen tilastoista. En myöskään kysele, haluatteko että jatkan blogini kirjoittamista. Siihen minulla on kyllä motivaatiota kaiken muun kirjoittamisen ohessa. 

   Aikaa tämä tietenkin vaatii, mutta mikä muu aika olisi arvokkaampaa kuin ajatusten jaettu aika?

 

AJATELLAAN - EDES

  

 

Aluksi: Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille niille, jotka kokevat olevansa itsenäisiä.

   Minusta Suomessa on valtavan paljon ihmisiä, jotka eivät ole läsnä elämässään. He vain ovat, kunnes kuihtuvat pois. Nämä koneiston rattaat eivät halua arvostella ketään tai kenenkään elämäntapaa, koska heillä itsellään ei ole olemassa mitään elämää - minun mielestäni. Tosin he saattavat itse olla täysin toista mieltä kysyttäessä, tai sitten he eivät uskalla edes ajatella elämänsä merkityksiä. 

   Minusta ihmisen kauhein kohtalo on olla ajattelematta.

   Mäntyniemen puolivallaton ajattelija, jonka seuraa sulostuttaa runotyttö ja se koira, jolla on hengitysvaikeuksia, on soittanut puhelimella pääministerille ja kohta entiselle Helsingin pormestarille. Puolivallaton on ollut jälleen huolissaan siitä, miten vastakkainasettelu yhteiskunnassamme lisääntyy. Lisäksi hän on jakanut huolensa koronasta ja sen hoidosta.

   On varsin ymmärrettävää, että vanhuuttaan elävä ikäihminen huolestuu ja alkaa soitella ympäriinsä. On hyvä tietää mitä yhteiskunnassa tapahtuu, tai toisinsanoen: ei tapahdu - ei sitten millään. Yhteiskunnallinen keskustelu ei voi olla vain punaista ja makeaa, on muitakin värejä ja makuja. Minusta on varsin luonnollista, että vastakkainasettelu kiihtyy yhteiskunnassa, joka puolustaa kaikkea muuta ja muita kuin jäseniään.

   Meneillään olevan kriisinhoidosta on tehty politiikkaa. Todennäköisesti nykyinen pääministeri kirjoittaa muistelmissaan, että suurimman esteen koronakriisinhoidolle muodostivat muut hallituskumppanit. Yhdessä tekeminen tuntuu olevan mahdotonta ja ehkä tätä puolivallaton halusi nostaa esiin.

   Suomen kieleen on itse asiassa-hokeman jälkeen tullut uusi normaali-hokema. Mikä helvetin uusi normaali? Kuten alussa mielipiteenäni esitin, ei ole olemassa kaikille yhteistä normaalia tai tapaa elää elämäänsä. Se mikä toiselle on normaalia ja tyydyttävää, voi olla jollekin toiselle täysin epänormaalia ja vastenmielistä. 

   Korostan kuitenkin, että ongelma on usein rohkeuden puutteessa. Alussa mainitsemani ihmisryhmä ei uskalla olla muuta kuin näkymätön ja mielipiteetön, eikä tarvittaessa uskalla tunkea pesusieniä alushousuihinsa lentääkseen pidemmälle.

   Tätä tekstiä lukiessaan joku saattaa luokitella minut minäminä- tai narsismi-ihmisryhmään kuuluvaksi. Minä en kuitenkaan ole tärkeä, mutta jokin kirjoittamani voi olla. 

   Katson tässä välissä varoittaa Samu Haberista. Mies on menossa ystäviensä kanssa studioon itsenäisyyspäivänä tekemään uutta musiikkia. Kertomansa mukaan he ottavat mukaan nyrkkeilysäkin ja hanskat. Poreallas studiossa jo on. Antakaa Samulle taas anteeksi, jos hän sortuu katselemaan maailmaa kristallin läpi juhlahumussa. Samu on niin ihana ja vielä ihanampi Yleisradiomme pitää huolta tulevaisuudessa Samun melusaasteen leviämisestä. Etenkin nyt, kun Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja vaikuttaa puolueettomasti myös Elinkeinoelämän keskusliitossa. Tämä on mielestäni puolueettomuuden ylistys ja ihan banaali sellainen.

   Taannoin nostin kekusteluun vanhusten hoidon rinnastettuna Lapin rekikoirien selviytymiseen. Sain palautetta, että vanhustenhoidon rahat eivät tule samasta lähteestä kuin työttömien rekikoirien ruokarahat. Toinen ei siis sulje toistaan pois. Palaute kertoo antajastaan paljon: usko rahalla hoidettaviin asioihin on vahva. Palautteen antajan mielestä rahan antaminen ongelmaan poistaa sen? Kätevää, ei tarvitse kuin käydä rahalähteellä niin inhimillisyys on taattu.

   Lapin reilu 8000 rekikoiraa ovat tuotantovälineitä tai tuotantoeläimiä. Pelastamme ensin ilmaston ja biodiversiteetin, sitten turkis- ja koe-eläimet. Huolehdimme, että jää ei enää sula ja jääkarhu saa taas saalistaa hylkeitä jäätyvällä merellä. Pelastamme koko maailman ja ehkä pelastamme siinä ohessa myös itsemme ja sitä ennen rekikoirat.

   Onkohan kukaan muu kuin minä tullut ajatelleeksi mitä vanhenevalle ja jaloistaan jäykistyvälle rekikoiralle tehdään? Ultrajuoksijana ymmärrän aamukankeutta ja suorituskyvyn laskua varsin hyvin. Onko olemassa rekikoirien vanhainkoti, missä valjakossa rehkineet muistelevat lämmöllä juostuja taipaleitaan hyviä luita virikkeellisessä ympäristössä pureskellen? Tekemäni puhelinhaastattelun perusteella ainakin vastuullisella koirayrittäjällä on.

   Eläimen pitoon liittyy vastuu eläimestä. Jos ei kykene huolehtimaan ottamastaan eläimestä on kaksi vaihtoehtoa: luopuminen tai eutanasia. Rekikoiran työura alkaa taittumaan 6 - 10 vuoden iässä riippuen vammoista. Vanhimmat elävät eläkkeellä 15 vuoden ikään. Kuten kotikoirankin, ihminen lopulta ratkaisee milloin vetokoiran elämä on enää elämisen arvoista. Kovin suuria kirurgisia operaatioita ei vetokoirille tehdä, eikä elämää pitkitetä keinotekoisesti, kuten valitettavan usein tavallisille sohvanvaltaajille tehdään. 

   Ehkä meidän ihmisten tulisi saada lopulta itse päättää omasta elämästämme kuten päätämme eläimienkin elämästä. Mikä siinä eutanasiassa on niin vaikeaa jos itse sen haluaa sitten kun ei enää pysty? Jumalaako tähän taas sotketaan?

   Tietyssä vaiheessa nuoria kannustettiin ryhtymään yrittäjiksi. Nyt koronakriisin aikana eri yrittäjät huutavat kilvan valtiota apuun hankkeisiinsa. Toimittuani aikanaan 17 vuotta yrittäjänä ymmärrän yrittämisen riskit. Tuolloin itse rahoitin osittain pankin kautta kannattamattomalla liiketoiminnalla työntekijöideni palkkaa, eli työntekijöiden ja heidän lastensa elämää sekä elämästä selviytymistä. Yrittäjä voi ratsastaa tiettyyn rajaan asti valtion avuilla, hanketuilla ja muilla rahoituksilla mutta lopulta yrittäjä maksaa laskut itse. Tosielämässä hanketuet ovat vitsi. Kun kaksi vuotta täyttää hakemuksia ja virittelee, sitten luopuu toivosta, niin ehkä kahden vuoden päästä ELY-keskuksesta soitetaan: 

- Teillä oli tämä hanke.

-  Juu, niin oli.

   Valtio olemme me, eikä alussa mainittua rahalähdettä ole ilman yrittäjiä tai verotuloja. Suljetussa kierrossa, toinen toiselle siirretty raha loppuu ellei lisää rahaa tule kiertoon ulkopuolelta. Ulkopuolella tarkoitan tässä yhteydessä ulkomaalaisia turisteja ja kansainvälistä kauppaa sekä alkutuotantoa nimenomaan täällä itsenäisessä isänmaassa. 

   Hiljaa ja kauniisti puhumalla eivät asiat koskaan muutu. Kirjoittamalla toisarvoista paskaa viihdyttävästi saa tykkäyksiä ja uusia värejä keinotekoiseen taivaaseen.

    Tärkein tänä itsenäisyyspäivänä ajattelemani asia on ihmisten arvot tai niiden täydellinen puuttuminen. Onko todella niin vaikeaa keskustella yhdessä eri asioista sivistyneesti. Keskustelu ei ole oman puheenvuoron odottamista vaan toisen kuuntelemista ja huomioonottamista. 

Lopuksi: Meillä syötiin tänään karjalanpaistia vanhan rajan takana seulaksi ammuttujen veteraanien muistolle. Muistolle siitä, että Suomessa on ennenkin tehty politiikkaa piittaamatta vähääkään kansasta. 

   Karjalanpaistin kanssa oli keitettyjä kokoperunoita saksalaisten peltiseppien muistolle 1700-luvulta. Eurooppa yhdentyi jo silloin, sillä peltisepät ne perunan Suomeen toivat.

   Aterialla oli suolakurkkuja muistuttamaan siitä, että kaikki itärajan takaa tuleva ei ole pahasta. Olisi juotu myös venäläiseen tapaan votkaa snapseina puolentunnin välein, mutta minun pääni alkaa votkasta särkemään.

   Lisukkeina oli myös punajuuria muistuttamaan muustakin ihmisen raudantarpeesta, kuin siitä mitä tarvittaessa rajoille viedään. Jäämerensalaatti, juustoinen sekasalaatti kapriksilla ja viinirypäleillä sekä homejuusto sivussa lepäävine taateleineen muistuttivat lämmöstä, johon me emme pääse nyt matkustamaan.

   Ruokajuomana oli vettä, mutta etenkin Omikronin retsinaa, koska maailmassa on vain yksi todellinen ultrajuoksija, Yannis Kouros Kreikasta. Toisaalta Paavo Nurmikin joi joskus retsinaa.

   Leipänä oli joululimppua, sillä joulu pienellä kirjoitettuna tulee joka vuosi - halusittepa sitä tai ette.

   Hyvää itsenäisyyspäivän jälkeistä aikaa, mikäli luette tämän itsenäisyyspäivän jälkeen.

   Muistakaa ajatella, soraäänet eivät ole pahasta.

VIIKKO 49. HARJOITTELUNI

Ma- 8,38 km - 1.01. Nellimin kylällä; kova tuuli ja huonosti palautuu.

Ti- Lepo

Ke- 8,44 km - 1.00. Siikajärventie. Tässä vaiheessa päätin, että tämä on kevyt viikko.

To- 12,10 km - 1.22. Rovaniemen kaupungissa, jäistä eli liukasta.

Pe- 14,87 - 1.43. Parempaa palautumista ja parempaa kävelyväylien hiekoitusta.

La- 8,44 km - 1.01. Saarenkylä lumipöperöä ja huona palautumista.

Su- Lepo

Yhteensä 52,2 km - kevyt viikko.

Jos keho ei ota harjoitusta vastaan niin minusta on parempi pysyä perusasioissa ja lepäämisessä.

 

MARRASKUUN SUMMAUS

Juoksua 205 km. Jalkavaiva näkyy kilometreissä, Endurance 24-tunnin hallikilpailu peruttiin Koronan takia, tämä muuttaa prioriteettejä - täytyisiköhän alkaa työstämään romaaniani?

EX TEMPORE

Juoksin tänään 26 kilometriä Kessiin ex tempore - ilman valmistautumista tai tarkempaa suunnitelmaa. Juoksin Nellimin kevättalven kylmässä tuulessa Kotalasta poispäin niin kauan kuin uskalsin viime aikojen vähäisen juoksun itseluottamuksella, takaisin kun on pakko jaksaa - vai onko?
   Kessiin ei olisi päässytkään enää kovin montaa kilometriä pidemmälle näin talvella juosten. Kävimme Kirsin kanssa kelkoilla perjantaina etäämmällä Kessissä, Nammijärven Piilolassa - lunta on valtavasti, ja tämä erämaa on auki vain harvoille ja valituille.
   Edellinen lause saattaa kuulostaa ylimieliseltä ja pöyhkeältä. Tein monet vuodet töitä kuin eläin päästäkseni tähän tilanteeseen, jossa olen ja olemme nyt. Kirsi on osittain kausisorvissa edelleen, mutta minä olen hypännyt oravanpyörästä pois. Enkä kadu yhtään, olen vetäytymiseni ansainnut: en ole lainkaan kiinnostunut mitä muut siitä ajattelevat.
   Sensijaan ajattelen itse ja kirjoitan jotkut ajatukseni julki. On mielenkiintoista miten ihmiset suhtautuvat jos joku ajattelee tai tekee valintoja laumasta poiketen. Osa ihailee ja kannustaa, mutta osa alkaa nillittämään ja kyseenalaistamaan vetäytyjän motiiveja. Käskiessäni ihmisiä ajattelemaan enemmän ja tekemään vähemmän töitä alkaa usein valitus yhteiskuntavastuusta tai selitys oman tilanteen mahdottomuudesta vähentää töitä ja kuuluisa "ei ole varaa" perustelu.
   Miten niin ei ole varaa? Olette itse tehneet valintanne niin pankkilainojen kuin lisääntymisen suhteen. Minä tein nuorempana lukuisia vääriä valintoja ennenkuin tajusin mikä tie johtaa oman elämän tasapainoon ja oman ajan valitsemiseen itselle ja läheisille. Varaa on jos luopuu jostakin. Usein saa tilalle jotain aineetonta ja näkymätöntä mutta täysin korvaamatonta: mahdollisuuden tehdä asioita ex tempore - esimerkiksi.

"Totuus ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei ole kannattajia. Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous." - Erno Paasilinna

Lainauksen lausetta siteerasi äskettäin edesmennyt Pentti Linkola. Linkolan mielestä keskustelu maailman tuhosta on täysin turhaa, maailma syöksyy kohti tuhoaan - mikään puhe ei enää auta.
   Kuten Linkola, myös minä masennun aina välillä ihmisten tekemistä valinnoista oman elämänsä suhteen. Allekirjoitan osan Pentti Linkolan ajattelusta, mutta en ole varsinainen ekonatsi.
   Kirjahyllystäni löytyy Pentin veljen, Martin teos, Viimeiset erämaat. Kyseinen kirja on julkaistu jo 1966 ja oli aikaansa edellä esipuheen ennustuksessaan: "Pian koittaa aika, jolloin vain luonnonsuojelualueet edustavat maamme alkuperäistä luontoa; ne ovat sananmukaisesti viimeisiä erämaita."
   Pentti Linkola eli pääosin niinkuin opetti. Huvittavaa on lukea häneen liittyvien artikkelien kommenttikentistä samankaltaista nillitystä ja kyseenalaistamista kuin itse joskus sähköpostiini saan kirjoitusteni tiimoilta. Pitäisikö toisinajattelevan ihmisen, joka kunnioittaa luontoa, elää sähköttömässä ja kylmässä mökissä vailla mitään yhteyttä ulkomaailmaan, jotta hänen hiilijalanjälkensä olisi mahdollisimman pieni ja maailma pelastuisi juuri hänen, yksittäisen ihmisen, valinnan tuloksena.
   Linkolan mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja nuoruudessaan hän piti vanhusten hoitoa turhana. Hänen mukaansa Suomeen ei olisi pitänyt ottaa yhtään pakolaista ja auto oli hänen tulkintansa mukaan ilmestyskirjan peto.
   50-vuotiaana Linkola ajoi ajokortin ja osti vanhan Hiacen. Yllätys oli, kun hän liittyi kirkkoon viimeisenä vuosinaan. Vanhaa Marxilaisuutta edusti ajatus tehdä työtä, etsiä suojaa ja lisääntyä - hänellä on jälkikasvua ja hän otti vastaan hoitoa vanhempana.
   Kuten Pentti Linkolasta esille ottamistani esimerkeistä ilmenee, aina löytyy ristiriitaa yksilön todellisen elämän ja elämän ihanteiden esilletuomisesta - myös minulla. Ajan moottoriajoneuvoilla ja juon joskus alkoholia, en siis pelkästään liiku lihasvoimalla erämaassa ja juo pääosin hyvää Lapin kirkasta vettä. Silti olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi liikkua enemmän arjessaan ja juhlia vähemmän, ja etenkin tehdä vähemmän töitä taloudellisen kasvun eteen.
   Pentti Linkolan ajatuksista minulle tärkein on, että ihminen ei ole arvokkaampi kuin luonnon muut osat. Emme ole honkaa, kalaa tai hyttystä arvokkaampia saati parempia. Meitä on maapallolla ehdottomasti liikaa. Koko maailmaa koskeva syntyvyyden säännöstely olisi aloitettava välittömästi, kun nyt edes päästäisiin yksi lapsi per perhe ajatteluun ensiksi.
   Lukiessanne tätä, saatatte ajatella että nämä ovat vaikeita asioita: kuka saa päättää kuka syntyy? Aivan kuten hallitus on nyt päättänyt, että rajat ovat kiinni ja ulkomaille ei matkusteta, voitaisiin päättää, että yksi lapsi ja sillä hyvä. Ei kaikkea tarvitse saada elämässään, jos ei saa matkustaa niin ei sitten myöskään lisäännytä enempää ja piste. Eihän ihminen ole mitenkään erityinen, vain yksi osa luontoa.

Alussa esitin kysymyksen onko pakko jaksaa takaisin kotiin lenkiltä. Ei ole - joskus voi olla että jää sille tielleen. 
   Luin äskettäin Suomen ultrajuoksun legendan, Kalevi Montelan blogia. Kalevi kertoi avoimesti blogissaan ilmenneistä sydänoireista, jotka diagnosoitiin lopulta idiopaattisiksi eli itsestä lähtöisin oleviksi, ei siis välttämättä mistään sairaudesta aiheutuneiksi.
   Valtavat kilometrimäärät vaativat veronsa jossain vaiheessa, mutta mitä sitten. Elämme vain kerran ja voimme elää sen kerran rikkaasti ja aina välillä jopa ex tempore. Maailma on täynnä kaikenlaisia paskahousuja, jotka eivät uskalla ajatella saati liikkua.
   Olen aina ihaillut Montelan veljesten asennetta juoksuun ja poikamaista asennetta kilpailemiseen. Samoin olen ihaillut Pentti Linkolan kykyä kirjoittaa asiasta niin, että sen kaikki ymmärtävät. Vaatii munaa olla oma itsensä - loppuun asti. 
   Yritän pystyä samaan niin juoksun kuin ajattelun suhteen.

Blogin kuvissa näkymiä juoksureitiltä Kessiin, Paatsjoen sillan virtaa ja Kessin tietä Tiaisniemen risteyksen alamäestä.

Linkki Kalevi Montelan blogiin löytyy blogini internetversion blogilistasta blogini lopusta.

VIIKKO 14.

Ma- 10 km - 1.05.
Ti- 10 km - 1.09.
Ke- Lepo
To- Aamulla 10 km - 1.07.
       Iltapäivällä hiihtoa Kirsin kanssa 7,1 km - 1.13.
Pe- Lepo
La- 10 km - 1.08. Hirveä vitutus kun ei pääse matkustamaan lämpöön.
Su- 26 km - 3.03. Kessiin, halusin juosta ainakin kolme tuntia.

Juoksua 66,3 km - 7:35. Päälle hiihtoa yksi lenkki sekä mittaamatonta kävelyä.

Minulle on sanottu, että se itse juokseminen on niin helppoa minulle. No ei helvetissä aina ole! 
   Tänään sunnuntaina olin yhtäkkisen, valmistautumattoman pitkähkön lenkin jälkeen aivan poikki ja märkänä tossunpohjiin saakka. Ulos tuli gin tonicit ja edellisen lepokuukauden aikana kertyneet paskat. Söin kaksi lautasellista keittoa ruisleivillä, join muffinssikahvit ja nukuin sohvalla tunnin. Ja elämä voitti, mutta tuntuu se. Ja hyvältä tuntuukin!

Juoksumusiikkiani löydät täältä.


  

23/30 - AJATTELUA

Viikko vielä jäljellä päiväkirjablogia vaihteen vuoksi.

Eräs tuttu soitti viime joulukuun alussa kaamoksen aikaan minulle ja kysyi mitä olen touhunnut. Puhelu tuli kello 11.30, kerroin että olin herännyt ja syönyt aamiaisen, tehnyt hellanpesään valkean ja istun nyt aamutakki päällä sohvalla.
   -Oletko sairas, kysyi tuttavani.
   -En, miten niin, kysyin.
   -No kun on jo kohta puolipäivä ja sinä olet vielä sisällä aamutakissa, tuttuni ihmetteli.
   -Olen ajatellut, vastasin.

   Kirjan kirjoittaminen ja kirjoittaminen ylensäkin on mielestäni ainakin etäisesti sidoksissa ajatteluun. Ajattelua on vaikea selittää tässä suoritusyhteiskunnassa. Jopa useiden kirkkokuntien mukaan laiskuus, mitääntekemättömyys jota ajattelu vaatii, on pahasta tai ainakin anteeksipyydettävää. Ja sen kikyn...
   Tänään olen ajatellut. Ja paljon. Puhelinkeskustelussa iltamyöhään toisen kirjoittamisen mentorini kanssa palat loksahtivat kohdalleen. Nyt on paljon työtä taas edessä. Ja on oltava ihan hiljaa niin hyvä tulee.
   
   Aamulla oli - 27 astetta mutta lämpeni - 13 asteeseen, lämpeni? 
   Ei saatana!
   Kävin hiihtämässä. Ei huvittanut yhtään mutta taistelin reilut 8 km perinteistä - 1.03. Laitoin pitopohjasuksiin niille tarkoitettua jäänestoainetta. Luisto parani paljon mutta pito jäi herkälle joten kädet väsyivät. Syövänjälkeiset hermoratavauriot käsissä aiheuttavat yöllistä sormien puutumista ja puutuminen pahenee suhteessa käsien väsymiseen. Kaikkea ei voi saada. Mieluummin näin kuin mullan alla - toistaiseksi.

  Hampaasta lohkesi pala. Nyt taas koetellaan. On odotettava maanantai aamuun ja soitettava porarille. Saakeli sentään! Vielä ei satu mutta menee taas viikonloppu toisella poskella syödessä. Ja lisäksi on tulossa yli viikoksi vieraita, joiden kanssa on tarkoitus talvikalastaa eli pilkkiä ja kulkea kairassa. Voitte ehkä kuvitella ottaako hampaaseen kylmä ja kuuma.

   Posti toi taannoin uudet maastojuoksukengät. Otin alennusmyynnistä vaihteeksi Asicsit, Gel Sonoma 3 G-TX, voi näitä nimiä. Kenkä muistuttaa hieman legendaarista Montrailin Mountain Masochistia. 
   Kantaosa on tukeva ja napakka, kiertojäykkä lesti kunnon vaimennuksella ja etuosa leveä hyvillä kiveniskusuojilla, päällinen goretexiä.
   Ominaisuuksista myöhemmin lisää käytön myötä, etenkin sitten kun lumet sulavat. Nämä ovat Lapin maastoon ostettu, kuvitelma on että pelaisivat Norjan huipuillakin. Saa nähdä. Vuodet virsujen kanssa ovat opettaneet, että ennustaminen on vaikeaa. 
   Olen hieman kyllästynyt Hokaan, etenkin maastossa. Hokan tunteettomuus alustaan häiritsee kaltaistani vanhaa kampuraa. Kuutta päivää asvaltilla niillä kyllä keinuttelee mutta eivät taida olla kovin pitkällä käytöllä ihmisen jalan mekaniikan huomioon ottaen terveelliset jalanjatkeet.

   Kuulokkeissa soi Song of  the Volga Boatmen, Glenn Millerin orkesterin versio.
   Hallitus kaatui. Kohta voi lopettaa antikepuliinin käytön - tai ehkä en uskalla.
   Huomiseen ja sori, tämä meni taas myöhään.
   Ajattelu jatkuu, alitajunta jauhaa.