Jos joku lukiessaan tätä tekstiä loukkaantuu tai tuntee piston sydämessään niin vakuutan että ei kannata. Sensijaan kannattaisi olla avoin ja etsiä määrävälein uutta jos mielii kehittyä.
Pidän ihmeellisenä että nykyinen mittari- ja kompressiosukupolvi ei kuuntele vanhoja ultrajuoksun mestareita riittävästi. Perintöä ja nimenomaan maalaisjärkeä harjoitteluun olisi tarjolla esimerkiksi Montelan veljeksiltä, Seppo Leinoselta tai vielä jopa Simo Nikulalta (n. 80 v.)
Aikakausien yhteinen kysymys on ollut sama - kuinka paljon ?
Suomalaisessa ultramaailmassa on tälläkin hetkellä juoksijoita jotka ovat harjoitelleet itsensä täysin pihalle. Kyseessä on overtraining syndrome (OTS) eli yliharjoittelu. Kyseisestä asiasta olen kirjoittanut viimeksi vuoden 2012 lopussa joten on aika päivittää aihetta.
Toinen syy päivittämiseen on että itse olen ollut lääkärissä syksyllä 2014 selittämässä että väsyttää liikaa ja on huono olo. Onneksi kyseessä oli valveutunut urheilulääkäri joka ymmärsi mitä 1622 kilometrin taival 27 päivässä vaatii. Eli suomeksi hullua tutkittiin objektiivisesti tarkkaan eikä käsketty vaan levätä.
Olen kuusi vuotta lukenut kaiken minkä olen käsiini saanut OTS-syndroomasta. Suomessa kuten maailmallakin erittäin harvat lääketieteen ammattilaiset ymmärtävät että kyse on psykofyysisen kokonaisuuden hallinnasta. Oireyhtymään liittyy toki moninaisia vaivoja muunmuassa immunologian puolelle mutta kiinteästi mukaan liittyvää henkistä loppuunpalamista ei ole ymmärretty ollenkaan, etenkin kun kyseessä on ultraurheilu.
Olen monesti varoittanut sitomasta elämäänsä näin haavoittuvaan asiaan kuin ultrajuoksu. Yksi olennainen osa tätä on ymmärtää että kun yhä uudelleen vuodesta toiseen yritetään kehittyä ja päästä pidemmälle niin unohdetaan että fyysisen stressin lisäksi syntyy henkistä kuormaa. Tämä kuorma sitten viimeistelee katastrofin.
Yleisin ajatus on että jos kilpailu menee huonosti tai tulokset huononevat niin on harjoiteltu liian vähän tai liian kevyellä teholla. Niinpä useimmiten ilman valmentajaa harjoitteleva, omasta mielestään epäonnistunut ultrajuoksija palaa harjoitukspäiväkirjojensa ja harjoitussuunnitelmiensa pariin. Syntyy jälleen uusi harkittu itsemurha. Eli määrän ja laadun lisääminen ja oheistoimet, vaikkapa uusi dieetti. Ja lopulta entistä huonompia tuloksia.
Olen herättänyt huonosti kätkettyä hilpeyttä lanseeraamalla kokonaiskuormitus- termin. Tietyillä foorumeilla tämä on tuomittu pehmoiluksi ja Jeesusteluksi. Varsinkin muista lajeista ultrajuoksuun siirtyneet eivät ole halunneet uskoa. Hiihdon, pyöräilyn tai uinnin jälkeen pelkän puhtaan juoksun riittävän harjoitusmäärän kalibroiminen omalle tasolle ei ole moneltakaan onnistunut.
Foorumien kannustavien huutelujen seurauksena on yritetty olla ihmepalautujia tai superihmisiä. On unohdettu että vain 2 % urheilijoista kykenee ultrajuoksusuoritukseen. Huutelijoista harvat kuuluvat tähän prosenttilukuun.
Olen ollut lukemattomia kertoja samojen kysymysten edessä . " Missäs X on ? " tai " Eikö X osallistukaan tähän kilpailuun vaikka oli ilmoittautunut ? " Useinkaan en ole luottamuksen nimessä voinut kommentoida mitään vaikka tiedän että X on juossut jalat altaan ja saanut sydänvaivoja koska yritti elämässään yhtaikaa liian montaa asiaa tehokkaasti. Tai että X on harjoittellut tekemiensä mahtavien ennätysten jälkeen sairaana väkisin ja saanut sitten kokea täydellisen romahduksen juoksukieltoineen.
Olen seurannut vuosia varsinkin amerikkalaisten huippu-ultraajien blogeja ja erilaisia sivustoja. Ultraurheiluun on viimeisinä vuosina tullut ammattimaisuus voimakkaasti mukaan amerikassa ja nyt pikkuhiljaa myös euroopassa etenkin vuoriultrissa ja poluilla.
Eri urheiluvälinevalmistajat ovat alkaneet sponsoroida nuoria huippuja ja jälki on ensin ollut tulosten muodossa murhaavaa. Sitten on pikkuhiljaa kadottu näkyvistä tai taannuttu jonnekin kauas eliitin tasosta. Esimerkkeinä Anna Frost, Geoff Roes, Anton Krupicka (jatkuvat vammat, ei niinkään OTS) ja Kyle Skaggs.
Yhteistä OTS- tapauksissa on että lahjakas nuori on saanut yhtäkkiä mahdollisuuden harjoitella täyspäiväisesti. Yleensä ilman valmentajaa ja täysin vailla käsitystä harjoittelun itselle sopivasta laadusta ja etenkään määrästä. Kaikissa tapauksissa on harjoiteltu ja kilpailtu myös sairaana. Lievissä virusinfektioissa tai valmiiksi loppuunväsyneenä on suuri riski sairastua yliharjoittelusyndroomaan jos luulee palautuneensa eikä kuitenkaan ole palautunut.
En lähde tässä kirjoituksessa uudestaan käymään läpi yliharjoittelun oireita. Niistä voit lukea tämän tekstin jälkeen olevista linkeistä joista toinen on omaa tekstiäni ja toinen varsin uusi artikkeli joka niputtaa edellämainittujen amerikkalaisten kokemuksia.
Kokonaiskuormituksella tarkoitan että kun harjoittelumäärä nostetaan 600 - 800 tuntiin vuodessa on otettava huomioon muu elämä. Tai toisinsanoen luovuttava siitä osittain. Mikäli mielii kehittyä.
Amerikkalaisten tapauksista esimerkiksi Skaggs ei voi vielä viisi vuotta juoksun lopettamisen jälkeenkään tehdä pitkiä lenkkejä tai rytmivaivat palaavat. On siis turha leikkiä sankaria ja yrittää tehdä liian monia asioita elämässään yhtäaikaa jos yksi näistä asioista on ultrajuoksu.
Amerikkalaisten tapauksissa on tosin otettava huomioon että lääkelait siellä ovat hieman erilaiset kuin meillä. Esimerkkinä vaikkapa tietyjen palautusjuomien sisältämät aineet tai ainemäärät. Voidaan esittää siis hiljaisia kysymyksiä puhtaasta urheilusta kun arvioidaan yli 200 mailin viikkokilometrejä ja äkillisiä katoamisia koko ultrajuoksusta.
Yes, 100 miles are pretty average for me... ja niin edelleen, tutustu linkkiin alla. Sata mailia on 160 kilometriä - tiedoksi.
Itse juoksin ensimmäisen varsinaisen virallisen ultrani (50 km) vuonna 2008. Juoksen edelleen mutta hyvin tietoisena että sopimuksessa lukee toistaiseksi. Itsensä kuuntelemisessa on aina kaikilla kehittämisen varaa - myös minulla.
Ihmettelen mihin moni lahjakas juoksija on kadonnut vuosien aikana. Ymmärrän että kiinnostuksen kohteet muuttuvat tai jotkut vain yksinkertaisesti saavat tarpeekseen kun niitä kuuluisia tuloksiaankaan ei voi loputtomasti parantaa.
Kuitenkin vaikkapa pitkissä monipäiväjuoksuissa iästä ja juoksukokemuksesta on etua.
Niinpä näkisinkin juoksun ja tai muun liikunnan elinikäisenä kunnossapitävänä toverina monelle entiselle suuruudelle, joka nyttemmin keskittyy keskikehonsa rakentamiseen tai muuhun masennukseen. Kohtuuden oppiminen ei ole lainkaan pahasta. Ei juoksussa kuten ei itse elämässäkään.
Määräät siis itse varjojesi pituuden ultrajuoksussasi. Valoon ei voi koskaan päästä ellei ole varjoaan pidempi.
YLIHARJOITTELU - LIIKAHARJOITTELU ( 27.12.2012)
RUNNING ON EMPTY
VIIKKO 30.
Ma-Ti Sairas edelleen.
Ke- Lepo
To- Varovainen 6 km tiellä - 38 min.
Pe- 8 km tiellä - 52 min.
La- Lepo / Reilu 11 km kävelyä Kirsin kanssa Teijon kansallispuistossa.
Matildajärven ympäri ja Jeturkastin lenkki.
Su- 8 km illalla tiellä - 51 km.
yhteensä 22 km juoksua - 2 tuntia ja 21 minuuttia
Kävin maanantaina lääkärissä arvauskeskuksessa. Keuhkot ja poskiontelot puhtaat mutta lämpöä 37 tasan. Käypä hoito näihin viruksiin on kuulemma Panadolia ja seurataan vielä viikko. Siinähän seuraatte.
On ihan saatanan tyhmää kun terveydenhoitaja kysyy lääkäriaikaa soittaessani että minkälainen se yleisvointi on ? Varsinkin kun juuri olin selittänyt että olen viikon köhinyt ja niistänyt aivoni serlaan. Vointi kai on huono jos haluaa lääkäriin...
Pikkuhiljaa on parempi olla mutta kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Olossa on ollut samanlaista vaihtelua kuin 2014 vuoden lopun mykoplasmajutussa. Nyt kuitenkin keuhkoputki ei ole kipeä ja väsymys on normaalin rajoissa.
Viikonloppuna kävimme Teijon kansallispuistossa ja rippijuhlissa Nurmijärvellä. Olihan edes yksi päivä poutaa ja juurikin lauantaina.
Teijo on mukava pienimuotoinen retkikohde. Caravaanarille myy metsähallitus luontotuvalla 20 euron sähköpaikkoja per yö. Emme ostaneet kun on oma aurinkopaneeli ja kaasua.
Sensijaan Matildan Ruukin krouvissa oli hyvää ruokaa. Viereen satamaan tulee 2016 caravan matkaparkki, joka voi olla rauhallisempikin kuin kansallispuiston pääparkkialueen ympäristö.
Alla olevat kuvat antavat vain aavistuksen. Matildajärvessä on istutettua kirjolohta, rantatöyräillä mustikkaa hyvin. Lisäksi löysimme kanttarelleja omituisista paikoista keskeltä jäkälää. Toinen ihmetyksen aihe oli että maariankämmekkää kasvaa niinkin runsaasti Jeturkastia ennen olevalla suolla.
Lisäksi tuli kuunneltua raavaiden miesten mölinää kun opettelivat melomaan kanootilla ja tuskin selvinpäin. Heinäkuu tuntuu olevan myös perhelomailun kulta-aikaa jossa ulkopuolinenkin pääsee seuraamaan varsin kyseenalaista niinsanottua huutolastenkasvatusta.
Hieno ja käymisen arvoinen kylä ja ruukkialue kuten pieni kansallispuistokin kaikesta huolimatta.
