Ultrajuoksijan ja kirjailijan ajatuksia matkan varrelta.
Perspektiivinä sairastettu syöpä vuosimallia 1993 ja 32 vuotta kestävyysjuoksua.
Lukijalta toivotaan kommentteja, vuoropuhelu on rikkaus.
Kansikuva Jani Rautonen, Norja/Barraś
Yläkuvassa; pyykin kuivumisen katselu on rentouttavaa.
Juoksin viikolla syntymäpäiväni kunniaksi kuusikymmentäneljä (64) kilometriä, koska synnyin vuonna 1964. Tapasin päivän aikana muutaman ystäväni, jotka juoksivat kanssani osan matkaa. Joimme Pyynikin näkötornilla take-away munkkikahvit Korona-ajan kunniaksi - ulosmyyntikahvit, you see. Matka jatkui syntymäkotini ohi lapsuuteni maisemissa Länsi-Tampereella, seuraavaksi kävin ohimennen Nokialla tervehtimässä tätiäni ja lopettelin Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajan polkujen kautta takaisin Villa Kirsinrantaan, josta olin aamukymmenen aikaan startannut. Viimeisen kahdentoista (12) kilometrin osuudella mukanajuosseen ystäväni kanssa tuli poluilla puhetta ultrajuoksun syvimmistä merkityksistä. Totesin, että aina voi yrittää parantaa tuloksia, mutta ultrajuoksu on lopulta pelkkää juoksemista. Sensijaan elämänsä polulla itsensä kehittäminen on huomattavasti haastavampaa. Juosten liikkumiseen kului aikaa hiukan alle kahdeksan (8) tuntia, ja kokonaisaikaa, tauot mukaan laskien yhdeksän (9) tuntia - mukava tapa viettää viidettäkymmenettäkuudetta (56.) syntymäpäiväänsä ulkoillen. Kirsi kävi kaksi (2) kertaa autolla tuomassa kuivia vaatteita ja purtavaa reitin varrelle. Noin pitkässä juoksussa on vaihdettava välillä vaatteita, varsinkin kun Hämäläinen kymmenen asteen tuuli ja pilvipouta ei vielä vanhenevia luita juurikaan lämmitänyt. Hämeeseen laskeuduimme matkailuautolla. Kotona Nellimissä oli lähtiessä viisikymmentäkolme (53) senttiä lunta ja uutta satoi lähtöpäivänä kaksitoista (12) senttiä lisää. Hämeenkyrön Villa Kirsinrannassa ei ole juoksevaa vettä mutta sentään sähkö ja kehno internet, vaikka sijaitsemme suhteellisen lähellä tiheää asutusta. Pestessäni käsin pitkän juoksun pyykkiä saavissa mökin pihalla mieleeni juolahti Ylen juttu nelihenkisestä perheestä osittain vailla mukavuuksia Inarin Turvejärvellä. Janne Utriainen ja Katja Jomppanen asuvat neljän lapsensa kanssa osittaisessa luontaistaloudessa Inarin Turvejärvellä. Pariskunnalla on pakastin mutta ei jääkaappia eikä televisiota. Vesi kannetaan sisälle mutta ulos se sentään menee putkea pitkin. He ovat järjestäneet elämänsä näin eräänlaisena kannanottona kerskakulutusta ja ilmastonmuutosta vastaan jo kaksitoista vuotta sitten. Hauska yksityiskohta jutussa oli, että kun keskustelu Jäämeren radasta oli kiihkeimmillään, niin vanhempiensa ideologian sisäistäneet perheen lapset palauttivat postissa Angry Birds-lelut liikemies Peter Vesterbackalle vastatoimena hänen ratasuunnitelmilleen. Viesti oli: "Meidän kanssa ei leikitä, eikä me leikitä sinun kanssasi." Koska Janne on istunut meillä Nellimissä kahvilla Kotalan pitkän pöydän ääressä uskallankin tässä kysyä, että miksi niitä Angry Birds leluja piti alunperin lapsille hankkia. Oliko niin, että käpylehmät eivät sittenkään riittäneet. Olen tavannut Katjan kerran ja silloin ei tullut puhetta pyykinpesusta. Hoitaako pulsaattoripesukone hommat vai luotetaanko Turvejärvellä emännän nyrkkiin. Minua on usein kritisoitu lauseella: "Sinä vaan juokset." Voin vakuuttaa, että siinä se elämä kuluu yhtälailla juostessa, kuin Turvejärvellä vesiä kannellessa tai pirttiä lämmittäessä. Meillä siellä Inarissa on joskus hiukan kylmäkin. Lenkkipyykin pesu täällä Hämeessä auringonpaisteessa on toista kun kaamoksen parinkymmenen asteen pakkasessa rantasaunassa. Toimittajilla on usein romantisoiva ote, kun meidän elämäntapaintiaanien elämää kuvataan. Yhtälailla ote romantisoitui vuosia sitten, kun ultrajuoksijana minut kutsuttiin dokumenttiin: "Kun harrastuksesta tulee elämänmittainen matka." Minä en elä luontaistaloudessa mutta teen nykyisin yhä enemmän arjessani valintoja, jotka edistävät kestävää kulutusta. Esimerkiksi ennen syntymäpäivää juoksin Toikkosen rautakauppaan ostamaan uutta uppopumppua kaivoon vanhan hajonneen tilalle. Tutttu rautakaupan myyjä kyseli elämästämme Pohjoisessa. "Rytmi siellä on hitaampi", hän sanoi. Juostessani takaisin mökille seitsemän kilon uppopumppu Osuuspankilta ilmaiseksi saamassani repussa selässäni mietin käymääni keskustelua rautakaupan myyjän kanssa. "Jos sen pystyy toteuttamaan, muuttamaan Pohjoiseen, ottamaan rauhallisemmin." Miten niin ei pysty. Tekee päätöksen ja lähtee. "Ei se ole niin helppoa." Onko elämän päämäärä se, että pitäisi olla helppoa. Viimeiseen en saanut vastausta. Rautakauppareissulle tuli matkaa vajaat seitsemäntoista (17) kilometriä. Olisi sen autonkin joku voinut ottaa, minä en tällä kertaa ottanut. Tutkiessani muutamia vuosia sitten eri uskontoja ja filosofioita huomasin ihmisen kiivaan tarpeen perustella valintojaan jonkin kautta. Minä kuulun siihen ryhmään, joka ei kysele keneltäkään. Elämänsä voi järjestää monella tapaa, pääasia on että löytää merkityksen valinnoilleen. Viime aikoina on paljon keskusteltu mitä Korona-ajasta lopulta jää jäljelle. Talousmahtien suurin pelko lienee, että ihmiset jatkuvan ostamisen ja kuluttamisen sijaan löytäisivätkin nyt rauhallisempaa rytmiä ja aineettomia, aina maksuttomia hyödykkeitä, kuten ulkona luonnossa liikkuminen. Toivon, että mahdollisimman moni hyppää pois tässä kohtaa siitä kuuluisasta oravanpyörästä ja palaa juurilleen eli luontoon, sinne minne me muiden eläinten kanssa loppujen lopuksi kuulumme, ja mikä tärkeintä - siellä voi aina parantaa.
Alakuvassa; lähdössä syntymäpäivälenkin kolmenkymmenen (30) kilometrin huollosta kohti Nokiaa, taustalla Mustavuoren rinteen alaosa.
VIIKKO 20.
Ma- Lepo Ti- 6 km - 40 minuuttia paskassa kelissä. Ke- 40 km - 4.26. Nellimin kylällä edestakaisin, huoltokäynnit kotona. Hieno ilma. To- 10 km - 1.05. Ilkeä sää jälleen. Pe- 10,6 km - 1.07. Sodankylässä osin Kitisen varrella. La- Lepo Su- 13.02 km - 1.20. Tuuri Talasneva.
79,83 km - 8:38
VIIKKO 21.
Ma- 17,04 km - 1.51. Tuurissa. Ti- 16,65 km - 1.54. Rautakauppareissu. Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 7,26 km - 1.28. To- 64,1 km - 7.45. Syntymäpäiväkierros. Pe- Lepo La- 11,06 - 1.19. Tunnustelua, ei erikoista. Su- 20,58 km - 2.17. Julkujärven maisemissa vanhoilla reiteillä.
129 km - 16:34
Tekstissä oli numerot kirjaimin ja numeroin suluissa. Ihan vaan suhteellisuudentajua herättämään. Sanovat, että juokseminen on minulle niin helppoa. No ei ole harjoittelematta, siihen pystyy mihin mieltään ja kehoaan harjoittaa!
Uppopumppu on juostessa sateen varalle kätevä olla mukana. Ultrajuoksua rajoittaa lyhyt johto ja pumpun paino. Olen juossut Haltille edestakaisin kymmenen kilon repun kanssa ja ystäväni Raine myös, mutta päätimme silloin jättää pumput kotiin kun oli poutaa.
VIIKKO 19. LENKIT Ma- 12 km - 1.18. Jäykkää lepopäivän jälkeen Siikajärventiellä; kevätmärkä ja pehmeä hiekkatie. Ti- 16,5 km - 1.51. Virtaniemen lenkki hieman kuivemmalla hiekkatiellä. Kylmä tuuli. Ke- Lepo / 10 talvirenkaan vaihto kesäkumeihin ja renkaiden pesu. To- Aamupäivällä matkailuauton renkaanvaihto ja talvirenkaiden pesu. Illalla 10 km - 53.25. Vauhdinvaihtelua kilometrin pätkissä, paras 4.40 min/km. Pe- 17,6 km - 1.59. Annijärven lenkki, hiekkatietä ja vielä kapeampaa tietä. La- 20.6 km - 2.17. Nellimin kylällä asvalttia lyhyttä lenkkiä kiertäen. Su- 10 km - 1.07. Palauttelua hiekkatiellä ja lyhyesti urilla. Vanhemmat kyläläiset sanovat, että koskaan ei ole ollut lunta näin paljon Nellimissä tähän aikaan. Polut ja urat tukossa, joten on haastavaa löytää palautteluun sopivia reittejä. Tarkoitan siis monotonisen maantiejuoksun katkaisevaa askelfrekvenssin muutosta. Yhteensä 87 km - 9:27. Pikkunättiä lenkkeilyä.
LÄÄKKEET VAIHDETTU
Wolfgang Schwerk on legendaarinen saksalainen ultrajuoksija, johon minulla on ollut kunnia tutustua useissa kuuden päivän kilpailuissa. Hän on esikuvani ja kaiken sen minkä hän on minulle pitkistä juoksuista opettanut tulen joskus siirtämään jollekulle nuoremmalle juoksijalle. Sellaiselle, joka on riittävän nöyrä ja uskaltaa kohdata itsensä kokonaan. Eräässä kilpailussa Schwerk sanoi lopettavansa. Hänellä oli kipuja ja suunnattomia vaikeuksia. "Tämä on ehdottomasti viimeinen kilpailuni, tämän jälkeen istun puutarhassani ja muistelen." Kun sitten seuraavana vuonna juoksin hänen rinnallaan mustassa Unkarin yössä, kysyin häneltä, että eikö sinun pitänyt lopettaa. Hän vastasi vino hymy suupielessään: "Lääkkeet on vaihdettu." Olen jälkeenpäin monesti miettinyt mitä hän tarkoitti. Ehkä me, jotka olemme kohdanneet itsemme kokonaan, emme lopeta koskaan vaan hiivumme hiljaa pois. Annamme mielellämme tilaa nuoremmille ja innokkaille itsensä etsijöille. Me löysimme tiemme ja toteutimme unelmiamme, nyt on muiden vuoro. Mutta ei ihan vielä. Juoksin viime vuoden lopussa itseni täysin pihalle. Unohdin olla läsnä harjoituksissani ja olin kilpailukunnossa jo vuoden lopussa, mutta en suinkaan kuuden päivän kilpailukunnossa. Ylimenoa seurasi henkinen kriisi juoksun kanssa. Ensin tein päätöksen kilpailemisen lopettamisesta ja sitten harjoittelun lopettamisesta. Otin etäisyyttä juoksuun, hiihdin, kävin pilkillä ja keskityin lepäämisen ohella kirjoittamiseen erämaan rauhassa. Olin hyvin sinut päätöksieni kanssa. Ajattelin, että ehkä tämän piti mennä näin. Keväämmällä löysin uudestaan lenkillä käymisen ilon. Kirsi kannusti juoksemaan enemmän, mutta halusin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan kevyen liikunnan parissa, liikunnan jota ei esitellä sosiaalisessa mediassa kuin harvoin - kävelyä, hiihtoa ja lumikenkäilyä.
Koronan sotkettua kesän kilpailut totaalisesti huomasin kaipaavani kilpailemista. Kilpailemiseni ehdoton edellytys on harjoittelu. Pitkiin ultrajuoksuihin en voi osallistua harjoittelematta, jos aion tosissani haastaa itseäni. Tein jossain vaiheessa päätöksen, että juoksen sen mihin olen ilmottautunut. Nyt se tarkoittaa siis KURF:in kuutta päivää, joka on siirretty vuoteen 2021. Tyhjä ja tavallaan hukkaanheitetty vuosi putkahti eteen kuin vahingossa. Lähdin pohtimaan olisiko todellisella ultrajuoksulla minulle mitään annettavaa vielä. Täytän 56 vuotta kohta ja esimerkiksi Schwerk pystyi vielä 66-vuotiaana mahdottomuuksiin. Yllätykseni oli suuri, kun Kirsi eräänä iltana antoi käteeni karttatulosteen. Tulosteessa on 997 kilometriä reititettynä eräästä hieman pidemmästä reitistä. Saattaa olla, että vuonna 2022 keväällä, näihin samoihin aikoihin löydätte blogistani jälleen otsikon: Kun huomenna lähden. Tai sitten en lähde. Pitkät ja isot projektit vaativat onnistuakseen paljon muutakin kuin terveyttä ja hyvää kuntoa. Ne vaativat tukijoukkoja ja järjestelyitä, mutta etenkin ne vaativat nöyryyttä siltä joka lähtee. Paljon on puheita mutta vähän tekoja. Jokainen päivä on vain uuden alku. Aika näyttää onnistuiko minun lääkkeidenvaihtoni.
Blogin kuvista ensimmäinen on Nellimöjoen sillalta Inarille päin. Toisessa kuvassa taustalla näkyy Kortevaara, oikealla on Ahvenjärven lahti ja vasemmalle tulee lopulta Annijärvi. Lunta on paljon edelleen, jos toisen kuvan tiepahasta ei olisi keväällä lingottu puhtaaksi traktorilla ei sille olisi ollut mitään asiaa ilman suksia tai lumikenkiä.
Ystäväni kertoi joutuneensa pyörätuoliin loppuiäkseen, sähköposti oli avoin vastaus mitä kuuluu -kysymykseen kahdentoista kirjoittavan ihmisen sähköpostiryhmässä. JOKA PÄIVÄ JA JOKA IKINEN YÖ Tavoittelemme elämässä onnellisuutta. Olen todennut sen mahdottomaksi päämääräksi, pikemminkin etsin iloa, yritän elää ihmisiksi ihmisenä kehittyen ja pidän hauskaa hiukan siinä välissä. Maailma on yhtä luovaa kaaosta. Tämä on hyväksyttävä, jos haluaa viedä asioita eteenpäin. Usein kuitenkin elämässä eteenpäin on taaksepäin. Terveys ja liikuntakyky ovat ihmisen elämässä tärkeimpiä ominaisuuksia - vai ovatko sittenkään. 28-vuotiaana olin tilanteessa, jossa ei ollut tulevaisuutta, oli vain kipua ja tuskaa päivästä toiseen. Koin katkeruutta, riittämättömyyttä ja vihasin muissa ihmisissä kiinni roikkumista, mutta etenkin tunsin pelkoa - entä jos en paranisikaan syövästäni. Ainoaksi mahdollisuudekseni jäi hyväksyä ja hyväksyä myös se, että välttämättä en palaisi ennalleni koskaan - kuten sitten kävikin. Leikkauksen ja puoli vuotta kestäneen kemoterapian jälkeen sairaalasta kotiutui muuttunut mies. Ulkonäköni muuttui mutta eniten muuttui sisäinen sielunmaisemani. Olin sairauden aikana oppinut etsimään elämään iloa pienistä ja arkisista asioista. Ystävien tapaaminen kahvikupin äärellä, hyvä kirja tai pelkkä luonnon katselu puistossa penkillä istuen toivat juuri senverran valoa elämääni, että jaksoin päivästä toiseen. Ennen sairastumistani olin hyväkuntoinen maratoonari, sairauden aikana konttasin vessaan oksentamaan ja makasin eteisen lattialla hetken toipumassa, jotta pystyisin palaamaan sohvalle takaisin. Aika pysähtyi ja minä sen mukana. Kun lasken taskulaskimella 1964 - 2020 saan tulokseksi - 56. Miinus viisikymmentäkuusi vuotta, senverran täytän tässä toukokuussa. Miinus mistä. Ajattelin, että maailma loppuu kohdallani 1993. Ei loppunut. Loppuu joskus, mutta sitä ennen elän. Joka päivä ja joka ikinen yö. Terveys ja liikuntakyky ovat tärkeitä, mutta ilo elämään tulee pieninä pisaroina matkan varrelta. Ystäväni ymmärtää, kun kirjoitan tähän, että kyse ei ole siitä millä matkaa tekee, vaan pääasia on matkan jatkuminen, tavalla tai toisella.
Ihmiset arvostavat nopeutta ja kauneutta. Kehittäessään tekoälyä tiedemiehet ovat törmänneet varsin riemastuttavaan asiaan: he haluavat aikaa ja rauhaa tutkimukseensa. Tekoälytutkija Michael Laakasuo kertoo, että tärkein viesti koko ihmiskunnalle olisi hidastaa hieman. Pysähtyä pohtimaan rauhassa. Tietämättäni juuri tämä oli asia, joka pelasti minut silloin vuonna 1993. Pysähdyin pohtimaan, rauhassa. Tämä on edelleen asia, joka pelastaa minut joka päivä ja joka ikinen yö. Viimeksi itkin vappuna mökillä kun söin graavia siikaa ja savustettuja ahvenia. Edellisen kerran itkin kalaa syödessäni, kun kolmas vaarini, kalastuksenopettajani Ahti, oli valmistanut graavia rautua. Vappukalat olivat minun ja Kirsin itse kalastamia, itse valmistamia. Kalan pyytäminen, savustus saati graavaus vaatii aikaa. Kärsivällisyyttä ja pysähtymistä. Aivan kuten joen sulassa räpiköivien joutsenten katselu tai kuukkelin toimien seuranta. Itkin, koska olen tavoittanut ajan takaisin. Olen huomannut, että se ei karkaa vaikka miten ultrajuoksisi tai muuten reuhtoisi. Se on, ja minä siinä. Tärkeintä ovat ihmiset ympärillä ja tulevaisuuden suunnitelmat. Ilman haaveita elämä kävisi sietämättömäksi. Olen varma, että ystäväni löytää valoa päiviinsä myös pyörätuolista katsoen. Hän on poikkeuksellinen ihminen, joka on jaksanut aina nauraa läpi vaikeuksien. Minulla ja muilla on paljon opittavaa häneltä.
VIIKOT 17. - 18. Ma- 15,72 km - 1.50. Ti- 8,01 km - 55 min. Ke- 16,6 km - 1.51. To- Lepo Pe- 10 km - 1.12. Huono päivä. La- 43,3 km - 4.55. Nellimin kylällä, välillä kotona kahvilla. Su- 10 km - 1.03. Vauhdinvaihtelua.
yhteensä juoksua 103,7 km - 11:48.
Ma- 15,5 km - 1.43. Ti- 6,6 km - 44.42. Ke- Pe - Lepoa La- Hankihiihtoa Kirsin kanssa 3,3 km - 50,58. Plus kuusi astetta lämmintä ja täysi aurinko. Su- 6,1 km - 41.10.
yhteensä juoksua 28,3 km - 3:09.
URHEILU JA LIIKUNTA Harvat ymmärtävät, että otsikon sanoilla ei juurikaan ole tekemistä toistensa kanssa. Vaahtopäiset urheilijat ja himoliikkujat ovat aikapäiviä sitten unohtaneet tärkeimmän: kaikki mitattu liikunta on urheilua, ainakin jossain määrin. Jos liikkuu omaksi ilokseen, miksi mitata sitä tai jakaa sitä sosiaalisen median alustoilla. Liikkumattomille ihmisille tekisi hyvää tehdä tikusta asiaa: on tullut paketti, kävelen postiin. Tai : kävelen kauppaan, kioskille ja niin edelleen. Vaikka sitten pyörätuolilla metri sisätiloissa mutta omin voimin. Harrastan Kirsin kanssa mittaamatonta liikuntaa; lumikenkäilyä, hiihtoa ja kävelyä. Harvoin jaan sen sosiaalisen median Stravaan, eli mittaan sen. Kirsi on joskus kiinnostunut esimerkiksi hiihtoreiteistä tai siitä kuinka paljon lumikenkäilyssä oikeasti liikuttiin. Minusta mittaamaton liikunta on parasta, mitä se kellekään kuuluu ja miksi sitä pitäisi mitata. Ylläolevat juoksukilometrit ovat joskus tylsiä, ja kyllä - minulle urheilua.
