MITÄ SITTEN

 

HARJOITTELU VIIKOILLA 14 - 15

Ma- 10,37 km - 1.13. Kävelyä 3,27 km - 0.44.

Ti- 10,20 km - 1.07.

Ke- 10,19 km - 1.07.

To- Nellim - Ivalo - Nellim 84,07 km - 10.06. (10 tuntia ja 6 minuuttia)

Pe- Juoksumatolla 6,50 km - 0.51.

La- Hankihiihto Kirsin kanssa mökillä 9.49 km - 2.20. Kahvia ja makkaraa.

Su- Lepo

Juoksua 121,33 km

Ma- Hankihiihtoa Kirsin kanssa mökillä 6,44 km - 1.24. Takertuva keli osittain.

Ti- Siikajärventie mutaa ja kuraa 10,13 km - 1.10.

Ke- Lepo

To- Juoksumatolla 8,17 km - 55.43.

Pe- 12,01 km - 1.22.

La- Lepo

Su- 10,09 km - 1.04. 

Juoksua 40,57 km, viikko sisälsi polttopuiden tekoa. Väsynyt ja jäykkä.

 

Nellim on kaukana kaikesta tai kaikki muu kaukana Nellimistä. Välikuvassa poseerataan Juha Romakkaniemen kanssa Nellimin kylän toisella suoralla. Juha oli työkeikalla Ivalossa, 42 kilometrin päässä Nellimistä, ja lähti päivän päätteeksi pyörällä hiukan oikomaan koipiaan tavaten minut sattumalta lenkillä.

   Ultrajuoksu yhdistää ihmisiä ja luo uusia kontakteja. Kestävyysjuoksun harjoittelu on yksinäistä puuhaa, joten samanmielisten erilaisia mielipiteitä on mukava kuulla. Korona on estänyt kilpailuissa tapaamisen, mutta valoa on onneksi näköpiirissä.

   Olen useammankin kerran tässä blogissa todennut, että ultrajuoksu antaa valtavan ajan ja tilan tarkastella ympäröivää maailmaa ja paikkaansa siinä. Minusta on tullut elämäntapajuoksija. Elämässäni on kosolti muutakin kuin juoksua, mutta mikään ei voita tunnetta ilmassa kahden askeleen välissä - yksin tai seurassa omien askelten kanssa. Ultrajuoksussa koetut tunnetilat ovat vahvoja ja antavat elämään perspektiiviä.

   Yhtä usein olen kertonut ultrajuoksun varjopuolista. Addiktiosta, väsymisestä ja vammoista. Olen rehellisesti avannut tunnelmiani niin kuuden päivän kuin myös tuhannen mailin jälkeen, jopa kesken matkan. Lopputulemana olen kehottanut kaikkia toteuttamaan unelmiaan, tässä ja nyt. Ei sitten, kun, tai joskus sitten, eikä mutta kun.

   Edelläkerrottua vasten ajateltuna kuulostaa jo otsikoltaan omituiselta Yle:n artikkeli 22.4. uutissivuilla otsikolla: Lääkäri varoittaa riskeistä, mutta silti monet juoksevat satojen kilometrien matkoja erämaassa - niin aikoo tehdä myös Elina Järnefelt.

   Juttu on tyypillistä YLE:n klikkijournalismia. Sentään toimittaja on pyrkinyt tuomaan ultrajuoksun eri puolia esille haastattelemalla pitkähköön 300 kilometrin kilpailuun valmistautuvaa ultraajaa, sekä hiukan terveydellisiä ongelmia kohdannutta toista ultraurheilijaa. Silti jutun näkökulma on kovin fyysinen ja suorituskeskeinen. Henkistä ulottuvuutta ei ole painotettu. Lopputulos on ohut ja laimea.

   Jutun kommenttikentästä voi sitten lukea melko negatiivisen kavalkaadin someliipaisuja - kukin kommentoi tavallaan ja omista lähtökohdistaan käsin. Valitettavan usein pettymys, kateus ja jopa viha ovat läsnä. Asiasta tuntuvat tietävän eniten ne, jotka eivät ole yhtään ultraa juosseet.

   Säälittävämmästä päästä ovat kommentit, jotka väittävät ultrajuoksun raunioittavan sekä henkisen ja fyysisen terveyden. Tätä blogia lukemalla, muitakin kirjoituksia kuin tätä, lukemalla voi muodostaa oman mielipiteensä tyhmentääkö juokseminen ja mitä se vaikuttaa ihmissuhteisiin tai menestykseen työelämässä tai elämässä yleensä.

   Kiistämätön tosiasia on, että ultrajuoksukilpailut, saati niihin intohimoisesti valmistautuminen, vievät aikaa ja koettelevat terveyttä. Lopputuloksen tietää vain juossut itse ja läheltä seurannut lähipiiri.

   Mitään kokemaani en antaisi pois. Joskus on viimeisen lenkin aika. Mitä sitten.

   Onneksi matkani on kesken.

Linkki YLE:n uutiseen

 

Herättikö tämä blogi tai juttu ajatuksia. Kommentoi - ajatusten jakaminen avartaa.

Muutakin kuin ultrajuoksua - silloin tällöin.

 

PALAPELIT

   Ihmisen elämä on palapeli, kun saa viimeisen palan paikalleen on kuva valmis ja sitten voi lähteä. Minun maailmassani kaikki liikkuu jatkuvasti, joten uskon että viimeisen palan jälkeen aloitetaan jostain uudestaan, jossain muualla. Perusteluna tälle ajatukselle käytän kuvaa siitä, että ei näin hienoa maailmaa olisi kannattanut luoda vain ainutkertaista ihmiselämää varten. Tämän kuvan näen jatkuvasti taustalla kootessani oman elämäni palapeliä.
   Olen matkani varrella lähinnä ultrajuoksun, mutta myös kirjoittamisen kautta tavannut ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet elämänfilosofiastani. Olen aina sanonut, että minä en ole tärkeä enkä voi osoittaa suuntaa kenellekään. Sensijaan voin antaa lukuisia ajatusmalleja siitä miten oman elämän palapeli rakentuu niin että siitä saa irti hieman enemmän. Ajatusmallit ovat valintoja tai oikeastaan valinta on seuraus loppuunviedystä ajatusmallista.
   Ystäväni kysyi blogissaan onko tarinan keskiössä oltava aina henkilö. Tarina muuttuu kiinnostavaksi vasta sitten kun henkilö ajattelee tai tekee toisin kuten muut valtavirrassa ajelehtivat. Henkilön kautta toinen henkilö voi ymmärtää valintoja ja tehdä sitten lopulta omat valintansa. On pelkkää pintaliitoa, jos luodaan henkilökulttia. Sosiaalisessa mediassa seurataan aktiivisesti tai vähemmän aktiivisesti henkilöitä ja heidän tekemisiään. En oikein aina ymmärrä miksi, joten olen osittain samaa mieltä ystäväni kanssa, mutta kirjoittajana joudun usein miettimään miten asiani esittäisin uudella ja kiehtovalla tavalla tullen samalla ymmärretyksi.
   Omaa palapeliään kootessa tulee ikäänkuin peittäneeksi taustalla vellovan negatiivisen kohinan. Pakolaiset kysyvät onko maailma unohtanut heidät. Kyynisyyteni kasvaa vuosien varrella sfääreihin koska tietyissä osissa maailmaa on sodittu koko elämäni ajan. Onko kukaan esittänyt kysymystä tyhmyydestä näille kolmannen polven sotilaille? Olisiko jotain muutakin tapaa hoitaa kunnia-asiat kuin tappaminen tai maksimoida ahneus muuten. Kyynisyydessäni ei ole vikaa, se on hyvä suojautumiskeino maailman pahuudelta mutta jos se muuttuu katkeruudeksi, niin sitten olen täysin väärällä tiellä.

   Ultrajuoksun harjoittelu on palapeli. On äärimmäisen vaikeaa löytää vuodesta toiseen uusia ärsykkeitä kehittyäkseen tai lisätäkseen harjoitusvastettaan. Kyse on osittain motivaatiosta mutta etenkin uteliaisuudesta - vieläkö löytyisi uusia voimavaroja kilpailuun.
   Ultrajuoksun hyvä puoli on filosofinen. Kilpailuissa ei suuria palkintoja jaeta, sponsoreita on vain kaikkein lahjakkaimmilla ja koko touhu on osittain täysin muunlaista oikeaa elämää verrattuna läpimätään perinteiseen huippu-urheiluun, jossa suomalaisille sinisilmille on jäänyt leipäressun osa. On vaikea uskoa dopingista vapaaseen huippu-urheiluun kun jatkuvasti tulee esiin epäselvyyksiä ja kilpailuissa edetään rahan mahdin edellä eikä keskiössä ole urheilija tai tulokset.
   Wisconsinilainen Mike Shattuck on juossut tänä vuonna jo 16154 kilometriä. Tavoite on 20921 kilometriä tämän vuoden aikana. Ilman sponsoreita ja ilman kilpailua. Jokainen voi miettiä miksi ja miten. Omaksi ilokseen. Pääosin varmasti, ainakin minun mielestäni. Mike löytää palapeliinsä joka päivä sopivan palan. Hullu - sanotte. Mitä sitten sanon minä. Hulluna on hyvä olla ja lapsenmielisenä vielä parempi.
   Sain tällä viikolla kasaan 93 kilometriä. Tänään oli kylällä kymmenen astetta pakkasta, enemmän kairassa ja muutama sentti valkoista lunta, vaaroilla vielä enemmän. Marraskuun alku lähenee ja nostan kilometrimäärää hitaasti yli sadan, myöhemmin enemmän ja sitten vielä enemmän. Hullu - sanotte. Mitä sitten sanon minä, käytiin Kirsin kanssa Ivalossa elokuvissakin.

   Common Rail se vasta palapeli onkin, nimittäin matkailuautomme moottori. Etelästä kotiin palatessamme syttyi Saariselän räntäsateessa moottorin vikavalo. Luin koodin jo tienpäällä OBD-lukijalla ja tuttua tutumpi numerosarja kertoi kaasuläppäkotelon odottamattomasta toimintahäiriöstä.

   Kirjoitin joskus karavaanipalstalle kaasuläppäkotelon ongelmista. Tuolloin selitin asiaa hieman huolimattomasti ja eräs vanhempi setämies-karvanaamari ei asiaa oikein sisäistänyt. Karavaanipalstalla törmää aina näihin "Fiat on paska, osta Mersu" - kommentteihin. Tehkää pitkää työpäivää vaan että saatte Mersunne maksettua ja egollenne tehostusta. Entisenä ammattiautoilijana totean karusti, että samanlaisia paskoja ne on kaikki, varsinkin jos niitä tosissaan käytetään eikä seisoteta leirintäalueella.
   Toistan tässä nyt, että Fiatin kaasuläppäkotelossa kaasuläpän tiiviste ei kestä ahtimen ahtamaa ilman ja lievän öljysumun painetta vaan pikkuhiljaa alkaa vuotamaan. Kaasuläppää ohjaavan moottorin elektronikka alkaa kypsyä ja syntyy toimintahäiriöitä. Moottori pitäisi heti uutena optimoida, jolloin pakokaasujen takaisinkierrätys estettäisiin ja moottori pysyisi puhtaampana sisältä. Enempää en tässä yhteydessä selitä, ja kyllä, tiedän optimoinnin olevan tietyllä tavalla laitonta.

   Vaihdoin kotelon uuteen parannettuun malliin autokatoksessa Nellimin pikkupakkasessa. En suosittele kokemattomille. Vaihtoa varten jouduin purkamaan integroidun muovikeulan auki ja poistamaan Fiatin alkuperäisen lukkopellin. 
   Kylmässä kysyy kärsivällisyyttä saada pultit auki ja kiinni sekä tiivisteet paikoilleen. Käytin Würthin keraamista voiteluainetta estääkseni osien kiinnijuuttumisen ja korjasin samalla hieman konepellin tuentoja ja ilmanpuhdistinkotelon kannen kiinnityksiä. Uuden kaasuläppäkotelon johtosarjan liittimiin käytin Würthin silikonirasvaa estääkseni veden pääsyn kontaktipinnoille.
   Taustalla Elovainion Autohuolto hoiti varaosat sekä parin työvaiheen toimintajärjestyksen konsultoinnin. Itse tehden kustannukset olivat neljänneksen verrattuna vieraalla teetettyyn. Vanha kotelo kesti neljä vuotta ja noin 55000 kilometriä, sitä ennen alkuperäinen kesti noin 70000 kilometriä ja seitsemän vuotta. Lopputuloksena toimiva, tasaisesti käyvä auto ja erittäin hyvä mieli kun osasin ihan itse ja myös uskalsin.
   Miten niin uskalsin? Miettikää jos pultti katkeaa moottorin lohkoon täällä kotipihan pakkasessa. Alla kuvissa korjauspaikka, vanha kotelo irrotettuna ja uusi paikallaan ylhäältä edestä kuvattuna ilman lukkopeltiä. Vanhassa kotelossa näkyy selvästi vuoto mustasta läpän moottorin kotelosta.

 
VIIKOT 41 ja 42

Ma- Lepo
Ti- Lapinlahti Sonnilansalmentie 12 km - 1:15.
Ke- Lepo
To- 13,1 km - 1:18. Uudella Nellimintien asvaltilla. Tie on valmis.
Pe- 5,2 km - 39:38. Väsynyt.
La- 15,2 km - 1:37. Siikajärventiellä.
Su- Kävelyä Kirsin kanssa Härkävaaralla 4,4 km - 1:33, luontoretki.
      Illalla 10,6 km - 1:11. Haapakurun polkua.

yhteensä 56,3 km - 6:02.

Ma- 20 km - 2:08, Nokikummun lenkki uutta asvalttia.
Ti- 9,9 km - 1:04.
Ke- 10 km - 1:06. Huonosti nukkuneena.
To- 18,3 km - 1:57. Paatsjoen silta.
Pe- 6 km - 42.50. Palauttelua autoremontin työasennoista.
La- 11,1 km 1:25. Pyhävaara.
Su- 18 km - 1:55. Ahvenjärven lyhyt lenkki. -10 astetta pakkasta.

yhteensä 93,6 km - 10:20

KOHTAAMISIA

Matkustaessani pois Lapin kotiseudultani harvoin menen itsestäni ulospäin vaan pikemminkin sisäänpäin. Kaukana tutuista ympyröistä näen itseeni helpommin, ehkä kyse on jonkinlaisesta vapautumisesta. Tiedän kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät koe oloaan mukavaksi matkustaessaan. Nämä ihmiset kaipaavat heti työtään tai työkavereitaan, perhettään tai vaikkapa sitä tuttua lähikauppaa. He ovat matkustaessaan joutuneet pois mukavuusalueeltaan. Kyse voi olla myös etäisestä pelosta, he eivät halua nähdä itseensä, koska pelkäävät sieltä paljastuvia asioita ja tunnekuvia. Valitettavasti nämä ihmiset eivät elämässään pääse mihinkään ainakaan itsensä kanssa, eivät löydä itsestään uudenlaisia voimavaroja - puhumattakaan eletyn elämän rikkaudesta.
   Eletyn elämän rikkauteen kuuluu panostus aikaan, mihin aikasi käytät. Ajankäyttö on tietyllä tapaa absurdia, koska aikaa on vain rajoitettu määrä käytössä. Jos minä väitän käyttäväni aikaani itseni kehittämiseen on tuo aika jostain muusta toiminnastani pois. Ajattelen ajasta nykyisin kuten Billy Pilgrim (Kurt Vonnegut; Teurastamo 5) : Kaikki mennyt aika on tuolla jossakin kuten myös jo tulevakin. Mihin en voi vaikuttaa, sen hyväksyn tinkimättä. Kun olen mennyt pois minusta tulee osa aikaa, sillä aika on muistoissamme ja sydämessämme.
   Ultrajuoksukauden nyt päättyessä mietin loputtoman toiston mielekkyyttä. Elämänsä vuosista ei voi saada kovin erilaisia jos kauden päätyttyä ilmoittautuu heti uusiin kilpailuihin ja sitten harjoittelee niitä varten vimmaisen tavoitteellisesti. Sitäpaitsi olen elämässäni ottanut ehkä ratkaisevan askeleen ajatellen tulevia vuosiani. Kirsin hellämielisen mutta tiukan painostuksen tuloksena olen liittynyt Ivalon kansalaisopiston kirjoittajapiiriin. Kerran viikossa kokoonnumme kirjailija Seppo Saraspään ohjauksessa Ivalon kirjastolle poistamaan kirjoittamisen esteitä. Mukana piirissä on jo julkaisseita ja tulevia julkaisijoita. Itse haen paikkaani aktiivisesti. Olen ensimmäisen kotiläksyni kirjoittanut ja palaute on ollut enemmän kuin kannustavaa. Kirjoittamiseen minulla on sisäinen pakko. On tarina, joka ansaitsisi tulla julkaistavaksi. Kriteerit ovat itselläni tiukat, jonkun on kiinnostuttava siitä. Itse en sitä omakustanna.
   Kuten kirjoittamisessa, myös ultrajuoksussa kriteerini määrittää vastausta kysymykseeni : "Oletko niin hyvä kuin luulet olevasi ?" Jos en ole, on harjoiteltava eli kehitettävä itseään. Ylpeys karisee ja tilalle tulee nöyrä suhtautuminen uuden oppimiseen. Tässä prosessissa aika- sanalla on ratkaiseva merkitys. Ultrajuoksu, mutta etenkin kirjoittaminen, vaatii keskeytyksetöntä vapaata aikaa. Max Weber kirjoitti kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, että muinoin oli vaikeaa saada ihmiset tekemään tarpeeksi töitä pelloilla, koska he pitivät omaa aikaansa suuremmassa arvossa kuin rahaa. Tämä kuulostaa utopialta tänä päivänä, mutta ei minulle ! Jo kauan sitten olen oivaltanut, että raha on tavara muiden joukossa, tarvitsen sitä vain hengissä pysymiseen. Elääkseni tarvitsen vain yhden asian : tarvitsen aikaa.
   Alussa kerroin ihmisistä jotka eivät pidä matkustamisesta. Usein näillä samoilla ihmisillä on tuhansia euroja ylimääräistä rahaa, mutta he silti tekevät päivästä toiseen pitkiä päiviä ja todennäköisesti ansaitsevat lisää rahaa. Tämä osa ihmisistä ei osaa olla tekemättä työtä. He ovat sisäistäneet luterilaisen etiikan laiskuuden kysymyksestä potenssiin sata, ainakin. Todellisuudessa meidän kaikkien pitäisi huolestua ajatuksestani, että ennen perustettiin yrityksiä palvelemaan ihmistä, tänä päivänä koulutetaan ihmisiä palvelemaan yritystä. Voimme huonosti koska yritämme määrittää rahan arvolla kaiken. Unohdamme, että voidakseen hyvin ihminen tarvitsee ympärilleen maailman, jota ohjaavat tunteet, ei talous tai talouden vaatimukset.
   Eräs ystäväni esitteli kerran lainattua ajatusta : "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta se auttaa etsimään onnea hieman korkealaatuisemmista paikoista." Olen unohtanut kuka näin on sanonut. Lause on kuitenkin enemmän kuin perkeleestä. Lausuessaan näin ihminen nostaa itsensä individualismin jalustalle. Unohdetaan, että ansaittuaan paljon rahaa tuo kyseinen raha on joltakin muulta pois, koska rahan määrä on vakio. Toisaalta ansaitsija sitoutuu noudattamaan yhteiskunnallisia normeja ja sopimuksia kyetäkseen ansaitsemaan rahansa ellei ole rikollinen. Mutta vapaa hän ei ole ja tästä minä olen kiinnostunut.
   Oikein oivallettuna vähällä rahalla toimeentuleminen on ainoa tie riittävän ajan hankkimiseen, ellei sitten ole syntynyt kultalusikka suussa. Individualismia on tämäkin, mutta on jo vuosikymmeniä siitä kun jotain muuta todellisuudessa vallitsevassa yhteiskunnassa on. Sananhelinää yhteisöllisyydestä ja siitä että ketään ei jätetä, riittää kyllä, mutta siihen se sitten jää - erittäin voimakkaasti paikalleen. Minä olen menettänyt uskoni yhteiskuntaan, mutta aikaa minulla omien valintojeni seurauksena on.
   Merete Mazzarella kirjoittaa, että ajatukset elämän tarkoituksesta vaikuttavat helposti keskenkasvuisen mietteiltä. Voi kuinka onnellinen olinkaan lukiessani tuon ! Eräs korkeimmista päämääristäni on pysyä tuoreena ja avoimena loppuun saakka. Olen ennenkin kirjoittanut, että yritän välttää katkeroitumista ja tämä,  jos mikään, on juuri sitä. Matkahan on osaltani kesken ja se matka on oppimista varten.
   Oman matkustamiseni tärkein tavoite on kohdata ihmisiä. Livenä. Pöydän ääressä tai vaikkapa metsässä juosten. Tilanteessa, jossa olen ja olemme läsnä. Ihmisten kohtaaminen heitä kuunnellen on kirjoittamiseni tärkeimpiä taustatekijöitä. Minä uskon siis ihmisten kieleen, kohtaamisiin ja etenkin tunteisiin.
   Matkustaessani matkailuautolla Suomessa oloni on syvältä sisimmässäni lohduton niin kauan kun nokka on kohti etelää. Olo paranee heti kun nokka käännetään kohti Pohjoista eli kotia. Tällä parhaillaan menossa olevalla matkalla Suomea on jäljellä vielä vajaa kaksisataa kilometriä ja sitten saavumme Helsinkiin. Toiveita nokan kääntymisestä siis on, mutta kiire ei ole - minullahan sitä aikaa on. Toisin kuten alussa kirjoitin minä pidän tunteesta jossa olen pois mukavuusalueeltani. Se kehittää, kaiken lohduttomuuden kokemuksen sivussakin.
   Ultrajuoksukilpailujeni jälkeen osa lukijoistani odottaa malttamattomana ensi vuoden kilpailusuunnitelman julkaisua. Ultrajuoksu on tietyllä tapaa kirjoittamisen kanssa samanlaista. Lähdet lenkille ja otat ensimmäisen askeleen, askeleen jota et ole ottanut aiemmin. Istut tietokoneen ääreen ja yrität kirjoittaa tyhjälle ruudulle jotakin jota et ennen ollut kirjoittanut. Molemmissa luodaan uutta. Ratkaiseva ero on, että painettu sana kestää hieman kauemmmin kuin juostu juoksu. Molempien lopputulema voidaan lopulta polttaa. Juoksija krematoriossa ja kirja roviolla. Vain ajatukset ja tunteet jäävät elämään. Uusi kilpailusuunnitelma on tässä vaiheessa tyhjä. Halu luoda siihen uutta on haihtunut - toistaiseksi.
   Tapasin Puffissa Helsinkiläisen kuvataiteilijan Matias Laakkosen. Kilpailun jälkeen kävimme mielenkiintoisen keskustelun juoksusta ja juoksussa kilpailemisesta. Tässä keskustelussa sivuttiin Sri Chinmoyn 52-päivän juoksua. Keskustelun keskeinen teema pyöri juoksemisen kokemuksen, juoksemisen filosofian, ympärillä. Kumpikaan meistä, ei Matias kuten en liioin minä nykyisin, ole kiinnostunut varsinaisesti kilpailemisesta ja tuloksista, vaan kokemuksesta. Suomeksi sanottuna siitä miltä juostessa tuntuu, mihin ultrajuoksullaan pääsee ja voiko sillä kenties luoda jotakin uutta itselleen saati muille.
   Nykyisessä tilanteessani ultrajuoksu sopii hienosti kirjoittamisen vastapainoksi ja päinvastoin. Minä olen kirjoittanut, että elämä täytyy elää niin että ei tarvitse vastapainoa. Tämä pitää edelleen paikkansa, sillä en koe kumpaakaan, kirjoittamista ja ultrajuoksua, työksi. Kummassakin tapauksessa olen valmis kohtaamaan itseni loppuun asti. Olen etuoikeutettu, eikä minun tarvitse pyytää sitä anteeksi. Yksinkertaisesti siitä syystä, että olen molempien, sekä kirjoittamisen että ultrajuoksun, eteen tehnyt valtavan paljon työtä. Etenkin kohdatessa itseni.

VIIKKO 39.

Ma-Pe -Lepo
La- Ap. pyöräilyä Kirsin kanssa 8 km ja ip. Sasin harjulla juosten 11 km - 1.24. Lievässä krapulassa molemmat.
Su- Lepo

yhteensä 11 km - 1.24. - vertikaalia 134 metriä.

Kausi päättyi. Lokakuu ylimenokautta ja itsetutkiskelua.

   Typerää on, että esimerkiksi Karhunkierroksen satamailiseen pitäisi ilmottautua jo 9.10. jos sinne aikoo päästä mukaan. Tästä seuraa saman toisto jälleen kerran ajatellen vuotta 2019. Tosin ostin jo uuden Salomonin isomman juoksuliivin Keskisen kyläkaupasta kun sain sen pulloineen halvalla (?), mutta senhän voi aina myydä tai polttaa roviolla yhdessä lenkkikenkien kanssa.
   Yhtäkaikki on järjetöntä matkustaa New Yorkiin pelkästään juostakseen puistossa kymmenen päivää ympyrää. Mieluummin otan juoksukärryt ja juoksen Nordkappista Välimerelle soolona.

   Mahdollisuuksia on. Pitäisi ensin keksiä, että miksi ihmeessä ?

Lempi. Kipsiveistos, Seija Kellosalmi (äitini)