hoi polloi - hoi oligoi

Jos jonglöörin keskittyminen herpaantuu, pallo putoaa. Sama pätee kirjoittamiseen. Tyhjän sivun täyttäminen on joskus äärimmäisen tuskallista, ajatus karkaa. Molemmat, sekä jonglööri että kirjoittaja, laittavat itsensä peliin. He tarjoavat heitä seuraaville hetken, jossa kaikki muu unohtuu - on vain pallot ilmassa tai tarina, nämä vievät mukanaan.
   Kulttuurin tuottaminen vaatii vapaata aikaa. Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä, joiden koko valveillaoloaika kuluu tuottavaan työhön tai sen suunnittelemiseen. Se mitä kulttuuri tuottaa, ei ole verrannollinen tuottavan työn tulokseen. Kulttuuri tuottaa usein piilossa olevaa hyvinvointia, jota on äärimmäisen vaikea mitata varsinkn numeroilla.
   Nykyajan ideologia jatkuvasta tuottavasta työstä ja loputtomasta kasvusta luo ristiriidan ihmisten välille - jakaa heidät kahtia. Tuottavan työn tekijät pitävät usein henkisen työn ja kulttuurin tuottajia eräänlaisina pelleinä ja unohtavat samalla kulttuurin perimmäisen merkityksen : tarjolla olevan yhdistävän hetken kokea jotakin ennenkokematonta - yhdessä.
   Hoi polloi - monet. Hoi oligoi - harvat. Alunperin kreikasta kotoisin olevat ilmaisut ovat aikojen saatossa kääntyneet merkityksiltään ajan henkeä vastaaviksi. Hoi polloi - rahvas, kansa, tavikset. Hoi oligoi - oligarkit, vallan ylin. Koska en ole lingvistikko, on minun mahdoton näyttää toteen milloin negatiivinen, halventava merkitys liitettiin hoi polloin sisällöksi. Hoi oligoi käännetään englanniksi jossain yhteyksissä "strictly", joka tarkoittaa tiukinta.
   Pahinta on näiden ilmaisujen käyttäminen ihmisten arvoa määriteltäessä. Onko jonglööri vähäpätöisempi kuin hoitaja - onko kirjoittaja merkityksettömämpi kuin yrittäjä. Kategorisoinnin kautta on helpompi ymmärtää pelleä - tässä tapauksessa minua, mutta minusta onkin täysin merkityksetöntä ihmisen arvon mittaaminen. Tasa-arvo on ainoa oikea määritelmä ihmisten kesken sekä jaettu ihmisyys.
   Ohjelmatoimittaja, Tiskijukka, Vammaisten avustaja, Potilas, Syöpäselviytyjä, Maratoonari, Yrittäjä, Ultrajuoksija, Blogikirjoittaja tai sitten toisin Kusipää, Natsi, Narsisti, Juoksunarkomaani, Ultrakävelijä - kaikkien näiden alle minut on aikojen kuluessa nimetty, yritetty nimetä tai kategorisoida.
   Usein on unohtunut kysyä minulta itseltäni kuka olen tai minne olen menossa. En tiedä - vieläkään. Onneksi. Sensijaan korostan aina, että minä en ole mitään erityistä, vain nöyrä kulkija. En ole koskaan pyrkinyt julkisuuteen julkisuuden takia, vaan olen yrittänyt tuoda asiaa esille, milloin mitäkin asiaa ja usein pyynnöstä.
   Kaikki alkoi aikanaan Pikonlinnan syöpäosastolla, jossa vierailin hetken mielijohteesta erään kontrollikäynnin yhteydessä. Kontrolliahan ei tuolloin suoritettu osastolla, vaan poliklinikalla. Silloinen osastonhoitaja tokaisi, että käypäs huoneessa 10 tervehtimässä nuoria miehiä. Heitä oli siellä ainakin kahdeksan ja he sairastivat saman taudin eriasteita kuin minä. Tuolloin tajusin miten valtava merkitys vertaistuella on. Kouluttauduin tukihenkilöksi ja kun olin jo aiemmin ollut syövästä toipumiseni ja juoksuharrastuksen myötä julkisuudessa, niin sain yllättäen puhe- ja esiintymisaikaa.
   Yleisellä tasolla en pidä lainkaan itseni nimeämisestä otsikoihin tai kategorisoinnista saati julkisuudesta, asia on tärkein - silloin kun sitä on.
   Tällä hetkellä, kun kirjoitan tavoitteellisesti (minulle ei makseta siitä - vielä), niin siihenkin pätee eräänlaiseksi motoksi itselleni noussut nöyryys. Mitä parempi kirjoittaja saan kuulla olevani, sitä nöyremmäksi itseni tunnen. En saa yhtään puristaa - minun on vain oltava oma itseni ja kerrottava tarina. Minä olen merkityksetön, tarina on tärkein. Olen vain välittäjä.
   Nöyryydellä on vähän sijaa tässä ajassa. Monet luulevat olevansa kuolemattomia tai jatkuvaan vauhtiin kykeneviä :

" Voimme huonosti, koska olemme rakentaneet yksilö-, suoritus- ja menestyskeskeisen erilliskunnan, joka on murentanut yhteishengen, joka oli rakennettu vastoinkäymisistämme ja kovasta uurastuksestamme hyvinvoinnin luomiseksi. Ja nyt yksilöllisen menestyksen ja suoritusten ihannointi tekee vaarallisella tavalla yhteistyötä sen kansallisen perinteen kanssa, jonka mukaan ihminen ei saa koskaan väsyä, koskaan itkeä, koskaan luovuttaa, on vain purtava hammasta, pysyttävä vaiti ja jatkettava matkaa."  

-Kjell Westö kolumnissaan vuonna 2008


    Vuodesta 2008 mikään ei ole muuttunut, edelleen ja aina samat ongelmat. Joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä. Näinkö se menee, helpotusta purkista ? Tiesittekö, että aikanaan mahtava ja ylivoimainen Saksan armeija marssi pervitiinillä. Yliluonnollinen vahvuuden illuusio perustui keinotekoiseen huumeeseen. Samaa yrittävät tällä hetkellä monet kristallina tunnetun metamfetamiinin kanssa, joka on käytännössä samaa kuin pervitiini.
   Omalla ultrajuoksumatkallani olen törmännyt usein termiin "unbreakable" - rikkoutumaton. Jatkuva normaalin ylittämisen yritys harhauttaa uskomaan illuusioon ja sitten kun askel loppuu, loppuu myös elämän värien löytäminen. Sitoutuminen itsensä jatkuvaan ylittämiseen sisältää omat riskinsä. Suosittelen silti - mutta olkaa läsnä itsellenne joka päivä.
   Yksi huonon voinnin syy saattaa löytyä uskon puutteesta. Tulevaisuuteen pitää uskoa.

"Tämä saattaa liittyä myös Jumalaan. Hän on ollut melko hiljaa kohdallani viime aikoina. Ehkä Hän seuraa tyytyväisyydellä taivallustani tai sitten Hän on menettänyt toivonsa minun suhteeni. 

Uskon ja toivon, eli uskallan toivoa, että ei kuitenkaan lopullisesti. En kirjoittanut tähän rukoilla-sanaa. Maailma on täynnä heitä, jotka eivät usko mihinkään. Uskallan toivoa on käytännössä sama kuin että rukoilen, että Hän ei ole menettänyt toivoaan. Se on vain erilailla kirjoitettu niitä varten jotka eivät usko."

- Pasi Koskinen, lainaus eräästä kirjeestä eräälle ystävälleni.

    Jälleen kerran on lisättävä näiden rivien jälkeen selvennykseksi. En kuulu mihinkään kirkkokuntaan. En yksinkertaisesti pysty uskomaan heidän (minkään kirkkokunnan) rajaamallaan tavalla. Elämä on konkreetisti tässä ja nyt. Minun täytyy tämän taivaan alla tyytyä uskooni ihmisyydestä ja rakkaudesta. Silti Jumalani on. Hyvin vahvasti läsnä.
   Asuessani Kirsin kanssa täällä Nellimin hellässä erämaassa koemme läsnäoloa eri elämän osa-alueilla helposti lähtemällä luontoon suureen ja äärettömään teatteriin, jossa jokainen näytös on totta joka päivä. Pohjoinen karsii ylpeyden ja turhan pois. Jäljelle jää ymmärrys, että ei ole olemassa hoi polloi saati hoi oligoi, on olemassa vain mahdollisuus - meillä kaikilla.

VIIKON 43. "HARJOITTELU"

Harjoittelu-sana on nyt lainausmerkeissä, koska kiputilat jatkuvat. Tätä kirjoittaessani vasen jalka on kohtuullisesti kuntoutumassa mutta oikea pohje kramppasi torstaina varsin laajasti, joten olen antanut juoksun olla. Metsätyötkin alkavat olla loppusuoralla, joten jalka kuntoutukoon kevyen liikunnan merkeissä omaan tahtiinsa.
Tarkkasilmäiset ovat saattaneet huomata, että olen deletoinut kilpailusuunnitelma-osion blogistani pois toistaiseksi. Harjoittelen toki juoksua talvella hiihdon ja lumikenkäilyn ohessa mutta en tiedä miksi. Sitten kun keksin miksi, ilmestyy kilpailusuunnitelma sikäli mikäli mahdollinen oivallukseni kilpailemiseen liittyy - jos ei ilmesty niin kuvitelkaa : OLEN VIHDOIN VAPAA !

Ma- Pyhävaaralla 14, 3 km - 1.46.
Ti- 10 km - 1.08, Linjan kevyt lenkki.
Ke- Lepo
To- 9 km Haapakurussa - 1.00. Paha kramppi tuhosi oikean pohkeen taas.
Pe- La- Lepoa, metsätöitä.
Su- Kävelyä luonnossa Kirsin kanssa 2,5 tuntia.

Yhteensä juoksua 3:56 - 33,3 km

 
  
  
  

LIIAN NUORI HYVÄKSYMÄÄN...

...JA EN VIELÄ TARPEEKSI VANHA VALEHTELEMAAN.

Otsikko voisi olla lainaus ACDC:n kappaleesta Ride on, mutta ei välttämättä ole. Toisaalta maailmassa voi olla kirjoitettu jo kaikki, kuin myös sanottu, mutta etenkin juostu. Onneksi on kaltaisiani ihmisiä,  nuorempiakin, jotka eivät usko noin. Omat rajat eivät selviä selvittämättä.
   Tauon jälkeen aloitin harjoittelun tarkoituksella juosta pari viikkoa totuttelua keholle ja nostaa sen jälkeen määrät ylös. Ensimmäisellä lenkillä tämän viikon maanantaina sain kauhean pohjekrampin vasempaan pohkeeseen. Moni olisi kääntynyt kotiin välittömästi mutta minä olen minä. Minä olen OpusK7 ja siinä porukassa juostaan vielä kuolemankin jälkeen, joten juoksin lenkin loppuun. Älykkyys tuotti kolmen päivän levon.
   Homma jatkui hampaita kiristellen ja perjantaina kramppasi sitten oikea pohje. Viikon juoksin loppuun silti. Kyse on pitkälti asenteesta. Näin kipeillä jaloilla kukaan muu ei juoksisi mutta eihän niillä muutenkaan kukaan muu juokse - nehän ovat minun jalkani !
   Krampit ja lihaskireys johtuvat lepokaudesta. Lihakseni kiristyvät aina näillä toipumiskausilla. Nyt lisänä on metsätyöt. Olen tehnyt polttopuita kotijoen soisesta rantakaistaleesta, niin sanotusta ryssänmaasta. Ryssänmaa on vyötäröön ylettyvää vaivaiskoivun, pajun ja katajan sekamelskaa. Tässä turvasaappailla sahan kanssa kahlaaminen on riemukasta yhdyntää luonnon kanssa. Mönkijä kykenee pysymään peräkärryn kanssa pinnalla mutta minä menen välillä aika syvälle pounikkoon. Ei ihme että kiristää, mutta ei kullista. Maisema joenrannassa korvaa polttopuiden saannin kanssa vaivat. Allaolevasta kuvasta voitte yrittää bongata minut ja mönkijän kärryineen.

   Olen ultrajuoksijana edelleen tavoitteellinen asenteeltani. Myönnän hieman löystyneeni vuosien takaisesta, lähinnä itsensä rikkijuoksemisen rajalla, mutta tämän luen kyvyksi luopua addiktiosta hyvällä tavalla. Nuoremmille viestini on aina sama. Juoksun on oltava tietyin ajoin kaikki. Se on uskontoa päivästä toiseen. Sen tieltä raivataan kaikki muu ja keskitytään harjoitukseen. Fiksu hoitaa siinä ohessa ihmissuhteet inhimillisesti. Palkkatyö on viimeinen murhe, urakehitystä ja pätemisen tarvetta hoidetaan sitten kilpailuissa.
   Polkujuoksu, trailrunning, on in. Saanen huomauttaa, että on täysin eri asia yhtyä luonnon kanssa välillä Kilpisjärvi - Saarijärvi, kuin esimerkiksi Saariselän Rumakurun niin sanotulla polulla. Puhumattakaan Helsingin keskuspuistosta. En dissaa, mutta Polku isolla Peellä on 25 senttiä leveä ura keskellä ei mitään. Sillä edetessä spandexit kastuu ja pystyssä ei pysy ellei keskity 100 prosenttia - koko ajan. Pääasia on kuitenkin, että olette ulkona, poissa sohvalta ja somesta. Instagrammia, Stravaa ja Facebookkia voi sitten lenkin jälkeen runkata jos pysyy hereillä. Oikeassa elämässä väsyy, kaatuu ja joutuu käymään suihkussa kasteltuaan kaiken yllään olevan. Vasta sitten on mukavaa ja henkinen leveys kasvaa suhteessa vyötärön leveyden pienenemiseen.

   Julkaisen blogissani harvoin minulle läheisesti henkilökohtaisia, arkoja kuvia. Joskus teen poikkeuksen. Elämäni keskiössä tällä hetkellä on kirjan kirjoittaminen. Työ on käynnissä, takarajaa ei ole, mutta taistelen eteenpäin, on sisäinen pakko. Alla olevassa kuvassa on Kirsin ottama vilaus kammiostani.

VIIKON 42. HARJOITTELU

Ma- 8 km Palo-Pyhävaaralle - 1.08. Hirveä kramppi vasempaan pohkeeseen alkumatkasta.
Ti- To - Lepoa krampin johdosta.
Pe- 10,5 km Ampumaradan lenkki - 1.15.
La- 10 km tiellä - 1.02. Kauhea kramppi oikeaan pohkeeseen, vaihtelu virkistää.
Su- 11,3 km Haapakurussa - 1.25. Kipeät pohkeet.

yhteensä 39,9 km - 4.51 - 464 vertikaalista nousumetriä.

Joskus on vaikeaa...
Olisi pitänyt vetää vielä edes 100 metriä lisää - periaatteesta.

INFOKSI

Ei nyt aleta keskustelemaan Bon/Brian- keskustelua tästäkään. Tribuuttihan tämä on. Laitan biisin blogiin vain koska se on hyvä, sopii tunnelmaltaan näihin pohjekramppeihin.

AJANKESTÄVÄÄ

Reilun parin viikon blogihiljaisuuden jälkeen tapaamme taas. Kiitos kärsivällisyydestä Sinulle lukijani !

Pukiessani Talvitupalompolon mökin vaatekaapista päälleni edesmenneen isäni vonkamies-paitaa tulin ajatelleeksi, että kestän aikaa kohtuudella. Olin kastellut oman flanellipaitani hikeen moottorisahauksessa ja sitä edeltäneessä paskahommassa, jossa oikaisin lapiolla kaivamalla kolme rantasaunan kannatinpilaria. Oikeasti paskahommia ei olekaan vaan playboy kitisee. Isäni paita lämmitti mukavasti mutta oli hieman iso, kuten se oli ollut isällekin. Lepää äijä rauhassa, vielä pysyy lapio playboyn käsissä !
   Aikaa kestivät isäni, äitini sekä vaarini, kuten kaikki muutkin poismenneet minuun suuresti vaikuttaneet ihmiset - aikansa. Ajankestävyys on kuitenkin paljon muutakin kuin vanhenemisen kestämistä. Monestikaan ei tulla ajatelleeksi, että aika itsessäänkään ei kestä sen enempää aikaa kuten ajassa ihmisten omat saavutukset, saati konkreetit työn tulokset.
   Toisen maailmansodan eräässä suurimmassa murhenäytelmässä, Dresdenin pommituksessa, kuoli 135000 ihmistä. Hiroshiman pommituksessa kuoli 71379 ihmistä. Mitä helvettiä tämä liittyy ajankestävyyteen ? Sitä vain, että minulle on koko ikäni tolkutettu ydinpommin vaarallisuutta mutta Dresdenin pommitus tehtiin perinteisin asein ! Ydinvoiman ja ydinaseiden vastustajien tulisi siis miettiä argumentointiaan hieman tarkemmin. Omasta näkökulmastani on kestämätöntä huomata uskoneensa valheisiin ajan saatossa. Mutta minä uskonkin rauhaan - se lohduttaa. Tosin vain hieman.
   Kestän aikaa kohtuudella koska pyrin siihen että aikani olisi aitoa. Viimeaikaisten matkustamisten ehdoton kohokohta, ystävien tapaamisen jälkeen, oli käynti Valamon luostarissa Heinävedellä. Tiesittekö että Valamosta voi ostaa itselleen tynnyrillisen viskiä ? Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Valamon hautausmaalla jouduin ottamaan lakin päästä. En tiennyt, että suuresti ihailemani Pentti Saarikoski on haudattu sinne. Pahoittelin Saarikosken haudalla ääneen, että ei ole taskumattia mukana, ei siis voitu nostaa maljoja. Uskossaan vahvat palkitaan kuitenkin. Minä olen jälleen alkanut uskoa, kuten Saarikoskikin uskoi, että kirjoittamalla voi muuttaa maailmaa. Teksti kestää aikaa, tai pikemminkin ajatus sen sisällä - se ajatus josta lukijalle on ainesta muokata omansa.
   Kuten usein matkoillani minulle käy, tapasin sattumalta Valamon viinimyymälässä työskentelevän mielenkiintoisen henkilön, jonka kanssa keskustelu kulki kuin itsestään Käsivarren tuntureille, Lappiin ja ties minne muualle siinä viiniostoksia tehdessäni. On mielenkiintoista kuinka tietyt ihmiset ovat välittömästi samalla aaltopituudella. Näissä keskusteluissa puhutaan usein aiheista, jotka todella kestävät aikaa. On ihan käsittämätöntä, kun joku vieras sanoo, että lähemmäksi Jumalaa ei pääse muualla kuin tuntureiden yksinäisyydessä. Juuri noin minä olen kokenut saati kirjoittanut jo vuosia sitten.
   Ajankestävyydestä ikonit ovat hyvä esimerkki. Vierailimme Kuopiossa Riisassa. Riisa on paitsi se kiiltävä kehys ikonin ympärillä, myös Suomen Ortodoksisen kirkkomuseon nimi. Oman kotiseutuni Pyhittäjäisä Trifonin ikoni löytyy Riisasta, kuten paljon muutakin hienoa esineistöä aina 1500-luvulta saakka. Jos jollakulla lukijoistani on epäselvyyksiä jumalasuhteissaan, voin vakuuttaa että ei tarvitse uskoa mihinkään sivistäessään itseään. Mikään ei tartu ellei itse anna tarttua. Toisaalta tyhjyys on tyhmyyksistä suurimpia ja siitä jokainen on vastuussa vain itse itselleen...
   Toisenlaisia kuvia matkalla aiemmin oli tarjolla rannikon pienessä kalastajakylässä (Helsinki). Valokuvataiteen museossa vanhalla Kaapelitehtaalla JH. Engströmin kuvat ja niistä koostetut kirjat repivät rikki sovinnaisen ja tavallisen. Engström tulee iholle, äkkiä ja tiukalla valolla. Mikään ei ole pyhää tai tavallista, vaikka aiheet ehkä tavallisia ovatkin. Alastonkuvien ohessa tirkistelijöille on luvassa makaaberia ajankuvaa. Suosittelen, kuten myös "uutta" Salvea. Tunnelma on tallella.
   Nivalan Puffista (Suomen pisin polkujuoksu) on kulunut kolme viikkoa. Kausi on päättynyt ja uusi on alkanut. Levot on levätty ja on aika lähteä liikkeelle. Tällä kertaa lähden täysin erilailla liikeelle kuin aikaisempina vuosina. En nimittäin ole ilmoittautunut mihinkään kilpailuun - vielä.
   Olen luvannut yrittää juosta Puffin kolmannen kerran lupauksistani huolimatta. Aiemmin lupasin, että jos en pääse läpi toisella kerralla niin kolmatta kertaa en yritä. Juoksuasioissa minä en voi luottaa siis enää edes itseeni saati aikaan - tai ehkä sittenkin. Siihen aikaan.
   Aikaa olisi Puffissa tänäkin vuonna ollut mutta ei huvittanut lähteä ontumaan kolmatta kierrosta. Ehkä otan sauvat ensivuonna viimeiselle kierrokselle tai pullon viinaa - kuka tietää ? Jokatapauksessa on ihan helvetin vittumaista, että ei pysty edes kolmea kierrosta rämpimään siellä !
   Kotiin Lapin Nellimiin oli jälleen kerran rauhoittavaa tulla. Päivän lyhetessä harjoitus tiivistyy ja askeesi syvenee. Minne olen matkalla, sitä en tiedä. Tiedän varmasti vain sen että kestän aikaa kohtuudella ja sekin on jo jotain. Jos ei muuta niin hyvä alku.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous
   

Trifonin ikoni Riisassa.

Kuva on Helsingistä.

JH. Engströmin kuva. Valokuvataiteen museo, Helsinki.

Minä ja kaikki kesärenkaani.

Mökkimatkan jälkeen.

 SYYSKUUN SUMMAUS

Juoksua 235 km - 34 tuntia.

Vuosikilometrit lokakuun alussa 3546 km.

VIIKO 40.

Ma- Polkupyöräilyä yhteensä 16 km
Ti- Ke- Lepo
To- Helsingissä ap. pyöräilyä 8 km ja iltapäivällä juoksua 14 km- 1.30.
Pe- Lepo
La- Valamossa kävelyä 5,1 km - 1.15. Matkamiehen risti.
Su- Lepo

yhteensä juoksua 14 km - 1.30.

VIIKKO 41.

Totaalitauko juoksemisesta.

PALUU ?

On se ilmoja pidelly.
   Tänään (15.10) lähdin sitten liikkeelle. Sain 1340 metrin jälkeen elämäni pahimman pohjekrampin, mutta juoksin silti 8000 metriä metsässä. Niin se käy.
   Kun kirjoitan tätä olen syönyt rautua, laittanut tikrua pohkeeseen (tiikerilinimentti) ja ottanut kaksi buranaa. Ei hassumpaa - se rautu nimittäin.
   Kausi on alkanut.