"Hevosta ei kannata lähestyä takaapäin, lehmää ei edestäpäin, eikä idioottia mistään suunnasta."
HARJOITTELU JA TAUSTAA KAUHAJOELLE
Koronan aaltoilessa 2021 ja kilpailujen peruuntuessa ei voinut muuta kuin uskoa huomiseen ja parempaan tulevaisuuteen. Harjoittelu ilman varmuutta toteutuvista kilpailuista tuntui oudolta, mutta yritin parhaani mukaan pitää jatkuvan juoksemisen tason mahdollisimman korkealla kuormittamatta itseäni liikaa.
Suunnitelmassa oli Endurancen 24-tunnin hallijuoksu ja siitä kohti kuutta päivää. Vieraillessani Helsingissä marraskuun 2021 lopulla Käsite-kirjojen Sami Liuhtoa tapaamassa, kävin samalla juoksemassa Esport areenalla. Yllätyin - olin jo hirvittävän hyvässä kunnossa. Mahanpohjaa hieman kouraisi: miten ihmeessä kunto säilyisi hallikilpailuun asti.
Palattuani kotiin harjoittelu jatkui joulun yli kunnes vuodenvaihteen jälkeen tuli tieto Helsingin seudun vaikeasta koronatilanteesta. Sitten Endurance 24 peruttiin. Olin henkisesti täysin lyöty. Tavallaan kaikki työ oli valunut hukkaan.
Ajatusmaailmani mukaan vaikeuksista pitää kuitnkin iloita. Päätin keventää hetkeksi, helmikuussa matkustin Helsinkiin syksyllä ilmestyvän kirjani kustannuspalaveriin. Juoksimme Samin kanssa lunta täynnä olevassa Helsingissä ja saimme romaanin läpikäytyä.
Palasin jälleen pohjoiseen ja harjoittelu jatkui. Juoksumattoharjoittelu kuului olennaisena osana askeleen väljyyttä parantavaan harjoitteluun. Säästin vanhoja luitani sisällä poissa pakkasesta.
Huhtikuussa harjoittelumäärä nousi, mutta ei lähellekään sunniteltua. Minua vaivasi huono palautuminen ja epävarmuus. Henkisesti sain harjoitettua mieltäni paremmin kuin koskaan ja jos näin tapahtui, sitä ei olisi tarvinnut tähän edes kirjoittaa - mutta jotenkin prosessia on teille kuvattava.
Tein radikaalin päätöksen juosta Kokkolassa 24-tuntia, vaikka siitä Kurfiin olisi enää kuusi viikkoa. Minun oli pakko saada lisää kilpailutuntumaa. Lähdimme Nellimin talvesta toukokuun 10 päivä kohti Kokkolaa. Tarkoitus oli tottua lämpöön, suunnata Kokkolan jälkeen etelän mökille harjoittelemaan ja siitä sitten Kurfin kuuteen päivään.
Kokkola sujui erinomaisesti. Olin niin hyvässä kunnossa, että jätin juoksematta neljä tuntia kilpailusta. Halusin varmistaa palautumisen Kurfiin. Käytännössä juoksin kolmetoista tuntia tosissani, sitten menin suihkuun ja nukkumaan neljäksi tunniksi, jonka jälkeen juoksin kilpailun loppuun kuten kuuden päivän juoksussa juostaan. Kokkolassa kilometrejä kertyi hieman yli 148. Tunnelmasta kehosta tiesin nyt, mikä olisi Kurfin maksimialoitus. Ei siis yli 120 kilometriä.
Koska olen siirtynyt työelämästä sivuun yli viisi vuotta sitten ja en ole vielä oikealla eläkkeellä, olen taloudellisesti ollut tiukalla. Ennen lähtöä Kokkolaan päätin myydä Inarin erämökkini Talvituvan tarpeettomana pois, asummehan Nellimissä joen rannalla vanhassa puutalossa lähellä erämaata.
Yllätys oli suuri miten nopeasti Ivalon Kiinteistömaailman uudet yrittäjät saivat mökin kaupaksi. Syntyi positiivinen ongelma: mökki olisi tyhjennettävä juhannukseksi uusille omistajille. Tämä tarkoitti Kurfin kannalta häiriötä harjoitteluun ja matkustamisen pakkoa pohjoiseen kesken etelän kesän.
Mökkimuutto oli äärimmäisen raskas reissu. Mökillä oli paljon sellaista raskasta tavaraa, joka piti siirtää kotiin Nellimiin. Esimerkkeinä muutama vene, siirrettävä valurautainen tulipaikka, savustin, muutama iso agrekaatti ja rakennuspuutavaraa. Myös henkinen luopuminen isälleni niin rakkaasta paikasti teetti töitä. Luopuminen mökistä oli lopulta helppoa - muistin isän sanat: "Pojalle nämä jäävät ja poika tekee sitten mitä lystää."
Palasin muuton jäljiltä selkäkipuisena ja väsyneenä etelän mökille kesäkuun puolessavälissä. Kurfin starttiin oli aikaa kolme viikkoa. Juoksimme Janin kanssa pitkän erikoisharjoituksen 16. kesäkuuta, 44 kilometriä. Jani sanoi, että tekemiseni näytti kaikkea muuta kuin normaalilta.
Olin kuitenkin istunut ennen pitkää harjoitusta alas kynän ja paperin kanssa. Miksi en koskaan ollut kyennyt ylittämään kuuttasataa kilometriä kuudessa päivässä? Vastaus löytyi zenin kautta. Omassa juoksussaan pitää olla läsnä itselleen. Kehon signaaleja on pakko kuunnella. Jos itse kokee olevansa idiootti, ainakin itseään tulisi uskaltaa lähestyä.
Olin valmiina kilpailemaan.
---
Kuuden päivän ultrajuoksua, kuten muitakin ultrajuoksuja, voi lähestyä olemalla idiootti tai sitten kuuntelemalla itseään. Idiootti juoksee jalat altaan ensimmäisten tuntien tai päivien aikana ja muuttuu senjälkeen itseään sääliväksi raahustajaksi, joka selittelee epäonnistumistaan ties millä.
Itsensä kuuntelija menee kuuden päivän juoksussa nukkumaan ajoissa. Hän käy suihkussa, syö, nukkuu ja hoitaa itseään. Sitten kun on aika, hän palaa juoksemaan. Ja aina uudestaan. Vasta kilpailun lopussa on ulosmittauksen aika.
Kilometrit kuuden päivän juoksussa tulevat samoin kuin kalat kalastaessa. Jos kalaa pyydetään, voi olla että niitä saadaan. Ottamalla harvoin saa mitään - ei edes kilometrejä.
Tutkimuksen mukaan nykyihminen verrattuna menneisyyden metsästäjä-keräilijään kestää 50 kilometriä juoksua päivässä, mikäli saa riittävän levon ja ravinnon. Siis jatkuvasti. Jos raja ylitetään, keho alkaa jossain vaiheessa syömään itseään. Voisimme juosta 350 kilometriä viikossa jatkuvasti sensijaan - niin minkä sijaan?
KAUHAJOKI ULTRARUNNING FESTIVAALIN PUITTEET
Saavuimme Kauhajoelle sunnuntaina ajoissa matkailuautolla. Järjestäjä Antti Oksanen vastaanotti meidät lämpimästi ja osoitti radan varresta paikan autolle. Kävelimme 1,5 kilometrin radan ympäri Antin kanssa ja keskittyminen kilpailuun käynnistyi.
Ratakävelyllä ajattelin, että nyt tulisi tosi paikka. Rata on raskas, mutta antaa myös mahdollisuuden lasketella, rytmittää juoksua ja kävelyä vuorotellen loogisesti.
Henkisesti rata oli helppo, koska se omakotialuealun jälkeen poikkesi Kauhajoen keskustaan palaten siitä liikuntapuiston kautta kilpailualueelle. Olisi siis tarpeen tullen katseltavaa. Rata on osittain tieasvalttia, osittain huonokuntoista ja kaltevaa tieasvalttia, jalkakäytävää laatalla tai asvaltilla, puusiltaa, hiekkakävelytietä ja piha-asvalttia.
Kilpailun järjestelyt talkooväen määrään ja ammattitaitoon suhteutettuna olivat hyvät. Ilman Antti Oksasta ja Seppo Leinosta kilpailusta ei olisi tullut mitään.
Johtuen Kauhajoen kunnan viisaista päättäjistä, sekä sähkönsaannin että rakennusten hälytysten kanssa painiva järjestäjä sai harmaita hiuksia, tai jopa hiustenlähtöä. Kaikki kuitenkin toimi ja vessaankin pääsi aina tarpeen tullen.
Ruokaa sai kolmasti päivässä, kunnollinen aamiainen kello 7 - 9, lounas 14 - 16 ja iltaruoka 20 - 22. Lisäksi huoltopöytä, urheilujuomana Tailwind ja perinteiset "yhteiset sairautemme"- paperilautaset: pikkusuolaista ja muutakin kuin suolakurkkua. Toki kahvia ja teetä ja niin edelleen.
"Yhteiset sairautemme"-paperilautasilla tarkoitan, että jos edelläsi menevä juoksija on juuri käynyt vessassa pyyhkimässä ja kouraisee siitä huoltopöydältä suolapähkinöitä ja sinä kouraiset samoja pähkinöitä hänen jälkeensä, niin oletko varma ettei...
-No miten tämän muuten voisi järjestää kysyy perinteinen maratontalkoolainen.
-No laittamalla niitä pähkinöitä pieniin mukaanotettaviin kuppeihin.
-Sitten menee hirveästi niitä kuppeja, sanoo perinteinen maratontalkoolainen.
-Oletko koskaan yrittänyt juosta kuutta päivää sillä tunteella, että perseessäsi on tiskiharja harjasosa sisässä pystyssä polttelemassa?
Sitten keskustelu loppuu. Ja minä saan mulkun maineen.
Tänäpäivänä kaiken ultrajuoksukilpailun ravinnon pitää olla automaattisesti suoraan laktoositonta. Lisäksi on itsestäänselvyys, että vegaaneille on oltava tarjottavaa. Huoltopöydän takana toimivilla pitää olla kertakäyttöhanskat kädessä.
Pienellä budjetilla toimivaa Anttia on turha mollata, jos hän yrittää parhaansa tuomalla pöytään kirsikoita ja vesimeloneita. Itsensä Seppo Leinosenkin kommentti: "Näille nykyään pitää olla laktoosittomat ja kauramaidotkin...ei ennenvanhaan ollut..." on täysin turha, vaikka onkin hymyillen sanottu.
Entiset sukupolvet sotkivat maailmamme ja nyt elintarviketeollisuus on joutunut käyttämään lisäaineita, jotka osaltaan lisäävät ruoka-allergioiden määrää. Jos kuuden päivän juoksukilpailusta aiotaan tehdä kuuden päivän paskantamis- tai oksentamiskilpailu, on jokaiselle kilpailijalle varattava oma numeroitu saavi, johon kilpailun aikana kokoonsaatu tuotos kerätään loppuarviointia varten.
Minä söin järjestäjien ruokaa sekä omaa ruokaa. Huoltopöydästä otin ainoastaan banaaneja, vettä, Tailwindiä, colaa, mehua, vissyä ja kahvia omaan pulloon. Kilpailun aikana minulla ei ollut suurempia vatsavaivoja, mutta helpolla ei minunkaan suoliosastoni päässyt.
Ennen kilpailua tuli viesti, että Championchipin Olavi Valner oli joutunut koronan takia sairaalaan. Ajanotto meni uusiksi, samoin nettiseuranta.
Antti hoiti paikalle Algen laitteet, jotka eivät koskaan ole olleet näin pitkässä kilpailussa. On pelkästään Antin ansiota, että homma pelasi. Toivottavasti hän ostaa laitteet itselleen ja pääsee tarjoamaan palvelua muille kiinnostuneille - ihan halpaa leikkiä ei ole tämä kuuden päivän aikojen saaminen.
KILPAILU
Seisoin viivalla käsi kellon napilla. Kahden vuoden kilpailutauko kuudesta päivästä oli päättymässä.
Ennen kilpailua olin löytänyt puistosta alassuin olevan pelikortin. Käänsin sen ympäri: ruutuässä. Laitoin kortin matkailuauton tuulilasinpyyhkijän alle.
Oli aika mennä, viimeiseen korttiin asti.
ENSIMMÄINEN PÄIVÄ
Kilpailu käynnistyi maanantaina kello 18.00. Lämpimän päivän olin loikoillut tai istuskellut. Syönyt aamiaisen kello kymmenen, lounaan kello 14.00, iltapäiväpäiväunet ja sitten kahvi. Tunnelma kehossa oli vetelä.
Juoksin viisi ja puoli tuntia ja menin nukkumaan. Palasin radalle aamuyöstä ja jatkoin ruokailutaukojen rytmittämänä iltakuuteen. Kilometrejä kertyi 123,394 ensimmäiseen vuorokauteen.
Koko ensimmäisen vuorokauden painin henkisesti sen kanssa, että kuinka paljon uskallan vetää, niin helpolta ja vaivattomalta juoksu tuntui. Olin jutellut Petrin ja Vidalin kanssa ja tiesin molempien asennoitumisen sekä tavan juosta ultrakilpailua. Vidalin tapa oli lähempänä omaani, mutta 66-vuotias veteraani on juossut yli kuusikymppisenä kolmasti yli seitsemänsataa, joten keskityin pelkästään omaan juoksuuni. Petri sanoi, että anna mennä vaan niin paljon, ettei se vaikuta lopputulokseen. Uskoin itseeni ja pidin suunnitellusta 120 ylärajasta lähes kiinni.
Nuoret ajelivat puistossa mopolla ja mönkijällä. Kansamme yksi alkuperäinen vähemmistöryhmä ajoi myytäväksi killoitetun BMW:n nurmikolle kuvattavaksi ja lähtiessään ruopi sekä nurmikon, että kilpailureittiä ruvelle.
TOINEN PÄIVÄ
Lähtö toiseen vuorokauteen oli helppo ja tuntui vaivattomalta juosta 99,317 kilometriä. Eikä yhtään enempää! Ajattelin, että sää kilpailun aikana taatusti vaihtelisi tai jonkun muun syyn takia kilometrimääräni putoaisi, joten ensimmäisen päivän pluskilometreille saattaisi löytyä käyttöä myöhemmin. Tiistai iltana satoi 23.00 - 00.00 noin 3,6 milliä.
Tuleva eläkkeeni maksaja ajeli keskiyön jälkeen crossipyörällä parkkihallissa ja melkein ajoi päälleni syöksyessään sieltä jalkakäytävän kautta ulos. Reitillä juotiin raakaa bacardia. Jaksaa jaksaa! Paikallinen omakotiasukas heitteli kivillä mopopoikia, vastaukseksi hän sai keskisormea ja kauhean moottorinhuudatuksen. Savu leijui reitillä kauan.
Minä juoksin.
KOLMAS PÄIVÄ
Kolmantena päivänä keho oli sopeutunut tilanteeseen mutta alkoi ilmetä ensimmäisiä merkkejä väsymisestä. Keskiviikkona iltapäivällä satoi kello 13 - 15 yli kymmenen milliä ja tuuli tuiversi. Reitin ala- ja ylämäet sekä alun kalteva ja rikkonainen asvaltti alkoivat tuntua. Pääsin 87,278 kilometriä.
Nuoret tulivat arviolta 160.000 euroa maksavalla traktorilla kylille ja ajelivat liikenteenjakajien poikki. Kylillä ajettiin yöllä epävirallista asvalttirallia.
NELJÄS PÄIVÄ
Torstaina kello 8 - 9 satoi 8,4 milliä. Juoksemiseni zen oli ilmeisen hyvää. Kuuntelin sateen ropinaa hupussa ja väänsin kasaan lopulta 99,317 kilometriä.
Näin poliisin ja fasaanin. Löysin reitin sillalta sormuksen. Juoksin jonnekin kaukaiseen yksinäisyyteen.
VIIDES PÄIVÄ
Perjantaina kello 18.00 alkoi viides päivä ja aloin tutkia kilpailua kilpailuna. Petri meni kaukana edessä ja totesin, että en saa häntä juoksemalla kiinni. Lisäksi totesin Petrille, että en halua voittaa kilpailua. Minulle on paljon merkityksellisempää juosta yli kuusisataa ensimmäisen kerran nyt kun olen löytänyt oikean lähestymistavan sekä harjoittelussa, että kilpailussa. Vidal ei ollut kunnossa. Kuitenkin tiesin hänen pystyvän juoksemaan minut suohon helposti viimeisenä päivänä niin halutessaan. Takaa ei ollut tulossa ketään, tai eihän sitä koskaan tiedä.
Tässä vaiheessa yksi kilpailija oli luovuttanut, koska oli havainnut ettei pysty tekemään tulosparannusta. "Sata päivässä on lastenleikkiä", näitä riittää - ja sitten murrutaan henkisesti. Radalle oli tullut myös 72- ja 48-tunnin osanottajat. Oli kiehtovaa seurata heidän vauhtiensa kehitystä, eli vauhdin hiipumista.
Tässä vaiheessa yhden kilpailijan hammas tulehtui, poski turposi silmään asti ja homma loppui siihen. Tämä on osoitus siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti kaiken pitää olla kunnossa kuuden päivän juoksussa.
Kärsin kenkävalikoiman pienuudesta. Uskoin, että neljät riittäisivät mutta Hokan uudet Bondi widet olivat kömpelöt ja painavat. Wide Cliftonien vaimennus alkoi loppua rasittuneille jaloilleni. Ratkaisuksi keksin, että laitan kahdet pohjalliset päällekkäin. Toiset olivat Hokan ATR pohjalliset. Olisin kaivannut vesisateeseen ATR Goretexejä, jotka jätin kotiin.
Radalle ilmestyivät kiertelevät järjestyspartiot. Toisella sillalla oli kotiloita asvaltilla. Sain kasaan 94,802 kilometriä.
KUUDES PÄIVÄ
Kuudes päivä alkoi tuntia ennen viikon luonto-ohjelmaa. En kuitenkaan ollut halukas television ääreen. Nyt olisi juostava. Juoksin kuuliaisesti puoleenyöhön ja tiesin nukkumaan mennessäni, että nyt on venyttävä mikäli haluaa juosta yli kuusisataa kilometriä.
Viimeinen "aamu" oli ylivoimaisen vaikea. Heräsin sekavana ja hiestä märkänä. Sain syötyä ensimmäisen aamiaisen ja ammuin ulos sumuiseen ja alle kymmenasteiseen aamuun. Kierros kierrokselta tuntuma parani ja pääsin vauhtiin kunnes lämpötila alkoi nousta nopeasti. Kestän hyvin lämpöä kunhan sitä on jatkuvasti. Nyt oli ollut välillä äärettömän tuulista ja kylmää minun makuuni.
Vidalin kanssa oli keskusteltu, että hän juoksee kuusisataa ja lopettaa sitten. Ei siis tulisi kilpailua. Joutuisin kuitenkin näyttämään Vidalille ja itselleni, että pystyisin todella juoksemaan loppuun asti. Olin suunnitellut, että kuusisataa kilometriä täyttyisi kolme tuntia ennen kilpailun loppua, siitä ei tullut kuitenkaan mitään.
Jokainen pienikin tauko jumitti jalat. Energiat olivat täysin loppu vaikka söin jatkuvasti. Helle vei terän tekemisestä. Kaksinkertaistin juomisen ja Kirsi alkoi syöttää minua vauhdissa antaen pieniä mukeja ruokaa mukaan.
Tässä vaiheessa oli suuria vaikeuksia pitää tunteet kurissa. Kilpailu oli kesken ja kun joka paikkaan sattuu, voi keskittyminen herpaantua. Taistelin kierroksen toisensa perään juosten ja sain lopulta kuusisataa kilometriä kasaan. Join kahvit ja palasin radalle kävelemään yhden kierroksen ajaksi. Sitten vaihdoin paljasjalkakengät ja kävelin yhden kierroksen lisää toivuttaakseni jalkojani.
Osuuspankin mittari varjoisalla seinällä näytti plus 35 astetta. Kuumuus oli tappavaa.
Viimeinen päivä päättyi 99,317 kilometriin. Kone oli siis vihdoin käynyt loppuun asti!
Kilpailu päättyi. Lopputulos 603,425 kilometriä ja sijoitus 2.
Kävellessäni kilpailun jälkeen suihkuun oli päässäni vain yksi kristallinkirkas ajatus: Olen niinsanotusti voittanut syövän, eli oppinut elämään sen kanssa. Olen tavannut Kirsin ja saanut hänestä rakastavan elämänkumppanin rinnalleni. Olen juossut kolmekymmentä vuotta, 86 000 kilometriä, enkä ole voittanut yhtään kilpailua. Vielä.
Voittamisella tai häviämisellä ei ole mitään merkitystä elämässäni, sensijaan tietyillä pitkiin ultrajuoksuihin liittyvillä kilometrirajoilla on. Nyt yksi niistä on ylitetty.
Kaikkein suurin merkitys on kyvyllä olla läsnä omassa elämässään. Täysin vapaa on ihminen, joka hyväksyy, että elämä itsessään on täynnä pelkkiä vaikeuksia ja niistä tulee iloita. Hyväksyessään oivaltaa, että ei ole muuta taikaa kuin elämä itse. Ei ole salaisuuksia ultrajuoksussa. On vain harjoiteltava, olennaista on se miltä harjoittelu tuntuu.
Harjoitteluun kuuluu olennaisena osana rohkeus lähestyä sitä suurinta idioottia, eli itseään, eri suunnista. Vapaus tuo kilometrejä - pakko ei.
 |
Aina yhtä iloinen Kirsi ja minä viimeisen aamun karusellissa.
|
 |
On vain annettava mennä.
|
KILPAILUN JÄLKEEN
Kilpailu päättyi kello 18.00 sunnuntai-iltana. Kävin heti suihkussa, nautin palutusjuomaa, söin ja odotin makuuasennossa palkintojenjakoa. Olo oli kirkas ja jalat alkoivat turvota.
Palkintojenjakoon otin mukaan tuolin. Tilaisuus oli välitön ja pidettiin ulkona. Kiitin hyvästä hengestä kaikkia. Oli mukavaa.
Palkintojenjaon jälkeen järjestäjät alkoivat purkaa kisakeskusta ja minä istuskelin matkailuautossa nesteitä nauttien. (ei alkoholia) Kuuntelin Kirsin jutusteluja ja huomasin olevani varsin hatara ja ajatuksissani hidas - putosin kärryiltä jatkuvasti.
Antti poikkesi. Epäselväksi jäi, kumpi on raskaampaa : järjestää kuuden päivän kilpailu vai juosta se.
Purin kellon datan Stravaan ja laitoin mukaan muutaman Petteri Jokelan ottaman hienon kuvan, niitä samoja on osa tässä blogissakin - kiitos Petelle taas ja myös kannustuksesta sekä lämpimistä sanoista Polkuporinoiden jakson suhteen.
Tein yhä hatarammassa mielentilassa päivitykset Facebookkiin ja Instagramiin.
Sitten putosin uneen.
Hikoilin voimakkaasti ja näin ristikkäisiä kubistisia painajaisia, niissä ei juostu eikä kukaan kuollut.
Yöllä söin kolmelta pastaa ja nautin nesteitä. Jalat turposivat nilkoista lisää.
Heräsin aamulla normaaliin olotilaan, hieman nälkäisenä ja jalat turvonneina.
Kilpailun jälkeen maanantaina ennen lähtöämme Kirsi pudotti löytämäni pelikortin maahan. Lähtiessämme hän näki kun joku poimi sen talteen. Olin unohtanut jo koko kortin ja kysyin vasta Hämeenkyrössä mökillä missä se on. Minä en sitä enää tarvinnut, olin jo pelannut sen.
Kyyneleet tulivat vasta mökillä saunassa maanantai-iltana. Katselin laiturilta tyyntä vettä, se ei ole milloinkaan sama vaikka näyttää samalta, vesi on aina liikkeessä kuten minäkin.
Jani Rautonen
Viimeisen vuorokauden aikana olin saanut seurata ystäväni Janin matkaa
todelliseen ultrajuoksuun. Jani juoksi elämänsä ensimmäistä 24-tunnin
juoksua ja onnistui mainiosti huomioonottaen hiertymisongelmat
housuissaan tai oikeammin housujen sisään jäävissä kehonosissaan.
Bebanthen käy lähes kaikkeen. Jani sai tulokseksi 108,345 km ja
sijoittui 24-tunnin kolmanneksi. Terveisiä 24-tunnin voittajalle Mikko
Hirvoselle, hieno tulos!
Erityiskiitokset juoksun mielenrauhasta Seppo Saraspäälle, Seppo Konttiselle mutta etenkin Sami Liuhdolle ja Käsite-kirjoille. Esikoisromaanini ilmestyy syksyllä. Kirja kertoo yli sukupolvien periytyvästä periksiantamattomuudesta ja kertoo miten tähän on juostu. Kirja alkaa Unkarin Balatonführedin kuuden päivän juoksusta ja päättyy Kilpisjärvelle lenkille yli Mallan luonnonpuiston kolmen valtakunnan.
Lisätty Kirsin ottamia kuvia sekalaisessa järjestyksessä.
