OIKEAT VÄRIT - KOLI GRAVEL CARNIVAL 2026

 

Kuva Christer Ådahl.

 

TAUSTAA

 

Minä olen suorapuheinen ihminen, hyvässä ja pahassa. Tästä johtuen eräät ihmiset ovat sulkeneet minut oman kuplansa ulkopuolelle. Siihen heillä on täysi oikeus. Meillä kenellekään ei kuitenkaan olisi oikeutta olla epärehellinen itseään kohtaan. Jos omassa kuplassa on vääriä värejä ja niihin sokaistuu, olisi tultava ulos etsimään itselle sopivia, mutta etenkin itselle sopivia uusia värejä.

   Viimeisen kahden vuoden aikana olen liikkunut pyörällä päivä päivältä enemmän. Juoksin 2022 ennätykseni kuuden päivän juoksussa. Ulospuhalluksen jälkeen aloitin varovaisen juoksemisen ja jouduin yllättäen kokemaan jatkuvia kipuja vasemmassa jalassani, kantapäässä sekä takareiden sivussa. Hain suraalihermon tulehdukseen kipupiikin ja pääsin uudestaan liikkeelle. Juoksu ei kuitenkaan tuntunut siltä miltä minun juoksuni pitää tuntua. Koin, että olin tullut siihen pisteeseen yli kolmenkymmenen juoksuvuoden jälkeen, jossa juoksusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kokonaisvaltaisesti, psykofyysinen kokonaisuus huomioon ottaen.

   Aloin liikkua pyörällä. Se tuntui hyvältä ja vei mukanaan. Ostin ensin Rovaniemi Ski&Bikestä läskipyörän, vajaan vuoden päästä gravelpyörän ja sitten myös Kirsille gravelpyörän. Ennen viime joulua ostin vähän käytetetyn Trekin maantiepyörän lähinnä sisäpyöräilyyn, ja hankin trainerin. Sittemmin olen ajanut myös maantiepyörällä ulkona ja nauttinut kaikista pyöräkokemuksistani suunnattomasti.

 

Alkuperäinen ajatus oli olla kilpailematta pyöräilyssä. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta mitata suorituskykyäni muita vastaan uudessa lajissa. Neitsytkilpailuksi valikoitui Koli Cravel Carnival ja siellä 150 km matka Racer- sarjassa.

 

 

KILPAILU

 

Saavuimme Kolin kylälle kahta yötä ennen kilpailua matkailuautolla. Järjestäjä oli etukäteen sivuillaan infonnut mihin saa pysäköidä, siitä iso plussa heille. 

   Hain edellisenä illtana pyörään kiinnitettävän numeron ja muun kilpailurekvisiitan. Olo oli erittäin levollinen. Minun mittakaavassani reilu kuuden tunnin suoritus ei ole yhtään mitään - mitenkään matkaa, reittiä tai olosuhteita vähättelemättä. 

   Sitäpaitsi olen päättänyt, että pyöräilystä ei tule minulle samanlaista tarinaa kuin ultrajuoksusta. Tämä on täysin filosofiani vastainen päätös. Eihän tällaista voi päättää etukäteen. Elämä on tässä ja nyt, jokainen hetki kerrallaan. Toisaalta jos nyt pyöräilen reilu kolmekymmentä vuotta, olen vasta hiukan alle sata - sitten varmaan ryhdyn melomaan ja sen jälkeen...

 

Kilpailupäivän aamuna satoi. Edessä oli varsin monimuotoisia sorateitä ja sade on kaikessa pyöräilyssä pahin vihollinen, mutta etenkin soralla. Lentävä kura tunkeutuu kaikkialle, niin pyörään kuin kuljettajaankin.

   Kilpailukeskuksena toimi Kolin kylän Sokos hotellin piha. Tapahtuma oli kokonaisuudessaan erittäin hyvin ja selkeästi järjestetty. Hotellin pihalla oli pyöräkilpailujen tapaan mahdollisuus ajaa eri valmistajien pyöriä, hankkia tarvikkeita ja fiilistellä muuten vaan.

 Kuva Christer Ådahl. Allekirjoittanut ensimmäinen vasemmalta.

 

Lähdin pääjoukon mukana, eturivistä, koska olin Racer-sarjassa. Loppuajallani olisin ollut Rider-sarjassa palkintokorokkeella, mutta "ammattiylpeys" ei antanut myöden tähän ensimmäiseen kilpailuun. Seuraavissa kilpailuissa ajan sitten turistiluokissa, mikäli seuraavia tulee.

   Lähtö oli asvalttitielle, ensimmäisessä alamäessä oli vauhtia jo odotetut 50 kilometriä tunnissa, josta sitten taitettiin vasemmalle soratielle ja kura alkoi lentää. Olin jättäytynyt pääjoukon viimeiseksi, koska tiesin ettei keskivauhtini tule riittämään joukossa pysymiseen kuin pari tuntia. Olisi ollut järjetöntä ajaa itseään pihalle heti aluksi. 

   En yksinkertaisesti ole ehtinyt saada pyöräilykuntoani paremmaksi näiden kahden vuoden aikana. Ultrajuoksuvuosien hidastuttamat jalat ovat hitaasti mutta varmasti heränneet toisenlaiseen lihastyöhön, koko ajan kadenssia (pyöritysnopeus) parantaen. Lisäksi en ole vuosikausiin harjoitellut tai kilpaillut näin korkeilla syketasoilla, joten senkin hallitseminen ottaa aikansa.

   Pääjoukko meni menojaan ja jäin ajamaan yksin, ei peesiapua. Kilpailun aikana minut ohitti vain yksi ajaja. Itse ohitin muutamia. 

   Pyöräni tangossa oli Coroksen Dura tietokone kiinni ja siinä kartalla gpx-jälki reitistä. Reitti oli lisäksi merkitty erivärisin nuolin maastoon. Kaikesta huolimatta ajoin alussa hieman ohi, josta Dura minut pelasti. Pummi oli vain muutama sata metriä, mutta vesisateessa ja jo siinä vaiheessa kuraisilla ajolaseilla asian selvittämiseen meni viitisen minuuttia.

   Reittiin mahtui kaikenlaisia ja kaikenkuntoisia sorateitä sekä yksi kivinen, talutettava, noin 350 metrin polkupätkä ylä- ja alamäkeen.

   Käytännössä tavoitevauhtini oli kokoajan yli 35 kilometriä tunnissa poislukien pystyjyrkät ylämäet, parhaimmillaan soramutkiin tulin lähes 60 kilometrin vauhdilla. Kyse on pyörän ja kehon hallinnasta sekä kyvystä jatkuvaan tempoajoon, eli vauhtiin kiihdyttämiseen.

   Hiukan ennen 80 kilometrin kohtaa sain vasempaan ulkoreiteen krampin ylämäessä. Se oli ainoa iso kramppi, loppumatkan ajoin pienten tuikkien läsnäollessa ja tämä vaikutti siihen, että en pystynyt kuuden tunnin aikaan.

   Loppuaikani oli 150 kilometrin jälkeen 6 tuntia ja 31 minuuttia. Vertikaalista nousua tuli 2535 m. Keskivauhdiksi jäi vaatimaton 23,1 km/h. Loppunousu Ukko-Kolin huipulle asvalttia pitkin vei tuhkatkin pesästä, kuten alla näkyvästä kuvasta voi havaita.

   Vertailuksi: Nellim - Ivalo - Nellim, 84 kilometriä ja nousumetrejä hiukan yli 900 m.  

   Olen erittäin tyytyväinen tulokseen, 62-vuotiaana uuden lajin parissa, ei huono!

   Vieläkin tyytyväisempi olen, että kilpailun jälkeen en saanut yhtään kramppia, etenkään sisäreisikramppia. Huolellinen suolaus ja palautusjuomien sekä muun nesteen ja oikean ravinnon nauttiminen edesauttoi tätä.

 

KNOPPEJA

 

Ajoin kilpailun alumiinirunkoisella Orbea Terralla, jossa oli sisärenkaalliset Continental Terra Speed renkaat 45 milliä leveänä. Pyörässä oli kaksi juomapulloa ja selässäni Yoko-merkkinen kahden litran letkullinen juomareppu, jossa sisärengas, minipumppu, kevyet rengasraudat (3), ketjulukko, suojahanskat, monitoimityökalu ja puhelin.

   Pyörän vaakapukessa stemmin takana (ojaustangon kannatin) oli pieni vetoketjullinen, vedenpitävä laukku, jossa minigrip-pussillinen Jollos-energiapalloja.

   Giron gravelkypärä ja Shokz-luukuulokkeet. Oakleyn Flak kirkkaat ajolasit vahvuuksilla. (Minulla on hajataitto, joten vain kauas, lähilaseja ei tarvita, näen Coroksen numerot ilmankin.) Polar-sykevyö. Yoko hanskat. Leijona 5020-2148 kello nahkarannekkeella. (Harrastan kelloja) Giron Spd-kengät. Kilpailuasu oli Rovaniemi Bike&Ski:n sponsoroima Bioracer. Haltin kevyt tuulitakki alussa. Kilpailuasun alla tekninen paita, puuvilla-alushousut ja sukat markettikamaa. Lämpötila lähdössä hiukan yli plus 10,  iltapäivällä aurinkoinen keli. [Käytän bibsien (pehmustetut ajohousut) alla alushousuja silloin kun siltä tuntuu, mutta nahkahousujen alla en milloinkaan.] (Minulla ei ole nahkahousuja - vielä)

   EI: lokasuojia, valoja, soittokelloa, eikä mitään muutakaan turhaa.

   OLISI PITÄNYT OLLA: kevyet kengänsuojat,  ehkä kevyt ass-saver muovilippa satulan alla ja mahdollisesti kevyt vinoputken "lokasuoja". Periaatteesta en käytä lokasuojia kilpailussa.

   Huoltopisteiltä sai geelejä ja erinomaisia juomia, muun muassa High5 proteiinijuomaa sekä muuta peruspurtavaa, tietenkin myös piirakoita (karjalanpiirakoita) kun Pohjois-Karjalassa oltiin.

 

 

MUUTA TÄRKEÄÄ 

 

Tunnelma oli erinomainen. Väkinäisyys ja turha jännittäminen sekä kuumeinen säätö, mitä usein näkee ultrajuoksukilpailuissa ihan liikaa, olivat poissa. 

   Kävin kilpailua edeltävänä päivänä kävelemässä Kirsin kanssa paikallisen veistospuiston läpi ja illalla yhdellä oluella. 

   Liika pingottaminen ja lakanoissa pyöriminen eivät auta lopputulokseen. Olin harjoitellut hyvin, kilpailuun valmistautumiskokemusta on vaikka muille jakaa, pyörä oli kunnossa, kiitos siitä Rovaniemi Bike&Ski - mikä siis voisi jännittää?

 

VANHAN TEURAAN AJATUKSIA KILPAPYÖRÄILYSTÄ

 

Ajoin jo kymmenvuotiaana säännölliseti 60 kilometrin mäkistä mökkimatkaa vaihdepyörällä. Isä sanoi, ettei yhtenään saa vaihtaa, vaihteet kuluvat.

   Ajat ovat vaihtuneet ja nimenomaan vaihteita pitää vaihtaa koko ajan. Oikea polkemistekniikka, ajoasento eli pyörän säädöt on oltava kunnossa. Omasta mahasta on halvempaa ottaa pois kaksi kiloa kuin ostaa markkinoiden kevyin hiilikuitupyörä.

   Kun juoksen pitkää ultrajuoksua sydämeni lyö alle 110 kertaa minuutissa, Kolilla keskisyke oli 133, maksimi 152.  65% ajasta 123 -137. 25 % ajasta 138 - 152. 10 % ajasta 94 - 122. (Maksimini on 154, sitten tukehdun.) Kyse on siis täysin eri lajista, tässä oli kaikki mihin nyt pystyin.

   Tätä kirjoittaessani olen ajanut tänä vuonna pyörällä 5039 kilometriä, enkä ole kokenut vielä juurikaan joutuneeni ajamaan ajamalla. Olen parhaimmillani juossut yli 5000 kilometriä vuodessa, pitäisikö siis pyörää nyt ajaa 15000 kilometriä? Mitä hyötyä siitä olisi?

   Tavoite on ajaa tänä vuonna 10000 km, katsotaan sitten lisää.

 

LOPUKSI

 

Olen tavannut ultrajuoksussa fantastisia ihmisiä. Nyt myös pyöräilyssä. Valitettavasti molemmissa lajeissa on ihmisiä, jotka harrastavat tehostaakseen itseään ja egoaan - myös oman terveytensä kustannuksella.

   Minä haluan kyetä kävelemään Kirsin kanssa käsi kädessä normaalisti. Käymään metsällä, niin marjassa kuin metsästämässäkin. Haluan päästä omin jaloin veneeseen kalastamaan.

   Ja kun kirjoitan, näen kuvissa värejä. Oikeita värejä.

   Ennätykset ja voitot painuvat unholaan, aina tulee parempia. Mutta kokemuksia ja tunnetta siitä, että on elänyt niin että tuntuu, ei kukaan voi ottaa minulta pois. 

 

HARJOITTELUA 

    

VIIKKO 20.

Ma- Lepo

Ti- Juoksua 8,32 km - 1.00.

Ke- Maantiepyörällä 100,63 km - 3.50.

To- Gravel 30,17 km - 1.16.

Pe - Maantie 40,16 km - 1.51 + hieronta iltapäivällä.

La- Saariselällä Kirsin kanssa kävelyä 3,81 km - 49 min.

Su- Gravel Kirsin kanssa Rovaniemellä 15,73 km - 1.03.

 

VIIKKO 21. Kilpailuviikko

Ma- Lepo

Ti- Kajaanissa gravel Kirsin kanssa 17,08 km - 1.10.

      Lapinlahti kävelyä 2,56 km - 43 min.

Ke- Gravel Kirsin kanssa 12,10 km - 50 min.

       Gravel yksin 41,24 km - 1.35.

To- Synttärigravel yksin 20,67 km - 57 min.

Pe- Lepo

La- Kilpailu. Koli Gravel Carnival 150 km - 6 tuntia ja 31 min. Vertikaalista nousua 2533 m. 17./217 lähtijästä.  Omassa Racer-sarjassa 12.

Su- Kävelyä Polvijärvi Satulavaara 1,26 km - 23 min.

 

VIIKKO 22.

Ma- Hämeenkyrö gravel Kirsin kanssa 7.22 km - 26 min.

         Gravel yksin 30,47 km - 1.08. Hyvin alkanutta palautumista.

Ti- Kävelyä Kirsin kanssa 3.29 km - 57 min.

Ke- Gravel Kirsin kanssa 31,11 km - 1.55.

To- Gravel 15,13 km - 43 min.

Pe- Lepo

La- Gravel 74,41 km - 3.22.

Su- Lepo

 

Pyöräilyä yhteensä tänä vuonna 31.5. mukaanlukien 5039 km.

 

MATKAN VARRELTA 

 

Kilpailun jälkeen reissussa monenlaista pyykkiä. Pyörän pesin heti Kolilla, järjestäjä oli hoitanut pesupaikan kuntoon.

Pari kuvaa Kolin puutarhan veistospuistosta.

Grillinpitäjä on kantasuomalainen, lukekaa kyltti huolella.

Veistospuiston erillisestä miniveistos-osasta.

Lapinlahti. On hyvä kertoa vieraalle, että tämä on vieraassa paikassa etsiessään autolleen vieraspaikkaa. Yhdyssanat?

Leijona Olari Hoods. Dubleeta, kvartsikoneisto. Tämä ei ole se kisakello.

Virallinen 62-vuotiskuva.

Pyörällä kulkee melkein kaikki.

Kesä.

Parasta aikaa.

Alakuvassa kirjailijat vasemmalta lukien: Pekka Juntti, Seppo Saraspää ja Pasi Koskinen.

   Kuva otettiin Seppo Saraspään 80-vuotisjuhlassa Saariselällä. Seppo on merkittävin ihminen kirjoittamiseni taustalla, olen ihmetellyt voiko minulla olla neljäskin vaari, mutta näköjään voi - kiitos Seppo ainaisesta järkähtämättömyydestäsi. 

 

PS. Viimeisessä kuvassa minulla on housut, jotka ostin Inhimillinen tekijä-sarjan TV-lähetykseen, joka tuli ulos  11.09.2014 . Samana vuonna juoksin Suomen halki 1622 km. Mahdun housuihin vielä vaivattomasti, ainoastaan reisistä ne ovat hieman piukemmat. On siis ihan itsestä kiinni miten vuodet vierivät, mikäli oma terveys harjoittelun suo.
 

 

 

 

PIINAPENKKI

 

Viikko 13.

Ma- Lepo; pilkillä, vesikelit.

Ti- Juoksua 10,10 km - 1.09. Siikajärventie.

Ke- Sisäpyöräily 88,24 km - 2.44.

To- Sisäpyöräily 6,11 km + 10,90 km +9,62 km.

Pe- Juoksua 10,15 km - 1.10. + Gravelpyörällä 75,74 km - 3.20.

La- Gravelpyörällä 100,05 km - 4.35.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 6,45 km - 1.27.

 

Viikko 14.

Ma- Lepo

Ti-  Gravelpyörällä 33,14 km - 1.33.

Ke- Sisäpyöräilyä 62,10 km - 1.59.

To- Gravelpyörällä 33,23 km - 1.36.

Pe- Gravelpyörillä Kirsin kanssa 17,05 km - 1.06.

La- Testiajo pyöräkilpailukautta varten:

       Gravelpyörällä 187 km - 7.41. Keskinopeus 24,3 km/h, nousumetrejä 1607 m, ei kilpailuvauhtinen harjoitus, lämpötila aamulla - 7 astetta ja päivällä parhaimmillaan + 5 astetta.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 5,71 km - 1.15.

 

Pyöräilykilometrit tänä vuonna 3353,8 km ; keskiarvo per päivä tänä vuonna 34,22 km. 

 

 

 Tämän päivityksen kaksi ensimmäistä kuvaa ovat Raja-Joosepin maisemista. Ensimmäinen suljetun rajanylityspaikan portilta ja toinen matkan varrelta: Lutto alkaa vapautua jäistään.

   Pitkä 187 kilometrin lenkki toi varmuuden siitä, mihin pyöräilykunto on menossa - kohti elämäni ensimmäistä gravelkilpailua. Ette ehkä usko, mutta Kirsin painostuksesta ilmottauduin mukaan Koli Gravel Carnival 150 kilometrin kilpailuun, joka pidetään 23.5.

   Ajatus pyörällä kilpailemisesta on edelleen, että tuleepahan sekin koettua. Kolilla on neljä sarjaa: kilpasarja, harrastesarja, sähköpyöräsarja ja tiimisarja. Ilmottauduin mukaan kilpasarjaan, koska kilpailen pahinta vastustajaani vastaan. Hänen nimensä on Pasi Koskinen tai ultrakoskinen - ihan miten haluatte.

   Sarjajako on kuin juoksussa muinoin - kilpasarja ja hölkkäsarja. Kilpasarjaan osallistuminen sulkee jossittelut pois. Tulosta on mukava verrata voittajaan, sillä vain yksi voi olla nopein. Minä olen kiinnostunut paljonko tulee turpaan nuorempia vastaan ja paljonko saan itsestäni irti pyörällä. Harrastukset sitten jossain muualla, ilman numerolappua.

Satula ei ole minulle piinapenkki. 

   Pyöräily on äärimmäisen kova kestävyyslaji, joka juoksuun verrattuna tarjoaa hieman enemmän detaljeja. Pyörä on osa suoritusta. Teknisesti, mutta etenkin kuinka hallitsee pyörän, miten saa pyörästä kaiken irti. Tämä on juoksuvuosien jälkeen kiinnostavaa, jopa motivoivaa.

   Juoksen edelleen mielelläni, enkä ole poissulkenut ultrajuoksua vieläkään. En kuitenkaan halua joutua päivittelemään, että kuinka jokin vammautunut ruumiinosani taas kesti sen ja senverran. Toivottavasti se kestää huomenna enemmän. Ja niin edelleen.

   Juurisyyt (ihan saatanan tyhmä muotisana)  pyöräilyyn siirtymisessäni olivat motivaatio ja vasemman jalkani kantapää. Mitä tulee vasemman jalan kantapäähän, se voi nyt erinomaisesti. Haglundin syndrooman (ei virallisesti diagnosoitu) aiheuttama turvotus on laskenut ja pystyn juoksemaan helposti kuten vanhoina aikoina.

   Pitkät selkälihakseni ovat pyrkineet jumiin keskeltä selkää. Tämän vuoksi kävin tämän viikon tiistaina juoksemassa sulavilla poluilla maastossa seitsemän kilometriä. Tuolla lenkillä vasen pohkeeni muistutti, että jos aiot taas aloittaa, niin ole varuillasi. (surinaalihermo) Juuri tämän takia olen innostunut pyöräilemään niin sanotusti tosissani. Pääasia että polkee, eikä tarvitse kuunnella kaikenlaisia kehon protestointeja jatkuvasti.

   Pyöräily järkevää? Voi olla, mutta ei niiden mielestä, jotka haluavat että ultrakoskinen juoksee itsensä hengiltä. Voi olla, että tällaisia ihmisiä ei olekaan. Voi olla, että vain kuvittelen. Mutta se on selvää, että addiktoituneita, pakko-oireisia ultrajuoksijoita ja heidän fanejaan on. Jossain. Toivottavasti tapaisin heitä joskus, jotta voisin kertoa : ota iisisti, maailma on kaunis tässä ja nyt, miksi rikkoa itsensä ennen, kuin maailma rikkoo itsensä?

Maasto alkaa sulaa.

 

Pääsiäsistunnelmia takapihalta, lunta vielä riittää.

Kirsin kauden avaus, hän myös kävi joessa uimassa lenkin jälkeen. Ei voi sanoa, että avannossa, koska avanto oli jo uinut alavirtaan.

 

 

Viimeisessä kuvassa on maantiepyöräni Trek Domane AL 4, jonka ostin käytettynä alkutalvesta. Jouduin ottamaan sen ulos käyttöön, kun gravelpyöräni vasen etukahva hajosi. 

   Kuvakulmasta johtuen saattaa jostakusta harrastajasta ohjaustangon ja Tiagran kahvojen kulma näyttää hassulta. Todellisuudessa kahvat ovat pitkän stemmin kanssa vaakasuorassa ja asento on tarvittaessa riittäväen aero.

   Kaaduin gravelillä jäiselle hiekkatielle oikein kunnolla. Nastoista huolimatta etupää katosi yhtäkkiä altani. Säilyin ehjänä, mutta pyörä ei. Kahva alkoi pitkällä testiajolla huhtikuun 4. päivänä takellella ja päätti sitten toimintansa lopullisesti. Uutta kahvaa odotellessa on ajettava maantiepyörällä. 

   Maantiepyörässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, ongelma on Lapin kevät. Ohuilla ja lähes sileillä renkailla on kesken pitkän lenkin enemmän kuin hankalaa joutua lumisateeseen, mikä kuuluu olennaisena osana tähän kirkkaan valon, sulavan lumen ja yöpakkasten vuodenaikaan meillä täällä pohjoisessa.

 

ULTRAJUOKSUNI TÄNÄÄN

 

Blogikirjoittajan harvoja tähtihetkiä on lukijapalautteeseen vastaaminen. Vanhenevan ultrajuoksijan tähtihetkiä on jonkun nuoremman, vasta uransa alussa olevan, aito kiinnostus kokemukseen. Tässä tekstissä ovat nuo molemmat tähtihetket.

 

DUV- tilastoissa ensimmäinen ultrajuoksumerkintä löytyy kohdaltani vuodelta 2007. Ultrakilpailukilometrejä on kertynyt 4218 virallisissa kilpailuissa mitattuina aina vuoteen 2021. Jälkikäteen ajateltuna olisin voinut kilpailla enemmänkin, mutta kun lasketaan pois kaksi koronavuotta ja 2000- luvun alun kiireinen työelämäni, olen kuitenkin tyytyväinen. Etenkin kun ultrajuoksu jatkuu edelleen.

    Mihin olen sitten päässyt ultrajuoksuni kanssa ja mikä on muuttunut, kysyy eräs lukijani sähköpostissaan.

    Vuosi 2021 oli viimeinen, jolloin asetin yksittäisiinn kilpailuihin kilometritavoitteita. Se on nyt minun kohdaltani ohi. Ultrajuoksuni tänään on dynaamista meditaatiota ja minua kiinnostavat ainoastaan monipäiväjuoksut, mutta silloin tällöin saatan juosta vielä 24 tai 48 tunnin kilpailuja. Ennätykset ja ehjät kilpailut tulevat silloin, kun on sopusointua.

    Nykyisen filosofiani mukaan on täysin järjetöntä lähteä juoksemaan kohti tiettyä kilometritavoitetta tietyssä ajassa. Miksi pitäisi rajoittaa itseään etukäteen tai antaa lupa itselleen väsyä, jos ei pysy aikataulussaan tietäen, että ei tule saavuttamaan tavoitettaan. Ultrajuoksussa on jatkuvia ylä- ja alamäkiä sekä energian että mielialan kanssa. Ennustaminen on täysin mahdotonta. Ensin on juostava, tulos mitataan sitten jälkeenpäin.

    Edelläkerrottu ei poissulje kilpailun aikana kelloonkatsomista, mutta siihen se sitten jää. Minä en kuulu siihen joukkoon, joka alkaa tehdä laskutoimituksia numeroilla kilpailun ollessa kesken. Ajatukseni antaa mahdollisuuden toipua loppuun asti tai ylittää itsensä ilman henkisiä rajoja.

Tulevaisuuden suunnitelmissa on järjestää Ivalon seudulle polku- ja ultrajuoksuleirit sekä aloittelijoille että hiukan pidemmälle ehtineille. Nämä suunnitelmat ovat yhteistyökumppanini kanssa hyvässä vauhdissa ja niistä tiedotetaan myöhemmin tämän alkukesän aikana, mikäli asiat järjestyvät. Noilla leireillä on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin ja oppia pitkien matkojen juoksemisesta, sekä juoksemiseen tarvittavista varusteista. Ja tietenkin pääsee myös juoksemaan hienoihin Lapin maisemiin.

 

VIIKON 16. HARJOITTELU

Ma- Lepo, lihaskipu alaselässä.

Ti- 6,03 km - 42 min. Kipu jatkuu.

Ke- 10,09 km - 1.10.  Kävelyä Kirsin kanssa 4 km - 56 minuuttia. Selkä edelleen jäykkä.

To- 35,12 km - 3.59. Siikajärventie, hiekkatie.

Pe- 35,18 km - 3.59. Virtaniemi - Paatsjoki - Siikajärventie. Hiekkateitä ja muutama asvalttikilometri.

La- 10,10 km - 1.00. Hiekkatiellä, 5 km hieman reippaammin: 5.41 - 5.22 - 5.31 - 5.31 - 4.54 min/km.

Su- Korostetun rauhallinen 14,41 km - 1.38. Kävelyä Kirsin kanssa 4,52 km - 1.00.

yhteensä 110,9 km - 12:30. 

Selkävaiva pilasi viikon osittain.

 

 

OIKEAMIELISYYS

 

Suomalaisiin on kateus sisäänrakennettu sekä hyvässä, että pahassa. Parhaimmillaan kateus motivoi yrittämään ja parantamaan omaa tekemistä, huonoimmillaan se myrkyttää ajattelun ja estää eteenpäinmenemistä.

    Pandemian seurauksena on syntynyt entistä sisäsiittoisempaa ajattelua, jolla nyt mediassa pyritään määräämään ihmisen elämänvalintoja. Ruoka, polttoaine ja sähkö ovat kalliita suomalaiseen ostovoimaan suhteutettuina. Yleisenä tulevaisuuden visiona tyrkytetään ilmastotalkoita, joiden seurauksena pienipalkkaisten elämä joidenkin mielestä muuttuu ahdistukseksi.

    Syrjäseudun työtön Pekka ja osapäiväkotisiivooja Pirjo vievät tölkit kierrätykseen Tokmannilta saadussa ilmaisämpärissä kestokassi kainalossa kauppamatkallaan kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Kulkuneuvona on tonnin hitsattu Toyota. Pariskunta ostaa tarjoustuotteita ja pudottaa sähkölammitteisen kotinsa lämpötilaa, polttaa puita tarjetakseen. Pariskuntaa ei voi syyttää yrityksen puutteesta.

    Pariskuntaa ei kuitenkaan paljon lohduta hypetys sähköautoista, julkisista liikennevälineistä tai kaupunkiasumisesta. Inflaatio on maalla hiukan alle kuusi prosenttia ja kaupungissa puolitoista. On irvokasta, että mediassa niin sanotut oikeamieliset arvostelevat maalla asumista, puun polttoa tai bensiiniautoilua, kun samaan aikaan eteläsuomen isoista kaupungeista lennetään viidelläkympillä Eurooppaan edestakaisin viikonloppua juhlimaan.

    Suomalaisten varallisuus on alle Euroopan keskitason, Suomen talouskasvu on EU:n hitainta, mutta Suomen ilmastotavoitteet ovat EU:n kireimmät! Sähkön hintaa lämmityskaudella olisi laskettava kompensoimalla päästökaupan voittoja, polttoaineveroa laskettava ja korvaavat rahat siihen kerättävä tietulleina ulkomaisilta rekkayhtiöiltä. Kehitysapua ei kannata kylvää ikuisiin kriisipesäkkeisiin. Keinoja siirtymävaiheen helpotukseen on, halua toteutukseen ei.

    Ruoka Suomessa on kallista teollisuuden ja tukkukaupan katteiden sekä kilpailun puutteen vuoksi. Polttoaineen kalleus on suhteellista. 1985 mediaanipalkka oli 973 euroa ja bensiini maksoi 1,30 euroa litra. Viimevuonna mediaanipalkka oli 3140 euroa ja bensiinin keskihinta 1,92 euroa. Sähkö on kallista Euroopan kaasun hinnan ja kivihiilen riittävyyden pelon seurauksena. Sähkön hintaan Pohjoismaissa vaikuttaa mennyt kuiva kesä ja vesivaje.

    Euroopan turvallisuustilanne on kuitattu meillä tutulla lintukotomeiningillä ja kansan syvien rivien liikehdintää sekä mielenosoituksia vähätellään. Ilmastohysterian vuoksi Suomi on ajanut omavaraisuutensa melko ahtaalle. Turvetuotantoa ollaan ajamassa alas ja ekonomisti Nordealta toivoo tuulista kesää. Uuden ydinvoimalan käyttöönotto takkuaa ja Hanhikivelle suunnitellun seuraavan kanssa sählätään, koska sitä käytännössä ROSATOM yrittää alkaa rakentaa venäläisten rahoilla, ja se on uussuomettuneelle Suomelle kiusallista. 

    Suomeksi sanottuna kriisitilanteessa olemme täydellisessä kusessa niin ruuan, lämmön ja energian, kuin puolustuksenkin suhteen. Terveydenhuollon ja yhteiskunnan johtamisen tason näytti jo Koronapandemia.

    Minä en ole perinteinen setämies enkä pessimisti. Minusta meiltä kuitenkin puuttuu kansallinen yhteenkuuluvuuden tunne. Globaalin digihypetyksen ja pilipalisaation seurauksena meiltä puuttuu oikea oikeamielisyys, toisesta ihmisestä välittämisen kulttuuri. 

    Yritykset joskus ennenvanhaan siirsivät osan voitostaan vaikeina aikoina hyödyttämään omaa paikkakuntaansa. Harvassa ovat sellaiset esimerkit, kuin Keminmaan sähkö- ja vesi, joka jätti joulukuussa 2021 sähkön siirtomaksun perimättä asiakkailtaan karanneiden sähkönhintojen vastaiskuna.

    Minä ansaitsin aikanaan yrittäjänä puolet vähemmän kuin kaksi työntekijääni. Tein valintani puhtaasti saadakseni ultraurheilla ja elää vapaana. Toisena painavana syynä oli työntekijöideni perhetilanne, heillä oli useimpia suita ruokittavana kuin minulla. 

    Muuttaessani Lappiin jätin taakseni maailman, jossa monet entiset kollegani istuvat edelleen pitkää päivää konkurssin partaalla harmaantuen, matkalla kohti ensimmäistä ohitusleikkaustaan. Mutta heillä onkin kauniimmat numerot tilillään kuin minulla koskaan.

    Suomalainen yhteiskunta kehittyy jatkuvasti enemmän siihen suuntaan, että ihminen on pelkkä työtätekevä hyödyke, jonka pitäisi pienestä vuokra-asunnostaan käsin olla yhteiskunnan ratas lähes kuolemaansa asti. Hän ei saisi harrastaa mitään, ei iloita mistään, eikä etenkään olla vapaa omassa elämässään.

    Suomessa on puhuttu perustulosta. Usein siinä keskustelussa väitetään, että perustulo laiskistaa ihmistä. Vie pois työn imun. Kysynkin, että minkä helvetin imun. Jo 1800-luvulla pohdittiin eräänlaista perustuloa, onko yksilöllä oikeus saada elantonsa maasta. Jo silloin puhuttiin tasa-arvosta, mikä ei minusta koskaan toteudu.

    Oikeamielisyys on minusta sitä, että ihminen itse valitsee elämänsä suunnan, asuinpaikan ja aktiviteettinsa. Yhteiskunnan tehtävänä ei ole taata kaikille samoja mahdollisuuksia paitsi turvallisuuden ja terveydenhoidon suhteen. Mielenterveysongelmat ja näköalattomuus omassa elämässä johtuvat varsin usein mielekkään tekemisen puutteesta. Pärjätäkseen on epämukavuutta siedettävä.

    Pitäisikö heikommat sitten jättää pulaan. Ei toki, mutta mahdollisuuksia ei voi antaa loputtomasti. Johonkin pitää piirtää raja, joka on kaikkien tiedossa. On sitten jokaisen oma valinta meneekö tuon rajan yli. Yksi hyvä raja on oikeamielisyys.

    Demokratia - Rauha - Vapaus

    

 

VIIKKO 5.

Ma- Poluilla -29 asteen pakkanen 5,43 km - 39 min.

        Juoksumatolla 10,54 - 58 min.

Ti- Kylällä -27 pakkasta 6,01 km - 38 min.

Ke- To- Lepo

Pe- Perinteisen hiihtoa 13,02 km - 1.27.

      Juoksumatolla heti hiihdon jälkeen 5,49 km - 35 min.

La- Perinteisen hiihtoa Kirsin kanssa 13,02 km - 2.13.

Su- Perinteistä hiihtoa 15,57 km - 1.37.

      Heti hiihdon päälle juoksua tiellä 8,09 km - 50 min.

Juoksua 35,56 km - Hiihtoa 41,6 km - yhteensä 9 tuntia ja 1 min

 

VIIKKO 6.

Ma- Lepo

Ti- Siikajärventiellä perustaa 10,07 km - 1.01.

Ke- Tiellä ja jäällä moottorikelkkauralla 11,51 km - 1.14. Voimaharjoitus.

       Kävelyä Kirsin kanssa 4,18 km - 56 min.

To- Tiellä 10, 04 km - 1.04.

Pe- Perinteistä hiihtoa 20,28 km - 2.10.

      Heti hiihdon jälkeen juoksua 5,21 km - 37 min. Lumisade jatkui.

La- Kirsin kanssa lumikenkäilyä umpihangessa, joki- ja järvenjäällä 8,35 km - 2.41.

Su- Lepo. Selkä kipeä, mutta olisin levännyt jokatapauksessa. Aamulla -30 pakkasta. 

Juoksua 36,8 km - hiihtoa 20,28 km - lumikengillä ja kävellen - 12,53 km - yhteensä 9 tuntia ja 11 minuuttia.

 

TAMMIKUUSSA

Juoksua 197,29 km - Kaikki liikunta 34 tuntia ja 259,50 kilometriä.

Tammikuussa sain kolmannen koronarokotteen ja tiedon hallikilpailun siirtämisestä vuoteen 2023. Pudotin liikuntamäärää ja tämän alemmas sitä en voi pudottaa, mikäli aion kilpailla heinäkuun alussa kuuden päivän juoksussa.

Huhti-, touko- sekä kesäkuun harjoittelun tulisi muodostua juoksupainotteiseksi mikäli päätän yrittää yli 600 kilometrin tulosta Kauhajoella. Tunnen itseni hiukan vanhaksi ja väsyneeksi. On hiukan "taas" olotila, mutta tunnen itseni: se on ohimenevää. 

Syksyllä 2022 on suunnitteilla juoksureissu Norjan vuorille, mikä oikeastaan motivoi minua enemmän säilyttämään ja edelleenkehittämään vuonna 2021 saavutettua mainiota juoksurutiinia. 

      

PÄÄTTÖMÄSTÄ JUOKSENTELUSTA

 

 KEVYT JAKSO: VIIKOT 8 -9.

Ma- Lumikenkäilyä 1,96 km - 42 min.

Ti- Lumikenkäilyä Kirsin kanssa 2,65 km - 1.25.

Ke- Lepo

To- 10 km - 1.08.

Pe- Lumikenkäilyä Kirsin kanssa 5,28 km - 2.22. Kahvitauko sisältyy aikaan.

La- Matolla 10,10 km - 59.14.

Su- Nellimin asvalttitiellä 20,04 km - 2.26. Illalla Janin kanssa 5 km ravistelua - 39 min.

Yhteensä juoksua 45,14 km

Ma- Lepo

Ti- Janin kanssa hiihtoa 6,59 km - 1.08. Ilta matolla 10,09 km - 59.57.

Ke- Lepo

To- Polkujuoksu Janin kanssa 6 km - 1.09. Munahankea, moottorikelkkauraa.

Pe- 15,46 km - 1.45. Siikajärventie.

La- Lepo

Su- 10,69 km - 1.21. Janin lenkillä.

Yhteensä juoksua 31,55 km

 

 

Hirsiseinällä on veneenkaari, johon on veistetty vuosiluku 1912. Kaari ja seinä ovat harvojen sekä valittujen katseiden ulottuvissa, keskellä hiljaista erämaata. Valituksi tulee tajuamalla oman mitättömyytensä luonnon keskellä, ajassa, jossa ihmisen elämä on henkäys tuulessa. Maisema tuossa erämaassa on osittain sellainen vieläkin joksi se luotiin. Koskematon.

   Veneenkaari on kestänyt aikaa, matkan varrella harmaantunut kuten minäkin. Minuun on veistetty vuosiluku 1964. Matka on tuntunut välillä pitkältä. Vuonna 1993 sairastetun syöpätaudin jälkeen pitkät matkat ovat alkaneet tuntua lyhyemmiltä, joten mukana on kuljettu tai olen ollut oikealla tiellä - en onnekas, mutta ilmeisen nöyrä välillä.

   Nöyryyttä vaatisi käynnissä oleva pandemia, joka estää Suomessa ultrakilpailujen järjestämisen. Jostakin kumman syystä Italian Policorossa kilpaillaan parhaillaan aina tuhanteen mailiin asti ja Espanjassa oli rata-ultra. Herää kysymys. Molempien mainittujen maiden tautitilanne ei ole ainakaan parempi kuin Suomen. Miksi toiset saavat ja toiset eivät saa. Vai onko kyse uskalluksesta.

   Päätöntä juoksemista on monenlaista. Ultrajuoksijat ovat keskenään erilaisissa asemissa koronan suhteen eri maissa. Suomalaisista joku voi olla esimerkiksi työnsä puolesta rokotettu tautia vastaan. Kokonaan toinen kysymys on, mitä kilpailumatkalta saattaa tuoda tullessaan. Myös rokotettuna. Ja kuten olen aiemmin todennut, missä kunnossa elimistön vastustuskyky on monipäiväisen ultran jälkeen. Jokainen makaa niinkuin petaa, ennustaminen on mahdotonta.

   Myönnän avoimesti, että hermojani kiristää tämä pandemiatilanne aina hetkittäin. Suomi on hoitanut koronansa hyvin, mutta on ollut sinisilmäinen ja lapsenuskoinen rokoteasiassa. "Kaikki vuorollaan", ei nyt tunnu kantavan hedelmää. Lainkuuliaisina olemme tottuneet kuuntelemaan ylhäältäpäin tapahtuvaa ohjausta ja uskoneet siihen. Nyt usko jo horjuu vähän siellä sun täällä.

   Ajatellaanpa hiukan. Meitä on reilu viisi miljoonaa. Jos Suomessa tapahtuisi esimerkiksi iso lento-onnettomuus tai linja-auton ja junan törmäys. Tehohoitoon joutuisi viisikymmentä ihmistä kerralla. Silloin terveydenhoitojärjestelmämme tehohoitokapasitetti jo siis rakoilisi? Näin olen itseni antanut ymmärtää viimeisen vuoden uutisoinnin perusteella. Linja-autossa on noin 52 istumapaikkaa ja lentokoneessa sekä junassa hiukan enemmän. Jokainen voi miettiä tahoillaan, että miten siihen terveydenhoitojärjestelmään ja sen kestävyyteen tulisi suhtautua. Minä ehdotan terveysvakuutuksen ottamista kaikille, näin aluksi.

   Suomi on hyvä maa elää, mutta ei korvaamaton. Blogini lukijat eivät todennäköisesti ole kiinnostuneet yhteiskunnallisesta paskanjauhamisesta tämän enempää, joten annan olla. Ei minuakaan oikeasti kiinnosta. Puuhastelua, sanon minä. 

   Päättömässä juoksentelussa ei ole keskitietä eikä kohtuutta. Nöyryys on itseltäni pahasti hukassa ainakin silloin, kun on heikko hetki keskellä monipäiväjuoksua ja voimia pitäisi löytää jostakin. "Tulee kun käsketään", auttaa aikansa mutta ei kanna välttämättä loppuun asti. Päätä tarvitaan, vaikka lopputulos ulospäin näyttää päättömältä.

   Meillä Lapissa eletään nyt aikaa, jolloin taviokuurnat törmäilevät ikkunoihin vieraillessaan lintulaudoilla. Kevääseen täällä on pitkä matka. Harjoittelussani kevyt jakso päättyi ja ystävämme lähti äskettäin paluumatkalle talvilomavierailultaan. Minun olisi aika keskittyä jälleen harjoitteluun. Siinä ohessa mietin kevään omatoimiultraani. Olisi aika lanata oikein kunnolla noin kuukauden, puolentoista päästä - jo ihan mielenterveydenkin kannalta.

Pasi Paltsavaaralla.

Jani Paltsavaaralla.

Ruuhka.

Tämän postauksen ensimmäinen kuva on talvikalastusmaisemaani.

  

DINOSAURUS

ALUKSI :

Juoksen Pyhävaaran rinnettä myötäilevää surkeaa tiepahasta ylös. Sykemittari näyttää huohotuksen tueksi viisitoista lyöntiä alle maksimin. Tie on ylhäältä alas valuvan veden peitossa eli juoksen pienessä joessa. Huipulle on vielä matkaa.
Alakuloa torjumaan Spotify tykittää kasaridiskoa korviin. Harvoin juoksen luonnossa luurit päässä mutta nyt mieli on työntänyt kaikenlaista mustaa kuraa korvienvälin täyteen.

Tie vaihtuu mönkijäuraksi ja bongaan Tuomivaaran Laurin rinteessä marjaämpäri kädessä. Tökkään musiikin hiljaiseksi kuulokkeiden napista.
-Minne hoppu ? Hyväntuulinen ikäihminen huikkaa perääni.
-Kotiin, viisastelen huohotuksen sivussa. Oletko muuten Lauri kuullut että syyttömän ei tarvitse juosta ?
-En ole, Lauri nauraa.

Pääsen vaaran huipulle ja laskettelen toisella puolella alaspäin. Mönkijäuraa, polkua ja märkää suota. Lopun kivikon jälkeen käännyn takaisin ja samat esteet toistuvat päinvastaisessa järjestyksessä mutta nyt ylöspäin. Syke nousee pilviin, minä en. 
Paluumatkalla huipulla katselen tovin Inarinjärveä kunnes täytyy keskittyä mönkijäuralla tiukemmin.

Lauri on tällävälin noussut ylemmäs.
-Et sinä syytön ole !
-No en varmaan.
Nyt huomaankin että Laurin vaimo, Maija, on ylempänä rinteessä kaukana oikealla. Heilutan kättäni ja keskityn sitten tiukasti vetiseen kivikkoon alaspäin. Maisema imee mustaa kuraa päästäni pois kiihtyvällä tahdilla kun laskettelen alas kohti kotia.

Myöhemmin saman viikon lauantaina Trifon Pyhittäjän rantajuhlissa Maija naureskelee minulle.
-Ihmettelin kun siellä ei näy yleensä ketään ja sitten joku juoksee hirveää vauhtia vaaraa edes takaisin.
-Jos se olikin hirvi ? Naureskelen kahvikupin takaa.
-Syytön ei ainakaan, Maija vastaa.

---

Pohjavireeni on ollut hieman raskamielinen viime aikoina. Tunnistan itsessäni jälleen loppuunpalamisen ensimerkkejä. Onnekseni nämä merkit kuvaavat elämääni vain ultrajuoksun tämän vuoden annoksen osalta, muuten ei paremmin voisi olla. 
Aikanaan erään suuren mielenhuoltoyksikön ylilääkäri totesi kaikkien ihmisten haluavan voida paremmin. Minä en halua. Aina ei voi parantaa. Syy : Ahneus - kuolemansynneistä pahin. Avain kestävään onneen on tyytyminen, joskus kultainen keskitie.

Minulle tuntuu riittävän yksi ultrakilpailu vuodessa. Tänä vuonna 554 kilpailukilometriä. Luku kuvaa ehkä tunnelmaa niille joiden ensi ajatus oli että vain yksi kilpailu ? Kuinka paljon itse olet juossut kilpailukilometrejä tänä vuonna ?
Kyse ei kohdallani ole niinkään fyysisestä jaksamisesta vaan henkisestä puristuksesta. Kuinka paljon saat itsestäsi irti kilpailutilanteessa eli pystytkö motivoimaan itsesi antamaan kaikkesi. Matka vuoden toiseen kilpailuuni, Pyssymäki Ultra Festivaaliin, on yhtä tuskallinen tänä vuonna kuin se oli viime vuonnakin. Norjan leiriä lukuunottamatta pelkkää negaatiota aina silloin kun harjoitellessani ajatukset sivuavat tulevaa kilpailua. Muuten juoksu päivästä päivään sujuu leppoisasti kuolemanväsyneenä, varsinkin nyt taas kun vasen akilles on tyytynyt osaansa ja on matkalla täyteen normaaliinsa.

Oman harjoitteluni reitit on nähtävillä Stravassa. Palvelun kartoista ainakin satelliittipohjista on nähtävissä missä ja miten juoksen. Minua on alkanut ärsyttämään tiettyjen ultraintoilijoiden vaahtoinen kiima heidän ihannoidessaan toistensa tekemisiä. 
On aivan eri asia käyskennellä kävelytietä, tanssahdella tunturissa saati yrittää juosta polveen asti ulottuvassa märässä varvikossa ylämäkeen. On myös täysin eri asia jos edellämainittuja asioita yrittävä juoksija on 24-, 34-, 44- tai 54-vuotias. Viimeistä suhdelukua käytän toukokuussa minulle tapahtuneen onnettomuuden johdosta.
Suoritteita arvioitaessa olisi hyvä tutkailla myös tilastoja. Esimerkiksi DUV-ultratilastoista selviää onko joku tietty henkilö jättänyt taakseen onnistuneita kilpailuja ja kuinka paljon. DUV-tilastoista selviää myös syntymäaika tämän arvioinnin tueksi.
"Tämä on vain sellainen hauska harrastus, omaksi iloksi." Mitähän järkeä sitten on esitellä ilojaan julkisesti ? Onko niin vaikeaa myöntää tavoitteellisuus ja kehittymisen, jopa voittamisen, halu ?
Miksi kirjoitin nuo edelliset rivit ? Nuoren urheilijan itseluottamus rakentuu pala palalta. On äärimmäisen tärkeää ymmärtää lajin pitkäjännitteisyys ja se karu tosiasia että pärjätäkseen ultrajuoksussa kansainvälisesti on luovuttava paljosta turhasta niin sanotusta muusta elämästä. Positiivinen asenne yhdistettynä ymmärrykseen kantaa jo jonkinverran. Kaikki tieto sekä jopa kaltaisteni dinosaurusten näkökulmat lienevät eduksi omaa polkua etsittäessä.

Dinosauruksille kävi köpelösti. Uusimpien arvioiden mukaan Jukatanin niemimaalle putosi iso asteroidi ja sen nostattama pilvi aiheutti auringon pimentymisen ja kaikki vihreä katosi. Ruoka loppui. Toivottavasti nykypäivän kasvissyöjille ei käy samoin.
Minä olen kova poika syömään salaattia. Aterialautasestani puolet on kasvisten peitossa mutta silti laitan joskus makkaran tikkuun tai leivän päälle hevosenlihaa. Hevosenlihaa ? Kyllä. Onhan selvää että sekä hevonen että poro juoksevat ihmistä nopeammin, joten niitä kannattaa syödä ominaisuuksien siirtymisen toivossa.
Edelläkuvatun perusteella voidaankin kysyä mihin jatkuva banaaninsyönti johtaa ? Todellisuudessa minä olen etuoikeutettu jaksaessani juosta pitkään. Ruotsista nimittäin on löydetty jopa kolmesenttiseksi venyvä vertaimevä punkki, joka jaksaa juosta saaliinsa perässä kymmenen minuuttia. Luonto tulee ihollesi, halusit tai et.

Ne ihmiset jotka ovat oppineet positiivisuuden kursseilta tai muuten ei-luontaisella tavalla ovat rasittavia. He ovat samanlaisia kuin päivästä toiseen juokseva ultrajuoksija, joka ei uskalla pitää lepopäivää pelätessään kadottavansa heti itsensä tai juoksunsa. Joskus urheilua harrastetaan siis pelkästä pakosta. Pelätään heti lihomista tai pulloon tarttumista kun liike lakkaa. Peräänkuuluttaisin näille yksilöille elämän todellisten, syvien, arvojen pohtimista. 
Minä olen kasvanut positiivisuuteen syöpätautini jälkeen vuosi vuodelta. Taustalla on aina läsnä ajatus että jossain vaiheessa kaikki menee täysin pieleen. Ymmärtämällä synkkää negatiivisuutta ja sen jatkuvaa uhkaa voi tavoittaa todellisen, kestävän positiivisuuden.

Huipulla ei ole mitään. Silti sinne halutaan. Palavasti. 
Minä olen muuttunut ajan saatossa. Aikanaan en edes käyttänyt kelloa lenkeilläni. Lähtiessäni juoksemaan katsoin sisällä kelloa ja palatessani taas jos muistin. Tämän ajan ja arvioidut kilometrit merkitsin muistiin almanakkaan kuten vieläkin. Paitsi että nyt on urheilukello, sykevyö, fotokromaattiset silmälasit ja lopuksi Stravan analyysit tietokoneessa.
Oman huipun saavuttamisen tai omien rajojen saavuttamisen kautta olen hyväksynyt itsessäni tapahtuneet muutokset. Näyttämällä harjoitteluni julkisesti esittelen siis ylpeänä vanhenemisen vaikutusta, ei ole syytä luovuttaa jos hidastuu.  
Parhaat juoksunautintoni saan edelleen yksin kaukana ajasta, syvällä erämaan hiljaisuudessa. Poissa kilpailujen ja suorittamisen kohinasta.

Paitsi valtavan paljon positiivisia kokemuksia ja voimavaroja on ultrajuoksu jättänyt minuun lähtemättömän ristiriidan. Kuinka kauan vielä kilpailen ja miksi ? Kuinka kauan jaksan vielä puristaa ja miksi ?
Viimeisen viiden vuoden aikana olen kehittänyt varasuunnitelman sille hetkelle kun ortopedi sanoo että tämä on tässä. Ensinnäkään en edes mene ortopedille. Lopetan ennenkuin maksimoin kivut. Olen vielä terve isoista nivelistäni. Olenko kulunut ? Älkää nyt, minähän olen dinosaurus.
Ainoa huoleni on että putoaako asteroidi uudestaan Jukatanin niemimaalle ? Ja minä olen ihan saatanan kaukana sieltä. Onneksi.

VIIKOT 33 - 34 HARJOITTELUNI

Ma- Haapakurussa 11 km - 1.14.
Ti- Lepo
Ke- Linjan pehmeä lenkki 8,3 km - 53 min.
To-Pe- Lepo
La- Mökillä Palojärven lenkki 10 km - 1.05.
Su- Mökillä Paavalintupavaaralla 11 km - 1.23.

yhteensä 40,5 km - 4:37 - vertikaalia 540 m. Totuttelua juoksuun jalan tuntemusten ehdoilla.

Ma- Palo-Pyhävaara ja Pyhävaara. Tempoa. 16,1 km - 1.51.
Ti- Ampumaradan lenkin kesäversio 10 km - 1.09. Palauttavaa hidasta.
Ke- Lepo
To-  Ip.Mökillä Paltsavaaroilla osittain turpeessa 11,4 km - 1.18.
        Ilta mökillä Paavalintupavaaralla 6 km - 47.31. Hidasta pravistelua mutta osittain turpeessa.
Pe- Mökillä Paltsan karhun lenkki 10 km - 1.12. Ainainen väsymys matkaseurana.
La- Virtaniemen lenkki tiellä melko kovaa 16 km - 1.24. Palautunut.
Su- Talvituvalle surkeaa tietä 15,6 km - 1.36. Heti perään tossujenvaihto ja rymyä Paavalintupavaaralla 6,3 km - 49.21. Aivan tyhjä lenkkien jälkeen mutta niin oli tarkoituskin.

yhteensä 91,8 km - 10:10 - vertikaalia 1409 m. Kohtuullinen viikko, annat vain kaiken...

Tässä blogikirjoituksessa ensimmäinen kuva on Paltsavaaran huipulta, siis sen keskimmäisen.

Toisessa kuvassa on nähtävissä miten aurinkolasit tummuvat. Linssi on mahdollisimman vaalea ja ruskean sävyinen. Näitä ei tarvitse ottaa pois missään vaiheessa vaikka pimeneekin ja kontrastit ovat luonnollisen terävät. Suosittelen fotokromaattisia laseja kaikille juoksijoille ja muille ulkoliikkujille.

Kolmas kuva on Paavalintupavaaralta.

Neljännen kuvan idea on vapaasti lainattavissa. Viki-merkkisestä saunankiukaasta on rälläköity kivitilaan aukko tulipesän päälle. Savustuspönttö lämpiää tuulisellakin kelillä hallitusti. Pöntön tilalle voi vaihtaa muurinpohjapannun tai ritilän. Tuli palaa pesässä ja samalla tiskivesi ulkokokkaukseen lämpenee vesisäiliössä. Lisäksi olen tehnyt kiukaan päälle laatikon kanneksi vesivanerista ja painepuusta joten kun laitosta ei käytetä se ei täyty vedellä tai talvella lumella.

Neljännen kuvan taustalla näkyy heinäniitty, jossa sijaitsi 1930-luvulla Saamelaisten talvipaikka, niin sanottu Kivijärven talo. Johan-Peter poikkesi käymään mökillä tässä taannoin. Hän on syntynyt rannassa sijainneessa savusaunassa 1937. Paikalla voi aistia sellaisten ihmisten hengen perinnön jotka todella olivat luonnon kanssa yhtä. Nykyihminen on valovuosien päässä noista kyvyistä. Minä olen sentään edes jäljillä. Minulla kun on ollut aina aikaa kuunnella näitä vanhoja tietäjiä rauhassa.

Viidennessä kuvassa on käsitykseni hyvästä ruuasta harjoittelun tukena. Puolet lautasesta itsetehtyä kaalisalaattia, mussakkaa (lihaton) sekä papupataa (myös härkäpapuja) jossa erittäin vähärasvaista jauhelihaa hiukan mukana. Itse tehtyä täysjyväleipää ja alkoholitonta olutta ja vettä.

---

LOPUKSI :

Ennenkuin tosissasi alat miettiä putoaako asteroidi Jukatanin niemimaalle uudelleen, niin helpotusta voi olla saatavissa osoitteessa Joh 14:27. Aina on mahdollisuus.