KUUDEN PÄIVÄN KILPAILUN JÄLKEISESTÄ ELÄMÄSTÄ

 

 

Lukijoita saattaa kiinnostaa mitä minulle kuuluu kuuden päivän kilpailun jälkeen, miten voin ja olenko palautunut - miten olen palautunut?

    Minulle kuuluu hyvää. Hyvin menneellä kilpailulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä minulle kuuluu.

    Voin hyvin, mutta olen väsynyt. En ole edes alkanut palautua vielä, en fyysisesti mutta henkisesti kylläkin.

 

 

 

Kävimme Kirsin kanssa hillassa. Soudimme jollalla erään järven yli. Poimimme hilloja, tein tulet ja keitin kahvit. Kuuntelimme hiljaisuutta ja katselimme kun muurahaiset yrittivät kiskoa niille antamiani juustonpaloja turvaan.

    Yksi hilla, hyvä. Ämpärillinen hilloja, hyvä. Yksi vuosi hyvää elämää, hyvä. Sata vuotta hyvää elämää, hyvä. Määrä ei ole merkitsevä tekijä.

    Entäpä kilometrit? Jotkut teistä saattavat alkaa vääntää kanssani: haluat kuitenkin ennätyksiä ja enemmän kilometrejä, haluat voittaa. Miten määrän laita on tässä?

    Lakattuani tavoittelemasta enemmän kilometrejä, uusia ennätyksiä ja voittoa, olen saanut enemmän kilometrejä kuin koskaan, uuden ennätyksen ja päässyt lähemmäksi voittoa kuin koskaan. Keskittymällä kilpailuun vasta kilpailun kuluessa en juokse sitä ennakkoon. Lähtemällä ilman odotusta ja sen mukanaan tuomaa fantasiaa liikkeelle, en aseta itselleni rajoja. En minkäänlaisia rajoja, ei edes saavuttamattomia.

    Yksi hyvä kilometri, hyvä. 603 hyvää kilometriä, hyvä.

    Monet ultrajuoksijat oman kertomansa mukaan elävät kuplassa kilpaillessaan. Sitten kun kilpailu on kilpailtu palataan "normaaliin" elämään. Minä en ymmärrä tätä. "Normaali" elämä on minusta puuhastelua, vain pitkissä ultrajuoksuissa elämäni on par exellence. Tämä ei tarkoita sitä, ettei minun elämäni voisi olla jokaisena päivänä par exellence. Jokaisena päivänä tulisi pyrkiä hyvään zeniin, hyvään läsnäoloon ja kokemisen voimaan. Valitettavasti tähän en pysty, sensijaan juostessani useimmin. Ja jos näin tapahtuu, sitä ei edes tarvitsisi sanoa. On siis harjoitettava.

    Helsingin Sanomien verkkolehden ja Sport-lehden toimittaja Anna Sievinen kysyi minulta kolmea asiaa, mistä en elämässäni luovu. Vastaus oli helppo ensimmäisen "asian" suhteen, mutta kahta muuta täytyi oikein miettiä. Vastaukseni saatte lukea sitten joskus syksymmällä molemmista lehdistä minusta tehdystä henkilökuvasta. Senverran voin paljastaa, että se ensimmäinen "asia" on puolisoni Kirsi.

    Kuuden päivän juoksun jälkeen olen väsynyt. Voimaton ja hauras. Lihasten elastisuus on kumma kyllä tällä kertaa kohtuullisessa tilassa rasitus huomioiden. Olen kokenut normaaleja unihäiriöitä, nälkää ja ruokahaluttomuutta vuorotellen. Alussa kehosta kaikki tuli läpi. Tämä johtuu hivenaineiden puutoksista ja erilaisten kehon toimintojen väsymisestä.

    Muistellessani kilpailussa kokemiani tunteita nousevat niskakarvani edelleen pystyyn, itku ei ole kaukana. Senverran syvälle päästin itseni tälläkertaa, uskalsin mennä. Kilpailu antoi itseluottamusta ja kiitosta kolmenkymmenen vuoden aikana tehdystä työstä. Vieläkin, 58-vuotiaana, on varaa parantaa. Jean-Louis Vidal sanoi, että keskusteltuaan kanssani ja katseltuaan kilpailemistani, on katkeamiskohtani kaukana edessäpäin kilometreissä mitaten. Ehkä se on yli 700 kilometriä, kuka tietää. Minä haluan selvittää sen. Jean-Louis on juossut yli 60-vuotiaana kolme kertaa yli 700 kilometriä. Minulla on siis vielä toivoa edellyttäen, että pysyn terveenä.

    Nyt keskityn puuhasteluihin. On aika kalastaa, rakennella pitkospuut kotijokirantaan, remontoida halvalla vara-autoksi ostamaani vanhaa Nissan Primeraa sekä pikkuhiljaa kuntouttaa itsensä takaisin päivittäiseen juoksemiseen. Elokuun loppupuolella suuntaamme Janin kanssa Norjan vuorille yli 1300 metriin, jossa tuuli tuulettaa loput kuuden päivän kärsimykset pois kehostani.

    Ja sitten ilmestyy esikoiskirjani.

    Ja sitten, taas?

 

 

 

HARJOITTELU

Viikko 26.

Ma- Pyörällä 7,20 km - 35 min. Palautin Elovainion Autohuollon sijaisauton.

Ti- Lepo

Ke- 10,15 km - 1.15. Hiekkatietä ja asvalttia. Askel alas.

To- 12,76 km -1.32. Janin kanssa hiekkatietä ja asvalttia.

Pe- Lepo

La- 5 km - 35 min. Asvalttia.

Su- Kilpailureitin kävely Antti Oksasen kanssa 1,5 km - 13,29.

Yhteensä juoksua 27,91 km - 3:22.

Viikko 27.

Ma - Su - Kauhajoki Ultrarunning Festival 6 päivää 603,425 km.

                Oma ennätys, kilpailun toinen, kaikkien aikojen Suomen 7. paras tulos.

Yhteensä juoksua 603,425 km - 144 tuntia.

Viikko 28.

Ma - Su - Täydellistä lepoa lukuunottamatta kahta 200 metrin kävelyä hiekkatiellä paljain jaloin.

Viikko 29.

Ma- Ti- Lepoa, kävelyä ruohonleikkurin ja raivaussahan kanssa ruoholla, erittäin väsynyt.

Ke- 10,14 km - 1.11. Haapakurussa poluilla ja hiekkatiellä. Ei erikoisia tuntemuksia, väsynyt.

To- Lepo, väsynyt mutta nyt jo terveesti.

Pe- 10,02 km - 1.12. Väsynyt, hyödytöntä juoksua.

La- Su- Lepoa, kävelyä hillasuolla. Virkeämpää mutta haurasta.

Yhteensä juoksua 20,16 km - 2:23.

 

Tulen myöhemmin kirjoittamaan tämän vanhan auton kunnostusprojektista lisää. Kuvassa jarrut ja takanapa on purettu, jotta katsastusmiehen ilo, jarrukilpi, saadaan vaihdettua.

 

HARMAA ON HYVÄ VÄRI?

 

 INTRO: Taustalla soi Georg Otsin laulamana Saarenmaan valssi. Ruoka on uunissa kypsymässä ja ulkona on kuusi astetta lämmintä puolipilvisessä Nellimin kylässä.

Nec Plus Ultra. Tästä ei edemmäs. Kotona Pohjoisessa.

   Mieli on syvän harmaa. Huolimatta siitä, että ystävä on tulossa kylään ja tiedossa on mukavaa yhteistä tekemistä - myös juoksua pohjoisen poluilla. Osasin odottaa tätä. Kausi on päättynyt, kilpailut on kilpailtu ja pitäisi levätä, mutta jokainen solu huutaa harjoitusta. Keho kaipaa pitkiä tuntikausien lenkkejä, vieroitusoireet ovat pahimmillaan.

   Minulle "kaikenkokeneelle", on ollut yllätys, että jostain syystä kunto ei ole laskenut. Olen viimeaikoina juossut erittäin kovaa lenkeillä verrattuna normaaleihin harjoitusvauhteihini enkä siitä huolimatta ole saanut puhkottua pohjaa rikki. 

   Toinen yllätys on ollut harmaan värin syvyys. Tuntuu siltä, että mitä pidemmälle mielensä kanssa pääsee ultrajuostessa, sitä vaikeampi on tarttua puuhasteluun eli tavalliseen elämään. Kuten polkuporinoiden jaksossa totesin, Kirsillä on tässä ratkaiseva rooli. Kirsin tapauksessa se ei ole rooli vaan hän tekee sen kaiken omana itsenään, pitää minut järjissään.

   Harmaa sävy johtuu ultrajuoksujen aikana koetuista vahvoista tunteista, joita en ole saavuttanut mitenkään muuten elämässäni. Muuta lääkettä ei ole kuin jatkaa juoksemista, ainakaan minä en ole pystynyt löytämään muuta. Juoksemattomuus, silloin kun juoksemaan kykenee, tuo mukanaan unettomuuden, viinan- ja makeanhimon, ummetuksen ja lukuisat säryt eripuolelle kehoa. Kehoni toimii näin. Uskon edelleen sinisilmäisesti teoriaani, että jos en jostain syystä pystyisi enää koskaan juoksemaan niin keksisin muuta terveellisempää tilalle.

   Harmaan keskellä olen seurannut Unkarin kuuden päivän juoksua ja ollut salaa onnellinen siitä, että en matkustanut syksyyn siirrettyyn kilpailuun. Facebookissa julkaistuissa kuvissa kenelläkään ei ole huollossa maskia ja huoltopöydällä ovat edelleen paperilautasilla kaikki tarjottavat yhdessä kasassa itse otettavissa. Myös sen edellisen juoksijan sormillaan sorkkimat tarjottavat. Kuvitelkaa: minua ennen juokseva on käynyt vessassa ja pessyt kätensä hätäisen huonosti. Hän ottaa lautaselta hilloleivän ja hipaisee käsillään viereistä leipää, jonka minä seuraavaksi otan. Mitä sitten? Sitten paska lentää - molemmista päistä.

   SwissPeaks- vuoriultraan osallistunut Ville Maksimainen kirjoitti Facebookissa upean kilpailuraportin sairaalavuoteelle päätyneestä 360 kilometrin vuoriultrastaan. Kilpailu jäi kesken kuumeen noustua 41 asteeseen. Aurinko oli aiheuttanut Villelle lämmönsäätelyongelman ja jalkapohjien syvistä kudosrakoista alkanut tulehdus käytti tilaisuuden hyväkseen. Raportin löytää Facebookista Villen omalta urheilijasivulta.

   Ville eteni 102 tuntia, 326 kilometriä ja 24500 nousumetriä. Maali jäi 38 kilometrin päähän.

   Kuriositeetti: siis 224 metriä nousua tunnissa 102 tunnin ajan! Keskimäärin 75 metriä nousua jokaiselle kilometrille! Ja alamäkeen kipeillä jaloilla, välillä vaijereiden ja ketjujen varassa, myös yöllä otsalampun valossa!

   Ville kysyi avoimesti tarinassaan, että voiko itseltään vaatia liikaa. Tottakai voi vaatia ja pitääkin vaatia, sanon minä. Rajoja ei löydä mitenkään muuten kuin rohkeuden kautta. Huomioitavaa on Villen omasta suorituksestaan löytämä virhe: univaje ja sen hallinta. Monipäiväjuoksuista itää nukkumattomuuden illuusio, mutta todellisuudessa univaje altistaa koko kehon isoille katastrofeille. Kilpailuihin ei mennä nukkumaan, mutta raja on nukkumattomuudella. Nukkumattomuus korostuu vuorilla ohuessa ilmassa ja vaikeissa sääolosuhteissa aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi lyhyellä kierroksella toteutetulla kuuden päivän juoksussa, josta pääsee nukkumaan turvallisesti kymmenen metrin kävelyllä radalta poistuen. Nukkua kannattaa silloin kun yleensä nukkuu, eli yöllä. Luonnollisesti kaikki aika pois radalta on pois kilometreistä mutta sankaruutta ei ole itse itsensä pysyvästi vammauttaminen. Kokeneena ultraajana Villellekään näin ei käynyt, mutta on positiivista, että joku muukin kuin minä kirjoittaa kilpailuraporttinsa rehellisesti ultrajuoksumaailmassa. Kukaan meistä ei ole rikkoutumaton.

   Arvostan polku-ultraajia ja vuorijuoksijoita korkealle. Kuitenkin yksitoikkoisuuden sietämisessä poluilla on kyse hieman eri asiasta kuin tiellä tai radalla. Maisemia ei vuorilla tai polulla usein voi ihailla mikäli aikoo pysyä pystyssä tai jäädä henkiin.

   Villen tarina antaa teille perspektiiviä kun kerron, että olen aloittanut harjoitussuunnitelmien tekemisen kaudelle 2022. Riviäkään noista suunnitelmista ei koskaan päädy paperille. Nykyisen kokemukseni perusteella opettelen tuntemaan itseäni päivä päivältä paremmin harjoitellessani. Minulla on raaka hahmotelma määrästä ja tehosta, jota säädän harjoittelun käynnistyessä päiväkohtaisesti. Pystyn pitämään itseäni riittävän lujilla ilman papereiden lukujakin. Nousevaa kilometrimäärää kohti selkeitä kilpailullisia tavoitteita. Yksinkertaista? Ei ole. Eikä harmaata.

OUTRO: Taustalla soi Cheekin Ne tekee töitä sen eteen. Kirsi pyysi minua syömään. Tämä oli tälläkertaa tässä.

 Mutta: "Ne tekee töitä sen eteen, sitä kaikki haluaa..."

 

 

VIIKKO 34.

Ma- 8,02 km - 55 min.

Ti- "Lepo" Hiekan levitystä kottikärryillä.

Ke- 8,72 km - 56 min.

To- Lepo

Pe- Polkupyöräily 7,20 km - 26 min.

La- Janin kanssa saunalenkki palauttavaa 8,54 km - 1.07.

Su- 10,16 km - 1.09.

Yhteensä 35,4 km - 4:09.

 

SYYSKUUN SUMMAUS 278 km juoksua ajassa 35 tuntia ja 54 minuuttia.

 

VIIKKO 35.

Ma- Kävelyä 26 minuuttia.

Ti- Klobbskatissa tiellä 8,09 km - 46 min. Osa kovaa.

Ke- Sattasessa 12,03 km - 1.10. Osa kovaa.

To- Lepo

Pe- Kotona Arkivaaralle (Palo-Pyhävaara) 8,01 km - 1.05. Sauvat mukana. Palauttava voimaharjoitus.

La- Lepo

Su- Janin treenillä, sama kuin Pe. 8,01 km - 1.14.

Yhteensä 36,1 km - 4:16

 

EXTRA:

Alla kuvia matkailuautoilustamme erilaisista yöparkeista, leirintäalueita ei aina tarvita...

Klobbskatin kalasatamassa on yhdistetty hienosti vierasvenesataman palvelut matkailuautoilijoille, myös se kemiallisen wc:n tyhjennys.

HUOMIOITA VÄLITILASSA - KILPAILUKAUSI PÄÄTTYI

 

En kiellä ettei mieleni palaisi lenkille, halu harjoitella on hirvittävän voimakas. Kokemus onneksi jarruttaa ja kehottaa lepäämään. Kokkolan kilpailusta on kulunut tätä kirjoittaessa huomenna kaksi viikkoa. Mennyt pariviikkoinen on sisältänyt toki lepoakin, mutta myös muutaman polkupyöräilyn, muutaman kevyen juoksulenkin, sienimetsässä kävelyä sekä hirvittävän nelipäiväisen puusavotan. Lopuksi kahdeksan kuutiota hiekan levitystä kottikärryillä ja lapiolla.

   Olen saunonut ja uinut paljon, vielä enemmän juonut - myös valkoviiniä, sangriaa ja konjakkia. Kohtuudella, ilman seuraavan päivän päänsärkyjä. Kuten olen ennenkin todennut, siellä se on: juopon geeni. Lapsuuden kauhukokemukset rikkinäisestä perheestä ja ultrajuoksu pitävät sisäisen antabukseni hereillä. Mutta aina kun juoksu vähenee niin alkoholinkulutus kasvaa. Jatkuvaa karkinsyöntiä ei lasketa addiktioksi.

   Ultrajuoksun jälkeiset euforiat ovat vaihtuneet harmaaseen väsymykseen mitä hirvittävä moottorisahaus ei ainakaan helpottanut - puhumattakaan hiekankärräyksestä. Mutta tämä on minun tapani ylittää itseni ultrajuoksun jälkeen. Tämä on myös minun ja Kirsin yhteistä aikaa, rentoudumme tekemällä näitä ns. "suoria töitä" yhdessä. Harvasta naisesta on puusavottaan, lapionvarteen ja tarvittaessa korkokenkiin pikkumustassa - Kirsistä on.

   Selvisin Kokkolan kilpailusta vammoitta. Myönnettävä on, että kärrätessäni hiekkaa oli pakko vaihtaa Hokan Bondit jalkaan, kun polvensyrjään sattui. Kenkienvaihdon jälkeen polvi oli oireeton.

   Muuta sosiaalista mediaani, eli facebookkia ja instagramia, olen päivittänyt normaalia enemmän. Päivityksiin on tullut ilahduttavasti kommentteja - myös niitä toisenlaisia kommentteja. Läsnäoloa koskevaan päivitykseeni oli ilmaantunut kritisoiva kommentti, kiitos siitäkin.

   Mutta.

   Puhuessani läsnäolosta tarkoitan tietoisuuden lisäämistä. Jos istut sohvalla rakkaasi kanssa ja te molemmat runkkaatte puhelimianne, niin väitän että ette ole läsnä toistenne ettekä itsenne kanssa siinä hetkessä. Sensijaan jos istutte rakkaanne kanssa sohvalla ja runkkaatte kumpikin itseänne tai mieluummin toisianne, voi olla että tapahtuu lähentymistä - jopa hetkellistä yhdentymistä.

   No niin.

   Tosiasiassa tietoisuuden lisääminen meditaation avulla on luopumista. Vasta kun antaa itselleen luvan irtautua totutuista ajatusmalleista voi löytää uutta ulottuvuutta. Ultrajuoksussa itsensä ylittäminen selkokielellä tarkoittaa luvan antamista itselleen juosta vielä senkin jälkeen kun kehon normaalit itsesuojelumekanismit käynnistyvät. Et ole koskaan niin väsynyt kuin luulet. Mutta kuinka pitkälle uskallat mennä?

   Ultrakilpailun jälkeen mieli on herkempi erilaiselle turhalle kohinalle. Vanhempana teuraana seuraan edelleen nuorempien ultraajien säätämistä harjoittelunsa kanssa. Tuijotellaan kaikenlaisia mittareita ja sitten ihmetellään miksei kulje tai ollaan aina rikki. Mittareiden arvoja voisi älykäs, nuorempi juoksija opetella vertaamaan oman kehonsa tuntemuksiin ja etenkin erilaisissa olosuhteissa. Onko niin kuin mittari väittää vai voisiko mennä pidemmälle vai pitäisikö keventää? Perusasiat kuntoon: riittävä määräharjoittelu kolmella erilaisella vauhdilla kohti tavoitetta ja sitten levon kautta uusiin kujeisiin. Jatkuva päämäärätön lyhyiden vetojen rassaaminen ei palvele ketään, etenkään kun ei edes tiedä missä kilpailee seuraavan kerran.

   Ja jälleen kerran: tavoitteellinen ultraurheilija nukkuu 10 tuntia yössä, syö kasvispitoista ravintoa, joka sisältää riittävästi hiilihydraatteja ja ns. kovia hivenaineita, harjoittelee, harjoittelee ja harjoittelee. Tämän jälkeen tulee kaikki muu, myös työ ja perhe. Edelläkerrotulla ei ole mitään tekemistä yksilön arvojen kanssa vaan on kyse siitä mitä haluaa saavuttaa. Kaikkea ei voi saada, mutta kaikesta pääsee helposti eroon. Kunhan vaan uskaltaa.

   Lokakuussa on tarkoitus aloittaa valmistautuminen seuraavaan kilpailukauteeni. Tulossa on yksi 24-tunnin hallijuoksu ja ainakin yksi kuuden päivän juoksu vuonna 2022.

   Tie kaikkein pyhimpään on edelleen auki - paluuta ei vieläkään ole.

 

 

VIIKKO 33.

Ma- Ke - Lepo

To- Polkupyörällä 7,18 km - 30.28.

Pe- Su - "Lepoa" Moottorisahausta ja puusavottaa.

 

 

   

 

ULTRAKILPAILUN JÄLKEEN - TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

TAUSTAKSI

   Tätä kirjoittaessani villiintynyt nautalauma Laukaassa jatkaa vapaata juoksuaan metsässä. Uutisissa nautojen karkaamisen syyksi on mainittu viljelijän uupumus ja siitä seuranneet muut asiat. Yllättävän moni ihminen voi elämässään huonosti. Pidän tätä erikoisena, sillä olemmehan syntyneet maailmaan jossa päivä päivältä on yhä enemmän mahdollista valita mitä elämällään tekee. Nimenomaan mitä itse tekee. Muutos parempaan lähtee aina itsestä ja omasta halusta muuttaa tilannettaan.
   Vanhempana teuraana on tässä itsekin tullut juostua metsässä vapaana - tällä kertaa 174 kilometriä. Virallisesti 171 kilometriä. Eikä olo ole yhtään uupunut, pelkästään väsynyt mutta ei terveesti väsynyt. Ultrajuoksu ei kaikilta osiltaan ole tervettä mutta vapaata se on ja myös joskus hidasta. Tähän kun vielä lisätään yksinkertaisuus niin ollaan ytimessä. Minun elämäni on yksinkertaista, vapaata ja hidasta.

PALUU NORMAALIIN

   Kilpailun jälkeen päämääränäni on toipuminen normaaliin elämään. Tällä kertaa jalkaterät olivat turvoksissa viisi päivää. Kävin tänä aikana kerran kävelemässä 2 kilometriä pehmeällä purulla ja ajoin taittopyörällä vajaan 20 kilometrin lenkin Käsivarrentietä Sinettä-tunturin linkkimastolle.
   Jänteet ja nivelet tuntuvat nyt melko normaaleilta. Kovin innokas en ole juoksemaan vielä paljon johtuen piestyistä varpaistani ja etenkin niiden piestyjen varpaiden osittaisesta nahattomuudesta.
   Heti kilpailun jälkeisinä öinä hikoilin voimakkaasti ja nukuin levottomasti. Päivä päivältä olo normalisoitui levon ja huolellisen ruokailun kautta. Mitään hirveätä ruuan mättämistä en harrasta. Päinvastoin syön paljon kasviksia, hedelmiä, kalaa ja kanaa pieninä annoksina. Ainoastaan magnesiumia lisäravinteena, ne proteiinipatukathan olivat raksamiehille ja jääkiekkoilijoille.
   Kokonaisuutena näin lyhyestä ultrajuoksusta toipumisessa pääsee huomattavasti vähemmällä verrattuna vaikkapa kuuden päivän kilpailun jälkeiseen olotilaan. Kuuden päivän juoksun loppuessa olen yleensä Kirsin tehotarkkailussa ensimmäiset kuusi tuntia, myös nukkuessani heti kilpailun jälkeen muutaman tunnin. 
   Kaikkien pidempien ultrakilpailujen jälkeen veressä sydänkohtaukseen johtavien merkkiaineiden määrä on monituhatkertainen normaaliin verrattuna ja monta päivää liikeessä olleen kehon pysäyttäminen saattaa tuoda tullessaan muitakin komplikaatioita, esimerkiksi munuaisiin. Nämä ovat kuitenkin harvinaisia sivuvaikutuksia ja pala palalta hankittu kokemus tasoittaa tietä - ultrajuoksusta kun ei heti saa kaikkea kerralla vaikka miten haluaisi.

TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

   Hyvin mennneen kilpailun jälkeen taivas ja maa ovat kauneimmillaan. Henkinen toipuminen kilpailun rasituksista riippuu paljon siitä ajatuksesta mikä on itselle hyvinmennyt kilpailu. Ihminen asettaa itselleen tavoitteita, sisäisiä ja ulkoisia, ja sitten kamppailee tavoitteidensa täyttymisellä tai niiden täyttymättömyydellä.
   Kovin ohueksi koen pelkän menestyksen tai ennätykset tavoitteena. Jokainen tekee sitä mitä tekee niin kauan kuin saa tekemästään jotain itselleen. Huonovointisuus omassa elämässä johtuu usein siitä, että ei uskalla tehdä sitä mitä haluaisi. Lähes aina tätä perustellaan pakolla - on pakko tehdä sitä tai tätä, ei ole muka vaihtoehtoja.
   Esimerkkinä käytän itseäni ja Kirsiä kolmen vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä. Reilussa 14 viikossa pistimme elämämme täysin uusiksi. Myimme etelästä täysin kunnossa olevan talomme, pakkasimme kamamme ja muutimme Pohjoiseen asumaan. Tuossa 14 viikossa tehtiin myös yksi perunkirjoitus ja neljän viikon Saksan matka matkailuautolla. Työpaikoista tai mistään muustakaan ei ollut tietoa, talonrötiskö sentään kuitenkin. Suurimpana vaikeutena oli yritykseni, jonka sittemmin vapaaehtoisesti lopetin, jäi tuolloin vielä toimimaan etelään. Esimerkkini kertoo pelkästään päättäväisyydestämme, halustamme muuttaa olosuhteita sekä uteliaisuudestamme uuteen.
   Todellisuudessa ainoa elämänmuutosta rajoittava tekijä on rohkeuden puute. Tämä on olennainen osa myös ultrajuoksua. Vaatii syvää, henkilökohtaista rohkeutta juosta yli tavanomaisen suorituskyvyn rajan saati kohdata itsensä uusissa tilanteissa, joihin ei ole valmiita ratkaisuja. 
   Minulta kysytään toistuvasti mikä minua motivoi?
   Motivaationi ei suinkaan ole itsestäänselvyys millään osa-alueella, harjoittelussa tai etenkään kilpailussa puristamisessa. Puristamisella tarkoitan kykyä kaivaa itsestään voimavaroja eteenpäinmenemiseen vaikeilla hetkillä. Motivaatiotakin on harjoitettava. Motivaationi peruspilareina ovat intohimo ja uteliaisuus itsensä kehittämisessä, mutta molempia on vaalittava. Välillä on levättävä ja lepääminen tässä yhteydessä ei tarkoita juoksemattomuutta tai liikkumattomuutta. Mielenkin on saatava levätä.

MIELI LEPÄÄ

   Maailmassa, minun maailmassani, on vain kolme paikkaa missä mieleni lepää. Tätä kirjoitan niistä ensimmäisessä, Käsivarren Lapissa ja etenkin Ropin pirtillä, mutta myös suurtuntureilla ja Norjan Heligskogenin mystisellä joella, salaisessa mielipaikassani. Toinen paikka on Villa Kirsinranta Hämeenkyrössä, Kirsin vanhempien rakentama hirsimökki ja kolmas paikka on Nellimin Talvitupalompolo, oma mökkini traditionaalisessa saamelaisten talvipaikassa.
   Mieleni lepää kun on hiljaista. Käsivarren autius on hiljaisuuden Par Exellence ja Talvitupa, varsinkin talvella, yltää samaan. Villa Kirsinrannassa taas on paljon minun ja Kirsin yhteistä historiaa. Me tiedämme mistä kaikki alkoi, mutta emme useinkaan tiedä minne kaikki päättyy. Sensijaan voimme valtavan paljon vaikuttaa siihen miltä välillä tuntuu.
   Ropin pirtin kiireettömyys, heijastumat menneiltä vuosilta, sauna ja Naimakan (järvi, osa Poroenoa eli virtaavaa väylää) kylmä vesi. Kaikki mitä itsensä rikkijuossut ultrajuoksija tarvitsee. Ja tietenkin Tertun leipomiset. Levätessäni matkailuautossa pirtin keskipihalla tunturikoivujen havistessa ympärillä en voi muuta kuin nauraa lomastressipuheille, että lomallakin voi uupua? Mitä lomalla pitää tehdä? No ei todellakaan mitään - saatanan tunarit!

KOHTI UUTTA

   Kohti uusia haasteita? Ei. Ultrajuoksu on elämäntapa, ei haaste. Ultrajuoksuni ei ole itsestäänselvyys. Muistan takavuosilta vaikeissa vaiheissa, kun kysyin ystävältäni Rainelta : "Mitä tälle minun juoksulleni pitäisi tehdä?" Rainen vastaus: " Kysymys on siitä mitä sinä aiot sille itse tehdä!" Suvereeni ja yksiselitteisen kannustava vastaus silloin antoi oikean suunnan jatkaa.
   Käsivarressa, kuten Norjan tuntureillakin kysyn itseltäni oikeat kysymykset. Mitä haluan ultrajuoksun kanssa tehdä seuraavina vuosina. Itsestäänselvää on ensi kevään Unkarin kuuden päivän juoksu, joka tälläkertaa toimii eräänlaisena välivaiheena erääseen toiseen ideaan, joka on itänyt jo vuosia. Kyseisen idean toteuttaminen vaatisi ensi vuonna myös toisenkin välivaiheen, toisen kuuden päivän juoksun heti perään ja sellainen olisi tarjolla vaihteeksi Suomessa Kauhajoki Ultrarunning festivalin muodossa. Miksi sitten kaksi kuuden päivän kilpailua samana vuonna, koska tiedän että se fyysisesti typerää. Kestääkseni ideani on kestettävä vähintään kaksi kuuden päivän juoksua, idean aika on aikaisintaan 2021 keväällä, ehkä siitä sitten enemmän.

LOPUKSI

   Yksinkertainen, vapaa ja hidas elämäni on itse järjestetty. Ultrajuoksu on vuosien varrella antanut valtavasti sisältöä ja kokemuksia. Olen ja Kirsin kanssa olemme saaneet nähdä uusia maita ja kulttuureja, mykistävää luontoa sekä tavanneet valtavasti kiinnostavia ihmisiä, joista osan kanssa on ystävystytty lähemminkin. 
   En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman syöpätautiani, joka avasi silmäni lopullisesti ymmärtämään elämän ainutkertaisuutta. En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman ultrajuoksua ja sen henkisiä voimavaroja sekä positiivisuutta kehittäviä ominaisuuksia. Ultrajuoksussa ja syöpätaudista toipumisessa olen käyttänyt opittua, yli sukupolvien kestävää periksiantamattomuutta.
   Missään tapauksessa en olisi päässyt näin pitkälle ilman Kirsiä, joka elämäni valona ymmärtää matkaani pimeydessä.
   Kaiken edelläkerrotun taustalta pitää vielä löytyä yksi asia perustaksi kaikelle.
   Usko.
   Usko luo lujan pohjan ponnistukselle vaikeissa hetkissä. Usko on mielentila, jotakin koko elämää syvempää. En tässä yhteydessä halua määritellä uskoani sen enempää. En halua liputtaa sitä minkään nimeen. Olen aiemmin kirjoittanut Jumalasta, jumalista ja monenlaisista mielenhallinnan tekniikoista, mutta loppujen lopuksi kyse on aina eteenpäinmenosta ilman pelkoa. Siihen ei kukaan kykene jatkuvasti, eikä ainakaan yksin. Johonkin on uskottava.

   Eteenpäin - taivas ja maa ovat kauneimmillaan!