JUOKSU JATKUU MUTTA MIKSI ?

Minulta kysyttiin eräässä tv-haastattelussa pystyisinkö nousemaan ylös ja vaikka heti juoksemaan sata kilometriä. Vastasin empimättä että tietenkin mutta ensin pitäisi vaihtaa vaatteet ja etenkin kengät. Ja ehkä syödä ja juoda hiukan. Se mitä ei kysytty - sen jätin kertomatta. Että ensin pitäisi olla jokin pätevä syy juosta se sata kilometriä. Niinpä Korsolaiseen mottoon : "syyttömän ei tarvitse juosta " sisältyykin huumorin lisäksi paljon syvempiäkin merkityksiä.
Jos joku aikoo juosta yksin tai porukassa Nuorgamista - Helsinkiin tai Hankoon Suomen juhlavuoden kunniaksi 2017 niin on vain yksi kysymys vastattavaksi. Miksi ? Mitä enemmän päiviä matkalla selän taakse jää sitä useimmin joutuu tuohon kysymykseen vastaamaan. Sekä muille että etenkin itselleen. Loputtomien suorien puolivälissä kun on jo unohtanut mistä oli tulossa ja päämäärästäkin on enää kalpea aavistus jäljellä. Kun voimat loppuvat ja tuntuu että ei askeltakaan enään. Kun sattuu ja sateessa on kylmä. Jossain vaiheessa tieto loppuu ja on uudella rajapinnalla niin silloin se sieltä pamahtaa. Että miksi helvetissä tässä juoksen ?
Tavanomaisimpia syitä juosta on jotakin karkuun tai ehtiäkseen jonnekin. On siis jokin hatara päämäärä. Aika tai kilometrimäärä. Tavoite menestymisestä tai jonkin omituisen rajan rikkomisesta. Itsensä haastamisesta. Uuden löytämisestä tai jostakin henkisestä kasvusta. 
Joissakuissa meissä on jossain taustalla se pieni paskapää joka haluaa päteä. Haluaa näyttää muille ja itselleen. Tämä aliminä todistaa kaikille että mitäs tässä, kunhan fiilistellään. Nautitaan positiivisesta flowsta ja katsellaan maisemia. Ja sitten kun lähtölaukaus kajahtaa niin sitten ollaan tosissaan tekemässä tulosta. Veljeys ja kollektiivinen kokeminen unohtuu ja sokea himo kilometreihin suhteessa aikaan ottaa ylivallan. Ja sielu on myyty.
Kaikki kelpaa. En minä moralisoi. Kukin tyylillään. Myös sitten jälkeenpäin. On hyvä selittää että ei oikein kulkenut. Oli harjoitellut väärin tai että väsytti muuten vaan. Jalat menivät ja vaikka ne menivätkin niin ketä kiinnostaa ? Jääkiekkoa ensin eetteriin ja jotain muuta sitten. Paitsi polkujuoksu. Sehän nyt MYY ! Annetaan ohjeita että juostaan nilkat jäykkinä lyhyellä askeleella. Että metsässäkin voi juosta jos ostat uudet kengätsukatkellontrikootpaidantakinliivinbuffan ja kaiken muunkin. Minkä ostat sen varmasti saat. Se on hei muotia.
Mutta että miksi ? Miksi yleensä pitää juosta ? Minäkin vanha paska himoitsen edelleen lenkille ja vielä jopa kilpailuihin. Kaksi käytettyä jalkaa askeleisiin käytettävänä. Kipeä vasen akilles ja ties mitä muuta. Kaksi samaa jalkaa jotka olen juossut paskaksi useissa tilanteissa, Unkarissa kahdesti ja halki Suomen taivaltaessani niin perusteellisesti että olo on ollut pikään perseen sektorista. Ei siis ole ollut näkyvissä muita sektoreita kuin perseestä olevia.
Ja siltikin koen olevani uuden matkan alussa. Jos äitini eläisi hän sanoisi että rumia ei saa kirjoittaa. Ja miksiköhän ei ? Illuusio siitä että kerran ultrajuoksija - aina ultrajuoksija pitää osittain vain paikkansa. Kauneus on katoavaista tässä lajissa. On harjoiteltava jotta pystysi tavoittamaan juoksun keveyden. Henkiset ominaisuudet jotka olen hankkinut vuosien varrella ovat tallella. Kyky juosta hiljaa päiväkausia kipujen verenpunaiseen tunneliin on tallella kunhan kysymykseen miksi on riittävän luja vastaus ja siinä ohessa kunnossa olevaa fysiikkaa ilman persesektoreita.
Viime keskiviikkona vein työauton kuljettajalleni Karimille Tampereen Haukiluomaan ja lähdin juoksemaan kotiin läpi Lamminpään Julkujärven ulkoilureittejä myötäillen. Vasen akilles oli suoraan sanottuna helvetin kipeä. Aloitin varovasti mustalla mielellä lämmittelemään. Tauon jälkeen paskana ei hivele, totisesti ei. Hautausmaan takana venyttelin pohjetta mäntyä vasten ja mietin irvistellen että tätä se teettää - juoksemattomuus yhdistettynä vanhemman teuraan kiusattuun kehoon on tappava yhdistelmä. 
Sain homman luistamaan jotenkuten. Puhelin poltti rintataskua. Olin lähtiessä sanonut Kirsille että soitan jos tarvitsee hakea autolla. Päätin heti aluksi että juoksen kahdeksaan kilometriin. Mietin jo minne sovin noudon. Vitosen kohdalla päätin juosta kymmeneen kilometriin. Noutopaikka sielläkin oli jo selvillä. Kunnes sitten kymmenessä kilometrissä päätin että juoksen kotiin ja aloitan pikkuhiljaa harjoittelemisen uudelleen kohti seuraavaa kuuden päivän kilpailua.
Akilles oli ensin kipeä mutta aineenvaihdunnan lisääntyessä vertyi. Askeleista löysin oikeat kulmat. Hitaasti mutta varmasti. Niin kuin monet kerrat aiemminkin. Keskityin ja aloin ultrajuosta. Kaikki mitä ympärillä oli katosi. Oli vain matka ja sen tekijä. Askeleet. Tavoite. Voima eteenpäin. Nöyryys. Kaikki turha oli poissa.
Mikään ei voita tunnetta tuollaisen juoksun jälkeen. Kun saapuu kotiin perille. Irvistelee märät vaatteet pois ja antaa lämpimän suihkun huuhtoa kaiken paskan pois. Kun pukee flanellipaidan, collegeverkkarit ja villasukat. Sitten istuu ruokapöytään ja syö liioitellun hitaasti tarkkaan pureskellen. Hiukan liian vähän. Juo kahvit päälle ja oikaisee sohvalle. Etsii kylmäpakkauksen jääkaapista ja saa suonenvedon reidestä nivuseen akillesta hautoessaan niin että luulee kuolevansa. Että vähintään juuri tähän kramppiin kullikin repeää. Kunnes rauhoittuu omaan väsymykseensä. Mikään ei voita lenkin jälkeistä pääomaa joka on talletettu itselle juosten.
Juoksu ei puhtaimmillaan ole harrastus eikä edes urheilua puhumattakaan kilpailemisesta. Se on harjoitellen hankittu kyky päästä perille ihan itse ja per pedes eli jalkaisin. Filosofiana toimii kyky käsitellä loputtoman liikeen aikaansaavaa kipua. On pystyttävä sulkemaan kaikki muu ja niin kovin turha pois. Lopulta voimien vähetessä on löydyttävä vastauksia tai matkanteko keskeytyy ellei peräti lopu kokonaan.
Ultrajuoksua ei voi ostaa. Kokemus ja syvä sellainen tulee vasta vuosien työn jälkeen jos on tullakseen. Voi olla ettei tule lainkaan. Voi tulla alkoholismi tai avioero. Entinen juoksija voi paisua omaan mahdottomuuteensa niin ettei kukaan edes usko hänen koskaan  juosseen askeltakaan saati vielä pitkälle.
Olen elämäni varrella juossut kaikenlaisissa keleissä kaikenlaisilla alustoilla. Katsellut erilaisia maisemia ja erilaisia ihmisiä. Olen tavannut juosten lähes kaikki tärkeimmät ihmiset elämässäni. Lukemattomia kertoja olen joutunut pysähtymään kun en ole jaksanut tai jokin muu on vaatinut huomiotani. Mutta aina olen palannut. Lähtenyt uudestaan liikeelle. Olen myöntänyt jääneeni koukkuun ja myös päässyt siitä irti mutta sittenkin lähtenyt vielä ulos juoksemaan. 
Se lapsenomainen ilo siinä hetkessä kun olet kahden askeleen välillä ilmassa. Ja taas. Uudestaan. Siinä se on. Juoksemisen puhdistava ilo ainutkertaisessa elämässä. Juuri siksi.


Viikko 16. 

Ma- 5 km happihyppyä ilman focusta, väsynyt - 38 min.
Ti- 8 km tiellä - 45 min.
Ke- 15,5 km ulkoilureittiä, Mein Kampf-lenkki, akilles kipeä - 1.48.
To- Sairas; akilleen rauhoitusta.
Pe- Sairas; akilleen rauhoitusta/haravointia.
La- Lepo / yleistä pidättelyä/haravointia ja puiden pinoamista.
Su- 12,5 km helpossa maastossa - 1.15.

yhteensä 41 km - 4 tuntia ja 26 minuuttia.

Akillesvaivoja on monenlaisia. Omani on vain vähän turvoksissa. En usko pitkän levon parantavaan vaikutukseen näissä lievissä vaivoissa. Vaivat vaan palaavat levon jälkeen kahta kauheampina.
Kylmää ja kuumaa. Venyttelyjä. Pronaxen- tabletit ovat uusi ja vapaa käsikauppalääke joita voi lyhyellä kuurilla yrittää. Korkeakantaisia tossuja. Tukipohjallisia tai ainakin suoraa askelta. Ja kohtuudella juoksua. Vain muutamia keinoja mainitakseni. Näin aluksi.
Hulluutta ? Tottakai. Mutta mukavaa.
Saas nähdä taas.


---


Älä nouse tunturille
sielä aina tuulee.

Tuuli viepi mennessään
ken sielä liikaa luulee.

Jos sie sielä kerran käyt
niin unohtaa et saata
täyellistä hiljasuutta
tuntureitten maata.

- tuntematon

LISÄVUOSIA ?

Matkailu avartaa. Paitsi liikkumisen maisemaa niin myös mielenmaisemaa. Kokiessaan uutta uudessa maisemassa ihminen rikkoo tutut kaavat myös ajattelussaan. On paljon ihmisiä jotka jumittavat jatkuvasti tutuissa nurkissa, suotakoon se heille mutta olen silti pahoillani - niin paljosta jäävät paitsioon.

Tapasimme Ropinsalmella Belgialaisen karavaanaripariskunnan pitkällä lomallaan. Etienne ja Valérie työskentelevät poliiseina joten he haluavat viettää lomansa hieman rauhallisemmissa maisemissa vailla suuria ihmisjoukkoja. Välituntureilla ja ylipäätään Pohjoisessa tämä onnistuu.
Kutsuin heidät istumaan iltaa Ropin Pirtin nuotiopaikalle. Kaivoin Kirsin kanssa nuotiopaikan esiin yli metrisestä hangesta löydettyäni sen ensin lumikengillä kävellen ! Mielenkiintoisia keskusteluja jatkettiin yhteishiihdolla Ropijärvenperään ja vielä myöhemmin meidän autossamme viinin ja hyvän musiikin tahdittamina.
Hiihtäessämme yhdessä Ropijärvenperän laaksossa yritin ottaa maisemasta kaiken irti. Esittelin poroelinkeinon rakenteet, maiseman yksityiskohdat ja kaikki löydettävissä olevat eläimet ja niiden jäljet. Listalle päätyivät niin riekko kuin pienet hangesta kevään sulattamat muurahaispesät puhumattakaan ahman jäljistä. Päädyimme lopulta yli 500 metriin tuuliselle kahvitauolle puurajan yllä. Oli ilahduttavaa huomata miten luonto tekee vaikutuksen ilman sanoja.
Vaikeampaa olikin sitten selittää miksi poromiehet ajavat kelkalla hätistellen viimeisillään turpeana vasomista odottelevat porot aitojen sisään kun turisteja nimenomaan varoitetaan häiritsemästä poroja. Tai että miksi tunturissa on mustaa muovia siellä täällä ja kaikki muukin ihmisen tekemä on vähän sinnepäin ? Kaljapurkit moottorikelkkauran reunassa tuskin ovat hiihtäjien heittämiä. 
Kaiken kruunasi Ropinsalmella hiihtouran alkuun hylätty vanha televisio ja pakastin sekä niiden päällä viruvat kaksi kuollutta kettua. Televisio ja pakastin ovat olleet siinä jo kolme vuotta mutta se että poromies kertoo kettujen saaneen sähköiskun televisiosta on vitsinäkin säälittävä.
Yritin selittää Belgialaisille asiaa parhaani mukaan kaunistelematta. Että on olemassa typeriä ihmisiä jotka sotkiessaan oman elinkeinonsa päivittäisen työkentän sotkevat myös kulttuurinsa.
Käytännössä Saamelaiset eivät kohta itsekään tiedä mistä ovat tulleet. On erittäin lyhytnäköistä käydä käräjiä jonkun syntyperästä pelkän maankäytön kateuden vuoksi. Elämmehän polarisoituneessa maailmassa jossa satoja vuosia on kuljettu ja naitu ristiin rastiin Ruotsin -, Norjan - ja Suomen Lappia puhumattakaan Koltista itärajan takaa.
Se roskamäärä mikä hangen alta paljastuu suomalaisilta tienvarsilta ja levähdyspaikoilta ei anna kovin hyvää kuvaa meistä. Olkoonkin että esimerkiksi Kilpisjärveltä jätteen poiskuljetus yrittäjälle maksaa noin 130 euroa tonnilta. Tienpitäjät saati kunnat eivät voi perustella syväkeräysastioiden puuttumista taloudellisilla syillä sillä siivottava pientareet ja parkkipaikat on jokatapauksessa. Eikö se olisi helpompaa jos olisi riittävästi pienisuisia syväkeräysastioita näille matkailijoiden jätteille ? Vai onko ongelma se että näihin keräysastioihin viedään jotain sinne kuulumatonta - kenties omia roskia kotoa ?
Kaikki edelläkuvattu on kertoo että ihminen on eläin joka jonkin kumman biologisen evoluution kautta on saanut kyvyn ajatella ja etenkin kommunikoida mutta jättää toistuvasti kykynsä käyttämättä. Vai toteutuuko parituhatta vuotta vanha ennustus jonka eräs tunnettu lakimies tuolloin saneli kirjeeseensä. Että ihmiset ovat viimeisinä aikoina itserakkaita ja välinpitämättömiä, rahanahneita ja kiittämättömiä, haluttomia mihinkään sopimukseen saati uskottomia.
Elämän kunnioitus on siis hakusessa. Kun itse olen saanut mahdollisuuden niin iloitsen joka vuodesta. Vanhentuessaan kun saa vain lisävuosia. 
Ne ovat mahdollisuus !

EXTRA YEARS ?

Because I know that Valérie and Etienne both are interested in what I`m trying to say I change language. Google Translator sometimes sucks so I try better myself but short.

It is very hard to explain all those black plastic and trash in the beatiful Finnish nature. You get a little bit wrong kind of picture but I`m sorry - that picture is honest.
Reindeerowners sometimes put some plastic as flags beside roads. They are trying to tell that in that section reindeers cross that road, watch out ! Only God knows when and then they forget the whole thing when animals are moving to other new and far away places. And plastic stays till the wind blows it to bushes.
All those trash in nature are from people who don´t respect nature neither themselves too ! People who don´t respect his own work or own life circumstances is gonna lose his religion and whole cultural inheritance.
Myself I believe that over two thousand year old prediction by Paulus is gonna happen. Humans are too greed with too big ego and they can´t negotiate or do any kind of agreements to survive.
Every year I´m getting older but it is only possibility for me. An extra year is always possibility to run and develope my own humanity connected by nature and very rare humble people I sometimes meet.
When the power is off the real life begans with bright light.


VIIKKO 16. 

Ma- Hiihtoa 11 km retkisuksilla Ropinsalmella Kirsin, Valerien ja Etiennen kanssa.
Ti- 6 km kävelyä / Lepoa
Ke- Hiihtoa retkisuksilla Ruotsin puolella Kirsin kanssa 12 km - taukoineen 4:15.
To- Lumikenkäilyä Kirsin kanssa 6 km Ropinsalmella - 2 tuntia. Illalla kävelyä Pellossa tunti.
Pe- Lepo
La- Kotona tiellä juoksua 8 km - 48 min.
Su- Kotona toisella tiellä 8 km - 48 min.

yhteensä juoksua 16 km - 1:36

Kirsi johtaa, Etienne ja Valerie seuraavat.

And on top they all are VIP.

Ruotsin Kalmajoella kohti Ruutusoivia.

Tauon paikka.

Toinen tauko paikalla.

Maisemaa kohti Ropinsalmea Ruotsista kuvattuna.

Riekon lentoonlähdön jäljet.

Pöllö latvassa Juovvavarrilla. Näimme myös useita ahman jälkiä.

MAALISKUUN SUMMAUS


Juoksua 190 km - 21:31. Alkaa lorvinta riittämään. This really sucks...

RIISUTTUA ELÄMÄÄ

Matkoillani minulle toivotetaan usein "hyvää lomaa". Lähempänä minua olevat ihmiset toivottavat useimmiten "hyvää aikaa". He kun tietävät että en ole lomalla vaan että elän matkoillani vain normaalia elämääni.
Olen erittäin tarkka mitä kuvia näihin blogikirjoituksiini liitän. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa mutta jättää myös kertomatta. Yhtä tarkka olen siitä minkälaiseen kuvaan haluan itse astua kunakin elämäni päivänä tässä loputtomassa sarjassa kuvia ajan ja paikan yhdistyessä hetkeksi. 
Jos esimerkiksi kuvaan itseni Kirsin kanssa tunturin huipulla niin kun hetki on ohi vain tunturi jää. Itse astumme kuvasta pois hyvin tietoisina siitä kumpi on aikaa kestävämpi. Tässä kokee itsensä aina yhtä pieneksi tällä lyhyellä matkallaan. Aika kuluu, me etenemme lopulta häviten mutta luonto jää.

..."Kuka on kourallaan mitannut vedet ja vaaksalla määrännyt taivaitten mitat ? Kuka on saanut kolmannesmittaan mahtumaan maan tomun ? Kuka on puntarillaan punninnut vuoret, vaa'allaan kukkulat ? "...

Kun 28-vuotiaana sairastuin syöpään jouduin hyväksymään että en välttämättä selviä. Sairastaessani ymmärsin oman merkitykseni. Selvittyäni lopulta terveeksi ymmärsin yhä voimakkaammin että todella isossa kuvassa minua ei juurikaan näy eikä tarvitse näkyäkään.
Ajatteluni keskiöön nousi jo tuolloin ihminen, mielellään joku muu kuin minä itse. Ajattelin että pärjään hieman vähemmälläkin itse kunhan kuljen matkallani oikeaan suuntaan. Syntyi tarve pyrkiä tilaan jota itse kutsun riisutuksi elämäksi.
Esimerkkinä riisutusta elämästäni on tapani toimia yrityksessäni. Annan tällä hetkellä kahdelle autonkuljettajalleni mahdollisuuden ansaita elantonsa ja toteuttaa haaveitaan elämässään niiltä osin kuin se työn tulosten kautta on mahdollista. Itse pysyttelen mieluummin taustalla koska en tarvitse paljon muuta kuin tyhjää aikaa.
Toki vaihtoehtona olisi tehdä yrityksessäni mahdollisimman paljon aktiivista ajamista ja saavuttaa näin huomattavan paljon parempi tulotaso kuin nyt mutta tuolloin jäisin ilman mahdollisuutta tyhjään aikaan.
Olen 50-vuotias ja jo aikapäiviä päättänyt yrittää elää jokaista päivääni täysillä mahdollisimman paljon juuri niitä asioita tehden joista nautin eniten. Liikkuminen luonnossa on yksi näistä asioista ja se tuo mukanaan tarpeen ymmärtää oma paikkansa juurikin siinä jo mainitussa isossa kuvassa.
Ultrajuoksussa ihaillaan usein askeetteja jotka yltävät huikeisiin suorituksiin. Jos askeesi viedään riittävän pitkälle niin hyötyä siitä ei ole kenellekään muulle kuin askeetikolle itselleen.
Putkinäköinen vain ja ainoastaan omaan tavoitteeseen pyrkiminen ei tee kenestäkään parempaa ihmistä sinällään ellei henkilö itse pyri hyviin tekoihin ja positiivisuuden aktiiviseen jakamiseen.
Yksilö toteuttaessaan ajatusta vähemmällä pärjäämisestä luopuu paljosta. Kaikki alkaa pariutumisesta tai sen välttämisestä. Ei lapsia. Ei omaisuutta. Ei mitään ylimääräistä. Vain pelkkä päämäärä ja siihen tarvittava harjoitus.
Normaalissa elämässä keskivertoa toteuttavat eivät välttämättä ymmärrä tällaista. Sensijaan saavutuksia kadehtivat kylläkin. Tänä päivänä kaikkien tulisi saada kaikki kerralla ja mielellään helposti. Askeetikko tai kaltaiseni riisutun elämän tavoittelija sensijaan tekee päivittäin valintoja päästäkseen tavoitteeseensa kärsivällisesti vuodesta toiseen. Ajatus että elämä on nyt eikä sitten joskus ohjaa jokaista askelta. Saavutuksilla ei ole mitään merkitystä. Vain uudella päivällä ja sinä päivänä kuljetulla matkalla on merkitys.
Kun päivittäisen elämän sisältö tulee jostakin muusta kuin keskiverrosta on sitä erittäin vaikea selittää ihmisille. Yhtä vaikea sitä on selittää joskus itselleen ellei usko elämässään mihinkään. Minun valitsemallani tavalla elämä on kaukana askeesista mutta ajatus ei.
Riisutussa elämässäni olen kokenut luonnon ja ultrajuoksun kautta sellaista ettei minun tarvitse toimia kuten Gunnar Barbadotti. Hän on kirjailija Håkan Nesserin luoma poliisihahmo, joka Sukujuhlat-kirjassa (Man Utan Hund; suomennettuna Sukujuhlat), pitää kirjanpitoa pisteytysjärjestelmän avulla onko Jumala olemassa vai ei. 
Gunnar on tehnyt Jumalansa kanssa sopimuksen kymmenen vuoden periodista jonka aikana asiaa selvitetään. Rukouksissaan Gunnar pyytää yhtä sun toista mutta muistaa myös kiittää. Mitään lottovoittoja tai maallisia rikkauksia ei saa pyytää mutta muuta kylläkin. Gunnar on plussan puolella kuten minäkin. Minullehan sanottiin vuonna 1993 että olen 80 % todennäköisyydellä elossa vuonna 2003. 
Pelkästään juoksemalla ja alkuräjähdykseen uskomalla en tänne asti olisi päässyt. Enkä ilman valintoja. Riisuttu elämä on tässä, tänään ja uskon että huomennakin. Siitä kiitän ja harvoin muuta pyydän paitsi muille ihmisille.


VIIKKO 14.

Ma- Retkihiihtoa Ropinsalmelta Ropin autiotuvalle 11 km reppu selässä. (Noin 3,5 tuntia taukoineen...)
Ti- Paluu tuvalta takaisin 12 km. (Noin 3 tuntia taukoineen...)
Ke- Lumikenkäilyä Heligskogenissa Norjassa tunturissa 1,5 tuntia
To- Aamulla kävelyä tunti ja iltapäivällä juoksua Kilpisjärvellä myrskyssä 8 km - 1.00.
Pe- Lumikengillä Mallassa ja Saanalla; erittäin raskas, osin upottava keli - 3.00.
La- Hiihtoa Ropinsalmella Ruotsin puolelle 7 km - 1,5 tuntia.
Su- Juoksua tiellä 8 km - 50 min.

Juoksua 16 km - 1.50.

Kelit muuttuivat loppuviikosta sateisimmiksi ja hankikin upottaa paikoin. Nautimme kuitenkin täysin siemauksin ulkoilmasta ja luonnosta. Kirsin liikuntamäärää täytyy korostaa. Pitkälle yli 13 tuntia tunturiolosuhteissa etenemistä. Vastaavaan rasitukseen saa joku muu kahvakuula-aktivisti jumittaa sisäliikuntatiloissa jo pää punaisena ja Kirsi vielä vaan nauraa.
Ja luvassa on taas yöksi pakkasta ja päiviksi aurinkoa !

Klikka kuvat isommiksi. Tällä kertaa kirjoitin niihin kuvatekstit.

Kirsi ihmettelee ahman syömää poroa matkalla Ropin autiotuvalle.

Elämäni Ihminen hiihtää kohti Ropin autiotupaa.

Kirsi ja lempeä valkeus. Tender white. Osaisitko kotiin ?

Murheen murtamana kahvitauolla. Sauva katkesi.

Ropin Pirtti on ky. Apua minulta saa jos pyytää.

Saunapalville tuli tämä kutale, liekö kalastajien kesyttämä.

Heligskogenin joella talvipaikalla.

Eväät säilyvät ?

Kuinka moni teistä on juossut Kilpisjärven jäällä ?

Riisutun juoksijan elämää sunnuntailta 10.4. Haluaisitko mukaan ? Kerro se minulle niin järjestetään mahdollisuus joskus jossainpäin.

Tekstin lainaus oli Jesaja 40:12.

Linkki syöpähoitojen priorisoinnin pelosta, kysynkin että :

Kuka päättää ? 

SANAT EIVÄT RIITÄ

En ole koskaan aiemmin päässyt Käsivarren Lappiin tähän aikaan. Syyt ovat olleet ultrajuoksujen kilpailuissa - kun koko talven harjoittelee niin huhtikuussa sitten kevennetään ja ajatukset ladataan kohti kaikkensa antamista.
Nyt on toisin. Minulla on kilpailutauko paikalla ja paikallaan.
On erittäin vaikeaa kuvata kuinka paljon tämä minulle merkitsee. Olen täällä kotona enemmän kuin missään. Tämä johtunee siitä että minut todennäköisesti aikaansaatiin soputeltassa vuoden 1963 lopulla Yliperän suurtuntureiden katveessa. Tarina ei kerro oliko makuualustan alla kirvestä. Tyttöä äiti toivoi mutta poika tuli. Ja loppu on historiaa ainakin minun osaltani.

Hiihdän hiljaa kohti Ropijärvenperää. Pakkasta on kuusi astetta mutta hiki valuu pitkin selkää. Aurinko paistaa täysin pilvettömältä taivaalta ja tarttuu mustiin urheiluvaatteisiini. Hanki kantaa varmasti menet minne tahansa suksilla tai lumikengillä.
Kirsi hiihtää kaksikymmentä metriä edelläni viistoon kohti tunturia. Miljoonat lumikiteet tuikkivat hangen pinnalla. Kiteitä on kaikenvärisiä mutta punaisia on vähiten. Ilman aurinkolaseja tulisimme lumisokeiksi hetkessä.
Meillä molemmilla on pitkät ja leveät retkisukset. Kumisaappaat kannantakaisissa siteissä ja eväsreput selässä. Kirsi pysähtyy. Hiihdän hänen luokseen. Sukset rahisevat hangella.
- Laitoitko aurinkorasvaa ? Naamasi on punainen !
- Ota mehua, vastaan nauraen ja kaivan pullon repusta.
Jatkamme hitaasti matkaa. Ropijärvenperällä on poroja aitauksissa mutta varsinainen tokka on jossakin tunturissa. Poromiehet ajavat niille rehua moottorikelkoilla sillä lunta on toista metriä eivätkä elikot löydä muuten tarpeeksi syötävää. 
Kiivetessämme etelän ylärinteeseen huomaamme jäljistä että poroille näyttävät maistuvan myös tunturikoivikosta silmut. Naureskelemme että alaspäin laskeminen on osittainen itsemurha tällä teräshangella. Koivikossa talven mittaan taipuneet puut muodostavat surmanloukkuja. Itselläni 250 sentin suksi ei käänny kovin pienessä tilassa ja Kirsinkin 215 senttiset ovat yhtä vetelät ohjattavat kumisaappailla kuin omanikin.
Pääsemme perille ylös. Olen kesällä ohi juostessani katsonut näitä hiekkatievoja ennen jokea. Edessämme levittäytyy koko laakso hiljaisena. On täysin tyyni. Teen pienen nuotion mukana olleista kuusiklapeista ja lisään tuleen myöhemmin kuivia koivunoksia. On makkaran ja kahvin aika.

Istun tulilla kuksa kädessä ja katson kauas Akkispahdan suuntaan. Tällaisia hetkiä on mahdoton pukea sanoiksi. Luonto antaa kaiken minkä se voi. Loppu on ihmisestä itsestään kiinni. On hetki jolloin sanat eivät enää riitä.

Klikkaa kuvia niin ne suurenevat.


                                                                Leiri ja Naimakka

Hiihtäen

 

Lumikengillä

 VIIKKO 13.

Ma- 10 km osittain maastossa kotona - 1.09.
Ti- 8 km tiellä, töiden jälkeen illalla kotona - 53 min.
Ke- Lepo / Matkustusta Pohjoiseen
To- Matkustusta vielä Pohjoisempaan / tunti hiihtoa Naimakalla (järvi...) illalla.
Pe- Hiihtoa 4,5 tuntia. Noin 11 km, vertikaalista nousua 500 metriä.
La- Lumikenkäilyä 3,5 tuntia pääosin Ruotsissa. Noin 8 km, vertikaalista nousua 500 metriä.
Illalla asvaltilla juoksua 8 km - 48 min.
Su- Lepo tunturista mutta aamulla asvaltilla juoksua 12 km - 1.10.

yhteensä juoksua 38 km - 4 tuntia. Kirsin kanssa hiihdot 5,5 tuntia ja lumikenkäilyt 3,5 tuntia.

Viikko ei selityksiä kaipaa enempää mutta riittävästi kun ulkoilee niin arvostaa lämmintä ja kodikasta matkailuautoa.
Ensimmäisessä alakuvassa pilpilillä maustettu kana seurustelee kevyesti keitetyn parsan sekä currynuudeleiden kanssa. Juomaksi Shine Bright; Silvaner-Kerner-Riesling ja kahvin kanssa Ranin VSOP.
Toisessa alakuvassa allekirjoittanut ruuan jälkeen syyntakeettomana.

Matkalla bongattu Torniolaisen roska-auton kyljessä teksti :

"Tiedoksi pikkupojille että roskakuskin ammattia ei enää ole mutta pienjätteiden kerääjä se vasta kova jätkä onkin !"

Ropin Pirtti