JUOKSEMISEN SALAISUUS

VIIKKO 30. HARJOITTELUNI

Ma- 21,5 km - 2:18
Ti- 21,8 km - 2:23
Ke- 21,7 km - 2:14
To- 31,5 km - 3:30
Pe- 12 km - 1:29
La- 20,5 km - 2:15
Su- Lepo

Yhteensä 129,1 km - 14:46 - 821 nousumetriä

Harjoittelu tapahtui Nellimin sorateillä, maastoautourilla ja helpommilla (?) poluilla.

 

Vuoden lämpimin viikko meillä Nellimissä toi mukanaan paarmat, jotka alituisina seuralaisina pitkillä maantielenkeillä luovat juoksemiseen omanlaistaan tunnelmaa. Jos pysähdyt sinut syödään.

   Vuoden paras viikko, jos katsotaan asiaa kilometrimäärän valossa. Silti ei vielä mitään paitsi terveyttä ja se onkin paras palkintoni ja paras ennätykseni. 
   Kirsi makasi sylissäni sohvalla ja katsoimme jotain televisiosta. Tokaisin hänelle, että me emme voita lotossa koskaan minun rivilläni täysosumaa mutta sinun rivilläsi voidaan voittaa. Hän kysyi miten niin. Vastasin, että minä olen saanut onnea kylliksi elämässäni, terveyteni ja hänet, muuta en tarvitse.

   Juoksemisen salaisuus on se, että salaisuuksia ei ole. On vain kovaa työtä, jonka tekemiselle täytyy löytyä jokin syy. Syy voi olla halu menestyä tai saavuttaa ennätyksiä, rikkoa rajoja tai kehittyä ihmisenä. Syy voi olla mitä tahansa ja mitä pidemmälle juoksee, voi olla että jättää syynsä kertomatta. 
   Mitä se kenellekään kuuluu, vapaus tehdä omassa elämässään erilaisia asioita pitäisi olla itsestäänselvyys?
   Tuskin on. Ainakaan helppoa se ei tunnu olevan, kun kuuntelee ihmisiä oravanpyörissään.

   Jos useimpina päivinä vuodesta aamulla herää vapauden ajatukseen, että mitä kivaa tänään tekisi, on onnistunut kääntämään elämänsä pois yleisestä suunnasta. Negatiivisuus ei johda mihinkään mutta positiivisuuden kautta löytyy motivaatio leikkiä eteenpäin.
   Suomalaiseen mentaliteettiin on kautta aikain kuulunut melankolia, kateus ja totisuus. Onneksi nämä alkavat unohtua, ainakin nuoremmilla sukupolvilla. Täällä Lapissa on joukko ihmisiä, joille jopa tervehtiminen päivittäin on ylivoimaista. He eivät tee sitä pahuuttaan kunhan jurnuttavat päivästä toiseen ankeuttaan. Voi sitä elämäänsä silläkin tavalla lyhentää.

   Kun lopettelen tämän kirjoittamista ulkona on lämpöä reilu 7 astetta ja tuulee kylmän puolelta. Helteet on akkain viikolta hellitty ja paarmat painuneet piiloihinsa. Nousen, puen lenkkivaatteet päälleni ja lähden ulos leikkimään kiitollisena, myös Jumalalle, että on mahdollisuus.


Jos ette ole koskaan kuulleet Billy Stewartin versiota Summertime-hitistä, niin kuunnelkaa se tästä loppuun asti. Kuvitelkaa minut juoksemassa Lapin luonnossa ja kohdasta 4:20 alkaa ylämäki, siltä se tuntuu, runners high - minusta.

VEITSENTERÄLLÄ

 Teitä saattaa kiinnostaa miten pystyn juoksemaan puolimaratonin vain kymmenen päivän päästä palattuani loukkaantumisen aiheuttamalta tauolta, joka piti sisällään kymmenen täysin juoksematonta päivää.

   Kesävieras Mirva ja me Kirsin kanssa istuimme Kotalan olohuoneessa hyvän kalapäivällisen jälkeen suhteellisen selväpäisinä parantamassa maailmaa. Toinen kesävieras, viisivuotias rottweileruros Ferro, makasi vierashuoneen sängyllä umpiunessa Lapin rajun maaston uuvuttamana.
Yhtäkkiä kuului saatanallinen rämähdys, rikkoutuvan lasin helinää ja lopuksi Ferron nostama paha mekkala. Rynnistimme talon toisessa päädyssä olevaan vierashuoneeseen ja totesimme taisteluasennossa olevan koiran, kolmilasisen ikkunan ulkoikkunan rikkoutuneena sekä ulkona ikkunan alla makaavan koppelon niskat nurin vääntyneenä. Naarasmetso oli koko parin kilonsa voimalla lentänyt suoraan ikkunaan jokirannan suunnasta tehden onnistuneen harakirin.
   Siivouksen jälkeen Kirsi kiikutti minulle vuoden 1965 mallisen ammattikeittokirjan. Luin ohjeet, keskityin ja ulkona kalapöydän ääressä nyljin sekä suolistin ensimmäisen lintuni kautta aikojen. Kaula poikki. Siivet ja jalat ensimmäisistä nivelistä poikki, höyhentakki auki kaulasta alas varovasti ja tuppeen pois yltä. Lopuksi viilto alas ja suolet ulos ja huolellinen huuhtelu. Koska ulkolämpötila ei sallinut riistan riiputusta piti lintu upottaa mietoon etikkaveteen jääkaappiin päiväksi ja sitten vielä ilman vettä pariksi päiväksi kylmässä mureutumaan.
   Kesävieraan viimeistä iltaa juhlistimmekin sitten lintupaistilla. Sidoimme linnun, laitoimme katajanoksia sen sisään sekä pintaan suolaa, pippuria ja pekonisiivut. Komeus pussiin uunipellille 180 asteeseen tunniksi. Hyvää oli uusien perunoiden, salaatin ja Kirsin tekemän konjakkikastikkeen kanssa. Konjakkikastikkeen valmistukseen käytettiin paistolientä, mutta ei tällä kertaa linnun sydäntä saati kivipiiraa.
   Vaatii rohkeutta ensiviiltoon, kun kalapöydällä ulkona on edessä lintu höyhenpuvussa ja minulla kädessä vain veitsi eikä ketään opettamassa, että törkkää tuosta. Timanttiviilatut veitseni pystyvät kyllä tarvittaessa mutta pystynkö minä? Kyllä pystyn, koska etsin aina rohkeasti uutta. 
   Episodista jäi kipinä kytemään, jos vaikka suorittaisi metsästyskortin. Metsoa lennosta kyllä mutta ei ehkä sorsaa, ne on niin nättejä ja niissä on niin kovin vähän syömistä. Jänistä? No ei. Hirveä? Sitä saa metsästysseuralta muutenkin.

   Etsin siis aina uutta, myös ultrajuoksussa. Olen rypenyt poluilla ja umpimetsässä viime kesästä lähtien. Sairasteluista ja jalkavaivoista johtuen lopputulema on ollut kilpailumielessä pelkästään kokemusta kartuttava. Harjoittelu poluilla on sinällään ihan hienoa, mutta kovin kuluttavaa vanhalle hevoselle.
   Pes anserinus-episodi on tyypillinen esimerkki ajattelustani. Jos joku muu kuin minun kokemuksellani varustettu,  siis yli 75000 juostua kilometriä ja 30-vuotta rypemistä, olisi tuntenut samat kivut, olisi hän todennäköisesti sanonut : "polvi on kipeä, en pysty enää juoksemaan." Niinpä niin - 40 prosenttia.
   40 prosenttia? Ihmisillä on käytössään kapasiteetistaan tyypillisesti 40 prosenttia. Minulla ehkä, niin uskon, hieman enemmän. Aivan kuten David Goggins, tunnettu navy-seal ultraaja ja itsensäkiduttaja on todennut: "Can´t hurt me." Ei voi sattua minuun. 
   Minäkin kaivan tarvittaessa oman voimani riittävän syvältä mieleni sopukoista. Juoksen koska pystyn siihen, tavalla tai toisella - kunnes kaikki loppuu aikanaan mutta siitä minä en vielä piittaa paskaakaan.
   Pes anserinus eli polven sisäsyrjän jänteiden tendoniitti. Niin sitä luulisi mutta juokseva ihminen on kokonaisuus. On luonnollista, että minun kaltaiseni 6-päivän ja aiemmin tuhannen mailin onnistuja kaivaa loukkaantuessaan syyt selville pohjamutia myöden. Kilpailujen kuluttama, hieman askelluksessa sisäänkiertävä oikea jalkani on loppujen lopuksi kireä etu- ja takareidestä, ulkolonkan puolelta ja nivusesta. Jäikö mitään ehjää? Vitsi. Ja kun minä sanon että kireä niin uskokaa että se on kireä.
   -Venytteletkö? Käytkö hieronnassa?
   -Puhutaanko jostain muusta, mielellään sellaisesta mikä ei tule kehon ulkopuolelta.
   Juoksin tänään sunnuntaina erittäin pienillä polven sisäsyrjän kivuilla mutta vähän isommilla, mutta satunnaisilla, reisilihaskivuilla puolimaratonin mittaisen harjoituksen. Vasta juostuani 18 kilometriä jalka antoi periksi ja alkoi palauttamaan rennosti takaisinheilahduksessa. Minä tunnen miten juoksen, mitä mikäkin asennonkorjaus vaikuttaa. Olen tietoinen, että juoksen nykyisin oikea olkapää hieman alempana mutta pääosin muuten jännitteettä. Keskityin, koska halusin juosta pitkään yksin -yksinkertaista?

   Jätän polut nyt osittain rauhaan ja palaan tielle. Syksy näyttää mitä haluan tehdä tai miten paljon aikaa itselleni haluan juosta. Mielen hallinta, keskittyminen positiivisuuteen ja pitkistä juoksuista nauttiminen ovat elämäni polttoaine. Siinä missä muut sortuvat lopettamaan minä jatkan vielä ja kaivan itsestäni ulos tarvittavan.
   Jatkan ja juoksen kauas koska siellä kaukana ei ole mitään ja juuri siksi sinne kannattaa juosta.
 

VIIKOT 28 - 29.

Ma-To - Lepoa/loukkaantunut
Pe- Kävelyä ja juoksua 6 km - 1.05.
La- Kesävieraan kanssa vaellusta koiralenkillä Palo-Pyhävaaralla - 7,5 km - 2.24.
Su- Ti- Kesävieraan kanssa koiralenkeillä vaellusta.
Ke- Osittain poluilla varovasti juosten 5,5 km - 36.59.
To- Vaellusta Haapakurun poluilla.
Pe- Juoksua tiellä 8 km - 50.36.
La- Juoksua tiellä 10,2 km - 1.07.
Su- Juoksua tiellä 21,6 km - 2.20. 10 km kohdalla kahvitauko ja loput eri kengillä asvaltilla. 27 astetta lämmintä.

Juoksua kahteen viikkoon reilu 51 km johon kului kuutisen tuntia.

Vammautumisen jälkeen burana-kuuri viisi päivää ja tilanteen rauhoitus. Senjälkeen hitaasti päivä päivältä enemmän venyttäen, tiikerilinimenttiä, Ojan isännän linimenttiä, saunaa ja omahierontaa. Sitten kävelyn ja vaelluksen kautta liikeelle tuntemuksien mukaan. Kontrolloitua askellusta, venytystä ja venytystä ja venytystä...

Kommenttini Hoka-kengistä Clifton ja Speedgoat :

Hoka on erittäin vaarallinen pehmeä sieni jalan alla, jos ei tiedä saati tunne mitä tekee.

Kivijärvi eilen illalla, Kirsin kanssa kalassa.

Kesävieras Ferro Rautaportilla.

Kuusi kiloa ahvenia...

Yksi biisi, joka löytyy esimerkiksi Spotifyn ultrakoskinen-juoksusoittolistaltani.

IVALO SARJA 9.

RAITEILLA

Kaadan nokipannusta kahvia kuksaan, tuulee niin että menee osittain ohi. Tuuli on lämmin ja kalaa antanut Sulkusjärvi loiskii selkäni takana Aittasaaren rantakallioihin. Saalis pitäisi perata ja suolata mutta viivyttelen vielä hetken tulen ääressä tyytyväisenä.
   Tulin erälle Talvituvan kautta. Hain perämoottorin ja kalavehkeet. Ennen lähtöä käynnistin mökin aggregaatin ja mittasin yleismittarilla sen tuottaman jännitteen. Lukema 285 volttia vastasi aukottomasti kysymykseeni miksi mökin akkulaturi hajosi. Säädin kierrosluvun kohdalleen ja pääsin 240 volttiin, asensin Ivalon kirpputorilta ostetun ylijännitesuojan paikalleen sisälle, sekä uuden akkulaturin. 
   Minä kuulun siihen sukupolveen, joka korjaa ja rakentaa kaiken itse mahdollisuuksiensa rajoissa, myös mielensä. Perämoottori  järjesti minulle ja Kirsille viimeksi kalareissulla mahdollisuuden voimaharjoitteluun soutaen. Sekin vanha paska on taas toimiva huoltoni jäljiltä. Olisipa mielen puhdistaminen yhtä helppoa.
   Hörppään kahvia ja ajattelen lukemani lausetta edesmenneen isäni jäämistön eräistä juristin laatimista asiakirjoista, joissa todettiin isäni saaneen merkittävää taloudellista hyötyä koneenkorjaustaidoistaan. -Ja vitut, olisi isäni todennut. -Itse tekemällä saa vapautta, ei muuta. Minä olen oppinut omat taitoni osittain isältä - ja saanut vapautta mutta sen myötä pelkän ylähuulen leivän päälle.
   Siirrän oikeata jalkaani varovasti nuotion keitinkivien vieressä. On kulunut viikko loukkaantumisestani lenkillä. Kävelykin on tähän asti tuottanut kipua saati terassin rakennus. Kyykistelin takaovella lapion ja lopulta akkuporakoneen kanssa muutaman päivän vesi silmissä, myös sateen takia. Mutta sinne se syntyi, kivusta ja särystä huolimatta - mutta ei olisi syntynyt ilman Kirsin apua. -Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, totesi Pappa minulle ohjeeksi aikanaan, vaikka Veikko Antero aiemmin Forsnäs väittääkin, että ainoa uskollinen on oma varjosi.
   Ultrajuoksun osalta netti on täynnä sankaritarinoita, joissa kivusta ja särystä huolimatta painettiin menemään ja samalla uskottiin aktiiviseen palautumiseen. Suomeksi sanottuna rikottiin loputkin omasta kehosta. Tarinoiden jälkeen on päivityksissä hiljaista, eikä kilometrejä näy enää missään. Loppuunkuluneesta on vaikeaa veistää tarinaa. Juoksipa aasi mitenpaljon tahansa, ei se hevoseksi muutu. 
   Samoin on terassin teon kanssa, en sitä kiellä, mutta olen luvannut itselleni yrittää joka päivä nauttia elämästä. Jumala on antanut meille leikkikentän, miksi emme leikkisi jokaisena annettuna, ainutkertaisena päivänä? Miksi tuhlata kallisarvoista aikaa synkistelyyn? Sellainen on päiväs, kuin on voimas ja toisinpäin myös.
   Menen rantaan ja kaivan kalat jäälaatikosta esille. Olen veneessä verestänyt ne ja nyt poistan sisälmykset ja kidukset. Harjusta ja siikaa ei tarvitse suomustaa jos ne paistaa uunissa kokonaisena ja isot ahvenet fileerataan vasta kotona. Pesen kalat huolellisesti perkauksen jälkeen, hieron niihin karkeaa merisuolaa sisälle ja laitan ne puhtaaseen pussiin. Pussin peittelen jäälaatikkoon. Jäät hain ennen lähtöä Nellimin sataman jääasemalta. 
   Varis ilmoittautuu rantamäntyyn ja lokit kaartelevat etäämpänä. Lähtiessäni venetelalta varikset politikoivat lahden vastarannalla. Raakkumisesta päätellen oikeisto oli häviämässä viimeisenkin valistusajan yksilönvapauden ja vihervasemmisto peräänkuulutti yhteishyvän orjuuden ruusuista tulevaisuutta. Joukon laidalla oli yksi lapintiira, ehkä se oli isä uudestisyntyneenä. Hiljaisena, syrjäänvetäytyneenä erakkona, aivan kuin peilinä minun tulevaisuudelleni. Lapintiiran kanta on romahtanut, ehkä se symbolisoi viimeisenkin järjen valon sammumista nykypäivän yhteiskunnassa.
   Pakatessani venettä luiskahdan veteen ja kastelen kenkäni. Kumisaappaat ovat veneen kokassa varalle, mutta ne ovat pelkureita varten, niitä jotka pelkäävät varpaiden kastumista. Istun rantakalliolle vääntämään sukat kuiviksi ja päätän jatkaa kalastusta veneessä paljain jaloin - paljain jaloin tänne on tultu ja niin täältä myös lähdetään, filosofoin pois soutaessani ja seuraan kuinka varis ahdistaa lokkeja säälimättömästi ja käy sitten itsetietoisena puhdistamaan perkuujätteitä rantakiviltä.
   Aittasaaren karikon jälkeen syvänteestä tärppää iso ahven. Saan tekstiviestin, minua kaivataan syömään. Soitan takaisin ja saan vaivoin puhuttua hetken. Telecom Russia ei anna puhua pitkään, rajalle on matkaa viitisen kilometriä mutta itäisen elämän esimaku tuntuu olevan läsnä, ainakin tässä puhelinasiassa. Mutta se onkin ihanneyhteiskunta siellä?
   Ajellessani vastatuuleen kohti Siskeljärveä huomaan, että jalkaa ei ole särkenyt tänään. Pes anserinus - hanhenjalka. Oikeastaan minulla on kyse oikean reiden sisäsyrjän jänteiden kiristymisestä ja sen mukanaan tuomasta tulehdus- kautta kiputilasta polvinivelen sisäsyrjälle ja myös hieman alemmas pohkeen jänteisiin. Polvessa ei siis ole mitään vikaa paitsi ehkä sukupolvessa. Syntyessäni olin noin 3299431744:s. Nyt meitä on kohta kahdeksan miljardia, olisiko aika katkaista useampiakin johtimia?
   Hetken mielijohteesta poikkean kalastamaan Ikkerlompolaan. Tuuli yltyy ja päätän jättää Siskeljärven suun haukitorpedot rauhaan. Lompola ei anna mitään paitsi lohduttomuutta. Taivas pilveilee ja tuuli kääntää venettä mielensä mukaan. Poikkean maissa kusella. On niitä sellaisiakin, jotka kusevat samaan järveen veneestä josta kalastavat ja heittelevät kaljapurkit pitkin rantoja päälle somisteeksi. Piittaamattomia on ollut aina ja tulee aina olemaan. Arvostus luontoa kohtaan näkyy omissa teoissa.
   Keikuttelen paluumatkalla pitkin isoa järvenselkää kohti venetelaa. Saamelaisten vanha kesäpaikka näkyy tyyrpuurissa. Kenttä on kaunis vanhoine hirsitupineen ja muistuttaa menneestä ajasta, joka loppujen lopuksi ei ole mennyt minnekään.  Helposti voin kuvitella miehet kalaan järvelle ja naiset leipomaan nisua ulkouunille, pihassa roikkuu joitakin taljoja ja kalaa kuivattavaksi talven varalle. Ihmiset arjessaan.
   Urbaanit ituhipit unohtavat helposti, että nainen ei ilman miesseuraa päässyt ravintolaan vielä 60-luvun lopussa saati pride nyhtökauralle. Ilmaista kalaa saa edelleen virvelillä ja verkolla ja lisäksi saa hyvän mielen erämaan rauhasta. Erämaassa on oltava sinut itsensä kanssa, ongelmiensa läpi ei voi elää loputtomiin vaan on kasvettava ja jätettävä epäolennainen taakseen, tasa-arvo on utopiaa. Elämässä ei voi loputtomiin olla uutta ja jännittävää, mutta elämän kokemisen syvyydessä voi. Olemassaolon ajan kerroksiin ei pääse ostamalla aikaa vaan ottamalla sitä pelkästään omaan käyttöön.
   Sammutan perämoottorin ja vene liukuu rantaan. Kompuroin kankeana ylös ja vedän veneen telalle. On aika lähteä syömään, Kirsi odottaa jo. Kantaessani kamoja autolle käenpiika huutaa männikössä. Katson järvelle, ympärillä on hiljaisuus. Käynnistän auton tuumaten, että sitä pysyy raiteillaan suorittaessaan elämän tarkoitusta, hyvän elämän elämistä, ilman muuta suorittamista.

Viikko 27.

Ma- 8 km Palo-Pyhävaara - 1.04.
Ti- Haapakuru 5,5 km -53.42. Oikean jalan loukkaantuminen 2,7 km kohdalla, onnuin kotiin.
Ke-Su- Lepo/loukkaantunut.

yhteensä 13,6 km - 1:58

   

TEE SINÄ SE, MITÄ SINUN TÄYTYY TEHDÄ...

Mike Shattuck Wisconsinin Madisonista on juossut tänä vuonna hiukan yli 10000 kilometriä. Miken tavoite on juosta maratonin verran kilometrejä joka päivä vuoden loppuun asti saavuttaen noin 24140 kilometriä.
   Idea sai alkunsa 30 päivän perättäisen maratonin juoksemisesta. Mike on kertonut, että sekä hänen mielensä että kehonsa hyväksyivät tuon kuukauden aikana kilometrit joten hän jatkoi ja päätti harjoitella vuotta 2020 varten. Tuolloin hän aikoo juosta 20020 mailia eli 32219 kilometriä.
   Yhden vuoden maailmanennätys juostuissa kilometreissä on edelleen Serge Girardin 27011 kilometriä eli 74 kilometriä päivässä ilman ainoatakaan lepopäivää vuoden aikana. Miken tapauksessa hänen tämän vuoden tavoitteensa toteutuminen merkitsisi 66 kilometriä päivässä. Jos projekti 2020 onnistuisi ensi vuonna, hän juoksisi 88 kilometriä päivässä.
   Kokemukseni sekä ultrajuoksusta että/ja mielenhallinnasta antavat ymmärtää että noin 30000 kilometrissä per vuosi ollaan ihmisen suorituskyvyn rajoilla vuodessa. Ajatusta tukee vain yksi asia : vaatii hieman onnea pysyä terveenä koko vuoden noiden kilometrien jäädessä taakse. Miken ja Sergen ero on se, että Mike juoksee kotoaan käsin matkustamatta minnekään, Serge taas kierteli juosten eurooppaa matkallaan käyden tuolloin 2009-2010 myös Suomessa.
   Miksi?
   Siinäpä se! Kysymys joka aina esitetään näissä yhteyksissä. Mike on saanut yllättävän (?) paljon kuraa niskaansa USA:n Let´s Run- nimisellä sivustolla. Kysymyksen -miksi lisäksi on esitetty jenkeissä niin tavanomaiset -kuka maksaa tai -sponsoroi kysymykset.
   Myös vauhtiin on kiinnitetty huomioita ja mietitty mikä on juoksua ja mikä kävelyä. On kaivettu esiin Miken satamailisten (160 km) ultrien tuloksia, jotka pyörivät 20 tunnin vaiheilla ja ihmetelty miksi hilata hitaalla vauhdilla maratonin verran kilometrejä kasaan joka päivä. Miken vauhdit Stravan sovellutukseen päivitettyinä ovat karkeasti 5 minuutin kilometreistä aina yli 12 minuutin kilometreihin, keskiarvot pyörivät jossakin 7 - 8 minuutin vaiheilla.
   Tavalliselle ultrajuoksua tuntemattomalle tällaiset kilometrimäärät ovat uskomattomia. Yleensä kysytään mitä huumeita vedetään tai millä itseä piristetään. Sanotaan että koko touhu on ajanhukkaa ja yritetään kaikin tavoin lytätä. Tyypillisin lyttäämiskeino on rahasta puhuminen. Kuka reissut maksaa, millä elät ja kuka sinut elättää.
   Sellainen henkilö, joka valitsee juoksun ja ultrajuoksun elämäntavakseen viittaa tietenkin kintaalla kaikenlaiselle aliarvostamiselle saati arvostelulle. Mike on todennut että: "Tee sinä se mitä sinun täytyy tehdä, minä teen sen mitä minun täytyy tehdä."
   Ihmisen keho muokkautuu vuosien harjoituksen tuloksena kestämään sitä mihin sitä harjoitetaan. Kun juostaan korkeita kilometrimääriä päivästä toiseen ilman lepoa on kehon loppuunpalaminen sekä henkisesti mutta etenkin fyysisesti ainainen uhka. Juoksemisella tai pelkillä numeraalisilla tuloksilla elämänsä täyttäminen ei pidemmän päälle yksistään kanna. Taustalla on oltava syvempiä arvoja tai motivaation lähteitä. Miksi siis altistaa itsensä?
   Narsistinen lähtökohta tällaisen tekemiselle ei ole mahdollista kun puhutaan ultrajuoksusta. Pidemmän päälle valtavat kilometrimäärät vievät ylpeyden ja itsensä esilletuomisen tarpeen mennessään. Ei riitä motivaatioksi, kun puhutaan näistä kilometrimääristä, olla pelkästään esillä sosiaalisessa mediassa. Juosta noin paljon päivässä pelkkien peukutusten tähden? Uskokaa minua - se ei kanna kauan eikä sen avulla löydä voimavaroja jatkaa päivästä toiseen.
   Täytyy siis olla muuta. Usein puhutaan henkisestä kasvusta, maailman paremmaksi tekemisestä, yhteisöllisyydestä tai muille esimerkkinä olemisesta. Näiden asioiden luo tultaessa ollaan jo lähempänä totuutta vaikka absoluuttista totuutta näistäkään ei vielä löydy.
   Valtavien kilometrimäärien ja kärsimyksen tekee helpommin ymmärrettäväki esimerkiksi hyväntekeväisyyteen rahan kerääminen tai vaikkapa aikanaan omalla kohdallani 1000 mailia-elämälle teema, syövästä toipuneena juhlin terveyttä täyttäessäni 50 vuotta. Mutta vieläkään kysymykseen miksi ei ole löytynyt vastausta.
   Addikti - hullu? Juoksun orja! Eikö sinulla ole muuta tekemistä? Mitä muuta teet? Noita minäkin olen vuosieni varrella kuunnellut vaikka omat kilometrimääräni ovat varsin maltillisia näihin todella paljon juokseviin nähden. Kuten Mike, olen viitannut kintaalla ja todennut saman: tee sinä mitä lystäät niin minäkin teen.
   Kun juostaan paljon päivästä toiseen kaikki muu jää. Jäljellä on ambitionsa avulla voimaa saava juoksija ja juoksu. Juoksusta tulee päivittäinen rutiini ja jotkut kuvittelevat juoksevansa elämänsä ohi kääntyäkseen sitten tarkastelemaan sitä. Ambitio on suomeksi kunnianhimo mutta se ei välttämättä tarkoita arvostuksen odottamista muilta - vai tarkoittaako sittenkin?
   Valtavien kilometrimäärien jälkeen, päättyipä juoksu sitten onnistuneiden tavoitteiden saavuttamiseen tai kehon rikkoutumiseen on yksi asia varmaa: juoksija syvällä sisimmässään tietää mitä rehellisyys itseä kohtaan on. Superkusipää saattaa vielä ulospäin pullikoida mutta useimmiten edes sisäinen kasvu toteutuu.
   Juoksemalla riittävän kauas saat ennepitkää selville kuka olet ja miksi olet.

Kuvassa Nellimin harjua, oikein juostavaa reittiä niille jotka näkevät hieman vaivaa kuntonsa eteen.

VIIKOT 25-26.

Ma 17.6.- Kävelyä omassa pihassa kilometri. 
Ti - Su - Lepoa, nuhaa ja väsymystä. Odottelua viruksesta irtipääsemiseksi.
 ---
 Ma- Haapakuru 10,2 km - 1.07. Hyvin niistää ja kaikki aiemmin rakennettu on luhistunut.
Ti-Ke - Lepoa.
To- Haapakuru 10,2 km - 1.15. Parempaa.
Pe- Aamulla Konkeloniemi 8 km - 58.47. Kaaduin komeasti.
       Ilta Pahtalammen polku 14,7 km - 1.52. Erittäin teknistä polkua hulluille juostavaksi.
La- Tiellä 10 km vesisateessa ja kurassa - 1.02.
Su- Lepo eli pienen terassin (6 neliötä) tekoa takaovelle. Lapiolla kaivamista ja askartelua.

Yhteensä 53,3 km - 6:15 - 364 nousumetriä. 

KESÄKUUN SUMMAUS

Yhteensä 216,1 kilometriä juoksua - 25:40

Huhti- ja toukokuun sekä kesäkuun alun yhteensä 813 kilometriä ja kaikki tehty työ, nousukunto ja hyvä noste alkoivat haihtua savuna ilmaan kun sairastuin 13.6. 
   Ennen sairastumista olin huikeassa nousukunnossa, tein ystävien kanssa liiteritalkoita ja palaneen talon siivoustalkoita. Valitettavasti ystävät toivat mukanaan viruksen johon sekä minä että Kirsi molemmat sairastuimme, liiteritalkoopaikassa lähes kaikki olivat jotenkin kipeitä.
   Tähän voisin nyt kirjoittaa että kiitos vaan ja huutomerkki mutta en kirjoita. Elämää ei voi elää eristyksissä ja kaikella lienee tarkoituksensa. Ystävät ja ihmisten auttaminen ovat minulle joskus kilometrejä tärkeämpiä. Tuossa luki joskus. 
   Olen siis juossut riittävän kauas, jotta olen selvillä siitä kuka olen ja miksi ja myös siksi jatkan juoksemista edelleen. Aina on varaa parantaa.