ULTRAKOSKISEN ZEN

 

Olen vuosikausia käyttänyt blogissani sanaa Zen. Yritys selittää mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee, on tuhoon tuomittu. Yritän silti.

 

TAUSTAKSI

 

"Zen on buddhalainen viisaustraditio, jonka tärkein harjoitus on meditaatio."

- Mitra Virtaperko kirjassaan Zen ja Zenin harjoittamisen taito (Otava)

 

Mindfulness, joka on suomennettu tietoisuustaidoksi, on lainannut harjoituksistaan zenistä, vipassanameditaatiosta ja tiibetinbudhalaisuudesta. 

   On häkellyttävää, että mindfulnessin kautta zenin keskeisimmät periaatteet ovat osa terveyden ja etenkin mielenterveyden hoidossa käytettyjä lähestymistapoja, vaikka tätä ei myönnetä julkisesti. Syykin on selvä: zen ymmärretään usein osana uskontoa ja uskonto ei voi olla osana käypä hoito-suosituksia, ainakaan meillä sääntösuomessa.

 

Philip Kapleau on todennut kirjassaan Three Pillars of Zen: Nirvana-sanan alkuperäinen merkitys oli puhaltaa sammuksiin, kadota. Sanskriitin kielen kääntäjät käyttivät tulkintaansa negatiivisessa mielessä; ihminen muuttuu jonkinlaiseksi ei miksikään saavuttaessaan nirvanan. 

   Kapleau sanoo: "Ja tietenkin sammuminen tai katoaminen viittaavat oman egoistisen mielemme ja vääristävien himojemme sammumiseen niin, että todellinen rajoittamaton mieli, joka ei ole koskaan syntynyt eikä koskaan kuole, voi nousta tietoisuuteen. Nirvana on täydellisen vapauden tila vailla rajoituksia." 

 

MINUN ZEN

 

Tämä blogikirjoitus on eräänlainen jatke edelliselle, joka oli otsikoitu MIKÄ MAAILMA .

Minun zen ei ole kytköksissä mihinkään uskontoon, eikä etenkään mihinkään moraalijärjestelmään. Mielestäni se olisi älyllisesti epärehellistä.  

   Uskon todella, että ihminen voi valita itselleen oman maailmansa ja siihen sopivat, sitä omaa maailmaa parantavat asiat. Ei voi olla niin, että omien tietoisuustaitojen kehittäminen vie osaksi jotain uskontoa, kulttia tai lahkoa. 

   Tästä hyvänä esimerkkinä on todennäköisesti toteutumaton haaveeni juosta New Yorkissa "maailman pisin virallinen juoksukilpailu", Sri Chinmoyn 3100 mailia. Kilpailuun ei pääse mukaan, ellei jotenkin ala tunnustaa heidän ajatusmaailmaansa.

   Tämä on sääli, sillä "Self-Transcendence" on täysin todellinen ja saavutettavissa oleva asia. Se vaatii vain hieman harjoitusta, kilometrejä. Viimeisenä todisteena tästä Coroksen ja Kilian Jornetin Transcendent-lyhytelokuva You Tubessa.

   Muutos on mahdollisuus, joka päivä - loppuun asti.

 

Meditaatio on mielenharjoittelua, jossa tarkkaillaan ja kehitetään omaa tietoisuutta ilman arvostelua. 

   Useimmilta unohtuu tuo viimeinen, ilman arvostelua.

   Jos lukee kaiken juoksemisesta, juoksemisen harjoittelusta ja juoksuvarusteista, ei tiedä mitään juoksemisesta. Täytyy juosta itse, jotta tietää miltä juokseminen tuntuu. 

   Kun juostaan yhtämittaa kauan, on äärimmäisen tärkeää, että lakkaa arvostelemasta itseään ja sitä, miltä oma juokseminen tuntuu. On vain seuraava askel, ei edes päämäärää. 

 

Alkuperäistä zeniä harjoitetaan istumameditaatiossa eli zazenissa. Minun yli 90.000 kilometriä kokeneet jalkani eivät taivu risti-istuntaan lattialle ja vaikka taipuisivatkin, on se äärimmäisen epämukavaa.

   Jos harjoitan meditaatiota ilman liikettä, istun tuolilla nojaamatta selkänojaan. Yhtä hyvin voi istua saunassa, mutta silloin täytyy nojata seinään koska kyse on rentoutumisesta.

   Ylipäätään ajattelen niin, että meille kaikille tekee hyvää pysähtyä hetkeksi, hengittää syvään ja vain olla läsnä siinä hetkessä missä on. Usein mieli alkaa kertoa tarinoitaan juuri tuollaisessa hetkessä. Se nostaa esiin asioita arvotettaviksi ja häiritsee rauhaa.

   Sanotaan, että mielen voi hiljentää. Niin voi, mutta ei väkivalloin. Oma mieleni hiljenee helposti, se on oppinut jo vuosikausien harjoituksen tuloksena, että se jää kakkoseksi.

   Minä en ole mieleni.

   Niistä ihmisistä, jotka eivät ole kiinnostuneita tällaisista asioista, tämä kuulostaa kryptiseltä, jopa vastenmieleiseltä. Kaikin mokomin, mutta älkää sitten kysykö, miten voi juosta kuudessa päivässä 603 kilometriä. Pelkkä fyysinen harjoitus ei riitä, koska matkan varrella sellainen henkilö, joka ei ole sinut itsensä kanssa alkaa arvostella itseään ja tuntemuksiaan - eikä pääse irti, ei koe täydellistä vapautta.

   Eikä pääse maaliin.

   Eikä ymmärrä, mitä maaliin pääseminen tarkoittaa.

   Annan vinkin: ei se nyt ainakaan mikään loppu ole.

   Ja kyllä, harjoittelu on usein epämukavaa, muutos on epämukavaa, itsensä kohtaaminen sellaisenaan on epämukavaa. 

 

 

Ne teistä, jotka ovat juosseet kanssani, tietävät että lenkeillä puhutaan tai ei puhuta. Juokseminen on mielen vapautta, myös olla hiljaa ja kuunnella itseään tai matkan varrella harmaata keloa naputtavaa tikkaa.

   Ultrakoskisen zenin tärkein periaate on, että sitä ei sellaisenaan voi opettaa kenellekään. Jokaisen on itse löydettävä oma tapansa olla ja elää.

   Kuitenkin kaikki haluavat voida paremmin tai kokea jotakin ihmeellistä. Meillä ei ole mitään muuta kuin se kaikki, mitä on aina tässä ja nyt. Ongelman ydin on, että suurin osa ihmisistä on aina tähtäämässä johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Sitten kun se on saavutettu, on seuraavan uuden ja ihmeellisen vuoro. Kierre on loputon.

   Useimmat ovat pelkureita. Heillä ei ole rohkeutta pitkäjänteisesti koetella rajojaan tai etsiä uutta tapaa olemiselleen. En halua viedä lapsilta löytämisen iloa, mutta kerran 50 kilometriä juossut ei voi vielä kutsua itseään ultrajuoksijaksi. Sen sijaan hän voi ylpeästi kertoa juosseensa ensimmäisen ultramatkansa.

   Itseään pitää arvostaa.

   Koska sitten voi kutsua itseään ultrajuoksijaksi? Älkää kysykö minulta. Ehkä muut kuin itse, voivat tämän määritellä. Mitä sitten tarkoitan, kun sanon ettei heti ensimmäisen viidenkympin jälkeen? Tarkoitan, että vaikeinta zenissä on sen päivittäinen eläminen todeksi. Tasapaino löytyy helposti, mutta miten sen voi säilyttää päivästä toiseen kaikessa tekemisessään?

   Minulla ei ole vastausta - paitsi itselleni.

 

Rinnastan tässä ultrajuoksun ja zenin. Todellisuudessa omani on syntynyt juoksemisen kautta, mutta kerran sen löydettyäni se toimii ilman juoksuakin.

   Suurin ongelmani on, että vain juoksun kautta koen zenin voimakkaan täyteläisenä.

   Pyöräilyssä se on jossain siellä, puutuneen selän ja kilometrien myötä kangistuvien polvien seutuvilla, kitisevässä ketjussa tai puhjenneessa renkaassa karkaamassa jonnekin kaukaisuuteen.

   Juostessa se tallaaantuu kipeän kantapään alle, jää hiipuvasta vauhdista huolimatta jälkeen, unohtuu lyhentyvien askelten jälkiin. 

   Niin, sinne se minun zen aina välillä karkaa. 

 

Valon ja pimeyden maailmat vuorottelevat keskenään, 
mutta tyhjän avaruuden olemus on laaja ja muuttumaton. 

– Huangbo Xiyun
 

  

LOPUKSI

 

Minä en ole sensei, profeetta tai guru. En myöskään ole minkään itse kehittelemäni sankaritarinan sankari.

   Kauan sitten sairastamani syövän jälkeen olen pyrkinyt jakamaan kokemuksiani elämästä ja siihen pureutumisesta vain antaakseni esimerkkejä muille etsijöille. Sillä ikuisia etsijöitä olemme kaikki - kaikki jää aina joka tapauksessa kesken.

   Tähän olisi hyvä lopettaa koko tämän blogin kirjoittaminen, mutta niin en tee.

   Lukijapalaute sähköpostiin ja harvat rohkeimpien kommentit motivoivat jatkamaan.

 

 

MATKALAUKKU JA KIRJA

 

Kun kirjoitan tätä, ulkona sataa räntää ja lattialla on valmiiksi pakattuna kaksi matkalaukkua. Räntä Nellimissä merkitsee kevättä ja pakattu matkalaukku jonkin uuden kokemista.

 

Uuden kokemista parhaimmillaan on kirjan kirjoittaminen. En tiedä mistä tarinat tulevat, mutta sen tiedän, että ne on pakko kirjoittaa. Kirjan kustannettavaksi saaminen minullekaan ei ole itsestäänselvyys, vaikka takanani on kaksi kirjaa. Tietenkin olen jo hieman uskottavampi, mutta silti.

    Minä olen hyvissä käsissä kustannus Käsitteen Sami Liuhdon ja kirjailija Seppo Saraspään antamien palautteiden myötä. Lisäksi taustallani on akateeminen, elämänkokemuksella varustettu, tohtoritason kommentaari. Elämänkokemus onkin esiluennan ja kustannustoimituksen peruskivi.

    Voi nimittäin olla niinkin, että jopa maineikkaissa isoissa kustantamoissa käsikirjoituksia lukee jollakin tapaa sensitiivinen, palkattu lukija. Voi olla, että kyseinen lukija ei kykene paljon painottamaani suoraan kokemiseen, vaan yrittää pyrkiä valinnoissaan kohti täydellistä kauneutta. Sellaista kauneutta, joka heijastuu hiekkalaatikolla hiekkakakkua taputtelevan lapsen kasvoilta auringon lämmössä. Runollisuutta ja ruusuista puhtautta.

    Näinä sensitiivisinä aikoinako ei enää saisi sanoa, ei enää saisi kuvata? Jos asia tai henkilö on täysin täynnä kusta, tekstistä tulee ilkeää. Kirjoittaja ei silloin ole ilkeä, mutta jotkin hänen projisoimansa ainekset ovat eittämättä kusisia. Ei siitä keltaisesta, haisevasta litkusta oikein kaunista saa. Silti ketään ei tarvitse loukata.

    Täydellistä kauneutta ei ole olemassakaan. Ei edes sen hiekkalaatikolla pyllistelevän tenavan naamalla. Ellei koe pahuutta, ei voi kokea hyvyyttä. Saman kolikon molemmat puolet on koettava. Jos ei osaa päättää, on heitettävä lanttia. Kruuna vai klaava?

    Kirjojen hahmoista ja sisäisistä langanpätkistä osa on silhuetteja, osa alkaa elää omaa elämäänsä, niin kirjan sivuilla kuin lukijan mielessä. Sensitiivinen käsikirjoituksen palautteenantaja voi helposti vetää herneen sieraimeen, ellei hänellä ole riittävästi munaa tai elämänkokemusta. Aristoteles sanoi, että mikä tahansa voidaan perustella ja jos se perustellaan riittävän hyvin, tulee siitä oikeutta.

    Kaikilla tarinoilla olisi oikeus tulla julki. Kirjailija, joka unelmoi olevansa puhdas ja aatteellinen, huomaa hyvin pian olevansa ahdas ja puutteellinen kustannusmaailman puristuksessa. Minä näen asian niin, että aina voi yrittää parantaa perustelujaan.

 

Parantaa pitäisi myös ultrajuoksussani. Hyvänä vuotena kilometrejä on tässä vaiheessa takana pitkälle yli tuhat. Tänä vuonna yhteensä ei vielä edes neljää sataa!

    Injektion ja kahden viikon juoksutauon jälkeen suraalihermon kiinnityspiste on kivuton ja turvotus laskenut. Viime viikolla aloitin vaiheittaisen paluun juoksuun. Ongelmia ei toistaiseksi ole ollut, eikä kuntokaan ole aivan nolla. Tämä johtuu pyöräilystä ja hiihdosta. Juoksukunto, eli iskutuksen sieto, sen sijaan on nolla.

    Jos jalka kestää, lähden kohti seuraavaa tavoitetta. Se on 2025 huhtikuussa Tsekin tasavallassa, Konstantinovy Laznessa pidettävä kuuden päivän ultrajuoksu. K6 Ultra.

    Jos jalka ei kestä, niin sitten tyydyn vähempään. Olin jo henkisesti valmis lopettamaan astellessani lääkärin vastaanotolle. Oli hämmentävä yllätys, että ei tarvinnut. Tai ei saanut?

    Matkalaukku ja kirja, nekin riittäisivät.

 

VIIKKO 13.

Ma-Ti- Lepo

Ke- Läslipyörällä poluilla, jäällä ja tiellä yht. 19,79 km - 1.30.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 6,26 km - 1.29.

Pe- Latuhiihtoa Kirsin kanssa 8,70 km - 1.39.

La- Läskipyörällä 21,47 km - 1.20.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 3,43 km - 47 min.

 

VIIKKO 14.

Ma- Lepo

Ti- Latuhiihtoa 20,62 km - 2.35.

Ke- Metsäsuksilla Kirsin kanssa 6,48 km - 1.35.

To- Juoksu 5,11 km -32 min.

Pe- Juoksu 6,17 km - 40 min. Läskipyörällä 20,82 km - 1.09.

La- Juoksu 8,06 km - 52 min.

Su- Juoksu 8,39 km - 56 min.

Allaolevista kuvista voi päätellä missä kukin liikkuu, millä mielellä ja miksi.

Se nyt vaan on tyhmää olla tajuamatta, että olemme kaikki välähdyksiä suureen ilmiömaailmaan. Ja välähdys ei tunnetusti ole pitkä aika - miten aikasi käytät?

MÄÄRITTELYÄ

 

"Alussa loi Jumala taivaan ja maan."

Mutta kuka loi Jumalan?

Loiko Jumala Käärijän?

Poikki!

 

Olet lukemassa ultrajuoksija ja kirjailija Pasi Koskisen blogia. Entinen tiskijukka, entinen vammaisten avustaja, vahtimestari, apuvälinehuoltaja, entinen syöpäpotilas, entinen taksinkuljettaja ja taksiautoilija - yrittäjä. Nykyisin pelkkä ultrajuoksija ja kirjailija- nimikettä käyttämään opetteleva 58-vuotias, kohta 59-vuotias suomalainen mies.

    Pelkkä? Olen juossut vasta 30 vuotta ja kirjoittanut blogia vasta 12 vuotta.

    Ihminen määritellään usein tekojensa kautta. Ultrajuoksu on ollut ja on iso osa elämääni, mutta kysyttäessä Kirsiltä (sydämeni valo), juoksu ei ole mistään pois. Esimerkiksi parisuhteesta. Juoksu ei ole minulle aikasyöppö tai jotakin "omaa aikaa". Minulle kaikki aika on omaa, sikäli kun aikaa on olemassa. On vain tämä hetki - nykyisin. Aina näin ei ole ollut.

    Nykyisin kun keskustelen ihmisten kanssa, puhe kääntyy usein ultrajuoksuun, mahdollisesti tuleviin ultrajuoksuihini tai tuleviin kirjoihin. Minut määritellään noiden kahden asian kautta. Joskus se hieman häiritsee minua. En ole nuo kaksi asiaa. En edes ole yhtä ajatusteni kanssa, mutta ei nyt mennä niin syvälle zeniläisyyteen.

    Kysyessäni elämäni valo ratkaisi asian kauniisti, niin kuin hänellä on tapana. Hän kärsivällisesti selitti, että jos harrastaisin puuveistosten tekoa kotona moottorisahalla, ihmiset eivät tietäisi harrastuksestani mitään. Korkeintaan naapurit, toisaalta onhan hiljaisia akkusahoja.

    Mutta nyt kun juoksen, ihmiset näkevät minut juoksemassa. Jos he eivät näe minua juoksemassa pitkään aikaan, he kysyvät: Oletko juossut? Erittäin harva kysyy: Oletko kirjoittanut?

    Juokseminen ei ole minulle harrastus, ei elämäntapa eikä elämäntehtävä. Sensijaan se on osa minua, nykyisin dynaamista meditaatiota ja ultrakilpailuja. 

    Kirjoittamiseen on sisäinen pakko, tarve kertoa. Ehkä juuri siksi sinä luet tätä? Voit tuntea minut ja luet kuulumisiani, katsot blogin valokuvia. Voit olla kiinnostunut ajatuksistani tai pidät kirjoituksiani viihdyttävinä tai saat niistä polttoainetta omiin valintoihisi. Tai mielestäsi olen kusipää, etkä malta olla lukematta olenko arvostellut politiikkaa tai maailmanmenoa. Voit olla nuori juoksija ja haaveilet ultrajuoksuista, haluat kokea jotakin - oppia jotakin.

    Kiitos että luet.

 

Mutta kuka loi Jumalan?

    Mielenkiintoinen kysymys. Jos lähdetään liikkeelle siitä, että Jumala on ollut aina, niin miksi hän halusi luoda sen maailman muodot, jotka näemme - jossa olemme. Omaksi kuvakseen? Siis tyhjyys ei kiinnostanut, niin piti hieman sisustaa.

    Mutta entäs Käärijä? Annetaan olla.

 

Tekojen kautta ihmistä määriteltäessä jää paljon mielikuvituksen varaan. Tänään juoksin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Entä se muu aika? Jos luettelisin sen teille, se ei todennäköisesti olisi kovin kiinnostavaa. Paitsi, että olen ollut läsnä koko päivän, aistit auki.

    Jos katson ikkunalaudalla olevan modeemin yli ikkunan välissä olevan lasisen kalanpyrstön kaaren välistä rannan harmaata telkänpönttöä, erotan sen kyljessä hieman alimmaisen kiinnityslangan yläpuolella kellertävää sammalta, joka muodostaa kauniin kontrastin ryssänmaan lumilaikkuun ja sen takana olevan pälven katajalle, jonka vieressä muutama hento pajunoksa piirtyy seuraavaan lumilaikkkuun ja sen läpi jököttävien kitukasvuisten männynoksien läpinäkymättömään sokkeloon.

    Eikä tässä vielä kaikki.

    Rohkenen kysyä: Koska Sinä viimeksi näit.

 

Ensi viikkoon, hidastakaa, pasi.

 

 

VIIKKO 18. HARJOITTELU

Ma- 12,12 km - 1.23. Lyhyellä lenkillä muotoa kylällä.

Ti- 20,12 km - 2.20. Hiekkatietä Apinavaaran alkuun.

Ke- 10,59 km - 1.15. Kevyt voimaharjoitus sulavilla poluilla ja hangella.

To- 16,59 km - 1.55. Hiekkatietä Virtaniemen raja-asemalle. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 4,66 km - 53 min. Vasen pohje/pohkeen alaosa kipeä.

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,09 km - 55 min.

La- Lepo, luonnossa Kirsin kanssa tulilla ja kalalla.

Su- 7,11 km illalla pudetöiden päälle muotoa asvaltilla - 49 min.

Yhteensä juoksua 66,5 km - 7:45.

Monipäiväjuoksuista suurin osa kilpaillaan lyhyellä radalla, kierros on tavallisimmin alle kolmen kilometrin pituinen. Siksi on hyödyllistä juosta "muotoa" kotimaisemissa. Siis lyhyttä, tuttua kierrosta. Kierros toisensa perään. Tämä kehittää rytmitajua, yksitoikkoisuuden sietämistä ja helpottaa mielen hiljentämistä.

    Ei ole merkityksellistä aina missä juoksee, kunhan juoksee.

 

 

 KUVIA PAATSJOELTA JA KESSISTÄ

 

    

ja kaikki kivestä- kirjan taustoja - ihminen nimeltä Pasi Koskinen

 

Viimeksi blogiani on luettu näin paljon juostessani Suomen halki, kirjani kiinnostaa - tarinani kiinnostaa - viestini kiinnostaa.

    Kiitos.

ALKU

Syöpätaudin jälkeen pyrin elämään elämääni kuten ennenkin. Otin tavoitteeksi elää ilman elämisen pakkoa ja varoin heti sairaalasta päästyäni elämistä jonkin kautta: tässä tapauksessa siis syövän. Työskentelin tuolloin vammaisten lasten parissa ja olin nähnyt erilaisuutta, mutta etenkin erilaisuuden hyväksymistä henkilökohtaisella tasolla. Valitettavasti näin myös hyväksymättömyyttä, etenkin lasten vanhemmissa. Syöpä oli hyväksyttävä ja sen kanssa opeteltava elämään. Vastausta typerään kysymykseen, miksi juuri minulle piti käydä näin, ei ole.

    On äärimmäisen vinouttavaa elää elämäänsä jonkin asian kautta. Saan paljon kuraa niskaani, kun kirjoitan tai puhun tästä, koska ihmiset eivät pysähdy miettimään mitä tarkoitan. Sosiaalisessa mediassa keräävät irtopisteitä niin poliittisiksi toimijoiksi julistautuneet ja muut yhden lauseen ymmärtäjät. Lukutaito on yksi asia, suomenkieli toinen, mutta vaikeinta on pysähtyä miettimään rauhassa mitä toinen tarkoitti. Harva meistä pystyy tarkastelemaan omaa katsantokantaansa objektiivisesti.

    Isoisältäni lähti oikea käsi sodassa. Hän ei elänyt pitkää elämäänsä valittaen ja ruikuttaen, että kun minulla ei ole toista kättä, niin minua pitää kohdella niin tai näin. Kun Pappa kävi kahvilla, hän ei milloinkaan pyytänyt tuomaan kuppia ja pullalautasta pöytäänsä. Jos kassa ei huomannut, pappa teki kaksi reissua. Hän ei vaatinut ymmärrystä, hän teki oman ymmärryksensä persoonallaan ja käytöksellään näkyväksi. 

    Minut on profiloitu mediassa syöpäselviytyjäksi ja ultrajuoksijaksi, mutta erittäin harva tietää miten kaikki alkoi ja mitä on ihmisen nimeltään Pasi Koskinen taustalla. Lukemalla kirjani ja kaikki kivestä, saa varsin paljon tilaa rivien väliin muodostaakseen oman käsityksensä. Minua taas kiinnostaa enemmän se, saako lukija itselleen jotakin uutta, siksi en selitä koskaan mitään kirjoittaessani - paitsi nyt.

 

JULKISUUS

Minulla oli joskus näppäinpuhelin ja puhelinvastaaja. Tiedättehän, sellainen oikea puhelin joka oli johdolla kytketty seinään, ei siis laturiin vaan oikeaan puhelinpistokkeeseen. Puhelimen vieressä pöydällä oli puhelinvastaaja, jossa minikasetille tallentui soittajan jättämä viesti.

    Eräänä päivänä tulin kotiin töistä syöpätaudin runtelemin, kipein käsivarsin. Liikuntavammaisten nosteleminen töissä oli yhtä helvettiä, palasin töihin puolitoista kuukautta ennen kuin sairasloma loppui. Kyseessä ei ollut näyttämisenhalu vaan ajatus helpommin normaaliin elämään palaamisesta. Olin kalju, kalpea ja turvonnut muumio, kun astuin lukukauden alussa erityiskoulun käytävälle. Lähtiessäni hoitoihin samoilta käytäviltä olin ollut hoikka, vaaleatukkainen, turvallinen iso-Pasi. Lapset ovat suoria, voitte kuvitella mitä koin erilaisten kysymysten myötä. Turvallinen iso-Pasi oli kuitenkin siellä muumion sisällä edelleen.

    Vastaajassa oli viesti. Minusta haluttiin tehdä juttu paikallislehti Tamperelaiseen.

    Kuuntelin viestin, vein koiran ulos ja palattuani istuin typertyneenä yksiöni sohvalle kahvinkeittimen ropistessa keittokomerossa. Juttu minusta, miksi ihmeessä?

    Soitin toimitukseen ja sain kuulla, että joku oli soittanut toimitukseen ja ehdottanut jutuntekoa. En tänä päivänäkään tiedä kuka. Olin erittäin vastahakoinen. Enhän ollut kukaan tai mikään. Tiesin olleeni erittäin suosittu tiskijukkana, palaute tuli ravintolapäälliköiltä suoraan. Siihen aikaan lehdissä oli mainoksia: Tänä iltana dj Pacius. Jos et ollut hyvä, et taatusti soittanut montaa iltaa samassa paikassa. Mutta nyt, miksi juttu minusta?

    Toimittaja kertoi haluavansa tehdä jutun minusta kannustavaksi esimerkiksi muille. Toimittaja halusi, että veisin omalla panoksellani positiivisuutta selvitymisestä eteenpäin. Periksiantamattomuuteni viehätti.

    Mietin pitkään ennenkuin suostuin. Olin täysin rikki fyysisesti ja psyykkisesti syöpäsodan jälkeen. Tilaani tuolloin kuvaa sana "väsynyt" parhaiten. Harva teistä koskaan on kokenut sellaista väsymystä, enkä todellakaan toivo kenenkään sitä kokevankaan.

    Juttu tehtiin. Se poiki positiivista palautetta. Kouluttauduin tukihenkilöksi syöpäjärjestön kautta. Tapasin kohtalotovereita ja laitoin väsyneen persoonani peliin. Tehtiin lisää juttuja. Iltalehteen, Hymyyn, Aamulehteen ja urheilulehtiin. 

    Seuraavaksi otti yhteyttä TV2, Pirkko Vallinoja ja Akuutin sarja Yhteiset sairautemme. Minusta tehtiin 33 minuutin dokumentti, joka meni Euroopan levitykseen ja palaute oli hyvä. Dokumentissa juoksin itseni jalkavaivaisena miltei hengiltä Vammalan Rautaveden maratonilla. Maalissa kuvaus jatkui ja puhuin mikrofoniin polviini nojaten.

    Paljon myöhemmin Inhimillinen tekijä halusi minut jaksoon, jossa minun lisäkseni oli pitkänmatkankävelijä ja vapaasukeltaja. "Miten käy kun harrastuksesta tulee elämänmittainen matka." Julkisuus on jatkunut näihin päiviin asti, podcast "Pasi Koskinen ja syöpätaudin jälkeinen ultraelämä", minut on haluttu puhumaan ja esille.

    Positiivisen palautteen lisäksi tuli myös kateus. Alussa lapset kiusoittelivat julkkikseksi, tietyt "työkaverit" kadehtivat suoraan. Sain kuraa niskaani ja minun väitettiin syöpätautini kautta huoraavan julkisuudessa nostaakseni omaa itseäni. Omaa itseäni? 28-vuotias varaton, syöpäkontrolleissa käyvä, juoksua harrastava mies.

    Tultaessa näihin päiviin on viestini syventynyt. Filosofiani seestyy. Positiivisuuden määrä on kasvanut, mutta kura ja väärinymmärrys myös. Voiko väärinymmärtää? Tarkoituksella? Mitä minun saavutuksissani on kadehtimista?

    Aivan niin.

    Osa kirjoituksistani on tulkittu populismiksi, politiikaksi tai mollaamiseksi. Edellinen blogikirjoitukseni sisälsi tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä, mutta rivien välissä oli myös muuta: kaikki eivät voi pärjätä, mutta kaikki voivat yrittää pärjätä.

    En ole lainkaan kiinnostunut politiikasta vaan ajatteluni keskiöön on tarkentunut ihminen ja hänen merkityksensä, hänen tarkoituksensa. Viktor E. Frankl on kirjassaan Elämän tarkoitusta etsimässä todistanut, että nykyaika on mukanaantuonut massapsykoosia. Elämämme sujuu helpommin, jää aikaa enemmän mutta kaipaamme merkitystä elämäämme. Merkitys ei tulekaan urasta tai varallisuudesta, vaan jostain muusta.

    Francis Fukugaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen todistaa, että globaali markkinatalous on päätepiste yhteiskunnalliselle kehitykselle. Minä menen vieläkin pidemmälle: se on loppu koko ihmiskunnalle. Maapallolla on eletty jo lukuisia erilaisia tapoja elää yhdessä, meillä on vaihtoehtoja jos niin haluamme. 

    Muutos ei tule ilman vastarintaa. Se ei tule "kaikki pelaa" asenteella. Muutoksessa kaikilla ei ole kivaa, mutta asiaansa on uskottava. Tasapäistäminen tappaa lahjakkuuden, luovuuden ja halun kehittyä. Ainoa missä ei pärjää vähemmällä on oman mielen kehittäminen, mielestä on saatava valtava määrä asioita kokonaan sivummalle.

    Mielipiteen esittämiselle on aina annettava mahdollisuus. Olkoon viesti miten käsittämätön tahansa niin se on ensin kuunneltava sellaisenaan, ilman ennakkokäsityksiä, ilman ideologiaa tai opinkappaleita.

    Tulevaisuudessa, jos sitä on, pidetään naurettavana nykypäivän keskustelua yksilön oikeudesta päättää elämästään. Elämän eläminen on pelkästään yksilön oma valinta, kuten on oman elämänsä kehittäminen ja lopuksi koko elämän päättäminen. Se, että jo syntyessämme olemme jonkin kulttuurin kyllästämiä, ei tee tyhjäksi valintojen mahdollisuuksia. Tässä yhteydessä nostetaan esiin yksilön lähtökohdat. Jokaisella meistä on mahdollisuus vaihtaa maisemaa, ainakin mielenmaisemaa.

    Minä olen päättänyt olla lisääntymättä. Tämä tarkoittaa, että kun elän parisuhteessa, niin eräs toinenkin on päättänyt tämän saman asian. Meitä on liikaa tällä pallolla. No. Kuka saa syntyä. Ei kukaan. Kuka sitten saa päättää kuka saa syntyä. Juuri sinä päätät sen, kukaan ei päätä sitä puolestasi.

    Kaikki eivät saa kaikkea. Elämä on pelkkää kärsimystä ja jos tämän hyväksyy, alkaa nauttia kärsimyksestä.

    ja kaikki kivestä- kirja avaa tämän blogin nimeä, toisaalta kirjaa voi lukea myös kolmen miehen tarinana ja tätä blogia voi lukea myös muista näkökulmista, kolmen asian; itsen, itsen tarkoituksen ja elämän tarkoituksen kautta, kuten kirjaakin. Sinä päätät! Tarkoitushan oli elää tässä ja nyt, ei sitten joskus?

    Kuljetan mukanani kahta kirjaa: Shunryu Suzukin Zen mieli, aloittelijan mieli sekä Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa. Näissä kahdessa on mieleni ydin:

Ei ole muuta taikaa kuin elämä itse. Mihin käännyt, kun voimasi loppuvat. Mihin käännyt kun haluat muuttaa maailmaa.

Itseesi.

Muuttamalla itseään muuttaa omalta osaltaan maailmaa. Jos kaikki muuttavat itseään, koko maailma muuttuu.

    Toistan vielä kerran: minä en ole merkityksellinen, mutta se miten ajattelen, kirjoitan tai juoksen, voi olla merkityksellistä jollekulle muulle hänen etsiessään oman itsensä muuttamisen suuntaa ja etenkin rohkeutta tehdä niin.

    Kumarran kaikille niille, jotka väittävät minun ylentävän itseäni.

Te kaikki voitte selvitä, kunhan ette etsi keinoja kovin kaukaa itsestänne. 

 

KIRJAN SYNTY

Sanoin itseni irti erityiskouluavustajan tehtävistä ja ryhdyin ajamaan taksia. Samalla sanouduin irti omantoimen ohella vahtimestarin ja apuvälinevastaavan tehtävistä, mutta etenkin siitä, että en halunnut kohdata lapsia liukuhihnalla. Tampereen kaupunki säästövimmassaan toteutti jo tuolloin sitä, mistä on osittain tullut vallitseva normi yhteiskunnassamme: vammainen on ensin vammainen ja vasta sitten ihminen.

Kirjoitin kynällä taksissa ostamaani vihkoon. Luin vihkoa aina silloin tällöin ja totesin sen olevan täynnä vihaa, pelkkää vihaa. Näin en voi jatkaa, enkä edes elämääni - ajattelin. Hommasin halvan käytetyn läppärin ja printterin. Ryhdyin kirjoittamaan liuskoja. Samalla aloitin systemaattisen luku-urakan, joka jatkuu olemassoloni loppuun asti; et voi kirjoittaa ellet lue. Et voi oppia kirjoittamaan ellet lue.

    Jossain vaiheessa akateemisen äitini kehoituksesta näytin tekstejäni oululaiselle, tämän vuoden joulukuussa tohtoriksi väittelevälle Leena Raitalalle. Leenan viesti oli yksiselitteinen: kirjoita, kirjoita ja kirjoita!

    Uskoni kirjoittamiseen horjui vuosien varrella rajusti. Hoidettavana oli yritys, löysin elämäni valon, Kirsin. Kirsi kannusti kirjoittamaan. Äiti kuoli. Juoksin Suomen halki. Isä kuoli.

    Muutimme Nellimiin. Toisena syksynä Kirsi sanoi:

- Täällä on kansalaisopiston Sanaseppojen kirjoittajapiiri. Sinä menet sinne! (tiukasti)

- Selvä, minä menen sinne. (kuuliaisena)

    Tutustuin piiriläisiin mutta etenkin kirjailija Seppo Saraspäähän. Seppo käski kirjoittamaan kirjan. Kirjoitin sen erään kaamoksen aikana. Tarjottuani sitä useille kustantajille viimein Sami Liuhto löysi minut ja Käsite kustansi kirjan, joka siihen mennessä oli kirjoitettu uudestaan ainakin kolmasti.

    Jälkeenpäin tajusin, että en olisi voinut kirjoittaa kirjaa ennenkuin vanhempani kuolivat. En olisi koskaan voinut kirjoittaa kirjaa eteläsuomessa asuen, koska vasta muutettuani Nellimiin löysin kirjoittamiseen, ultrajuoksuun ja koko elämään oman tapani. Tätä tapaa olin hapuillut vuosikausia, usein erehtyen ja väärään suuntaan askeltaen.

    Tapa löytyi läsnäolosta koko elämän kanssa. Elämästä ilman ennakkokäsityksiä, elämästä sellaisenaan kun se on siinä tiimalasin keskikohdalla, jossa hiekka virtaa tiheimmin. Ymmärsin ajan tulevan minua vastaan. Ymmärsin, että jos haluan juosta pitkälle on minun juostava ajassa, ei sitä vastaan. 

 JATKO

Otsikko ei ole tulevaisuus, koska sitä ei ole. On vain tämä hetki ja sekin meni jo.

    Olen aloittanut toisen kirjani kirjoittamisen.

 

"Anna minulle valtakunta, joka ei joudu kenellekään kelvottomalle perinnöksi", päästä irti.

 

 

 HARJOITTELU

ja kaikki kivestä ensijulkaistiin Antikvariaatti Sofiassa Helsingissä. Tilaisuus oli erittäin onnistunut, kiitos Käsite-kustannuksen ja paikalle saapuneiden tuttujen sekä tuntemattomien ansiosta. 

    Se mitä tilaisuudessa tapahtui tai puhuttiin oli koettavissa siellä, myös tilaisuuden jälkeinen illallinen intiimillä porukalla oli onnistunut. 

    Luonnollisesti harjoittelua en ole mediamylläkän ja ihmisten tapaamisten myötä, muutamaa hyvää yksittäistä lenkkiä lukuunottamatta, tehnyt lainkaan.

    Joskus myöhemmin saatan kirjoittaa kuinka kovan työn takana on päästä esille kirjansa kanssa. Illuusiot, että esikoiskirjaa tai mitään tuntematonta kirjaa Suomessa myytäisiin tuhansia kappaleita voi jättää omaan arvoonsa - raha on tässä vaiheessa heikko motiivi. 

    Illuusiot lehtijuttujen tekemisen tavoista voisin myös oikoa, mutta en nyt viitsi. On olemassa tee se itse-journalismia ja sitten toimittaja, kynä ja vihko plus ammattikuvaajajournalismia. Multitaskaaminen ja fyysisesti ei missään oleminen aiheuttaa henkilökohtaisten tapaamisten puuttumisen ja se sitten näkyy kirjoitetussa tekstissä jos osaa katsoa, useimmat eivät osaa. Tekijöiden vika tämä ei ole, vaan vallitsevien normien; mahdollisimman pienellä tuottoa muille kuin osallistuneille. Ei ole muka aikaa.

 

VIIKOT 37 - 39

Ma- Lepo, kotona.

Ti- 7,76 - 56 min. Norjan reisusta väsynyt ja raskas olo.

Ke- 10,07 km - 1.12. Kurainen tie.

To- Pe- Lepo

La- 10,80 km - 1.20. Haapakurun rauhaa.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 4,14 km - 56 min.

yhteensä 28,6 km - 3:29

Ma- Linjan lenkki Nellimissä, osa hiekassa 11,00 km - 1.16.

Ti- 16,36 - 1.44. Virtaniemi, rajalle.

Ke- 11,53 km - 1.20. Polkua ja perustaa.

To- Kävelyä Kirsin kanssa matkalla Helsinkiin Pyhäjärvellä 1,83 km - 33 min.

Pe- Rastilassa pitkän ajamisen puuduttamana 5,64 km - 42 min.

La- 14,34 km - 1.54. Kirjailija Sami Liuhdon kanssa Vuosaaren huipulle.

Su- Talosaareen 22,32 km - 2.24. Lopussa erittäin kovaa, kova kokonaiskuorma tässä lenkissä.

       Kävelyä Kirsin kanssa 3,24 km - 48 min.

Yhteensä 81, 2 km - 9:23

Ma- Lepo - Kirjani julkaisutilaisuus Helsingin Antikvariaatti Sofiassa.

Ti- Hämeenkyrössä illalla 6,01 km - 44 min.

Ke- Lepo

To- Lenkki Ylöjärvellä lehtihaastattelun päälle osittain Janin kanssa 12.00 km - 1.29.

Pe- Lepo

La- Hämeenkyrön keskustassa 11,33 km - 1.18.

Su- Lepo, matkalla kotiin.

Yhteensä 29,3 km - 3:32

SYYSKUUN SUMMAUS

246,86 km - 34 tuntia

Tähän kirjoittamiseen meni työpäivä kotitöiden ohella. Tästä ei minulle mitään makseta, en halua mainoksia pyörimään blogiini.

Kirjoitan blogia, Inarilaiseen kolumneja ja toista kirjaani. Miksi kirjoitan?

Kirjoitan teidän takianne, hyvät ihmiset!

 

Lauteilla Sofiassa, Sami Liuhto haastattelee, taustalla Iiro Uskonen.

Sami Liuhto ja minä Vuosaaren huipulla.

Samin merkitystä minun löytäjänäni kirjalliseen maailmaan ei voi liikaa korostaa, ja kuten kuvasta näkyy pääsemme eteenpäin myös jalkaisin - per pedes in medias res!

Allekirjoittanut kuvan oikeassa laidassa kirjoittamassa omistuskirjoitusta Sofian hälinässä.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, siinä on käsi joka kirjoittaa, ranteessa Roosa nauha, esikoiskirja ja kirjoittavan ystävän antama lahja julkaisutilaisuudessa.